Rosa Luxemburg (1900)
Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous?
Kirjan ensimmäinen osa viittaa Eduard Bernsteinin artikkelisarjaan “Sosialismin ongelmia”, julkaistu lehdessä “Neue Zeit”, Zürich 1897-1898.
Jos teoriat ovat ulkopuolisen maailman peilikuvia ihmisen aivoissa, niin ainakin Bernsteinin teorioitten kohdalla on lisättävä — toisinaan päälaelleen asetettuja peilikuvia. Kuten teoria sosialismiin siirtymisestä yhteiskunnallisten uudistusten avulla — sen jälkeen kun yhteiskunnallinen uudistustoiminta Saksassa on lopullisesti vaipunut uneen, tai teoria ammattiyhdistysten harjoittamasta tuotantoprosessin kontrollista -sen jälkeen kun Englannin konetyöläiset ovat kärsineet tappion, tai teoria sosialidemokraattisesta parlamenttienemmistöstä sen jälkeen kun Saksissa on suoritettu perustuslakirevisio ja on tehty attentaatteja yleistä äänioikeutta vastaan! Käsittääksemme Bernsteinin esityksen varsinainen painopiste ei olekaan hänen käsityksissään sosialidemokratian käytännön tehtävistä, vaan siinä mitä hän sanoo kapitalistisen yhteiskunnan objektiivisen kehityksen kulusta, mikä tosin liittyy tiiviisti edellisiin käsityksiin.
Bernsteinin mielestä on yhä vähemmän todennäköistä, että kapitalismi kehittyessään luhistuisi, koska toisaalta kapitalistinen järjestelmä osoittaa yhä suurempaa kykyä sopeutua, toisaalta tuotanto erilaistuu yhä enemmän. Kapitalismin sopeutumiskyky ilmenee Bernsteinin mielestä ensiksi siinä että yleiset kriisit katoavat seurauksena luottojärjestelmän, yrittäjäjärjestöjen, liikenteen ja uutisvälityksen kehittymisestä, toiseksi siinä, että tuotannon haarat jatkuvasti erilaistuessaan johtavat keskiluokan lujittumiseen ja laajojen proletaarikerrosten keskiluokkaistumiseen, kolmanneksi siinä, että ammattiyhdistystaistelu vihdoinkin johtaa proletariaatin olojen taloudelliseen ja poliittiseen nousuun.
Sosialidemokratian käytännön taistelua varten on tästä johdettavissa seuraava yleinen ohje: taistelua työväenluokan olosuhteitten parantamiseksi ja sosialismiin siirtymiseksi ei tulisi käydä tavoitteena poliittisen valtiovallan haltuunotto yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kriisivaiheessa, vaan taistelua työväenluokan olosuhteitten parantamiseksi ja sosialismiin siirtymiseksi tulisi käydä laajentamalla asteittain yhteiskunnallista kontrollia ja toteuttamalla portaittain osuuskuntaperiaatetta.
Bernstein ei itse näe käsityksissään mitään uutta, hän päinvastoin on sitä mieltä että ne ovat sopusoinnussa sekä Marxin että Engelsin tiettyjen käsitysten kanssa, samoin sosialidemokratiassa tähän asti vallinneen yleisen suuntauksen kanssa. Meidän kannaltamme ei kuitenkaan voi kieltää, että Bernsteinin käsitykset ja tieteellisen sosialismin ajattelu ovat jyrkässä periaatteellisessa ristiriidassa keskenään.
Jos Bernsteinin koko revisio päätyisi toteamukseen, että kapitalismin kehitys on huomattavasti hitaampaa kuin on totuttu ajattelemaan, niin se merkitsisi pelkästään proletariaatin valtaantulon siirtymistä, josta korkeintaan seuraisi käytännön johtopäätös, että taistelun tempo voisi olla verkkaisempi.
Näin ei asia kuitenkaan ole. Bernstein ei ole asettanut kyseenalaiseksi kapitalistisen järjestelmän kehityksen vauhtia, vaan itse kehityskulun ja siirtymisen sosialistiseen järjestelmään sen yhteydessä.
Kun nykyinen sosialistinen teoria olettaa, että sosialistisen kumouksen lähtökohta tulisi olemaan yleinen tuhoisa kriisi, niin käsittääksemme siinä on erotettava kaksi seikkaa: asiaan sisältyvä perusajatus ja sen ulkoinen muoto.
Ajatus perustuu olettamukseen, että kapitalistinen järjestelmä lähtökohdistaan käsin, omien ristiriitojensa voimasta saavuttaisi pisteen, jossa se suistuisi raiteiltaan ja yksinkertaisesti kävisi mahdottomaksi. Varmasti oli vahvat syynsä siihen, että tämä käännekohta kuviteltiin yleiseksi järkyttäväksi talouskriisiksi; siitä huolimatta se perusajatuksen kannalta on epäolennainen sivuseikka.
Kuten tiedetään tieteellisen sosialismin perustelu nojaa kolmeen tekijään kapitalistisessa kehityksessä: ennen muuta kapitalistisen talouden kasvavaan anarkiaan joka väistämättä johtaa kapitalismin tuhoon, toiseksi tuotantoprosessin lisääntyvään yhteiskunnallistumiseen, joka luo Positiiviset lähtökohdat tulevalle yhteiskunnalliselle kehitykselle, ja kolmanneksi proletariaatin kasvavaan järjestäytymiseen ja luokkatietoisuuteen, joka muodostaa edessä olevan kumouksen aktiivisen tekijän.
Bernstein sivuuttaa ensimmäisen mainituista tieteellisen sosialismin kulmakivistä. Hän nimittäin väittää, että kapitalismin kehitys ei johda kohti yleistä taloudellista luhistumista.
Täten hän ei hylkää vain kapitalismin tuhoutumisen tiettyä muotoa, vaan itse tuhoutumisen. Hän sanoo nimenomaan: “Tähän voisi huomauttaa, että kun puhutaan nykyisen järjestelmän luhistumisesta, tarkoitetaan enemmän kuin entistä voimakkaampaa yleistä talouskriisiä, nimittäin kapitalistisen järjestelmän totaalista luhistumista omiin ristiriitoihinsa.” ja hän vastaa: “Nykyisen tuotantojärjestelmän suunnilleen samanaikainen totaalinen luhistuminen ei yhteiskunnan kehittyessä ole yhä enemmän todennäköistä vaan yhä vähemmän todennäköistä, koska järjestelmä toisaalta kehittää sopeutumiskykyään, toisaalta samanaikaisesti teollisuuden erilaistumista."'[1]
Mutta nyt syntyy suuri ongelma: Miksi ja millä tavalla meidän yleensä pitäisi saavuttaa pyrkimystemme päämäärä? Tieteellisen sosialismin kannalta johtuu sosialistisen kumouksen historiallinen välttämättömyys ennen kaikkea kapitalistisen järjestelmän kasvavasta anarkiasta, joka vie sen peruuttamattomaan umpikujaan. Mutta jos Bernsteinin lailla olettaa ettei kapitalistisen kehityksen suunta johda sitä kohti tuhoa, silloin sosialismi lakkaa olemasta objektiivisesti välttämätön. Sen tieteellisen perustelun kulmakivistä jää silloin jäljelle kapitalistisen järjestelmän kaksi muuta tekijää: yhteiskunnallistettu tuotantoprosessi ja proletariaatin luokkatietoisuus. Tähän myös Bernstein kiinnittää huomionsa kun hän sanoo: “Sosialistinen ajatusmaailma ei menetä yhtään mitään vakuuttavasta voimastaan. Sillä mitä ovat tarkemmin tutkittaessa kaikki tässä luettelemamme vanhoja kriisejä poistavat tai lieventävät tekijät? Kaikki seikkoja, jotka samanaikaisesti ovat edellytyksiä ja osaksi jopa lähtökohtia tuotannon ja tavaranvaihdon yhteiskunnallistamiselle."[2]
Mutta myös tämä on virhepäätelmä, sen osoittaa jo lyhyt tarkastelu. Mihin perustuu niiden ilmiöiden merkitys jotka Bernstein luonnehtii kapitalistisiksi sopeutumiskeinoiksi: kartellien, luottojärjestelmän, parannettujen liikennevälineitten työväenluokan elintason nousun jne. Ilmeisesti siihen, että ne raivaavat tieltä tai ainakin pyöristävät kapitalistisen talousjärjestelmän sisäiset ristiriidat ja estävät niiden kehittymisen ja kärjistymisen. Siten kriisien pois raivaaminen merkitsee kapitalismille perustuvan tuotannon ja tavarainvaihdon välisen ristiriidan kumoamista, siten työväenluokassa itsessään ja osittain sen keskiluokkaistumisena tapahtuva elintason nousu merkitsee pääoman ja työn välisen ristiriidan pyöristämistä. Kun siis kartellit, luottolaitos, ammattiyhdistykset jne. lakkauttava kapitalistiset ristiriidat, siis pelastavat kapitalistisen järjestelmän tuholta, säilövät kapitalismin — juuri siksi Bernstein nimittää niitä “sopeutumiskeinoiksi” — miten ne samanaikaisesti voisivat merkitä “edellytyksiä ja osittain jopa lähtökohtia sosialismille? Ilmeisesti vain siten, että ne entistä voimakkaammin korostavat tuotannon yhteiskunnallista luonnetta. Mutta samassa määrin kuin ne säilyttävät tuotantotavan kapitalistisen muodon, ne tekevät turhaksi tämän yhteiskunnallisen tuotannon siirtymisen sosialistiseen muotoonsa. Siksi ne voivat olla sosialistisen järjestyksen lähtökohtia ja edellytyksiä ainoastaan käsitteellisessä, ei historiallisessa mielessä, ts. ilmiöitä joista tiedämme, että ne ovat sukua sosialismille sen kuvitelman pohjalta joka meillä on sosialismista, tosiasiassa ne kuitenkin eivät vain ole johtamatta sosialistiseen kumoukseen, vaan tekevät sen vieläpä tarpeettomaksi. Sosialismin perusteista jää siis jäljelle ainoastaan luokkatietoisuus. Mutta kyseisessä tapauksessa ei sekään ole heijastumaa kapitalismin yhä kärjistyvistä ristiriidoista ja sen lähestyvästä tuhosta -senhän sopeutumiskeinot ehkäisevät — vaan pelkkä ideaali, jonka kyky vakuuttaa riippuu sen omasta oletetusta täydellisyydestä.
Lyhyesti: se, minkä tätä tietä saamme, on sosialistisen ohjelman perustelu “puhtaan tiedon” avulla, yksinkertaisesti sanottuna idealistinen perustelu, sitä vastoin objektiivinen välttämättömyys, so. yhteiskunnan aineellisen kehityksen kulkuun nojaava perustelu jää syrjään. Revisionistisella teorialla on edessään tietty joko-tai. Joko sosialistien muutos seuraa, kuten edellä on mainittu, kapitalistisen järjestelmän sisäisistä ristiriidoista, jolloin järjestelmän kehittyessä myös sen ristiriidat kehittyvät, ja väistämättömänä tuloksena tiettynä ajankohtana on järjestelmän luhistuminen; tässä tapauksessa siis “sopeutumiskeinot” ovat tehottomat ja luhistumisteoria pitää paikkansa. Tai sitten “sopeutumiskeinot” kykenevät todella estämään kapitalistisen järjestelmän luhistumisen, tekevät siis kapitalismista elinkelpoisen, lakkauttavat sen ristiriidat, tässä tapauksessa sosialismi kuitenkin lakkaa olemasta historiallinen välttämättömyys, ja se on silloin mitä muuta tahansa, mutta ei yhteiskunnallisen kehityksen tuote. Tämä pulma johtaa toiseen pulmaan: joko revisionismi on oikeassa mitä tulee kapitalismin kehityksen kulkuun, jolloin yhteiskunnan sosialistisesta muutoksesta tulee utopia; tai sitten sosialismi ei ole utopia, jolloin taas “sopeutumiskeinojen” teoria ei pidä paikkaansa. That is the question, siinä kysymys.
Bernsteinin käsityksen mukaisesti ovat tärkeimmät keinot kapitalistisen talouden sopeutumiseen luottolaitos, parannetut kommunikaatiovälineet ja yrittäjäjärjestöt.
Alkaaksemme luotosta, niin sillä on kapitalistisessa taloudessa useita tehtäviä, tärkein on kuitenkin kuten tunnettua tuotannon laajentumiskyvyn lisääminen sekä tavaranvaihdon välittäminen ja helpottaminen. Siellä missä kapitalistisen talouden sisäinen tendenssi kohti rajatonta laajenemista törmää yksityisomaisuuden rajoihin, yksityisen pääoman rajalliseen määrään, siellä luotto osoittautuu keinoksi ylittää nämä rajat kapitalistisin toimenpitein, sulattaa yksityispääomat yhdeksi — osakeyhtiöt — ja antaa kapitalistille oikeus vieraan pääoman käyttöön — teollisuuden luotot. Toisaalta kapitalistiset luotot kiihdyttävät myös tavaranvaihtoa, siis pääoman virtaamista takaisin tuotantoon, siis koko tuotantoprosessin kiertokulkua. Se vaikutus mikä näillä luoton kahdella tärkeimmällä funktiolla on kriisien muodostumiseen, on helppo havaita. Jos kriisit, kuten on sanottu, syntyvät ristiriidasta tuotannon laajenemiskyvyn, laajenemistendenssin sekä kulutuskyvyn välillä, niin luottojärjestelmä on sen mukaisesti suoranainen keino tämän ristiriidan synnyttämiseksi mahdollisimman usein. Ennen muuta luottojärjestelmä kohottaa suunnattomasti tuotannon laajenemiskykyä ja muodostaa sisäisen käyttövoiman joka jatkuvasti ajaa tuotannon
yli markkinoiden rajojen. Mutta se on kaksiteräinen ase. Kun se tuotantoprosessin osana on vaikuttanut ylituotannon muodostumiseen, niin se sitä perusteellisemmin tavaranvaihdon välineenä kriisin aikana lyö maahan sen itsensä esille nostamat tuotantovoimat. Laman ensi oireiden ilmaantuessa luottojärjestelmä kiristyy, jättää pulaan tavaranvaihdon siellä missä se todella olisi tarpeen, osoittautuu tehottomaksi ja tarpeettomaksi siellä missä luottoa vielä on tarjolla ja vähentää näin kulutuskyvyn kriisinaikana pienimpään mahdolliseen.
Näiden kahden tärkeimmän tuloksen lisäksi luottojärjestelmä vaikuttaa monella muullakin tavalla kriisin muodostumisessa. Se ei ainoastaan tarjoa teknistä keinoa vieraan pääoman antamiseksi kapitalistin käyttöön, vaan lisäksi se on kapitalistille kannustin vieraan omaisuuden julkeaan ja häikäilemättömään käyttämiseen, uhkarohkeisiin spekulaatioihin. Se ei ainoastaan kärjistä kriisiä petollisena tavaranvaihdon keinona vaan edistää kriisin alkamista ja leviämistä muuttamalla koko vaihdon erittäin monimutkaiseksi ja keinotekoiseksi koneistoksi, jonka perustana on vähimmäismäärä metallirahaa, ja näin se pienimmästäkin syystä aiheuttaa häiriöitä.
Täten luottojärjestelmä ei suinkaan ole keino kriisien hävittämiseksi tai edes lievittämiseksi, vaan päinvastoin erittäin voimakas tekijä kriisien muodostumisessa. Muu ei olisi edes mahdollista. Sillä luottojärjestelmän erityinen tehtävä — yleisesti sanottuna — on nimenomaan karkottaa vakavuuden rippeetkin kaikista kapitalistisista suhteista ja tehdä ne mahdollisimman joustaviksi, tehdä kaikki kapitalistiset voimat niin venyviksi, suhteellisiksi ja herkiksi kuin mahdollista. On selvää että tämä edistää ja kärjistää kriisitilanteita jotka eivät muuta kuin kapitalistisen talouden ristiriitaisten voimien jaksoittaisia yhteentörmäyksiä.
Tämä johtaa meidät seuraavaan kysymykseen: miten luotto järjestelmä yleensä voi esiintyä kapitalismin “sopeutumiskeinona”. Missä suhteessa ja missä muodossa “sopeutumista” luottojärjestelmän avulla ajatellaankin, se kaiketi voi ilmetä vain jonkin kapitalistisen järjestelmän vastakohtaisuuden tasaamisena, jonkin ristiriidan lakkauttamisena tai lieventämisenä ja näin vapaamman liikkumatilan luomisena jossakin kohdassa patoutuneille voimille. Mutta jos nykyisessä kapitalistisessa talouselämässä löytyy keino kaikkien ristiriitojen kärjistämiseksi huippuunsa, niin se on juuri luottojärjestelmä. Se kärjistää tuotantotavan ja vaihdon välisen ristiriidan pingottamalla tuotannon äärimmilleen, mutta lamauttamalla vähimmästäkin syystä vaihdon. Se kärjistää tuotanto- ja ansiotavan välistä ristiriitaa erottamalla tuotannon omaisuudesta, muuttamalla tuotannossa pääoman yhteiskunnalliseksi, mutta osan voittoa pääoman koroksi, siis puhtaaksi yksityisomaisuudeksi. Se kärjistää omaisuus- ja tuotantosuhteiden välistä ristiriitaa yhdistämällä pienkapitalisteihin kohdistuvilla pakkolunastuksilla suunnattomat tuotantovoimat harvoihin käsiin. Se kärjistää tuotannon Yhteiskunnallisen luonteen ja kapitalistisen yksityisomaisuuden välistä ristiriitaa, koska se tekee välttämättömäksi valtion sekaantumisen tuotantoon (osakeyhtiöt).
Lyhyesti, luottojärjestelmä moninkertaistaa kaikki kapitalistisen maailman pääristiriidat, se kärjistää ne huippuunsa ja kiihdyttää kehitystä, joka johtaa sen omaan tuhoon — luhistumiseen. Suhteessa luottojärjestelmään pitäisi siis kapitalismin ensimmäisen sopeutumiskeinon olla luottojärjestelmän poistaminen, sen peruuttaminen. Nykyisellään luottojärjestelmä ei ole mikään sopeutumiskeino vaan päinvastoin varsin vallankumouksellisesti vaikuttava tuhokeino. Juuri tämä, itse kapitalismin yli johtava luottojärjestelmän vallankumouksellinen luonne, on jopa johdattanut sosialismille vivahtaviin reformisuunnitelmiin, ja saanut luottojärjestelmän suuret puoltajat, kuten Isaac Péreiren Ranskassa näyttämään puoliksi profeetalta, puoliksi roistolta niin kuin Marx sanoo.
Yhtä kestämättömältä näyttää lähemmin tarkastellessa kapitalistisen tuotannon toinen “sopeutumiskeino” — yrittäjäliitot. [R. L. käyttää tässä sanaa yrittäjäliitot (Unternehmerverband) kartelleista, trusteista ja samansukuisista muodostumista, toisin kuin nykyään on tapana.]
Bernsteinin käsitys on että ne tuotantoa säännöstelemällä hillitsevät anarkiaa ja torjuvat kriisejä. Kartellien ja trustien kehitys on tosin moninaisine taloudellisine vaikutuksineen vielä tutkimaton ilmiö. Tämä ilmiö muodostaa ongelman joka voidaan ratkaista vain Marxin opin avulla. Seuraava on kuitenkin selvää: kapitalismin anarkian patoamisesta yrittäjäkartellien avulla voidaan puhua vain siinä tapauksessa että kartellit, trustit jne. tulisivat olemaan yleinen hallitseva tuotannon muoto. Juuri tämä on kuitenkin mahdotonta kartellien luonteen vuoksi. Yrittäjäliittojen lopullinen taloudellinen tarkoitus on kilpailevien yritysten poissulkeminen tietyllä alalla ja pyrkimys näin vaikuttaa tavaramarkkinoilla saavutetun voiton jakamiseen niin että ko. alan osuus nousee. Organisaatio voi nostaa tietyn teollisuudenhaaran voitto-osuutta vain toisten kustannuksella, ja juuri siksi se ei koskaan voi tulla yleiseksi. Ulottuessaan käsittämään kaikki tärkeimmät tuotannonhaarat se itse kumoaa omat vaikutuksensa.
Mutta myös käytännöllisen toimialansa rajoissa yrittäjäliitot vaikuttavat teollisen anarkian poistamista vastaan. Luonnehditun voitto-osuuksien kasvun kartellit saavuttavat kotimaan markkinoilla tavallisesti siten että ne antavat kotimarkkinoilta liikenevien pääomaosuuksien tuottaa ulkomaita varten paljon pienemmillä voitoilla, ts. myyvät tuotteitaan ulkomailla paljon huokeammalla kuin kotimaassa. Tuloksena on kärjistynyt kilpailu ulkomailla, anarkian lisääntyminen maailmanmarkkinoillla, ts. juuri sen vastakohta mihin halutaan pyrkiä. Siitä tarjoaa esimerkin kansainvälinen sokeriteollisuus.
Kapitalistisen tuotantotavan ilmenemismuotoina voidaan kai yrittäjäliitot käsittää vain ylimenoilmiöiksi, tietyksi vaiheeksi kapitalismin kehityksessä. Niin, todella! Loppujen lopuksi kartellit ovat itse asiassa kapitalistisen tuotantotavan keino estää voitto-osuuksien kohtalokas pieneneminen erillisillä tuotannon aloilla. Entä mikä on metodi jota kartellit tähän tarkoitukseen käyttävät? Pohjimmiltaan se ei ole mikään muu kuin kasautuneen pääoman erään osan kuolettaminen, ts. sama metodi joka toisessa muodossa tulee käyttöön kriisien aikana. Mutta sellainen parannuskeino muistuttaa sairautta kuin muna toista munaa, ja parannuskeinoa voidaan vain tiettyyn ajankohtaan saakka pitää pienempänä pahana. Jos myyntimarkkinat alkavat heikentyä siksi, että maailmanmarkkinat on kehitetty huippuunsa ja käytetty loppuun kilpailevien kapitalististen maitten toimesta — ja sellainen hetki on ennemmin tai myöhemmin väistämättä edessä — silloin pääoman pakollinen osittainen kuolettaminen saa sellaiset mittasuhteet, että itse parannuskeino kääntyy taudiksi, ja organisaation avulla jo voimakkaasti yhteiskunnallistettu pääoma muuttuu taas yksityiseksi. Kun kyky löytää itselleen oma sijansa myyntimarkkinoilla on heikennyt, kukin yksityinen pääoma pitää parhaana keinona onnensa kokeilemista omin nyrkein. Silloin organisaatiot särkyvät kuin saippuakuplat ja on jälleen annettava sija vapaalle kilpailulle potenssiin korotettuna. [Lisäys toisen versioon: Pääoman kolmannen osan eräässä alaviitassa Fr. Engels kirjoittaa v. 1894: “Siitä kun ylläoleva kirjoitettiin (1865) on kilpailu huomattavasti kiristynyt maailmanmarkkinoilla, kaikissa kulttuurimaissa, etenkin Amerikassa ja Saksassa tapahtuneen nopean teollisen kehityksen johdosta Tosiasia, että pikaisesti ja jättmäisesti paisuvat modernit tuotantovoimat päivä päivältä kasvavat yli niitten rajojen jotka kapitalistisen tavaranvaihdon lait niiden toiminnalle asettavat, tämä tosiasia tunkeutuu nykyään yhä selvemmin jopa itse kapitalistin tietoisuuteen. Se näkyy etenkin kahdessa ilmiössä: ensiksi uudessa yleisessä maniassa säätää suojatulleja, jotka poikkeavat vanhoista varsinkin siinä, että ne suojaavat eniten juuri vientikelpoisia artikkeleita; toiseksi kartelleissa (trusteissa), joita laajojen tuotannon alojen tehtailijat ovat muodostaneet säännöstelläkseen tuotantoa ja sen mukana hintoja ja voittoja. On itsestään selvää että nämä kokeilut voidaan toteuttaa vain suhteellisen suotuisan taloudellisen sään vallitessa. Ensimmäinen myrsky kaataa ne, ja todistaa, ettei tuotannon sääntely, niin tarpeen kuin se onkin, ole kapitalistiluokan tehtävissä. Sillävälin on kartellien tarkoitus vain pitää huolta siitä, että pienet entistä nopeammin joutuvat suurten suihin."]
Kaiken kaikkiaan ovat siis niin kartellit kuin luottojärjestelmä tiettyjä kehitysvaiheita, jotka viime kädessä vain lisäävät anarkiaa kapitalistisessa maailmassa sekä ilmentävät ja kypsyttävät kaikkia sen sisäisiä ristiriitoja. Kiristäessään huippuunsa kamppailun tuottajan ja kuluttajan välillä, ne kärjistävät tuotantotavan ja vaihtotavan välistä ristiriitaa; tämän olemme kokeneet erityisen selvästi Amerikan Yhdysvalloissa. Ne kärjistävät lisäksi ristiriitaa tuotanto- ja omistustavan välillä, asettaessaan työväestöä vastaan organisoidun pääoman ylivoiman raaimmassa muodossaan ja kehittäessään näin huippuunsa työn ja pääoman välisen vastakkaisuuden.
Ne kärjistävät lopuksi kapitalistisen maailmantalouden kansainvälisen luonteen ja kapitalistisen valtion kansallisen luonteen välistä ristiriitaa, koska niitä seuraa yleinen tullisota joka kiristää huippuunsa eri kapitalististen valtioitten väliset vastakohtaisuudet. Lisäksi tulee kartellien välitön, erittäin vallankumouksellinen vaikutus tuotannon keskittämiseen, teknisiin parannuksiin jne.
Kartellien ja trustien lopullinen vaikutus kapitalistiseen talouteen paljastuu siis kaikkea muuta kuin “sopeutumiskeinoksi”, joka voisi poistaa järjestelmän vastakohtaisuuksia, vaan suorastaan erääksi niistä keinoista jotka järjestelmä itse on luonut lisätäkseen anarkiaansa, suurentaakseen ristiriitojaan, kiirehtiäkseen niiden kehittämistä kohti omaa tuhoaan.
Mutta jos luottojärjestelmä, kartellit ja vastaavat eivät kykene poistamaan kapitalistisen talouden anarkiaa, mistä sitten johtuu, ettei meillä kahteen vuosikymmeneen — sitten vuoden 1873 — ole ollut yleistä talouskriisiä? Eikö se ole merkki siitä, että kapitalistinen tuotantotapa ainakin pääpiirteissään todella on kyennyt “sopeutumaan” yhteiskunnan tarpeisiin ja että Marxin analyysi on vanhentunut?
[Me uskomme että maailmanmarkkinoilla vallitseva tyven on muulla tavoin selitettävissä.
Tähänastisia suuria jaksottaisia talouskriisejä on totuttu pitämään Marxin analyysissaan kaavailemina kapitalismin vanhuudenkriiseinä. Tämän kaavan paras vahvistus näytti olevan tuotannon kiertokulun noin kymmenvuotinen jaksoittaisuus. Tällainen käsitys pohjautuu kuitenkin meidän mielestämme väärinkäsitykseen. Jos tarkemmin tutkii kaikkien tähänastisten suurten kansainvälisten kriisien kulloisiakin syitä, tulee vakuuttuneeksi siitä, että ne eivät suinkaan ole kapitalistisen talouden vanhuudenheikkouden vaan pikemminkin lastentautien ilmauksia. Jo lyhyt harkinta riittää osoittamaan, että kapitalismin oli mahdotonta luoda vuosina 1825, 1836, 1847 se jaksottainen, täysin kehittyneestä kapitalismista syntyvä tuotantovoimien väistämätön törmäys vasten markkinoitten rajoja, niin kuin Marx kaavassaan on luonnostellut, sillä useimmissa maissa kapitalismi oli vasta kapaloasteella.] [Sulkeissa oleva kappale on 1 painoksesta. Sen tilalla on 2 painoksessa seuraava kappale: Kysymys sai pikaisen vastauksen. Tuskin Bernstein oli heittänyt romukoppaan Marxin kriisiteorian, kun vuonna 1900 puhkesi raju yleinen kriisi ja 7 vuotta myöhemmin, 1907, levisi yli maailmanmarkkinoitten Yhdysvalloista alkunsa saanut uusi kriisi. Siten itse tosiasiat kaatoivat lujalla äänellä kapitalismin “sopeutumisen” teorian. Samalla osoittautui että ne, jotka luopuivat Marxin kriisiteoriasta vain siksi, että kaksi kuviteltua “rappiovaiheen erääntymispäivää” jäi tulematta, olivat sekoittaneet Marxin teorian ytimen erääseen sen ulkoisen ilmennyksen epäolennaiseen yksityiskohtaan — kymmenvuotiseen jaksoittaisuuteen. Kun Marx ja Engels 60- ja 70-luvuilla jakoivat modernin kapitalistisen teollisuuden kiertokulun kymmenvuotisjaksoihin, se oli yksinkertaisesti vain tosiasioiden toteamista, ja ne puolestaan eivät perustuneet mihinkään luonnonlakeihin vaan sarjaan tiettyjä historiallisia olosuhteita, jotka olivat yhteydessä nuoren kapitalismin vaikutuskentin harppauksin tapahtuvaan laajenemiseen.]
Itse asiassa vuoden 1825 kriisi oli seurausta edellisen vuosikymmenen suurista pääoman sijoituksista tietöihin, kanaviin ja kaasulaitoksiin, ennen muuta Englannissa, jossa kriisi myös puhkesi. Seuraava kriisi 1836-1839 oli samaten seuraus valtavista sijoituksista uusien liikennevälineitten perustamisen yhteydessä. Vuoden 1847 kriisin manasi esille kuten tunnettua kuumeinen yhtiöitten perustaminen Englannin rautateitten rakentamisen yhteydessä (1844-1847, ts. kolmessa vuodessa parlamentti myönsi toimilupia uusille rautateille noin puolentoista miljardin taalerin edestä!). Kaikissa kolmessa tapauksessa kriisin siis aiheuttivat eri perussijoitukset pääomatalouden alalla, uusien perustusten luominen kapitalistiselle kehitykselle. Vuonna 1857 oli kysymyksessä eurooppalaisen teollisuuden äkillinen pääsy Amerikan ja Australian markkinoille kultakaivoslöytöjen seurauksena, Ranskassa erityisesti rautateitten perustaminen, jossa seurattiin Englannin jalanjälkiä, (1852-1856 Ranskassa perustettiin 1 1/4 miljardin edestä uusia rautateitä). ja vihdoin vuoden 1873 suuri kriisi oli kuten tiedetään, välitön seuraus peruspääomasijoituksista, suurteollisuuden ensimmäisestä rynnäköstä Saksaan ja Itävaltaan, joka seurasi vuosien 1866 ja 1871 poliittisia tapahtumia.
Tähän saakka on siis talouskriisien syynä joka kerta ollut kapitalistisen talouden alueen äkillinen laajeneminen eikä sen liikkuma-alan kaventuminen, ei sen loppuun käyttö. Että nämä kansainväliset kriisit toistuvat juuri joka kymmenes vuosi, on sinänsä pelkkä pinnallinen, satunnainen ilmiö. Marxin kriisinmuodostuskaava sellaisena kuin Engels esittää sen Anti-Dühringissä ja Marx ensimmäisessä ja kolmannessa osassa Pääomaa, pätee kaikkien kriisien kohdalla siinä suhteessa että se paljastaa niiden sisäisen mekanismin ja niiden syvemmällä piilevät yleiset syyt.
[Mutta kokonaisuudessaan tämä kaava sopii pikemminkin täysin kehittyneeseen kapitalistiseen talouteen, jolloin edellytetään että maailmanmarkkinat ovat jo muodostuneet. Vain siinä tapauksessa voivat kriisit toistua mekaanisesti tuotanto- ja vaihtoprosessista johtuen, kuten Marxin analyysi edellyttää, ilman tuotanto- ja markkinaolosuhteitten äkillisen järkkymisen ulkoista syytä. Jos me nyt luomme selkeän kuvan nykyisestä taloudellisesta tilanteesta, meidän on joka tapauksessa myönnettävä, että emme vielä ole siirtyneet siihen kapitalismin täydellisen kypsyyden asteeseen, jota edellytetään Marxin kaavassa kriisien jaksoittaisuudesta. Maailmanmarkkinat ovat vielä muotoutumisvaiheessa. Saksa ja Itävalta siirtyivät vasta 70-luvulla varsinaiseen suurteolliseen tuotantoon, Venäjä vasta 80-luvulla, Ranskassa harjoitetaan vielä suureksi osaksi pienteollisuutta, Balkanin valtiot eivät vielä suurimmalta osaltaan ole edes heittäneet yltään luontaistalouden kahleita, vasta 80-luvulla ovat Amerikka, Australia ja Afrikka ryhtyneet vireään ja säännölliseen tavaranvaihtoon Euroopan kanssa. Jos meillä siten toisaalta on jo takanamme kapitalistisen talouden äkilliset harppauksenomaiset uusien alueiden valtaamiset sellaisina jaksoina kuin ne ilmenivät 70-luvulle saakka, ja joiden seurausta tähänastiset kriisit, niin sanoaksemme nuoruudenkriisit olivat, niin emme toisaalta liioin ole edenneet siihen maailmanmarkkinoitten muotoutumis- ja loppuunkäyttövaiheeseen, joka synnyttäisi tuotantovoimien kohtalokkaan jaksoittaisen törmäämisen markkinoitten rajoihin, kapitalismin todelliset vanhuudenkriisit. Me olemme vaiheessa jossa kriisit eivät enää ole kapitalismin nousun eivätkä vielä sen tuhon aiheuttamia. Tätä ylimenokautta luonnehtiikin n. kaksi vuosikymmentä kestänyt keskimääräisesti melko vaimea kaupankäynti, jossa lyhyet noususuhdanteet vaihtelevat pitkien laskusuhdanteitten kanssa.
Mutta samat ilmiöt jotka toistaiseksi aiheuttavat kriisien poisjäämisen, osoittavat myös että olemme peruuttamattomasti lähestymässä lopun alkua, kapitalististen loppukriisien ajanjaksoa. Kun maailmanmarkkinat kerran ovat kokonaisuudessaan muodostuneet, eivätkä mitkään äkilliset laajennukset pysty niitä enää laajentamaan, ja työn tuottavuus jatkuvasti lisääntyy, silloin alkaa ennemmin tai myöhemmin tuotantovoimien ja vaihtorajoitusten jaksoittainen ristiriita, joka toistuessaan käy itsestään yhä jyrkemmäksi ja rajummaksi. ja jos jokin on nimenomaan omiaan tuomaan lähemmäksi meitä tämän ajanjakson, maailmanmarkkinoitten nopean laajentumisen ja niitten loppuunkäytön, niin juuri ne ilmiöt — luottojärjestelmä ja yrittäjäjärjestöt, — joita Bernstein pitää kapitalismin “sopeutumiskeinoina”.] [Hakasuluissa olevan kappaleen tilalla on toisessa painoksessa: Toistukoot nämä kriisit joka kymmenes, viides, tai vaihteeksi joka kahdeskymmenes tai kahdeksas vuosi. Mutta sattuvin todistus Bernsteinin teorian puutteellisuudesta on tosiseikka, että viimeksi syntynyt kriisi vuosina 1907108 raivosi rajuimmin juuri siinä maassa missä suurenmoiset kapitalistiset “sopeutumiskeino": luottojärjestelmä, tiedonvälitys ja trustit ovat pisimmälle kehittyneet.]
Olettamus, että kapitalistinen tuotanto kykenisi “sopeutumaan” vaihtoon, edellyttää jompaa kumpaa: joko maailmanmarkkinoitten rajattomuutta, loppumattomiin laajentumista, tai päinvastoin tuotantovoimien kasvun hillitsemistä, jotta ne eivät ylittäisi markkinoitten rajoja. Ensimmäinen vaihtoehto on fyysinen mahdottomuus, toisen vaihtoehdon kumoaa tosiasia, että kaikilla tuotannon aloilla jatkuvasti tapahtuu teknisiä mullistuksia, jotka päivä päivältä synnyttävät uusia tuotantovoimia.
Vielä eräs ilmiö sotii Bernsteinin mielestä kuvattua kapitalistista kehityskulkua vastaan: “melkein järkkymätön falangi” keskikokoisia yrityksiä, kuten hän meille tähdentää. Hänestä se on merkki, ettei suurteollisuuden kehityksen vaikutus ole niin käänteentekevä ja keskittävä kuin “luhistumisteorian” mukaan olisi odotettavissa. Mutta tässäkin asiassa hänestä tulee oman väärinkäsityksensä uhri. Olisi todellakin suurteollisuuden kehityksen täydellistä väärinymmärtämistä, jos odottaisi keskisuurten yritysten asteittaista katoamista kuvasta.
Yleisessä kapitalistisessa kehityksessä on juuri pienillä pääomilla Marxin olettamuksen mukaan pioneerin osa teknisessä vallankumouksessa, ja jopa kahdessa suhteessa, ensinnä kun on kysymys vanhojen, vakaitten ja juuttuneitten alojen tuotantomenetelmistä, toiseksi sellaisten uusien tuotantoalojen luomisessa joita suurpääoma ei vielä ole käyttänyt hyväkseen. Täysin väärä on se käsitys, että keskisuurten kapitalististen yritysten historia kulkisi suoraa linjaa alaspäin asteittaista tuhoa kohti. Kehityksen todellinen kulku on tässäkin selvästi dialektinen ja liikkuu jatkuvasti vastakohtien välillä. Kapitalistiseen keskiluokkaan, aivan kuten työväenluokkaankin vaikuttaa kaksi vastakkaista tendenssiä, toinen joka nostaa sitä, toinen joka painaa sitä alas. Alaspäin painava tendenssi on tässä tapauksessa tuotannon jatkuva asteittainen kasvu, joka säännöllisin jaksoin ylittää keskisuuren pääoman rajat ja näin aina uudelleen linkoaa sen kilpailun ulkopuolelle. Nostavana tendenssinä on käsillä olevan pääoman säännöllisin jaksoin tapahtuva arvonvähennys, joka yhä uudelleen laskee tuotannon asteittaisesti — välttämättömän pääomaminimin arvon mukaisesti -, kuten kapitalistisen tuotannon tunkeutuminen uusille aloille. Keskisuurten yritysten kamppailua suurpääoman kanssa ei pidä kuvitella suoranaiseksi taisteluksi, jossa heikomman osapuolen joukot välittömästi ja määrällisesti kutistuvat yhä vähäisemmiksi, vaan pikemminkin säännöllisin ajanjaksoin tapahtuvaksi pienpääomien niittämiseksi; tosin pienpääomat nousevat jälleen nopeasti, joutuakseen taas suurpääoman viikatteella niitetyksi. Näistä kahdesta tendenssistä, joiden heittopallona kapitalistinen keskiluokka on, voittaa viime kädessä — päinvastoin kuin työväenluokan kehityksen kohdalla — alaspäin painava tendenssi. Mutta tämän ei suinkaan tarvitse ilmetä keskisuurten yritysten absoluuttisena lukumääräisenä vähenemisenä, vaan aluksi vähitellen tapahtuvana kohoamisena siinä minimipääomassa, joka on välttämätön toimintakykyiselle yritykselle vanhoilla aloilla, toiseksi niitten ajanjaksojen jatkuvana lyhenemisenä, joiden aikana pienpääomilla on tilaisuus omin päin käyttää hyväkseen uusia aloja. Tästä seuraa yksityisen pienpääoman jatkuvasti lyhenevä elinaika, yhä nopeammin vaihtuvat tuotantomenetelmät ja investointitavat, ja luokalle kokonaisuudessaan jatkuvasti nopeutuva sosiaalinen aineenvaihdunta.
Viimemainitusta Bernstein on selvillä ja sen hän myös toteaa. Mutta sen hän näyttää unohtavan, että täten on määritelty kapitalististen keskiluokkaisten yritysten toiminnan laki. jos pienpääomat kerran ovat teknisen edistyksen esitaistelijoita ja jos tekninen edistys on kapitalistisen talouden valtimonsyke, niin pienpääomat ovat ilmeisesti erottamaton osa kapitalistista kehitystä, ja katoavat vasta sen mukana. Keskiluokkaisten yritysten asteittainen katoaminen — absoluuttisen summittaisen tilaston kannalta, jota Bernstein käyttää — ei merkitse, kuten Bernstein arvelee, kapitalismin vallankumouksellista kehityskulkua, vaan päinvastoin tukkeutumaa, kehityskulun lamautumista. “Voitto — osuudet, ts. suhteellinen pääomankasvu on ennen kaikkea tärkeä kaikille uusille, itsenäisesti ryhmittyville pääomasijoittajille. Ja niin pian kuin pääomanmuodostus joutuisi pelkästään joidenkin harvojen valmiiden suurpääomien käsiin.... sammuisi tuotannon elävöittävä tuli täysin. Tuotanto lamautuisi.[3]
[Bernsteiniläiset sopeutumiskeinot osoittautuvat täten tehottomiksi, ja ne ilmiöt, jotka hän selittää sopeutumisen oireiksi, on johdettava täysin muista syistä.] [Toisessa painoksessa pyyhitty.]
Bernstein hylkää “luhistumisteorian” historiallisena tienä sosialistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi. Mikä on “kapitalismin sopeutumisteorian” kannalta se tie, joka johtaa sosialismiin? Bernstein on vastannut tähän kysymykseen vain viittauksenomaisesti; yrityksen asian seikkaperäisemmäksi esittämiseksi bernsteiniläisessä mielessä on tehnyt Konrad Schmidt.[4]
Hänen käsityksensä mukaan johtaa “ammatillinen ja poliittinen taistelu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta yhä laajemmalle ulottuvaan tuotantoehtojen yhteiskunnalliseen kontrolliin” ja lainsäädäntöteitse tapahtuvaan “pääomanomistajan oikeuksien yhä suurempaan rajoittamiseen, kunnes hän joutuu painetuksi voudin asemaan”, lopuksi vihdoin “pehmitetyltä kapitalistilta, jonka omaisuus on käynyt hänelle yhä arvottomammaksi, otetaan yrityksen johto ja isännyys” ja sillä tavoin siirrytään lopullisesti yhteiskunnallisiin yrityksiin.
Siten ammattiyhdistykset, yhteiskunnalliset uudistukset ja vielä, kuten Bernstein lisää, valtion poliittinen demokratisoiminen ovat ne keinot joitten avulla vähitellen siirrytään sosialismiin
Aloittaaksemme ammattiyhdistyksistä, niin niiden tärkein funktio — eikä kukaan ole esittänyt sitä sen paremmin kuin Bernstein itse vuonna 1891 Neue Zeit -lehdessä — on siinä, että ne työläisten taholta ovat keino toteuttaa kapitalistista palkkalakia, ts. myydä työvoimaa kulloiseenkin markkinahintaan. Ammattiyhdistykset palvelevat proletariaattia siten että ne käyttävät hyväkseen kulloisenkin ajankohdan markkinakonjunktuureja. Mutta itse konjunktuurit, ts. yhtäältä tuotantotilanteen sanelema työvoiman kysyntä, toisaalta keskikerrosten proletarisoitumisen ja työväenluokan luonnollisen lisääntymisen kautta tapahtuva työvoiman tarjonta, lopuksi myös työn kulloinenkin tuottavuuden aste, ne ovat ammattiyhdistysten vaikutuspiirin ulkopuolella. Siksi ne eivät kykene kaatamaan palkkalakia, parhaassa tapauksessa ne kykenevät pysyttämään kapitalistisen riiston kunkin ajankohdan normaaleissa rajoissa, mutta missään tapauksessa ammattiyhdistykset eivät kykene vähitellen lakkauttamaan riistoa.
Konrad Schmidt tosin nimittää nykyistä ammattiyhdistysliikettä “heikoksi alkuvaiheeksi” ja odottaa että tulevaisuudessa “ammattiyhdistysliike saavuttaa yhä suuremman vaikutusvallan itse tuotannon sääntelyyn”. Tuotannon sääntelyllä voi kuitenkin tarkoittaa vain kahta asiaa: joko tuotantoprosessin tekniseen toteutukseen puuttumista tai itse tuotannon laajuuden määräämistä. Minkä luontoista voi ammattiyhdistysten vaikutus olla näissä kahdessa kysymyksessä? Mitä tuotannon tekniikkaan tulee, on selvää että kapitalistin etu tietyissä rajoissa lyö yksiin kapitalistisen talouden edistyksen ja kehityksen kanssa. Hänen oma tarpeensa kannustaa häntä teknisiin parannuksiin. Yksityisen työläisen asema on tasan päinvastainen: jokainen tekninen mullistus on välittömästi sen kanssa kosketuksiin joutuvien työläisten edun vastainen, huonontaa heidän välitöntä asemaansa työvoiman menettäessä arvoaan ja työn muuttuessa intensiivisemmäksi, yksitoikkoisemmaksi, tuskallisemmaksi. Siinä määrin kuin ammattiyhdistys voi puuttua tuotannon tekniseen puoleen, voi se ilmeisesti tapahtua vain viimemainituissa merkeissä, toimimalla erillisten työläisryhmien välittömän edun puolesta, siis vastustamalla uudistuksia. Siinä tapauksessa ammattiyhdistyksen toiminta ei ajaisi koko työväenliikkeen ja sen vapautuksen asiaa, joka pikemminkin liittyy tekniseen edistykseen, so. sopii tässä yhteen yksityisen kapitalistin edun kanssa, vaan ammattiyhdistys päinvastoin ajaisi taantumuksen asiaa. Ja me todella löydämmekin pyrkimyksen vaikuttaa tuotannon tekniseen puoleen ei tosin tulevaisuudesta, mistä Konrad Schmidt sitä hakee, vaan ammattiyhdistysliikkeen menneisyydestä. Nämä pyrkimykset ovat kuvaavia englantilaisen Trade Union — liikkeen vanhemmalle vaiheelle (60-luvulle saakka), jolloin liike vielä oli sidoksissa keskiaikaisiin kiltaperinteisiin ja luonteensa mukaisesti toimi vanhentuneen “tiettyyn työhön hankittu oikeus” — periaatteen pohjalla.[5] Sen sijaan ammattiyhdistysten pyrkimys määrätä tuotannon laajuus ja tavaroiden hinnat on aivan uusi ilmiö. Vasta aivan viime aikoina — taaskin vain Englannissa — on ilmennyt sen kaltaisia yrityksiä.[6] Kuitenkin myös nämä pyrkimykset ovat luonteeltaan ja tendenssiltään saman arvoisia kuin edelliset. Sillä mihin välttämättömyyden pakosta supistuu ammattiyhdistysten aktiivinen osallisuus tavarantuotannon laajuuden ja hintojen määräämisessä? Kuluttajia vastaan muodostettuun työläisten ja yrittäjien kartelliin, joka käyttää kilpailevia yrittäjiä vastaan pakkotoimenpiteitä, jotka eivät millään tavalla jää jälkeen yrittäjäliittojen menetelmistä. Syvimmältään tämä ei enää ole työn ja pääoman välistä taistelua, vaan pääoman ja työvoiman solidaarista taistelua kuluttavaa yhteiskuntaa vastaan. Sosiaaliselta arvoltaan tämä on taantumuksellinen aloite, joka ei senkään vuoksi voi olla mikään etappi proletariaatin vapaustaistelussa, koska se on luokkataistelun suoranainen vastakohta. Käytännölliseltä arvoltaan se on utopia, kuten lyhyt harkinta osoittaa, eikä koskaan voi ulottua koko maailmanmarkkinoita varten tuottaville laajemmille aloille.
Ammattiyhdistysten toiminta rajoittuu siis pääasiassa palkkataisteluun ja työajan lyhentämiseen, ts. vain kapitalistisen riiston säännöstelyyn markkinasuhdanteiden mukaan; asioiden luonteen mukaisesti niillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantoprosessiin. Niin, ja lisäksi koko ammattiyhdistysliikkeen kehitys on menossa täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Konrad Schmidt olettaa, nimittäin kohti työmarkkinoitten kaikkien suoranaisten suhteitten täydellistä erottamista muista tavaramarkkinoista. Parhaiten tätä kuvaa se tosiasia, että jopa pyrkimys saada työsopimus ja tuotannon yleinen tilanne suoranaiseen suhteeseen, ainakin passiivisesti, liukuvien palkkalistojen systeemin avulla, nykyään on voitettu kehitysaste, ja että englantilaiset Trade Unionit yhä enemmän luopuvat näistä pyrkimyksistä.[7]
Mutta ammattiyhdistysliike ei kulje edes varsinaisen toimintakenttänsä puitteissa kohti rajoittamatonta laajentumista, niin kuin kapitalismin sopeutumisen teoria edellyttää. Päinvastoin! Jos sosiaalista kehitystä tarkkailee laajempina jaksoina, ei voi olla huomaamatta sitä tosiasiaa, että ylipäänsä emme kulje kohti ammattiyhdistysliikkeen voitokkaasti kasvavan vallan aikoja vaan kohti sen kasvavia vaikeuksia. Kun teollisuuden kehitys on saavuttanut huippukohtansa ja pääoma joutuu maailmanmarkkinoilla “kaltevalle pinnalle”, tulee ammattiyhdistystaistelu puolta vaikeammaksi: ensiksi vaikeutuvat työvoiman kannalta markkinoitten objektiiviset konjunktuurit, kysyntä hidastuu ja tarjonta nousee entistä nopeammin, toiseksi tarttuu itse pääoma entistä hanakammin työläiselle tulevaan tuotteen osuuteen, korvatakseen menetyksensä maailmanmarkkinoilla. Onhan työpalkan alentaminen eräs tärkeimpiä keinoja voiton pysyttämiseksi ennallaan.[8] Englannissa on jo nähtävissä ammatillisen liikkeen toisen vaiheen alku. Liikkeen on pakon edessä supistettava toimintaansa yhä enemmän vain puolustamaan jo saavutettua, ja sekin käy yhä vaikeammaksi. Poliittisen ja sosialistisen luokkataistelun nousun on oltava vastapaino tässä kuvatulle kehitykselle.
Konrad Schmidt tekee saman virheen, kääntää historiallisen perspektiivin päinvastaiseksi, kun hän puhuu yhteiskunnallisista uudistuksista, joitten hän uskoo — käsi kädessä ammatillisten työläisliittoutumien kanssa sanelevan kapitalistiluokalle ne ehdot joiden vallitessa sillä on käytettävissä työvoimaa — . Tämän yhteiskunnallisia uudistuksia koskevan käsityksen mukaisesti
Bernstein nimittää tehdaslakeja osaksi “yhteiskunnan kontrollia” ja näin ollen — osaksi sosialismia. Myös Konrad Schmidt, kaikkialla missä hän puhuu valtiollisesta työväensuojelusta, nimittää sitä “yhteiskunnalliseksi kontrolliksi”, ja kun hän näin on onnellisesti muuttanut valtion yhteiskunnaksi, niin hän jo luottavaisena jatkaa: “ts. nousemaan pyrkivä työväenluokka”, ja tämän operaation avulla muuttuvat Saksan liittoneuvoston harmittomat työväensuojelumääräykset Saksan proletariaatin toimenpiteiksi sosialismiin siirryttäessä.
Tämä on ilmiselvää hämäystä. Sillä nykyinen valtio ei ole mikään “yhteiskunta” “nousemaan pyrkivän työväenluokan” kannalta, vaan kapitalistisen yhteiskunnan edustaja, ts. luokkavaltio. Siksi eivät liioin sen toteuttamat sosiaaliset reformit ole “yhteiskunnallisen kontrollin” ilmausta, ts. vapaan työtätekevän yhteiskunnan harjoittamaa oman työprosessinsa kontrollia, vaan pääoman luokkaorganisaation harjoittamaa pääoman tuotantoprosessin kontrollia. Siinä, ts. pääoman eduissa, löytyvät myös yhteiskunnallisten uudistusten luonnolliset rajoitukset. Tosin Bernstein ja Konrad Schmidt myös tässä asiassa näkevät nykyisyydessä vasta “heikkoja alkuvaiheita” ja uskovat tulevaisuudessa työväenluokan hyväksi tapahtuviin loputtomasti lisääntyviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Mutta he tekevät tässä saman virheen kuin olettaessaan että ammattiyhdistysliikkeen voima kasvaa rajattomasti.
Teoria siirtymisestä sosialismiin vähitellen tapahtuvien yhteiskunnallisten uudistusten tietä edellyttää, ja tässä on sen painopiste, niin kapitalistisen omaisuuden kuin valtion tiettyä objektiivista kehitystä. Mitä ensimmäiseen edellytykseen tulee, niin Konrad Schmidt olettaa kehityksen johtavan “pääomanomistajan oikeuksien yhä suurempaan rajoittamiseen, kunnes hän on voudin asemassa”. Kuvitellessaan ettei tuotantovoimien äkillinen yhtaikainen ekspropriaatio [Ekspropriaatio = pakkoluovutus, lunastus. Suorn. huorn.] ole mahdollista, Konrad Schmidt näpertelee itselleen asteittaisen ekspropriaation teorian. Tätä varten hän konstruoi mielestään välttämättömän omistusoikeuden paloittelun: toisaalta on “yliomaisuus”, jonka hän antaa yhteiskunnan haltuun ja jonka hän on suunnitellut alati laajenevaksi, toisaalta nautintaoikeus, joka kapitalistin käsissä jatkuvasti kutistuu ja lopulta muuttaa kapitalistin oman tehtaansa voudiksi. Ilmeisesti tämä konstruktio on joko harmiton sanaleikki vailla vakavampaa ajatusta, jolloin asteittaisen ekspropriaation teoria on täysin vailla katetta, tai sitten se on vakavaksi tarkoitettu oikeudellisen kehityksen kaava ja siinä tapauksessa se on täysin nurinkurinen. Omistusoikeuden paloittelu erillisiin oikeuksiin, johon Konrad Schmidt turvautuu pääoman “asteittaisen ekspropriaationsa” vuoksi, on luonteenomaista feodaalis-luontaistaloudelliselle yhteiskunnalle, jossa tuotteen jako eri yhteiskuntaluokkien välillä tapahtui in natura feodaaliherrojen ja heidän alaistensa henkilökohtaisten suhteitten perusteella. Omaisuuden hajoaminen erillisiin osaoikeuksiin oli tässä tapauksessa olosuhteitten määräämä järjestely yhteiskunnallisen rikkauden jakamiseksi. Tavaratuotantoon siirryttäessä, ja tuotantoprosessin eri osanottajien kaikkien siteiden hajotessa, lujittui päinvastoin ihmisen ja tavaran välinen suhde yksityisomaisuus. Koska jako ei enää tapahdu henkilökohtaisten suhteitten vaan vaihdon perusteella, eivät yhteisen objektin omistusoikeuden pirstaleet enää ole yhteiskunnalliseen rikkauteen kohdistuvien eri osavaatimusten mitta, vaan mittaa edustaa se arvo jonka kukin markkinoille tuo. Ensimmäinen muutos oikeudellisissa suhteissa, joka seurasi keskiajan kaupunkikuntien tavarantuotannon syntyä, olikin ehdottoman suljetun yksityisomaisuuden muodostuminen feodaalisen jaetun omaisuuden oikeussuhteiden sylissä. Kapitalistisessa tuotannossa tämä kehitys kuitenkin jatkuu. Mitä pitemmälle tuotantoprosessi yhteiskunnallistuu, sitä enemmän jakoprosessi perustuu puhtaaseen vaihtoon ja sitä koskemattomampi ja suljetumpi muodostuu kapitalistisesta yksityisomaisuudesta, sitä enemmän muuttuu myös pääomanomistus oikeudesta omalla työllä valmistettuun tuotteeseen oikeudeksi vieraan työn puhtaaseen riistoon. Niin kauan kuin kapitalisti itse johtaa tehdasta, liittyy jako vielä jossain määrin henkilökohtaiseen osallisuuteen tuotantoprosessissa. Kun tehtailijan henkilökohtainen johto käy tarpeettomaksi, ja täydellisesti se tapahtuu osakeyhtiöissä, pääoman omistus oikeusvaatimuksena eroaa jaossa täydellisesti henkilökohtaisista suhteista tuotantoon ja esiintyy puhtaimmassa, suljetussa muodossaan. Vasta osakepääomassa ja teollisuuden luottopääomassa saavuttaa kapitalistinen omistusoikeus täyden kypsyytensä.
Kapitalistin kehityksen historiallinen kaava sellaisena kuin Konrad Schmidt sen näkee: “omistajasta pelkäksi voudiksi”, osoittautuu näin nurinkäännetyksi kuvaksi tosiasiallisesta kehityksestä, joka päinvastoin johtaa omistajan ja voudin asemasta pelkäksi omistajaksi. Konrad Schmidtin käy tässä niin kuin Goethen:
Was er besitzt, das sieht er wie im weiten,
Und was verschwand, wird ihm zu Wirklichkeiten.
[Hän näkee omistamansa kuin etäältä, ja kadonneesta muodostuu hänelle todellisuus.]
Ja niin kuin hänen historiallinen kaavansa koskiessaan taloutta, palaa modernista osakeyhtiöstä manufaktuuriteollisuuteen ja jopa käsityöläisverstaaseen, niin se oikeuden kohdalla yrittää työntää kapitalistisen maailman takaisin feodaalis-luontaistaloudelliseen munankuoreen.
Tältä kannalta katsottuna myös “taloudellinen kontrolli” näkyy toisessa valossa kuin Konrad Schmidt sen näkee. Se mikä tänään toimii “yhteiskunnallisena kontrollina” — työväensuojelu, osakeyhtiöitten kontrolloiminen jne. — sillä ei totisesti ole pienintäkään osuutta omistusoikeuteen, “yliomaisuuteen”. Tämä kontrolli ei rajoita kapitalistista omaisuutta, vaan päinvastoin suojelee sitä. Tai taloustieteen kielellä: se ei merkitse kajoamista kapitalistiseen riistoon, vaan riiston normittamista. Riiston järjestelyä. Ja kun Bernstein asettaa kysymyksen, piileekö tietyssä tehdaslaissa vähän vai paljon sosialismia, niin voimme vakuuttaa hänelle, että kaikkein parhaimmassakin tehdaslaissa on täsmälleen yhtä paljon “sosialismia” kuin niissä maistraatin määräyksissä, jotka koskevat katujen puhtaanapitoa ja kaasulyhtyjen sytyttämistä, sehän on myös “yhteiskunnallista kontrollia”.
Toinen edellytys vähitellen tapahtuvalle siirtymiselle sosialismiin on Ed. Bernsteinin mielestä valtion kehitys yhteiskunnaksi. Että nykyinen valtio on luokkavaltio, se on yleisesti tunnettu totuus. Meidän mielestämme kuitenkin myös tämä, kuten kaikki mikä koskee kapitalismia, on nähtävä jatkuvassa liikkeessä, eikä absoluuttisena, lopulliseen muotoonsa jäykistyneenä tapahtumana.
Porvariston poliittisen voiton seurauksena valtiosta muodostui kapitalistinen valtio. Kuitenkin itse kapitalismin kehitys muuttaa olennaisesti valtion luonnetta laajentaessaan jatkuvasti sen vaikutuspiiriä, osoittaessaan sille jatkuvasti uusia funktioita, ja tehdessään valtion puuttumisen ja kontrollin nimenomaan taloudellisen elämän alalla yhä välttämättömämmäksi. Sikäli tapahtuukin vähitellen kehitystä kohti valtion ja yhteiskunnan tulevaa yhteensulautumista, niin sanoaksemme valtion tehtävien palautumista yhteiskunnalle Tässä mielessä voikin puhua kapitalistisen valtion kehittymisestä yhteiskunnaksi, ja epäilemättä juuri tässä mielessä Marx sanoo, että työväensuojelu on ensimmäinen tietoinen “yhteiskunnan” puuttuminen sosiaaliseen elämänprosessiin, lausuma johon Bernstein vetoaa.
Mutta toisaalta sama kapitalistinen kehitys aiheuttaa valtion luonteessa myös toisen muutoksen. Nykyinen valtio on ennen kaikkea vallassa olevan kapitalistiluokan organisaatio. Jos valtio yhteiskuntakehityksen nimessä ottaa hoitaakseen erilaisia yleisen edun mukaisia toimintoja, niin se tekee sen vain siksi että nämä yleiset edut ja yhteiskunnallinen kehitys käyvät yksiin hallitsevan luokan etujen kanssa. Esimerkiksi työväensuojelu on sekä kapitalistiluokan välittömän edun että koko yhteiskunnan edun mukaista. Mutta tämä harmonia säilyy vain kapitalistisen kehityksen määrättyyn ajankohtaan saakka. Kun kehitys on saavuttanut tietyn huippukohdan, niin alkavat porvariston luokkaedut ja taloudellisen edistyksen edut erota toisistaan myös kapitalistisesta näkökulmasta katsottuna. Me uskomme että tämä vaihe on jo alkanut, ja se ilmenee nykyisen yhteiskuntaelämän kahdessa tärkeimmässä ilmiössä: tullipolitiikassa ja militarismissa. Kummatkin — niin tullipolitiikka kuin militarismi -ovat kapitalismin historiassa näytelleet korvaamatonta ja sikäli edistyksellistä, vallankumouksellista osaansa. Ilman suojatullia olisi suurteollisuuden muodostuminen eri maissa tuskin ollut mahdollista. Nykyään ovat asiat kuitenkin toisin. [Kaikissa tärkeimmissä maissa ja nimenomaan niissä jotka harjoittavat voimakkainta tullipolitiikkaa, on kapitalistinen tuotanto saavuttanut suurin piirtein saman tason.] [Toisessa painoksessa on sulkulauseen tilalla: Nykyään suojatulli ei enää palvele uusien teollisuuksien edistämistä, vaan vanhentuneitten tuotantomuotojen keinotekoista säilyttämistä ]
Kapitalistisen kehityksen kannalta, ts. maailmantalouden kannalta on tänään täysin samantekevää, jos Saksa vie Englantiin enemmän tuotteita kuin Englanti Saksaan. Kehityksen kannalta mauri on tehnyt tehtävänsä ja voi poistua. Niin, hänen pitäisi poistua. Nykyisin kun eri teollisuudenhaarat ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa toisiinsa, nostavat joidenkin tuotteiden suojatullit ilmeisesti muutamien tuotteiden valmistuskustannuksia kotimaassa, ts. kahlehtivat tuotantoa. Kapitalistiluokan etuja se ei haittaa. Teollisuuden kehitys ei tarvitse suojatulleja, vaan yrittäjät tarvitsevat niitä myyntinsä suojaamiseksi. Toisin sanoen tullit eivät enää nykyään ole keino suojata nousevaa kapitalistista tuotantoa toista kehittyneempää vastaan, vaan yhden kansallisen kapitalistiryhmän taistelukeino toista ryhmää vastaan. Vastaisuudessa tullit eivät enää ole tarpeen teollisuuden suojaamiseksi, kotimaisten markkinoitten luomiseksi ja valtaamiseksi, sen sijaan ne ovat korvaamaton keino teollisuuden kartellien muodostukseen, ts. kapitalistisen tuottajan taisteluun kuluttavaa yhteiskuntaa vastaan. Nykyisen tullipolitiikan luonnetta korostaa erityisen räikeästi se tosiasia, että siinä on nykyään kaikkialla ratkaiseva osa maataloudella eikä suinkaan teollisuudella, ts. tullipolitiikasta on itse asiassa tullut keino tuoda julki feodaaliset intressit ja valaa ne kapitalistiseen muottiin.
Samanlainen muutos on tapahtunut militarismin kohdalla. jos tutkimme historiaa, ei sellaisena kuin se olisi voinut tai sen olisi pitänyt olla, vaan sellaisena kuin se todella oli, niin meidän on todettava, että sota on merkinnyt korvaamatonta tekijää kapitalismin kehityksessä. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat ja Saksa, Italia ja Balkanin valtiot, Venäjä ja Puola saavat kaikki kiittää kapitalistiseen kehitykseen johtaneista sysäyksistä ja edellytyksistä sotia, voitettuja tai hävittyjä, samantekevää. Niin kauan kuin löytyi maita joiden oli voitettava sisäinen hajanaisuus tai luontaistaloudesta johtuva eristyneisyys, oli myös militarismilla kapitalistisessa mielessä vallankumouksellinen osa. Nykyään ovat asiat tässäkin suhteessa toisin. [Militarismilla ei ole enää maita vallattavaksi kapitalismille.( [Pyyhitty 2. painoksesta. Kohdissa missä tekstissä vastedes puhutaan maailmanpolitiikasta ja toisten maitten valtaamisesta kapitalismille, oli ensimmäisessä painoksessa puhetta ainoastaan Kiinasta.] Kun maailmanpolitiikka on muuttunut uhkaavien konfliktien näyttämöksi, se ei johdu niinkään uusien maitten valtaamisesta kapitalismille kuin jo olemassaolevista eurooppalaisista ristiriidoista, jotka ovat levinneet muihin maanosiin puhjetakseen niissä. Voimat jotka tällä hetkellä seisovat vastatusten ase kädessä, eivät edusta toisaalla kapitalistisia, toisaalla luontaistaloutta harjoittavia maita, vaan valtioita, joita keskinäiseen konfliktiin ajaa juuri niitten samankaltainen pitkälle kehittynyt kapitalismi. Tosin näin puhkeava konflikti voi itse kehityksen kannalta olla ainoastaan kohtalokas, koska se kaikissa kapitalistisissa maissa johtaa talouselämän syvään järkkymiseen ja mullistukseen. Kapitalistiluokan kannalta asia kuitenkin näyttää toiselta. Sille militarismi on nykyään muodostunut kolmessa suhteessa korvaamattomaksi: ensiksi taistelukeinona kilpailevien “kansallisten” etujen puolesta toisia kansallisia ryhmiä vastaan, toiseksi tärkeimpänä sijoituskohteena finanssi — ja teollisuuspääomalle, ja kolmanneksi luokkaherruuden välineenä työtätekevää kansaa vastaan omassa maassa — kaikki etuja, joilla ei sinänsä ole mitään yhteistä kapitalistisen tuotantotavan edistymisen kanssa. Selvimmin paljastaa nykyisen militarismin erityisen luonteen vielä pari vuosikymmentä sitten täysin tuntematon ilmiö: kaikissa maissa tapahtuva yleinen kilpavarustelu, joka näennäisesti johtuu militarismin omasta sisäisestä mekaniikasta, lisäksi lähestyvän räjähdyksen näennäinen väistämättömyys, kohtalokkuus, ja samanaikainen täydellinen epäselvyys menettelytavoista, lähinnä osallistuvista’ valtioista, riidan aiheesta, ja muista lähemmistä asianhaaroista. Myös militarismi, oltuaan kapitalistisen kehityksen käyttövoimaa, on muuttunut kapitalistiseksi sairaudeksi.
Kuvatussa ristiriidassa yhteiskunnallisen kehityksen ja vallanpitäjien luokkaetujen välillä asettuu valtio viimemainittujen puolelle. Politiikassaan valtio, kuten porvaristokin, joutuu poikkiteloin yhteiskunnallisen kehityksen kanssa, ja näin se menettää yhä suuremmassa määrin luonnettaan koko yhteiskunnan edustajana ja muuttuu samassa suhteessa yhä enemmän luokkavaltioksi. Tarkemmin sanottuna: nämä valtion kaksi ominaisuutta eroavat toisistaan ja tämä johtaa kärjistyvään ristiriitaan valtion olemuksessa. Lisäksi kuvattu ristiriita käy päivä päivältä jyrkemmäksi. Sillä toisaalta lisääntyvät valtion yleishyödylliset tehtävät; sen puuttuminen yhteiskunnalliseen elämään ja siihen kohdistuva “kontrolli” kasvaa. Toisaalta valtion luokkaluonne pakottaa sen yhä enemmän kohdistamaan toimintansa ja voimakeinonsa alueille, jotka hyödyttävät ainoastaan porvariston luokkaetuja, mutta joiden merkitys yhteiskunnan kannalta on pelkästään negatiivinen: nimittäin militarismin, tullipolitiikan ja siirtomaapolitiikan alueet. Sitä paitsi valtion harjoittaman “yhteiskunnallisen kontrollin” luokkaluonne syvenee ja voimistuu täten jatkuvasti, (vertaa keskenään kaikkien maitten tapaa hoitaa työväensuojelua).
Kuvattu muutos valtion olemuksessa ei ole vastakkainen vaan vastaa pikemminkin täysin sitä demokratian kehitystä, jossa Bernstein näkee vielä keinon asteittaiselle siirtymiselle sosialismiin.
Konrad Schmidtin selitysten mukaan sosialidemokraattisen enemmistön saavuttaminen parlamentissa olisi jopa suora tie yhteiskunnan asteittaiseen sosialisointiin. Poliittisen elämän demokraattiset muodot ovat epäilemättä ilmiö, joka voimakkaimmin ilmentää valtion kehitystä yhteiskunnaksi ja sikäli ne muodostavat etapin kohti sosialistista kumousta. Mutta se kapitalistisen valtion olemuksen hajanaisuus, jonka olemme luonnehtineet, esiintyy entistä räikeämmin modernissa parlamentarismissa. Tosin parlamentarismi valtiollisen organisaation puitteissa muodollisesti ilmentää koko yhteiskunnan etuja, mutta toisaalta on kuitenkin kysymys vain kapitalistisesta yhteiskunnasta, ts. yhteiskunnasta jossa määräävinä ovat ne kapitalistiset edut joita valtio ilmentää. Täten muodoltaan demokraattiset laitokset muodostuvat sisällöltään vallitsevien luokkaetujen välineiksi. Tämän seikan paljastaa kouraantuntuvasti tosiasia, että porvaristo itse ja sen valtiolliset instituutiot ovat valmiit uhraamaan demokraattiset muodot heti kun demokratia pyrkii kieltämään luokkaluonteensa ja toimimaan kansan todellisen edun välineenä. Tästä johtuen sosialidemokraattisen parlamenttienemmistön idea osoittautuu vain laskelmaksi, joka porvarillisen liberalismin hengessä ottaa lukuun vain demokratian muodollisen puolen, mutta jättää täysin pois laskuista sen reaalisen sisällön. Eikä parlamentarismi kokonaisuudessaan täten osoittaudu välittömästi sosialistiseksi elementiksi, joka vähitellen kyllästäisi koko kapitalistisen yhteiskunnan, kuten Bernstein olettaa, vaan se on nimenomaan keino kypsyttää ja kehittää porvarillisen luokkavaltion kapitalistiset ristiriidat.
Kun tarkkailee tätä valtion objektiivista kehityskulkua, Bernsteinin ja Konrad Schmidtin väite “yhteiskunnallisesta kontrollista” joka kasvaa ja johtaa suoraan sosialismiin, muuttuu fraasiksi joka päivä päivältä on yhä enemmän ristiriidassa todellisuuden kanssa.
Teoria asteittaisesta siirtymisestä sosialismiin tähtää kapitalistisen omistuksen ja kapitalistisen valtion vähitellen tapahtuvaan reformointiin sosialistisessa hengessä. Nykyisen yhteiskunnan objektiivisten tapahtumien voimasta kumpikin kuitenkin kehittyy tasan päinvastaiseen suuntaan. Tuotantoprosessi yhteiskunnallistuu yhä enemmän, ja valtion kontrolli, sen kajoaminen tähän tuotantoprosessiin kasvaa jatkuvasti. Samanaikaisesti yksityispääoma yhä suuremmassa määrin harjoittaa pelkkää alastonta kapitalistista työvoiman riistoa, ja valtio harjoittaa kontrolliaan luokkaetuja yhä voimakkaammin korostaen. Kun täten valtio, ts. kapitalismin poliittinen organisaatio, ja omistussuhteet ts. kapitalismin oikeudellinen organisaatio, kehityksessään muuttuvat yhä kapitalistisemmiksi eikä suinkaan sosialistisemmiksi, ne asettavat kaksi ylipääsemätöntä estettä teorialle asteittaisesta siirtymisestä sosialismiin.
Fourierin idea maailman koko meriveden muuttamisesta limonadiksi falansterisysteemin avulla oli erittäin mielikuvituksellinen. Mutta Bernsteinin idea kapitalistisen katkeruuden meren muuttamisesta sosialistiseksi makeudeksi lisäämällä siihen pari pullollista sosiaalireformistista limonadia, on tosin mauttomampi mutta ei tippaakaan vähemmän mielikuvituksellinen.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotantosuhteet lähestyvät yhä enemmän sosialistisia, mutta poliittiset ja oikeudelliset suhteet rakentavat yhä korkeamman muurin kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän välille. Tähän muuriin yhteiskunnallisten uudistusten ja demokratian kehittyminen eivät pysty murtamaan reikiä, ne tekevät sen päinvastoin lujemmaksi, kovemmaksi. Vain vallankumouksen moukariniskut pystyvät hajottamaan muurin maan tasalle, ts. proletariaatti valloittaessaan poliittisen vallan.
Ensimmäisessä kappaleessa pyrimme osoittamaan, että bernsteiniläinen teoria irrottaa sosialistisen ohjelman materialistisesta perustasta ja siirtää sen idealistiselle pohjalle. Kysymyksessä oli sosialismin teoreettinen perusta. Entä miltä näyttää tämä teoria käytäntöön sovellettuna? Ensi aluksi ja muodollisesti se ei lainkaan näy eroavan tähänastisen sosialidemokraattisen taistelun käytännöstä. Ammattiyhdistystoiminta, kamppailu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta ja poliittisten instituutioitten demokratisoinnin puolesta, kaikki sosialidemokraattisen puolueen käytäntöä jo ennestään. Ero ei siis ole siinä mitä tehdään, vaan siinä miten se tehdään. Toistaiseksi sekä ammattiyhdistystaistelu että parlamentaarinen taistelu on käsitetty keinoiksi kasvattaa ja johdattaa proletariaatti vähitellen ottamaan haltuunsa poliittinen valta. Revisionistisen käsityksen mukaisesti taistelua on käytävä päämääränä vain välittömät tulokset, ts. työläisten aineellisen tason nostaminen, kapitalistisen riiston asteittainen rajoittaminen ja yhteiskunnallisen kontrollin laajentaminen, koska poliittisen vallan valtaaminen on sekä mahdotonta että tarkoituksetonta. Jos emme ota lukuun pyrkimystä välittömän aineellisen tason kohottamiseen, koska se on yhteinen niin puolueessa tähän asti yleiselle kuin revisionistiselle suunnalle on koko eroavuus lyhyesti sanottuna tässä: yleisen käsityksen mukaisesti ammattiyhdistystaistelun ja poliittisen taistelun sosialistinen merkitys on siinä, että ne valmistavat proletariaattia, ts. sosialistisen kumouksen subjektiivista tekijää, kumouksen suorittamiseen; Bernsteinin käsityksen mukaisesti ammattiyhdistystaistelun ja poliittisen taistelun merkitys on siinä, että ne asteittain rajoittavat kapitalistista riistoa, muuttavat kapitalistisen yhteiskunnan luonteen yhä vähemmän kapitalistiseksi ja samalla yhä enemmän sosialistiseksi, lyhyesti sanottuna, että ne johtavat sosialistiseen kumoukseen objektiivisessa mielessä. jos asiaa tarkastelee lähemmin, ovat nämä käsitykset suorastaan vastakkaiset. Puolueen yleisen käsityksen mukaisesti päätyy proletariaatti ammattiyhdistystaistelun ja poliittisen taistelun tietä siihen lujaan vakaumukseen, ettei sen ole mahdollista tämän taistelun avulla muuttaa olosuhteitaan perustuksia myöten, vaan että tähän väistämättä tarvitaan poliittisen vallan haltuun otto lopullisesti. Bernsteiniläinen käsitys perustuu otaksumaan, että poliittisen vallan haltuun otto on mahdotonta, tavoitteena on siirtyminen sosialismiin pelkästään ammattiyhdistystaistelun ja poliittisen taistelun keinoilla.
Ammattiyhdistystaistelun ja parlamentaarisen taistelun sosialistinen luonne perustuu siis bernsteiniläisen käsityksen mukaan uskoon, että niillä on asteittain sosialisoiva vaikutus kapitalistiseen talouteen. Mutta tällainen vaikutus on pelkkää kuvittelua, kuten olemme pyrkineet osoittamaan. Kapitalistiset omaisuutta ja valtiota koskevat instituutiot kehittyvät päinvastaiseen suuntaan. ja näin menettää sosialidemokratian käytännön taistelu lopulta kaikki suhteet sosialismiin. Ammattiyhdistystaistelun ja poliittisen taistelun suuri merkitys sosialismin asialle on siinä, että proletariaatin tietoisuus näissä taisteluissa kehittyy sosialistiseksi, että proletariaatti niissä järjestäytyy luokkana. jos nämä taistelut ymmmärretään keinoksi välittömästi sosialisoida kapitalistinen talous, jää tämä kuviteltu vaikutus tulematta, ja lisäksi on toinenkin merkitys menetetty: taistelut lakkaavat olemasta työväenluokan kasvatuskeino proletariaatin valtaan nousulle.
Siksi on perustana täydellinen väärinkäsitys kun Eduard Bernstein ja Konrad Schmidt rauhoittavat itseään sillä, ettei työväenliikkeen päämäärää suinkaan ole syrjäytetty jos taistelu rajoitetaan yksistään yhteiskunnallisiin uudistuksiin ja ammattiyhdistystoimintaan, koska jokainen askel tällä tiellä johtaa myös kohti sosialistista päämäärää, joka näin sisältyy itse liikkeen tendenssiin. Niin asiat epäilemättä ovat, jos kysymys on saksalaisen sosialidemokratian nykyisestä taktiikasta, ts. jos tietoinen ja luja pyrkimys vallata poliittinen valta on johtotähtenä ammattiyhdistystaistelun ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin tähtäävän taistelun edellä. Mutta jos liike luopuu tästä ennalta asetetusta tavoitteesta, ja sosiaalisista uudistuksista tehdään lähinnä itsetarkoitus, se ei suinkaan johda sosialistisen päämäärän toteutumiseen, pikemminkin päinvastoin. Konrad Schmidt näköjään luottaa ns. mekaaniseen liikkeeseen, joka vauhtiin päästyään ei voi pysähtyä, hän yksinkertaisesti päättelee että ruokahalu kasvaa syödessä, ja siitä syystä työväenluokka ei tule tyytymään jo saavuttamiinsa reformeihin, vaan jatkaa kunnes sosialistinen kumous on toteutunut. Viimeinen otaksuma pitää paikkansa, siitä on takeena yhteiskunnallisten uudistusten riittämättömyys kapitalistisessa yhteiskunnassa Mutta tästä tehty johtopäätös voisi pitää paikkansa vain sillä ehdolla, että olisi mahdollista konstruoida katkeamaton ketju jatkuvasti paranevia sosiaalisia uudistuksia nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta aina sosialismin saavuttamiseen saakka. Tämä on kuitenkin pelkkä haave, asioiden luonteesta johtuu että ketju varsin pian katkeaa, ja tiet joille liike siinä tilanteessa voisi lähteä, ovat moninaiset.
Todennäköisimmin seuraa silloin taktiikassa suunnanmuutos, jotta taistelun käytännölliset tulokset, yhteiskunnalliset uudistukset, kaikin keinoin saavutettaisiin. Mutta heti kun välittömistä käytännön saavutuksista tulee pääasiallinen tavoite, taipumaton luja luokkanäkökanta jota tarvitaan pyrittäessä poliittisen vallan valtaamiseen, muodostuu yhä suuremmassa määrin pelkäksi esteeksi. Seuraava askel on siis “kompensaatiopolitiikka” -kauniisti sanottuna lehmänkauppapolitiikka ja sopeutuvainen valtioviisas suhtautuminen. Liike ei kuitenkaan pitkään voi pysytellä paikoillaan. Sillä kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskunnalliset uudistukset kerta kaikkiaan ovat ja tulevat aina olemaan pelkkä ontto pähkinänkuori. Käytti mitä taktiikkaa tahansa, niin seuraava askel on väistämättä yhteiskunnallisiin uudistuksiin pettyminen ts. se rauhaisa satama, johon nyt ovat ankkuroineet professorit Schmoller ja kumpp. suoritettuaan myös yhteiskunnallisten uudistusten vesistöissä tutkimuksia rannasta rantaan, kunnes jättivät kaiken Herran haltuun antaen asioiden mennä menojaan.[9] Työväenluokan jokapäiväistä taistelua ei siis suinkaan seuraa itsestään ja kaikissa olosuhteissa sosialismi. Se seuraa vain kapitalistisen talouden yhä kärjistyneemmistä ristiriitaisuuksista ja työväenluokan tietoisuudesta, että nousun välttämätön ehto on yhteiskunnallinen kumous. jos toinen näistä tekijöistä kielletään ja toinen hylätään, kuten tekee revisionismi, niin se viime kädessä supistaa työväenliikkeen ammattiyhdistyspuuhailuksi ja näpertelyksi sosiaalisten uudistusten parissa ja johtaa luokkanäkökannasta luopumiseen.
Nämä seuraukset tulevatkin selvästi näkyviin, jos revisionistista teoriaa tutkii myös toisesta näköpisteestä ja asettaa kysymyksen: minkälainen on tämän teorian yleinen luonne? Selvää on että revisionismi ei kannata kapitalismia, eikä porvarillisiin tutkijoihin yhtyen kiellä sen ristiriitoja. Revisionismin teoria päinvastoin edellyttää näitten ristiriitojen olemassaoloa, kuten marxilainenkin. Mutta toisaalta revisionismin teoria ei nojaudu siihen käsitykseen, että nämä ristiriidat kumoutuisivat oman johdonmukaisen kehityksensä tuloksena, ja juuri tässä on revisionistisen käsityskannan ydin, ja siinä se perustavasti poikkeaa yleisesti vallinneesta sosialidemokraattisesta kannasta.
Revisionismin teoria on kahden äärimmäisyyden keskivälissä, se ei pyri vallankumouksellisella muutoksella poistamaan kapitalismin ristiriitoja, kun ne ovat kypsyneet ja kärjistyneet täyteen mittaansa, vaan se pyrkii taittamaan niiden kärjen, tasoittamaan ne. Niin pitäisi kriisien loppumisen ja yrittäjäorganisaatioitten tasoittaa ristiriita tuotannon ja vaihdon välillä, proletariaatin parantuneen aseman ja keskiluokan jatkuvan olemassaolon tasoittaa ristiriita työn ja pääoman välillä, lisääntyvän yhteiskunnallisen kontrollin ja demokratian tasoittaa ristiriita luokkavaltion ja yhteiskunnan välillä
Tosin ei yleinenkään sosialidemokraattinen taktiikka edellytä odottamista kunnes kapitalistiset ristiriidat kärjistyvät äärimmäiseen huippuunsa ja muuttuvat. Päinvastoin, me vain nojaudumme toteamaamme kehityksen suuntaan, mutta kärjistämme poliittisessa taistelussa kehityksen seuraukset huippuunsa; tämä sisältyy jokaisen vallankumouksellisen taktiikan luonteeseen. Niin sosialidemokratia esimerkiksi taistelee tulleja ja militarismia vastaan jatkuvasti, eikä vasta silloin kun ne marssittavat esille koko taantumuksellisuutensa. Mutta Bernstein ei taktiikassaan yleensä lainkaan nojaudu kehitykseen ja kärjistymiseen vaan vastakohtaisuuksien tasoittumiseen. Hän on itse luonnehtinut sen sattuvimmin puhuessaan kapitalistisen talouden “sopeutumisesta”. Milloin sellainen käsitys voisi olla oikeutettu? Kaikki nykyisen yhteiskunnan ristiriidat ovat kapitalistisen tuotantotavan yksinkertaisia seurauksia. Jos oletamme, että tämän tuotantotavan kehitys jatkuu samaan suuntaan kuin nykyään, silloin myös kaikki siitä erottamattomat seuraukset kehittyvät sen mukana, lisäävät ja kärjistävät ristiriitoja tasoittamisen sijasta. Tasoittaminen edellyttäisi siis itse kapitalistisen tuotantotavan estymistä kehityksessään. Lyhyesti sanottuna, yleinen edellytys Bernsteinin teorialle on kapitalistisen kehityksen pysähtyminen.
Mutta täten teoria tuomitsee itse itsensä, jopa kahdessa mielessä. Ensiksi paljastuu sen utopistinen luonne suhteessa sosialistiseen päämäärään — jo etukäteen on nähtävissä ettei rämettynyt kapitalistinen kehitys voi johtaa sosialistiseen kumoukseen — ja tämä vahvistaa oikeaksi kuvauksemme teorian käytännöllisistä seurauksista. Toiseksi paljastuu sen taantumuksellinen luonne suhteessa todella tapahtuvaan nopeaan kapitalistiseen kehitykseen. Nyt herää kysymys: miten voidaan bernsteiniläinen käsityskanta selittää tai pikemminkin luonnehtia, kun ottaa huomioon tämän kapitalismin todellisen kehityksen?
Että Bernsteinin nykyistä yhteiskunnallista tilannetta koskevan analyysin lähtökohtana olevat taloudelliset edellytykset hänen teoriansa kapitalistisesta “sopeutumisesta” — eivät pidä paikkaansa, uskomme tulleen osoitetuksi ensimmäisessä luvussa. Huomasimme ettei sen enempää kartelleja kuin luottojärjestelmää voida pitää kapitalistisen talouden “sopeutumiskeinoina”, eikä kriisien ajoittaista poisjäämistä tai keskiluokan jatkuvaa olemassaoloa voi pitää kapitalistisen sopeutumisen oireina. Kaikilla mainituilla sopeutumisteorian osatekijöillä — sen lisäksi että ne ovat täysin vaaria — on vielä yksi yhteinen niille luonteenomainen piirre. Tähän teoriaan ei sisälly oivallus että sen käsittelemät talouselämän ilmiöt liittyvät orgaanisesti kapitalistiseen kokonaiskehitykseen, sen koko talousmekanismin yhteyteen, vaan näitä ilmiöitä pidetään kokonaisuuden yhteydestä irtireväistyinä, itsenäisesti olemassaolevina, elottoman koneen disjecta membra'na (hajallaan olevina osina). Näin on laita esim. käsityksen joka koskee luoton sopeuttavaa vaikutusta. jos luottoa tarkastellaan tavaranvaihtoprosessin luonnollisena korkeampana asteena, yhteydessä kaikkiin ristiriitaisuuksiin jotka sisältyvät kapitalistiseen tavaranvaihtoon, niin on mahdotonta pitää sitä, yhtä vähän kuin itse rahaa, tavaraa tai pääomaa kapitalismin mekaanisena “sopeutumiskeinona”, joka samalla on kokonaan tämän vaihtoprosessin ulkopuolella. Kuitenkin luotto on täsmälleen samalla tavoin kuin raha, tavara tai pääoma, orgaaninen osa kapitalistista taloutta sen tietyssä kehitysvaiheessa, ja muodostaa silloin, samaten kuin muut yllämainitut tekijät, korvaamattoman välirenkaan rattaistossa, ja samalla myös, talouden sisäisiä ristiriitoja kiihdyttäessään, tuhoaseen.
Sama koskee myös kartelleja ja parannettuja kommunikaatiovälineitä.
Samaa mekaanista ja epädialektista suhtautumistapaa Bernstein käyttää myös kun hän hyväksyy kriisien poisjäämisen oireeksi kapitalistisen talouden “sopeutumisesta”. Hänelle kriisit ovat yksinkertaisesti vain häiriöitä taloudellisessa mekanismissa, ja jos ne jäävät tulematta, niin mekanismi ilmeisesti pystyy toimimaan hyvin. Mutta kriisit eivät tosiaan ole mitään
“häiriöitä” sanan varsinaisessa mielessä, tai itse asiassa ne todella ovat häiriöitä, mutta sellaisia, joita ilman kapitalistinen talous ei yleensä pysty tulemaan toimeen. jos kerran se on totta että kriisit, aivan lyhyesti sanottuna, ovat kapitalismille ainoa mahdollinen ja siksi täysin normaali metodi ratkaista ristiriita joka syntyy määräajoin tuotannon rajattoman laajenemiskyvyn ja markkinoitten ahtaitten rajojen välillä, silloin kriisit ovat myös kapitalistiseen kokonaistalouteen orgaanisesti liittyviä ilmiöitä.
Pikemminkin kapitalistisen tuotannon “häiriötön” jatkuminen sisältää suurempia vaaroja kapitalismille kuin itse kriisit.
Sellainen on mm. voitto-osuuksien jatkuva pienentyminen Sen syynä ei ole tuotannon ja vaihdon välinen ristiriita vaan itse työn tuottavuuden jatkuva kehittyminen, johon sisältyy erittäin vaarallinen tendenssi tehdä pienillä ja keskikokoisilla pääomilla harjoitettu tuotanto mahdottomaksi, ja siten rajoittaa uuden luomista ja investointien jatkumista. Nimenomaan kriisit, jotka ovat saman prosessin toinen seuraus, aiheuttavat jaksoittain tapahtuvalla pääoman arvonvähennyksellä, tuotantovälineitten hinnan halventamisella ja lamauttamalla osan työhön sijoitettua pääomaa, voittojen kasvua ja sen mukana tilaa uusille sijoituksille ja edistysaskelille tuotannossa Näin kriisit osoittautuvat keinoiksi jatkuvasti kohentaa ja lietsoa kapitalistisen kehityksen tulta, ja jos kriisit jäisivät tulematta — ei kuten oletamme tietyissä maailmanmarkkinoitten kehitysvaiheissa, vaan kerta kaikkiaan -niin kapitalistinen talous ei suinkaan sijoittuisi vihreälle oksalle kuten Bernstein arvelee, vaan suoraa tietä suolle. Koko sopeutumisteoriaa leimaavan mekaanisen suhtautumistavan mukaisesti Bernstein jättää huomioon ottamatta niin kriisien välttämättömyyden kuin pienten ja keskisuurten pääomien ajoittain uudelleen tapahtuvien uusinvestointien välttämättömyyden, ja siitä syystä hän mm. pitää myös pienpääoman alituista uudelleensyntymistä kapitalistisen paikallaanpysymisen merkkinä näkemättä, että se edustaa normaalia kapitalistista kehitystä.
On kuitenkin olemassa tietty piste, josta katsottuna kaikki käsitellyt ilmiöt todella näyttävät sellaisilta kuin “sopeutumisteoria” ne esittää, nimittäin yksityisen kapitalistin näkökulma, hänen tietoisuuteensa talouselämän tosiasiat kilpailun lakien vääristäminä tunkeutuvat juuri sellaisina. Ennen kaikkea yksityinen kapitalisti näkee kokonaistalouden jokaisen elimellisen osan erillisenä, itsenäisenä kokonaisuutena, lisäksi hän näkee ne vain siltä kannalta miten ne vaikuttavat häneen itseensä yksityisenä kapitalistina. juuri sen takia hän pitää niitä pelkkinä “häiriöinä” tai pelkkinä “sopeutumiskeinoina”. Yksityiselle kapitalistille ovat kriisit todella pelkkiä häiriöitä, ja niiden poisjääminen suo hänelle pitemmälti elinaikaa, samoin myös luotot ovat hänelle keino “sopeuttaa” riittämättömät tuotantovoimansa markkinoitten vaatimuksiin, ja kartelli johon hän liittyy, merkitsee hänelle todella tuotantoelämän anarkian poistamista.
Lyhyesti sanottuna Bernsteinin sopeutumisteoria ei ole muuta kuin yksityisen kapitalistin käsityskannan teoreettinen yleistys. Mutta mitä tämä käsityskanta teoriana muuta sisältää kuin vulgääriekonomian olennaisimmat ja luonteenomaisimmat piirteet? Tämän koulukunnan kaikki taloudelliset väärinkäsitykset johtuvat juuri siitä erehdyksestä, että kilpailun ilmiöt nähtynä yksityisen kapitalistin silmin yleistetään sellaisenaan käsittämään koko kapitalistinen talousjärjestelmä. ja niin kuin Bernstein suhtautuu luottoon, niin vulgääriekonomia suhtautuu sen lisäksi rahaan, jota se pitää kekseliäänä, vaihdossa tarpeellisena “sopeutumiskeinona”; vulgääriekonomiakin etsii vastamyrkkyä kapitalistisille taudeille kapitalistisista ilmiöistä; sekin uskoo Bernsteiniin yhtyen mahdollisuuteen säännöstellä kapitalistista taloutta, ja lopulta se aina, Bernsteinin teorian tavoin, pyrkii tasoittamaan kapitalistiset ristiriidat ja laastaroimaan kapitalistiset haavat, ts. sen menettelytavat ovat taantumukselliset, ei vallankumoukselliset, ja sen suuntaus täten utopistinen,
Revisionistisen teorian voi siis kokonaisuudessaan luonnehtia seuraavasti: se on vulgääriekonomialla ja kapitalistisen rämettymisen teorialla perusteltu sosialistisen rämettymisen teoria.
1. Neue Zeit, 1897/9 — 8, n:o 18, s. 555.
2. Sama, s. 554
3. K. Marx, Pääoma, 3 osa, 1 s 241.
4. Vorwärts 20 helmikuuta 1898, kirjallinen katsaus Koska Bernstein ei sanallakaan ole torjunut esitystensä kommentteja “Vorwärts” — lehdessä, uskomme, että meillä on syytä tarkastella Konrad Schmidtin käsityksiä Bernsteinin käsitysten yhteydessä.
5. Webb, Theorie und Praxis der englischen Gewerkvereine. 2 Bd S 100 ff.
6. Webb, Theorie und Praxis der englischen Gewerkvereine. 2. Bd S. 115 ff.
7. 7 Webb, a a.0.S. 115.
8. K. Marx, Das Kapital, 3 Band, I, S. 216
9. Vuonna 1872 pitivät professorit Wagner, Schmoller, Brentano ym. Eisenachissa kongressin, jossa he suurta ääntä pitäen ja laajalti huomiota herättäen julistivat päämääräkseen sosiaalisten uudistusten ajamisen työväenluokan hyväksi. Välittömästi tämän jälkeen samat herrat, joita liberaali Oppenheimer ironisesti nimittää “katederisosialisteiksi”, perustivat yhdistyksen “Sosiaalisten uudistusten puolesta”. jo pari vuotta myöhemmin, kun taistelu sosialidemokratiaa vastaan kärjistyi, äänestivät nämä “katederisosialismin” kynttilät kansanedustajan ominaisuudessa sosialistilakien jatkamisen puolesta. Muuten yhdistyksen koko toiminta supistuu jokavuotisiin yleiskokouksiin, joissa esitetään muutama eri aiheita sivuava professorimainen referaatti. Sen lisäksi samainen yhdistys on julkaissut yli 100 lihavaa nidettä jotka koskevat taloudellisia kysymyksiä. Nämä professorit, jotka muutoin kannattavat myös suojatulleja, militarismia jne eivät ole panneet rikkaa ristiin sosiaalisten uudistusten puolesta. Nykyään yhdistys onkin täysin niistä luopunut ja askartelee kriisien, kartellien jne. parissa. (1. painoksessa ei tätä huomautusta ole.)