Rosa Luxemburg (1900)
Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous?
Kirjoituksesta Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous? on olemassa kaksi erilaista, kirjoittajan itsensä muokkaamaa versiota, en simmäinen vuodelta 1900, toinen vuodelta 1908. Ne poikkeavat toisistaan eräissä yksityiskohdissa. Pääasiassa on kysymys kahdesta seikasta. Toiseen painokseen on tehty tiettyjä korjauksia, jotka pohjautuvat uusiin käytännön antamiin kokemuksiin esiin. talouskriisien kohdalla. Lisäksi toisesta painoksesta on jätetty pois kohdat, joissa vaadittiin reformistien erottamista tai viitattiin tähän vaatimukseen. Erottamisvaatimus oli menettänyt kaiken mielekkyytensä kun Rosa Luxemburg julkaisi kirjansa toistamiseen, 10 vuotta Bernsteinin kanssa käydyn julkisen väittelyn jälkeen, jolloin opportunistit olivat vallanneet kaikki tärkeimmät asemat puolueessa.
Käsillä olevan kirjoituksen otsikko saattaa ensi näkemältä hämmästyttää. Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous? Voisiko sosialidemokratia todella olla yhteiskunnallisia uudistuksia vastaan? Vai voiko se asettaa yhteiskunnallisen vallankumouksen, vallitsevan järjestyksen kumoamisen, joka muodostaa sen lopullisen päämäärän, yhteiskunnallisten uudistusten vastakohdaksi? Epäilemättä ei. Päinvastoin sosialidemokratialle jatkuva käytännön taistelu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta, työtätekevän kansan olosuhteitten parantamisen puolesta vallitsevan järjestyksen pohjalla, taistelu instituutioiden demokratisoimisen puolesta, on ainoa keino johtaa proletaarista luokkataistelua ja tehdä työtä lopullisen päämäärän, poliittisen vallan saavuttamiseksi ja palkkajärjestelmän lakkauttamiseksi. Sosialidemokratian kannalta vallitsee erottamaton yhteys yhteiskunnallisten uudistusten ja yhteiskunnallisen vallankumouksen välillä, siten että taistelu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta on keino, yhteiskunnallinen kumous sitä vastoin päämäärä.
Näiden kahden seikan vastakkainasettelu työväenliikkeessä tapahtuu ensimmäistä kertaa vasta Ed. Bernsteinin teoriassa, jonka hän on esittänyt artikkeleissaan “Sosialismin ongelmia” lehdessä “Neue Zeit” 1897/98 ja erityisesti kirjassaan “Sosialismin edellytyksiä”. Itse asiassa koko tämä teoria johtaa käytännössä vain yhteen kehotukseen, olisi luovuttava sosialidemokratian lopullisesta päämäärästä, yhteiskunnallisesta kumouksesta, ja sen sijaan tehtävä yhteiskunnallisista uudistuksista luokkataistelun keinon sijasta sen päämäärä. Bernstein on itse osuvimmin ja terävimmin muotoillut käsityksensä kirjoittaessaan: “Päämäärä oli se mikä tahansa, ei merkitse minulle mitään, liike merkitsee kaikkea.”
Mutta koska sosialistinen päämäärä on ainoa ratkaiseva seikka, joka erottaa sosialidemokraattisen liikkeen porvarillisesta demokratiasta ja porvarillisesta radikalismista, ainoa seikka joka muuttaa koko työväenliikkeen veltosta paikkuutyöstä kapitalismin pelastamiseksi luokkataisteluksi kapitalistista järjestelmää vastaan, tämän järjestelmän lopettamiseksi, niin kysymys “Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous?” on bernsteiniläisessä mielessä sosialidemokratialle sama kysymys kuin ollako vai eikö olla? Välien selvittelyssä Bernsteinin ja hänen kannattajiensa kanssa on jokaisen puolueessa oltava selvillä siitä, että ei ole kysymys tästä tai tuosta taistelumetodista, ei tästä tai tuosta taktiikasta, vaan koko sosialidemokraattisen liikkeen olemassaolosta.
[Tämä voi vaikuttaa liioittelulta, jos tutustuu Bernsteinin teoriaan pintapuolisesti. Eikö sitten Bernstein kohta kohdalta puhu sosialidemokratiasta ja sen päämääristä, eikö hän kerta kerralta nimenomaisesti toista, että myös hän tavoittelee sosialistista päämäärää, vain tapa on toinen, eikö hän painokkaasti korosta, että hän hyväksyy sosialidemokratian tämänhetkiset menettelytavat melkein sellaisenaan? Tosin tämä kaikki pitää paikkansa, mutta yhtä lailla pitää paikkansa, että teorian ja politiikan kehityksessä kautta aikojen jokainen uusi suuntaus alkuvaiheissaan tukeutuu vanhaan, vaikka olisikin ytimeltään sille täysin vastakkainen, ja että se sopeuttaa itsensä jo olemassaoleviin muotoihin, puhuu kieltä, jota puhuttiin jo sitä ennen. Vasta ajan kuluessa tulee uusi ydin esille vanhasta kuoresta, ja uusi suunta löytää omat muotonsa, oman kielensä.
Tieteellisen sosialismin aliarvioimista olisi odotus, että oppositio tieteellistä sosialismia vastaan alusta pitäen itse ilmaisisi sisimmän olemuksensa kirkkaasti ja selvästi viimeistä johtopäätöstä myöten, että se avoimesti ja jyrkästi kieltäisi sosialidemokratian teoreettisen perustan. Sen joka tahtoo julistaa sodan Marxin opille, tämän vuosisadan ajattelun suurenmoisimmalle saavutukselle ja joka silti haluaa käydä sosialistista, sen on aluksi kaikessa tietämättömyydessään vannottava opin nimeen, tunnustauduttava ennen kaikkea opin kannattajaksi ja etsittävä itse opista tukikohdat sen vastustamiseksi ja nimitettävä tätä opin edelleen kehittämiseksi. Antamatta näitten ulkoisten muotojen harhauttaa, on kuorittava esille bernsteiniläisen teorian ydin, se on ehdottoman välttämätöntä meidän puolueemme laajoille teollisuusproletariaatin joukoille.
Työväestöä ei voi loukata tai herjata karkeammin kuin väittämällä, että teoreettiset välienselvittelyt ovat yksinomaan “akateemikkojen” asia. Jo Lassalle sanoi kerran: vasta kun tiede ja työläiset, nämä yhteiskunnan vastakkain asetetut navat yhtyvät, ne voivat rautaisella otteella murskata kaikki kulttuuriesteet. Nykyaikaisen työväenliikkeen koko voima perustuu teoreettiselle tiedolle.] [Hakasuluissa oleva katkelma puuttuu 2. painoksesta.]
Käsiteltävänä olevassa tapauksessa on tieto työläisille kaksin verroin tärkeää, koska tässä on kysymys juuri heistä ja heidän vaikutusvallastaan liikkeessä, koska tässä kaupitellaan heidän omaa nahkaansa. Bernsteinin teoreettisesti muotoilema opportunistinen virtaus puolueessa ei ole mitään muuta kuin tiedostamaton pyrkimys varmistaa puolueeseen liittyneille pikkuporvarillisille aineksille valta-asema, muotoilla uudelleen heidän hengessään puolueen käytäntö ja päämäärä. Kysymys yhteiskunnallisista uudistuksista ja vallankumouksesta, päämäärästä ja liikkeestä, on toisaalta kysymys työväenliikkeen pikkuporvarillisesta tai proletaarisesta luonteesta.
[Siksi juuri puolueen proletaarisen joukon edun mukaista on aloittaa vireä ja seikkaperäinen teoreettinen välienselvittely nykyisen opportunismin kanssa. Niin kauan kuin teoreettinen tieto on etuoikeus joka puolueessa kuuluu vain kouralliselle “akateemikkoja”, uhkaa puoluetta jatkuvasti harhateille joutumisen vaara. Vasta kun suuret työläisjoukot itse ottavat tieteellisen sosialismin terävän ja luotettavan aseen käsiinsä, vasta silloin kaikki pikkuporvarilliset ja opportunistiset virtaukset valuvat hiekkaan. Silloin liikekin on lujalla, varmalla pohjalla. ‘Joukot tulevat sen tekemään.’] [Hakasuluissa oleva katkelma puuttuu 2. painoksesta.]
Berliini, 18. huhtikuuta 1899
Rosa Luxemburg