Rosa Luxemburg (1900)
Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous?
Toinen osa käsittelee Eduard Bernsteinin kirjaa Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät (Stuttgart 1899, Verlag J. H. W. Dietz Nachf., G.m.b.H.).
Huomattava aluevaltaus proletaarisen luokkataistelun kehityshistoriassa oli havainto, että kapitalistisen yhteiskunnan taloudelliset olosuhteet muodostivat lähtökohdan sosialismin toteuttamiselle. Siten sosialismista tuli historiallinen välttämättömyys, sen oltua vuosituhansia ihmiskunnan mielessä väikkynyt “ihanne”.
Näitten sosialismin taloudellisten edellytysten olemassaolo nykyisessä yhteiskunnassa Bernstein kiistää. Hänen todistelun kehityskulku on mielenkiintoinen. Aluksi, Neue Zeit -lehdessä, hän kiistää ainoastaan teollisuuden keskittymisen suuren nopeuden, ja tukeutuu tässä Saksan v. 1895 ja v. 1822 teollisuustilastojen vertailuun. Voidakseen käyttää näitä tilastoja tarkoituksiinsa hänen oli turvauduttava erittäin summittaiseen mekaaniseen menettelytapaan. Mutta Bernstein ei edes näissä edullisissa olosuhteissa, viittauksillaan keskikokoisten teollisuuslaitosten sitkeyteen, ole kyennyt saamaan pienintäkään osumaa Marxin analyysiin. Sillä Marxin analyysi ei edellytä sosialismin toteuttamisen ehdoksi sen enempää tiettyä nopeutta teollisuuden keskittymisessä, ts. tiettyä määräaikaa sosialismin päämäärän saavuttamisessa, kuin — kuten olemme osoittaneet — pienpääoman täydellistä katoamista, tahi pikkuporvariston katoamista.
Kehitellessään edelleen käsityksiään Bernstein tarjoaa kirjassaan uutta todistusaineistoa, nimittäin osakeyhtiöitten lastoja, joitten tarkoitus on osoittaa miten osakkeenomistajien lukumäärä nousee jatkuvasti, kapitalistiluokka ei siis supistu, vaan päinvastoin kasvaa jatkuvasti. Hämmästyttävää miten vähän Bernstein tuntee käsittelemäänsä aineistoa ja miten vähäisessä määrin hän osaa käyttää sitä hyväkseen!
Jos hänen tarkoituksensa oli osakeyhtiöitten avulla esittää todistuksia Marxin teollisuuden kehitystä koskevaa teoriaa vastaan, hänen olisi pitänyt esittää aivan muunlaisia lukuja. Sillä jokainen, joka tuntee osakeyhtiöitten muodostamisen historian Saksassa, tietää, että keskimääräinen, yhtiötä kohti tuleva perustamispääoma on melkein jatkuvasti pienentymässä. Ennen vuotta 1871 tämä pääoma oli noin 10,8 miljoonaa markkaa, 1871 enää vain 4,01 miljoonaa markkaa, 1873: 3,8 miljoonaa markkaa, vuodesta 1883 vuoteen 1887 alle 1 miljoonan markan, 1891 vain 0,56 miljoonaa markkaa, 1892: 0,62 miljoonaa markkaa. Siitä pitäen summa häilyy miljoonan markan paikkeilla, ja on taas laskenut vuoden 1895 1,78 miljoonasta vuoden 1897 ensimmäisen puoliskon 1,19 miljoonaan markkaan.[1]
Hämmästyttäviä lukuja! Bernstein kenties konstruoisi niistä kokonaisen contra-marxilaisen suuntauksen suurteollisuuden palautumisesta takaisin pienteollisuudeksi. Mutta siinä tapauksessa kuka tahansa voisi vastata hänelle: jos te tämän tilaston avulla tahdotte jotain todistaa, teidän on ensin todistettava, että se koskee samoja teollisuudenhaaroja, että pienteollisuutta tai peräti käsi — tai kääpiöteollisuutta on muodostunut entisen suurteollisuuden sijalle, eikä sinne missä tähän asti on esiintynyt yksityispääomaa. Mutta tätä ette kykene todistamaan, sillä siirtyminen jättiläisosakeyhtiöitten perustamisesta keskisuurten ja pienten perustamiseen selittyy siitä tosiasiasta, että osakeyhtiömuoto tunkeutuu yhä useammalle alalle, ja jos se aluksi soveltui vain muutamille jättiläisyrityksille, niin se nykyään on muotoutunut yhä sopivammaksi keskisuurille ja jopa pienille yrityksille. (Osakeyhtiöitä perustetaan jopa 1000 markan pääomilla!)
Mutta mikä kansantaloudellinen merkitys on osakeyhtiömuodon levittäytymisellä yhä laajemmalle? Se merkitsee tuotannon lisääntyvää, kapitalistisessa muodossa tapahtuvaa yhteiskunnallistumista, ei ainoastaan jättiläisyritysten, vaan myös keskisuurten ja jopa pienten tuotantolaitosten kohdalla, siis tapahtumaa joka ei ole ristiriidassa Marxin teorian kanssa, vaan vahvistaa sen mitä loistavimmalla tavalla.
Entä mistä osakeyhtiöitten muodostus taloudellisena ilmiönä todella rakentuu? Toisaalta niissä useat pienet rahaomaisuudet yhtyvät yhdeksi tuotantopääomaksi, toisaalta tuotanto eroaa pääoman omistuksesta; tapahtuu siis kaksi kertaa kapitalistisen tuotantotavan ylitys — jatkuvasti kapitalistisella perustalla. Kun otamme tämän huomioon, niin mitä Bernsteinin esittämä tilasto yhden yrityksen lukuisista osakkeenomistajista siis merkitsee? Yksinomaan sitä, että kapitalistisella yrityksellä ei enää, kuten ennen, ole vain yksi pääomanomistaja, vaan suuri joukko; että pääomanomistajien jatkuvasti kasvavasta lukumäärästä johtuen taloudellinen käsite — kapitalisti” ei enää nykyisin ole yksi henkilö, vaan teollisuuskapitalisti on juridinen henkilö, sadoista tai tuhansista henkilöistä muodostunut; ja että kategoria “kapitalisti” on kapitalistisen talouden puitteissa muuttunut yhteiskunnalliseksi, ts. se on yhteiskunnallistettu.
Mutta miten sitten on selitettävissä, että Bernstein käsittää osakeyhtiöilmiön pääoman hajautumiseksi eikä päinvastoin kasautumiseksi, että hän näkee pääomaomaisuuden levittäytymistä siellä missä Marx näkee “pääomaomaisuuden poistamista"? Bernstein tekee aivan yksinkertaisen vulgääriekonomisen kömmähdyksen: hän ei laske kapitalistia tuotannon vaan omistusoikeuden kategoriaan kuuluvaksi, hän ei näe kapitalistissa taloudellista yksikköä vaan veropoliittisen yksikön, hän ei pidä pääomaa tuotantoyksikkönä vaan yksinkertaisesti rahaomaisuutena. Siksi hän ei liioin näe englantilaisessa ompelulankatrustissaan 12 300:n henkilön liittymistä yhdeksi, vaan peräti 12 300 kapitalistia; siksi hän näkee kapitalistin myös insinööri Schulzessaan, joka sai vaimonsa myötäjäisinä koroillaaneläjä Mülleriltä “suurehkon määrän osakkeita” (s. 54), siksi koko hänen maailmansa vilisee “kapitalisteja”.[2]
Mutta tässä niin kuin muissakin kohdin Bernsteinin vulgääriekonominen kömmähdys on pelkkä teoreettinen pohja sosialismin vulgärisoinnille. Kun Bernstein siirtää käsitteen kapitalisti tuotantosuhteista omistussuhteisiin, ja “yrittäjien sijasta puhuu ihmisistä” (s. 53), hän siirtää myös kysymyksen sosialismista tuotantosuhteitten alueelta omaisuussuhteisiin, pääoman ja työn välisestä suhteesta rikkaiden ja köyhien väliseen suhteeseen.
Ja näin olemmekin onnellisesti palanneet Marxista ja Engelsistä takaisin Köyhän syntisen evankeliumin kirjoittajaan, vain sillä erotuksella että Weitling aidolla proletaarisella vaistolla oivalsi juuri rikkaiden ja köyhien välisessä vastakohtaisuudessa luokkavastakohdat primitiivisessä muodossaan, ja hän halusi tehdä luokkavastakohtaisuuksista sosialistisen liikkeen vivun, Bernstein sitä vastoin näkee sosialismin tulevaisuudennäköalat köyhien muuttumisessa rikkaiksi, ts. luokkavastakohtien poispyyhkimisessä, pikkuporvarillisessa menettelyssä.
Tosin Bernstein ei rajoitu yksin tulotilastoihin. Hän tarjoaa meille myös teollisuustilastoja, vieläpä useammasta maasta: Saksasta ja Ranskasta, Englannista ja Sveitsistä, Itävallasta ja Yhdysvalloista. Mutta minkälaisia tilastoja ne oikein ovat? Ei suinkaan vertailevia tietoja kustakin maasta eri ajankohtana, vaan eri maista samana ajankohtana. Hän ei siis vertaile — lukuun ottamatta Saksaa, jonka kohdalla hän toistaa vanhat rinnastukset vuosilta 1895 ja 1882 — yhden maan teollisuuden ryhmitystä eri ajankohtina, vaan eri maitten absoluuttisia lukuja (Englanti vuonna 1891, Ranska 1894, Yhdysvallat 1890 jne.). Ja hänen johtopäätöksensä on seuraava: “vaikka suurteollisuus nykyään todella johtaakin teollisuudessa, niin se kuitenkin, mukaanluettuna siitä riippuvaiset yritykset, edustaa korkeintaan puolta koko teollisuuden palveluksessa työskentelevästä väestöstä niinkin edistyksellisessä maassa kuin Preussi”, ja samaan tulokseen hän tulee koko Saksan, Englannin, Belgian jne. kohdalla (s. 84).
Se mitä hän tällä tavoin osoittaa, ei ilmeisestikään ole taloudellisen kehityksen tämä tai tuo tendenssi, vaan yksistään eri yritysmuotojen tahi ammattialojen absoluuttiset voimasuhteet. Jos tällä on tarkoitus todistaa, että sosialismilta puuttuvat tulevaisuuden näköalat, niin todistelu edustaa teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnallisten pyrkimysten ratkaisun sanelee taistelevien lukumäärä ja fyysiset voimasuhteet, siis pelkästään väkivallan näkökohta. Tässä kohdin lankeaa kaikkialla blanquismia uumoileva Bernstein itse vaihteeksi mitä karkeimpaan blanquistiseen väärinkäsitykseen. Tosin eroavuutena on jälleen, että blanquismi sosialistisena ja vallankumouksellisena suuntauksena selvästi pitää mahdollisena sosialismin taloudellista
toteuttamista, jopa pienen vähemmistön väkivaltaisen kumouksen avulla, kun taas Bernsteinin mielestä kansanenemmistön lukumääräinen riittämättömyys merkitsee sosialismin taloudellisen tulevaisuuden puuttumista. Sosialidemokratia ei näe tietä päämääräänsä sen enempää vähemmistön voitokkaassa väkivallassa kuin enemmistön lukumääräisessä ylivoimassa, vaan taloudellisessa välttämättömyydessä — ja tämän välttämättömyyden tajuamisessa — joka johtaa kansanjoukot kumoamaan kapitalismin. Ennen kaikkea tämä taloudellinen välttämättömyys ilmenee kapitalistisessa anarkiassa.
Mitä tulee tähän ratkaisevaan kysymykseen kapitalistisen talousjärjestelmän anarkiasta, niin Bernstein kiistää ainoastaan suuret ja yleiset kriisit, ei sen sijaan paikallisia ja kansallisia. Täten hän samanaikaisesti kiistää hyvin suuren ja myöntää hyvin pienen anarkiamäärän esiintymisen. Bernsteinin aivoituksissa kapitalistisen talouden käy kuin tyhmän neitsyen, jonka lapsi oli “vain hyvin pieni”, vaihteeksi Marxia lainataksemme. Kohtalokasta asiassa on se, että anarkian kaltaisissa ilmiöissä vähän ja paljon on yhtä pahasta. Jos Bernstein sallii vähäisen määrän anarkiaa, niin tavaratalouden mekanismi huolehtii siitä, että anarkia kohoaa suunnattomiin — aina luhistumispisteeseen saakka. Mutta jos Bernstein toivoo — tavarantuotannon samanaikaisesti jatkuessa — voivansa muuttaa vähäisen anarkiansa vähitellen järjestykseksi ja harmoniaksi, niin hän jälleen lankeaa erääseen porvarillisen vulgääriekonomian. pahimmista virheistä tarkastellessaan vaihtotapaa irrallaan tuotantotavasta.
[Seuraava huomautus puuttuu 2. painoksesta:
Tosin Bernstein Leipziger Voikszeitung — lehdessä vastaa melko laveasti ensimmäisen artikkelisarjamme joihinkin kohtiin, mutta tavalla, joka vain paljastaa hänen hämminkinsä. Hän löytää helpon vastauksen kritiikkiin, jonka kohdistimme hänen kriisejä koskevaan skeptillisyyteensä, yrittämällä uskotella että olemme tehneet koko Marxin kriisiteoriasta tulevaisuuden musiikkia. Tämä sanojemme tulkinta on kuitenkin mitä suurimmassa määrin vapaa, sillä selitimme vain kriisien säännöllisen, mekaanisen jaksottaisuuden tarkemmin: kymmenvuotisen kriisisyklin kaava vastaa ainoastaan täysin kehittyneitä maailmanmarkkinoita. Mitä tulee Marxin kriisiteorian sisältöön, niin julistimme sen kaikkien tähänastisten kriisien niin mekanismin kuin sisäisten taloudellisten syitten ainoaksi tieteelliseksi määritelmäksi.
Vielä ihmeellisempiä ovat Bernsteinin vastaukset kritiikkimme muihin kohtiin. Kun osoitimme, että esiin. kartellit eivät voi olla keino kapitalistista anarkiaa vastaan, koska ne — kuten sokeriteollisuus osoittaa luovat vain kärjistynyttä kilpailua maailmanmarkkinoilla, vastaa Bernstein että tämä tosin pitää paikkansa, mutta kärjistynyt kilpailu Englannin sokerimarkkinoilla on luonut mittavan marmeladi — ja säilyketeollisuuden. Vastaus, joka tuo mieleen keskusteluharjoitukset ensimmäisessä osassa itseopiskelijoille tarkoitettua Ollendorfin kielimetodia: “Hiha on lyhyt, mutta kenkä on ahdas. Isä on iso, mutta äiti meni nukkumaan.”
Samantapaista logiikkaa Bernstein käyttää vastauksessaan todisteluumme, ettei liioin luotto voi olla “sopeutumiskeino” kapitalistista anarkiaa vastaan, koska se päinvastoin lisää tätä anarkiaa: Bernstein esittää, että luotolla toki on myös positiivinen “parantava ja luova” ominaisuus, jonka Marxkin kuuluu tunnustaneen. Sille, joka Marxin teorioihin nojautuen näkee kapitalistisessa talousjärjestelmässä yleensä kaikki positiiviset lähtökohdat muutokseen kohti sosialistista järjestelmää, ei tämä huomautus edes luotosta puhuttaessa ole mitenkään uusi. Kiistassa oli kysymys siitä, missä määrin nämä luoton positiiviset, kapitalismista eteenpäin johtavat ominaisuudet myös kapitalistisessa taloudessa ilmenisivät positiivisesti, missä määrin ne, kuten Bernstein väitti, kykenisivät voittamaan kapitalistisen anarkian, vai sortuisivatko ne itse ristiriitoihin ja yhä vain lisäisivät anarkiaa, kuten me osoitimme. Bernsteinin viittaus “luoton parantavaan ja luovaan kykyyn”, mikä nimenomaan oli koko kiistan lähtökohta, on tässä tapauksessa pelkkä “teoreettinen pako tuolle puolen” keskustelun alueen.]
Tässä ei ole tilaisuutta ratkaisevasti osoittaa koko se kansan taloustieteen perustiedoissa ilmenevä yllättävä sekavuus joka Bernsteinin kirjassa paljastuu. Mutta eräs kapitalistisen anarkian peruskysymyksiin liittyvä seikka tulkoon lyhyesti valaistuksi.
Bernstein selittää että Marxin työn arvon laki olisi pelkkä abstraktio, ja ilmeisesti tämä sana hänen mielestään kansantaloustieteessä on haukkumasana. Mutta jos työn arvo on pelkkä abstraktio, “mielikuva” (s. 44), silloin kuka tahansa kunnon kansalainen, joka on suorittanut asevelvollisuutensa ja maksanut veronsa, voi mistä mielettömyyksistä tahansa keittää kokoon samanlaisen mielikuvan, ts. arvoteorian kuin Karl Marx. “Marxilla on yhtä lailla vapaus olla ottamatta huomioon tavaroiden ominaisuuksia, kunnes ne lopulta ovat pelkkiä yksinkertaisen inhimillisen työmäärän esineellistymiä, kuin Böhm-Jevonin koulukunnalla on vapaus abstrahoida tavaroista hyötyä lukuunottamatta kaikki ominaisuudet” (s. 42).
Bernsteinin mielestä ovat niin Marxin yhteiskunnallinen työ kuin Mengersin abstrakti hyöty samaa maata: kaikki silkkaa abstraktiota. Bernstein on täysin unohtanut, ettei Marxin abstraktio ole päähänpisto vaan löytö, ettei se ole olemassa Marxin päässä vaan tavarataloudessa, ettei sen olemassaolo ole kuviteltu vaan reaalinen, yhteiskunnallinen, siinä määrin reaalinen, että sitä leikataan ja taotaan, punnitaan ja leimataan. Marxin löytämä abstraktis-inhimillinen työ ei ole kehittyneessä muodossaan mitään muuta kuin — raha. ja tämä juuri on eräs Marxin nerokkaimmista taloustieteellisistä oivalluksista, kun sen sijaan koko porvarilliselle taloustieteelle, ensimmäisestä merkantilistista viimeiseen klassikkoon, rahan mystinen olemus on jäänyt seitsemällä sinetillä suljetuksi kirjaksi.
Sitä vastoin Böhm-Jevonilainen abstrakti hyödyllisyys on todellakin pelkkä mielikuva tai pikemminkin mielettömyyden kuva, yksityistyperyyttä josta täysi vastuu lankeaa yksinomaan porvarilliselle vulgääriekonomialle, eikä kapitalistiselle sen enempää kuin muillekaan ihmisten luomille yhteiskunnille. Tämä “mielikuva” päässään voivat Bernsteinit, Böhmit ja Jevonit subjektiivisine seurakuntineen tuijottaa vielä vaikka kaksikymmentä vuotta rahan mysteeriä pääsemättä muuhun ratkaisuun kuin siihen, jonka entinen suutari ilman heitäkin käsitti: raha on myös “hyödyllinen” asia.
Bernstein ei siis enää lainkaan ymmärrä Marxin arvoteoriaa. Mutta se joka jossain määrin on perehtynyt Marxin taloustieteelliseen järjestelmään, tietää että koko järjestelmä jää täysin käsittämättömäksi ilman arvoteoriaa, tai konkreettisemmin sanottuna, sille joka ei ymmärrä tavaran ja sen vaihdon olemusta, jää koko kapitalistinen talousjärjestelmä kaikkine yhteyksineen salaisuudeksi.
Mikä sitten on se Marxin taika — avain, jonka avulla hänelle avautuivat kapitalististen ilmiöitten kaikkein sisimmät salaisuudet, avain joka salli hänen kuin leikiten ratkaista ongelmia, joitten olemassaoloa klassisen porvarillisen taloustieteen huomattavimmat edustajat, kuten Smith ja Ricardo, eivät edes aavistaneet? Ei mikään muu kuin hänen tapansa käsittää kapitalistinen talousjärjestelmä kokonaisuudessaan historiallisesti, eikä ainoastaan menneisyyden kannalta, minkä klassinenkin taloustiede parhaassa tapauksessa teki, vaan myös tulevaisuuden kannalta; hän ei ottanut huomioon vain feodaalista menneisyyttä vaan nimenomaan myös sosialistisen tulevaisuuden. Marxin arvoteorian salaisuus, hänen rahaa koskevan analyysinsa, hänen pääomateoriansa, hänen voitto — osuutta koskevan oppinsa ja koko taloustieteellisen oppijärjestelmänsä salaisuus on kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyys, sen luhistuminen — ja sen seurauksena sosialistinen päämäärä. Nimenomaan ja vain siksi, että Marx sosialistina tarkasteli kapitalistista taloutta alunalkaen historiallisesta näkökulmasta, hän kykeni tulkitsemaan sen hieroglyfit; ja koska hänen lähtökohtansa oli sosialistin, kun hän teki tieteellisen analyysinsa porvarillisesta yhteiskunnasta, hän saattoi perustella tieteellisesti myös sosialismin.
Tätä taustaa vasten on nähtävä Bernsteinin kirjansa lopussa esittämät huomautukset, joissa hän valittaa sitä “dualismia” (kaksijakoisuutta), ‘Joka esiintyy kautta Marxin koko monumentaalisen teoksen”, “dualismia joka syntyy siitä, että teos on tarkoitettu tieteelliseksi tutkimukseksi ja kuitenkin samalla pyrkii todistamaan teesin, joka on esitetty jo kauan ennen teoksen konsipiointia (kirjoittamista), että teos rakentuu kaavalle jossa jo alunpitäen on valmiina tulos johon kehittelyn tulisi johtaa. Viittaukset Kommunistiseen Manifestiin (ts. sosialismin päämäärään! kirj. huom.) ovat osoitus todellisesta utopismin jätteestä Marxin oppijärjestelmässä.” (s. 177)
Mutta Marxin dualismi ei ole muuta kuin dualismia sosialistisen tulevaisuuden ja kapitalistisen nykyisyyden välillä, pääoman ja työn välillä, porvariston ja proletariaatin välillä; se on porvarillisessa yhteiskunnassa esiintyvän dualismin, porvarillisten luokkaristiriitojen monumentaalinen tieteellinen heijastus.
ja jos Bernstein tässä Marxin teoreettisessa dualismissa näkee “utopismin jätteen”, niin hän siten vain naiivisti tunnustaa kiistävänsä porvarillisen yhteiskunnan historiallisen dualismin, kapitalismin luokkavastakohdat, lisäksi hän myöntää että koko sosialismi hänen silmissään on muuttunut “utopismin jätteeksi”. Bernsteinin “monismi”, ts. ykseysoppi on ikuisen kapitalistisen Järjestyksen ykseyttä, päämäärästään luopuneen sosialistin ykseyttä joka päämääränsä sijasta näkee inhimillisen kehityksen päätepisteen muuttumattomassa porvarillisessa yhteiskunnassa. Mutta jos Bernstein ei näe kapitalismin talousrakenteessa sen varsinaista kaksijakoisuutta, kehitystä kohti sosialismia, niin hänen täytyy, pelastaakseen edes muodollisesti sosialistinen ohjelmansa, paeta taloudellisen kehityksen ulkopuolisen, idealistisen konstruktion turviin, ja tehdä koko sosialismista abstrakti “periaate”, sen sijaan että se olisi tietty historiallinen vaihe yhteiskunnallisessa kehityksessä.
Bernsteinin “osuustoiminnallisuuden periaate”, jolla kapitalistinen järjestelmä tulisi koristella, tämä sosialismin lopullisen päämäärän ohuista ohuin “vesitys”, ei tätä taustaa vasten ole Bernsteinin porvarillisen teorian tekemä myönnytys yhteiskunnan sosialistiselle tulevaisuudelle, vaan hänen omalle menneisyydelleen.
Olemme havainneet, että Bernsteinin sosialismin tavoitteena on antaa työläisille osa yhteiskunnallista rikkautta, muuttaa köyhät rikkaiksi. Miten se toteutetaan? Artikkelisarjassaan Sosialismin ongelmia Neue Zeit — lehdessä, Bernstein esittää vain vaivoin tajuttavia viitteitä toteutuksesta, mutta kirjassaan hän antaa asiasta täyden selvityksen; hänen sosialisminsa tulee toteutumaan kahta tietä: ammattiyhdistysten eli taloudellisen demokratian tietä, kuten Bernstein asian ilmaisee, ja lisäksi osuustoiminnan avulla. Ammattiyhdistysten avulla hän aikoo käydä käsiksi teollisuuden voittoihin, osuustoiminnan avulla liikemaailman voittoihin. (s. 118)
Mitä tulee osuustoimintaan, ja ennen kaikkea tuotanto — osuuskuntiin, niin perusolemukseltaan ne edustavat välimuotoa kapitalistisessa talousjärjestelmässä: ennallaan pysyvän kapitalistisen vaihdon puitteissa tapahtuvaa vähäistä tuotannon sosialisointia. Mutta kapitalistisessa taloudessa tuotantoa hallitsee tavaranvaihto, ja ottaen kilpailun huomioon, yrityksen olemassaolon ehtona on siten häikäilemätön riisto, ts. tuotantoprosessin täydellinen hallinta pääoman etuja vastaavalla tavalla. Käytännössä tämä ilmenee siten, että on välttämätöntä suorittaa työ mahdollisimman intensiivisesti, vähentää tai lisätä sitä markkinatilanteen mukaan, kiinnittää tai irtisanoa työvoimaa, tehdä siis työläisistä työttömiä, aina myyntimarkkinoitten mukaan, lyhyesti, käyttää kaikkia yleisesti tunnettuja menettelytapoja joitten avulla kapitalistinen yritys tulee kilpailukykyiseksi. Tuotanto — osuuskunnissa tästä aiheutuu työläisille väistämätön ristiriita; heidän tulisi hallita itseään kaikella asian vaatimalla ehdottomuudella, näytellä siis kapitalistisen tuottajan osaa itseään vastaan. Tähän ristiriitaan tuotanto — osuuskunta myös kaatuu, joko sen kehitys suuntautuu taaksepäin, ja se muuttuu kapitalistiseksi yritykseksi, tai sitten, jos etualalla ovat työläisten edut, se hajoaa. Nämä ovat tosiasioita, jotka Bernstein itsekin toteaa, mutta hän käsittää ne väärin ja pitää rouva Potter-Webbin tapaan Englannin tuotanto — osuuskuntien kaatumisen syynä puuttuvaa “kuria”. Näin pinnallisesti ja latteasti kuriksi nimitetty ei ole muuta kuin pääoman itsestään selvä ehdoton valta, jota työläisten tietenkin on mahdotonta käyttää itseään vastaan.[3]
Tästä seuraa, että tuotanto — osuuskunta voi varmistaa olemassaolonsa kapitalistisessa taloudessa vain jos se pystyy kiertoteitse poistamaan itsessään piilevän ristiriidan tuotantotavan ja vaihtotavan välillä karttamalla keinotekoisesti vapaan kilpailun lakeja. Tämän se voi tehdä vain, jos se etukäteen varmistaa itselleen myyntimarkkinat, kiinteän kuluttajapiirin. Tällaisena apukeinona sitä palvelee kuluttajayhdistys. juuri tässä, eikä suinkaan jakautumisessa osto — ja myyntiosuuskunniksi, vai miksi tuota oppenheimerilaista päähänpistoa kutsuttiin, juuri tässä piilee se Bernsteinin pohtima salaisuus miksi itsenäiset tuotanto — osuuskunnat kaatuvat, sillä niiden olemassaolon kykenevät takaamaan vasta kuluttajayhdistykset.
Mutta — jos tuotanto — osuuskuntien olemassaolon ehdot nykyisessä yhteiskunnassa ovat sidotut kuluttajayhdistysten olemassaolon ehtoihin, niin tästä seuraa, että tuotanto — osuuskuntien on parhaassakin tapauksessa pakko pitäytyä pieneen paikalliseen myyntiin ja välittömästi kulutettaviin harvoihin tuotteisiin, ennen kaikkea elintarvikkeisiin, Kaikki kapitalistisen tuotannon tärkeimmät haarat: tekstiili — , hiili — , metalli — , öljy — , samoin kone — , veturi — ja laivanrakennusteollisuus jäävät alunalkaen kuluttajayhdistysten ja siten tuotanto — osuuskuntien alueen ulkopuolelle. Vaikka tuotanto — osuuskunnat edustavatkin luonteeltaan välimuotoa, niistä ei silti koskaan voi muodostua yleistä yhteiskunnallista uudistusta, koska niitten yleinen toteuttaminen edellyttäisi ennen kaikkea maailmanmarkkinoitten lakkauttamista ja vallitsevan maailmantalouden pirstoamista pieniin paikallisiin tuotanto — ja vaihtoyksikköryhmiin, siis paluuta suurkapitalistisesta tavarataloudesta luonteeltaan keskiaikai1 seen tavaratalouteen.
Mutta myös toteuttamismahdollisuuksiensa rajoissa pelkistyvät tuotanto — osuuskunnat nykyisessä yhteiskunnassa väistämättä pelkiksi lisäkkeiksi kuluttajayhdistyksiin, jotka näin astuvat etualalle tavoitteena olevan sosialistisen uudistuksen pääedustajina. Koko tuotanto — osuuskuntien avulla tapahtuva sosialistinen uudistus supistuu kuitenkin täten taistelusta tuotantopääomaa, ts. kapitalistisen talouden runkoa vastaan, taisteluksi liikepääomaa, ja nimenomaan pienliikepääomaa vastaan, ts. pelkästään kapitalistisen rungon pieniä haarautumia vastaan.
Mitä tulee ammattiyhdistyksiin, joitten Bernsteinin kaavailuissa tulisi osaltaan edustaa keinoa tuotantopääoman harjoittamaa riistoa vastaan, niin olemme jo osoittaneet, etteivät ammattiyhdistykset pysty takaamaan työläisille vaikutusvaltaa tuotantoprosessissa enempää tuotannon laajuuden kuin teknisen menettelytavankaan osalta.
ja mitä tulee puhtaasti taloudelliseen puoleen, — palkkaosuuden ja voitto — osuuden väliseen taisteluun kuten Bernstein asiaa nimittää, niin tätä taistelua ei käydä yläilmojen sinessä, kuten jo osoitettiin, vaan palkkalain määräämissä rajoissa, joita taistelun on noudatettava koska ei pysty niitä murtamaan. Tämä selviää jos asiaa lähestyy toiselta kannalta ja kysyy itseltään mikä ammattiyhdistysten tarkoitus itse asiassa on.
Työväenluokan vapautustaistelussa Bernstein on antanut ammattiyhdistyksille roolin, jonka mukaisesti ne johtavat varsinaista hyökkäystä teollisuuden voitto — osuuksia vastaan ja muuttavat ne asteittain palkka — osuuksiksi; ammattiyhdistykset ovat kuitenkin täysin kykenemättömiä käymään taloudellista hyökkäyspolitiikkaa voittoa vastaan, koska ne ovat vain työvoiman järjestäytynyt puolustus voiton hyökkäyksiä vastaan, työväenluokan torjunta — ase kapitalistisen talouden sortoa vastaan. Tähän on kaksi syytä.
Ammattiyhdistysten ensimmäinen tehtävä on organisaatioillaan vaikuttaa työvoima — nimisen tavaran markkinatilanteeseen; organisaatio säröilee kuitenkin jatkuvasti, kun keskiluokan proletarisoitumisprosessi tuo markkinoille jatkuvasti uutta tavaraa. Toiseksi ammattiyhdistysten tarkoitus on kohottaa työväenluokan elintasoa, leventää työväenluokan osuutta yhteiskunnallisesta rikkaudesta; työn tuottavuuden kasvu johtaa kuitenkin siihen, että tämä osuus suorastaan luonnonlain kohtalokkuudella jatkuvasti kapenee. Tämän havaitakseen ei suinkaan tarvitse olla marxilainen, riittää kun on kerran vilkaissut Rodbertuksen kirjaa “Sosiaalisen kysymyksen valaisemiseksi”.
Kapitalistisen yhteiskunnan objektiivisten tapahtumien voimasta muuttuu ammattiyhdistysten taistelu kummassakin taloudellisessa päätehtävässään eräänlaiseksi Sisyphoksen työksi. Tosin tämä Sisyphoksen työ on välttämätöntä, ensiksi jotta työläinen yleensä saisi kulloisenkin markkinatilanteen mukaisen palkkaosuutensa, toiseksi jotta kapitalistista palkkalakia noudatettaisiin, ja kolmanneksi jotta taloudellisen kehityksen puristava tendenssi lamaantuisi, tai tarkemmin sanottuna heikkenisi. Mutta jos aikoo tehdä ammattiyhdistyksistä keinon voiton asteittaiseen pienentämiseen työpalkan hyväksi, niin tarvitaan seuraavat yhteiskunnalliset edellytykset: ensinnäkin keskikerrosten proletarisoitumisen ja työväenluokan kasvun pysähtyminen, siis molemmissa tapauksissa, aivan kuten kulutusosuuskunnallisen talouden toteutuksen kohdalla, paluu suurkapitalismia edeltäneisiin oloihin.
Bernsteinin kumpikin sosialistisen uudistuksen keino: osuustoiminta ja ammattiyhdistykset, osoittautuvat täten täydellisen tehottomiksi muuttamaan kapitalistista tuotantotapaa. Bernstein on itsekin loppujen lopuksi hämärästi tietoinen tästä, ja pitääkin niitä keinoina vähentää kapitalistista voittoa rikastuttaakseen sitä tietä työläisiä. Täten hän luopuu taistelusta kapitalistista tuotantotapaa vastaan suunnatakseen sosialidemokraattisen liikkeen taistelun sen sijaan kapitalistista jakoa vastaan. Bernstein muotoileekin sosialisminsa toistamiseen pyrkimykseksi “oikeudenmukaista”, “oikeudenmukaisempaa” (s. 51 hänen kirjassaan), ja jopa “vielä oikeudenmukaisempaa” kohti (Vorwärts, 26. maaliskuuta 1899).
Kapitalistisen järjestelmän “epäoikeudenmukainen” jako antaakin varmasti, ainakin kansanjoukkojen keskuudessa alkusysäyksen kohti sosialidemokraattista liikettä. ja taistellessaan koko talousjärjestelmän yhteiskunnallistamisen puolesta, sosialidemokratia pyrkii tietenkin myös yhteiskunnan rikkauden “oikeudenmukaiseen” jakoon. Kulloinenkin jakotapa on vain kulloisenkin tuotantotavan lainmukainen seuraus. Tämän Marxilta saadun tiedon ansiosta sosialidemokraattinen liike ei kohdista taistelua kapitalistisen tuotantotavan puitteissa tapahtuvaan jakoon, vaan itse kapitalistisen tuotantotavan lopettamiseen. Lyhyesti sanottuna: sosialidemokratia pyrkii luomaan sosialistisen jakotavan lopettamalla kapitalistisen tuotantotavan; Bernsteinin menettelytapa on päinvastainen: taistelulla kapitalistista jakotapaa vastaan hän toivoo vähitellen voivansa da sosialistisen tuotantotavan.
Mutta millä voidaan perustella tässä tapauksessa Bernsteinin sosialistinen uudistus? Tietyillä kapitalistisen tendensseilläkö? Se ei käy, sillä ensiksi hän kiistää nämä tendenssit, toiseksi hänestä, kuten yllämainittu osoittaa, tuotantotapa on jakotavan tulos eikä syy. Hänen sosialisminsa perustelu ei siis voi olla taloudellinen. Sen jälkeen kun hän on pannut päälaelleen sosialismin päämäärät ja keinot ja niitten mukana taloudelliset olosuhteet, hän ei pysty esittämään ohjelmalleen materialistisia perusteluja, hänen on pakko käyttää idealistisia.
Ja hän sanookin: “Miksi johtaa sosialismi taloudellisesta välttämättömyydestä?” “Miksi vähätellä ihmisten ymmärrystä, oikeudentuntoa ja tahtoa?” (Vorwärts, 26. maaliskuuta). Bernsteiniläinen oikeudenmukaisempi jako pitäisi siis toteuttaa ihmisen vapaan tahdon eikä taloudellisen välttämättömyyden kahliman tahdon voimalla, tai tarkemmin, koska tahto on pelkkä väline, oikeudentunnon voimalla, lyhyesti, oikeudenmukaisuuden idean voimalla.
Ja nyt olemme onnellisesti päätyneet oikeudenmukaisuuden periaatteeseen, tähän vanhaan konkariin, jonka selässä kaikki maailmanparantajat, luotettavamman historiallisen kulkuvälineen puutteessa, ovat vuosituhansia ratsastaneet, tämä raihnas Rocinante, jonka satulassa historian kaikki Don Quijotet ovat palanneet kotiin ainoana saavutuksenaan mustaksi lyöty silmä.
Köyhän ja rikkaan välinen suhde sosialismin yhteiskunnallisena perustuksena, osuustoiminnallisuuden “periaate” sisältönä, “oikeudenmukaisempi jako” päämääränä ja oikeudenmukaisuuden idea ainoana historiallisena oikeutuksena — miten paljon voimakkaammin, henkevämmin, loistokkaammin Weitling edustikaan tämän laatuista sosialismia yli 50 vuotta sitten! Mutta nerokas räätäli ei vielä tuntenut tieteellistä sosialismia. Ja jos tänään, puolen vuosisadan kuluttua, tarjotaan saksalaiselle proletariaatille tieteen viimeisenä sanana hänen käsityksiään kokoon paikattuina, sen jälkeen kun Marx ja Engels ovat repineet ne riekaleiksi, niin ehkä myös tässä tarvitaan räätäliä — mutta vailla nerokkuutta.
Samaten kuin ammattiyhdistykset ja osuuskunnat ovat revisionismin taloudellisia tukipisteitä, niin on jatkuvasti kehittyvä demokratia revisionistisen teorian tärkein poliittinen edellytys. Nykyisiä taantumuksellisia purkauksia revisionismi pitää vain tilapäisinä ja ohimenevinä “kouristuksina”, joita ei tarvitse ottaa lukuun työläisten taistelun yleisiä suuntaviivoja vedettäessä.
[Taantumuksen jatkuminen ei kuitenkaan riipu siitä mitä Bernstein ystäviensä suullisten ja kirjallisten vakuuttelujen nojalla ajattelee, vaan niistä sisäisistä objektiivisista yhteyksistä jotka vallitsevat demokratian ja todellisen yhteiskunnallisen kehityksen välillä] [Pyyhitty 2. Painoksesta]
Bernstein esim. pitää demokratiaa väistämättömänä portaana modernin yhteiskunnan kehityksessä, demokratia merkitsee hänelle, kuten liberalismin porvarillisille teoreetikoille ylipäätään, historiallisen kehityksen suurta perusperiaatetta, jonka toteuttamiseksi kaikkien poliittisen elämän voimien tulee toimia. Tässä absoluuttisessa muodossa ajatus on kuitenkin kauttaaltaan virheellinen, eikä edusta muuta kuin lyhyen porvarillisen kehitysvaiheen, noin viimeksi kuluneen 25-30 vuoden, tulosten pikkuporvarillisen pinnallista ja kaavamaista yleistämistä. Jos tarkastelee lähemmin demokratian kehityksen historiaa ja kapitalismin poliittista historiaa, niin päätyy olennaisesti toisenlaiseen tulokseen.
Mitä Bernsteinin ensin mainittuun käsitykseen tulee, niin demokratiaa löytyy mitä erilaisimmissa yhteiskuntamuodoissa: alkuperäisissä kommunistisissa yhteiskunnissa, antiikin orjavaltioissa, keskiaikaisissa kaupunkikommuuneissa. Samoin kohtaamme absolutismia ja perustuslaillista monarkiaa mitä erilaisimmissa taloudellisissa yhteyksissä. Toisaalta kapitalismi alkuvaiheessaan — tavarantuotantona — synnyttää kaupunkikommuuneissa demokraattisen perustuslain; myöhemmin, kehittyneemmässä muodossaan, käsiteollisuusvaiheessa, se löytää itseään vastaavan muodon absoluuttisessa monarkiassa. Lopulta se täysin kehittyneenä teollisena talousmuotona synnyttää Ranskassa vuoroin demokraattisen tasavallan (1793), Napoleon I:n absoluuttisen monarkian, restauraatioajan aatelismonarkian (1815-1830), Louis Filipin porvarillisen perustuslaillisen monarkian, toistamiseen demokraattisen tasavallan, jälleen monarkian Napoleon III:n aikana, ja vihdoin kolmannen kerran tasavallan. Ainoa todella demokraattinen instituutio Saksassa, yleinen äänioikeus, ei suinkaan ole porvarillisen liberalismin saavutuksia, vaan poliittinen keino yhdistää pikkuvaltiot, ja vain siinä mielessä sillä on merkitystä Saksan porvariston kehitykselle; muutoin porvaristo tyytyy puolifeodaaliseen perustuslailliseen monarkiaan. Venäjällä kapitalismi rehotti pitkään itämaisen despotismin suojissa, porvariston osoittamatta ilmeelläkään demokratian kaipuuta. Itävallassa syntyi yleinen äänioikeus lähinnä hajoavan monarkian pelastusrenkaaksi (ja miten vähän tekemistä sillä on varsinaisen demokratian kanssa, sen osoittaa perustuslain 14 §). [Pyyhitty 2. painoksesta. — Perustuslain 14 §:n perusteella habsburgilaisessa monarkiassa perustuslailliset oikeudet peruuttaa, myös parlamentin toiminta voitiin lopettaa. Pykälää käytettiin usein.] Ja Belgiassa vihdoin työväenliikkeen demokraattinen saavutus — yleinen äänioikeus — on epäilemättä yhteydessä militarismin heikkouteen, ts. Belgialle luonteenomaiseen maantieteellis-poliittiseen asemaan ja äänioikeus ennen kaikkea Belgiassa on “kappale demokratiaa” jota ei hankittu porvariston avulla vaan porvariston vastustuksesta huolimatta.
Demokratian herkeämätön kasvu, joka revisionistien ja porvarillisten vapaamielisten silmissä esiintyy koko ihmiskunnan tai vähintään modernin historian suurena perusperiaatteena, on näin tarkemmin tutkittuna pelkkä harhanäky. Kapitalistisen kehityksen ja demokratian välille ei voi konstruoida mitään yleistä absoluuttista yhteyttä. Sen poliittinen muoto on kussakin tapauksessa tulosta suuresta määrästä sisä — ja ulkopoliittisia tekijöitä, ja sallii rajoissaan koko asteikon absoluuttisesta monarkiasta demokraattiseen tasavaltaan saakka.
Jos meidän täten on luovuttava yleisestä historiallisesta laista, joka koskee demokratian kehitystä myös modernissa yhteiskunnassa, ja katsomme vain porvarillisen historian tämänhetkistä vaihetta, niin näemme myös sen poliittisessa tilanteessa tekijöitä, jotka eivät johda Bernsteinin kaavan toteuttamiseen, vaan päinvastoin asettavat alttiiksi porvarillisessa yhteiskunnassa jo saavutetutkin asemat.
Varsin tärkeätä on toisaalta se, että demokraattiset instituutiot ovat suuressa määrin jo näytelleet osansa porvarillisessa kehityksessä. Pikkuvaltioitten yhteenliittämisessä ja modernien suurvaltojen luomisessa (Saksa, Italia) ne ovat tehneet tehtävänsä ja ovat siltä osin tarpeettomat; taloudellinen kehitys on sillä välin johtanut sisäiseen orgaaniseen kasvuun [ja poliittisen demokratian kääreet voidaan poistaa ilman porvarillisen yhteiskunnan organismille aiheutuvaa vaaraa].[Pyyhitty toisesta painoksesta]
Sama pätee myös koko poliittis-hallinnollisen valtiokoneiston muuttumisessa puoli — ja kokofeodaalisesta kapitalistiseksi mekanismiksi. Tämä muutos, jota ei historiallisesti voinut erottaa demokratiasta, on nyt niin suuressa määrin toteutettu, että valtiolaitoksen puhtaasti demokraattiset osatekijät (lisätarvikkeet), yleinen äänioikeus, tasavaltainen valtiomuoto, ovat karsittavissa ilman että hallintokoneiston, finanssilaitoksen, puolustuslaitoksen jne. olisi pakko palautua vanhentuneisiin muotoihinsa.
Jos liberalismi sellaisenaan on tullut tarpeettomaksi porvarilliselle yhteiskunnalle, niin siitä on sitä paitsi tullut tärkeissä kohdin suoranainen este. Tarkasteltavaksi tulee kaksi tekijää jotka suoranaisesti hallitsevat nykyisten valtioitten koko poliittista elämää: maailmanpolitiikka ja työväenliike — kumpikin edustaa nykyisen kapitalistisen kehitysvaiheen kahta eri puolta.
Maailmantalouden kehittyminen sekä kilpailun kärjistyminen ja yleistyminen maailmanmarkkinoilla on tehnyt militarismista ja marinismista maailmanpolitiikan määräävät välineet suurten valtioitten niin ulkoisessa kuin sisäisessä elämässä. Mutta jos maailmanpolitiikka ja militarismi edustavat nykyisessä kehitysvaiheessa nousevaa tendenssiä, niin johdonmukainen seuraus tästä on porvarillisen demokratian vähenevä suuntaus. [Sattuvin esimerkki: Pohjois-Amerikan Yhdysvallat espanjalaissodan jälkeen. Ranskassa tasavalta saa kiittää olemassaolostaan lähinnä kansainvälistä poliittista tilannetta, jonka ansiosta sota toistaiseksi on mahdoton. jos sota syttyisi, ja ilmenisi ettei Ranska, kuten on syytä olettaa, olisi varustautunut maailmanpolitiikkaan, niin Ranskan tappio rintamalla aiheuttaisi ensimmäiseksi — monarkian julistamisen Pariisissa. Saksassa maksettiin uusi suuren varustautumisen aikakausi (1893) ja Kiatshousta alkanut maailmanpolitiikka välittömästi kahdella porvarillisen demokratian uhrilla: vapaamielisyyden rappeutumisella ja keskustapuolueen hajoamisella][ R. L. on korjannut käsityksensä sodan vaikutuksesta Ranskan osalta. Hakasuluissa olevan kappaleen sijasta on 2. painoksessa seuraava teksti: Saksassa 1893 aloitetun suuren varustautumisen aikakauden ja Kiautshousta alkaneen maailmanpolitiikan maksoi porvarillinen demokratia välittömästi kahdella uhrilla: vapaamielisyyden rappeutumisella ja keskustapuolueen käännöksellä oppositiopuolueesta hallituspuolueeksi. Viime eduskuntavaaleista 1907, joitten vaalitaistelu käytiin siirtomaapolitiikan merkeissä, tuli samalla saksalaisen liberalismin historialliset hautajaiset.]
jos ulkopolitiikka näin pyrkii ajamaan porvariston taantumuksen syliin, niin sisäpolitiikka vuorostaan pyrkii ajamaan nousevan työväenluokan taantumuksen syliin. Bernstein myöntää sen itse, kun hän asettaa sosialidemokraattisen “ahmaisuteorian”,[4] ts. työväenluokan sosialistiset pyrkimykset vastuuseen liberaalin porvariston rintamakarkuruudesta. Tässä yhteydessä hän kehottaa proletariaattia luopumaan sosialistisesta päämäärästään houkutellakseen puolikuoliaaksi pelästyneen liberalismin esille taantumuksen rotarikolosta. Kun hän tekee sosialistisen työväenliikkeen lopettamisesta elinehdon ja sosiaalisen edellytyksen nykyiselle porvarilliselle demokratialle, hän täten itse sattuvimmin todistaa, että demokratia on ristiriidassa nykyisen yhteiskunnan sisäisten kehitystendenssien kanssa, yhtä paljon kuin sosialistinen työväenliike on tämän tendenssin suoranainen tuote.
Mutta tällä hän todistaa vielä muutakin. Kun hän asettaa porvarillisen demokratian uudelleen elpymisen edellytykseksi ja ehdoksi sen että työväenluokka luopuisi sosialistisesta päämäärästään, hän samalla osoittaa miten mitättömässä määrin porvarillinen demokratia vuorostaan on edellytys ja ehto sosialistiselle liikkeelle ja sosialismin voitolle. Näin Bernsteinin pohdiskelu sulkeutuu vajavaiseksi kehäksi, hänen viimeinen loppupäätelmänsä “ahmaisee” ensimmäisen edellytyksensä.
Ulospääsy tästä kehästä on varsin yksinkertainen: tosiasia että porvarillinen liberalismi, kauhusta nousevaa työväenliikettä ja sen päämäärää kohtaan, on vetänyt viime henkäyksensä, johtaa vain siihen, että juuri sosialistinen työväenliike nykyään on ja voi olla demokratian ainoa tuki, ja että sosialistisen liikkeen kohtalot eivät ole sidotut porvarilliseen demokratiaan, vaan päinvastoin demokraattisen kehityksen kohtalot ovat sidotut sosialistiseen liikkeeseen. Demokratia ei elvy samassa suhteessa kuin työväenliike luopuu vapautustaistelustaan, vaan päinvastoin samassa suhteessa kuin työväenliike kasvaa kyllin voimakkaaksi taistellakseen maailmanpolitiikan taantumuksellisia seurauksia ja porvarillista karkuruutta vastaan. Sen, joka toivoo demokratian lujittumista, on myös toivottava sosialistisen liikkeen lujittumista eikä suinkaan heikentymistä; luopuminen sosialistisista päämääristä merkitsee luopumista niin työväenliikkeestä kuin demokratiasta.
[Kautskylle osoitetun “vastauksensa” lopussa, Vorwärts — lehdessä 26. maaliskuuta 1899, Bernstein selittää, että hän on täysin yhtä mieltä sosialidemokraattisen ohjelman käytäntöä käsittelevästä osasta, ja että hänen vastaväitteensä koskevat vain ohjelman teoreettista osaa. Tästä huolimatta hän ilmeisesti kuvittelee voivansa täydellä syyllä astua samaa jalkaa puolueen kanssa, sillä voiko nyt panna minkäänlaista “painoa” sille ‘Jos teoreettisessa osassa esiintyy ajatus, joka ei enää vastaa hänen käsityksiään kehityksen kulusta?” Tämä lause osoittaa parhaiten miten täydellisesti Bernstein on kadottanut kyvyn tajuta sosialidemokratian käytännön ja sen yleisten perusperiaatteiden välisen yhteyden, ja miten samat sanat ovat täydellisesti lakanneet merkitsemästä samoja asioita puolueelle ja Bernsteinille. Bernsteinin omat teoriat, kuten olemme nähneet, osoittavat tosiaan miten pitää paikkansa se sosialidemokratian perustieto, että vailla periaatteellista pohjaa myös käytännön taistelu käy merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi, että päämäärästä luopuminen johtaa myös liikkeen tuhoutumiseen.][jätetty pois 2. painoksesta.]
Kuten näimme, ovat demokratian kohtalot sidotut työväenliikkeen kohtaloihin. Mutta johtaako demokratian kehitys edes suotuisimmillaan siihen, että proletariaatin vallankumous, ts. valtiovallan haltuunotto käy tarpeettomaksi tai mahdottomaksi?
Bernstein ratkaisee tämän kysymyksen punnitsemalla perusteellisesti toisaalta laillisen uudistuksen ja toisaalta vallankumouksen hyvät ja huonot puolet, ja tekee sen kaiken lisäksi niin sulavasti että tulee mieleen kanelin ja pippurin punnitseminen sekatavarakaupassa. Laillisessa kehityskulussa hän näkee älyn, vallankumouksellisessa tunteen vaikutuksen, uudistustyössä hitaan, vallankumouksessa nopean historiallisen kehityksen menettelytavan, lainlaadinnassa suunnitelmallisen, kumouksessa alkeellisen väkivallan. (s. 183).
Vanhastaan tuttu on tarina pikkuporvarillisesta uudistajasta, joka kaikissa maailman asioissa näkee yhden “hyvän” ja yhden “huonon” puolen, ja siksi näpistelee kaikista kukkapenkeistä. ja yhtä vanha on toinen tarina, nimittäin se, että asioitten todellinen kulku vähät välittää pikkuporvarillisista kaavailuista, vaan näpäyttää niitä nenälle ja lennättää ilmaan koko pikku
keon kaiken maailman asioista huolekkaasti kokoon haalitut “hyvät puolet”. Tosiasiassa näemme historiassa niin laillisten uudistusten kuin vallankumousten tapahtuvan syvempien syitten perusteella kuin tämän tai tuon menettelytavan edut tai haitat.
Lailliset uudistukset palvelivat porvarillisen yhteiskunnan historiassa vähitellen nousemaan pyrkivän luokan vahvistamista, kunnes luokka tunsi itsensä kyllin kypsäksi valloittaakseen poliittisen vallan, kumotakseen vallitsevan oikeusjärjestyksen ja rakentaakseen uuden tilalle. Bernsteinille joka pauhaa poliittisen vallan valtaamista vastaan, koska pitää sitä blanquistisena väkivaltateoriana, sattuu vain se erehdys, että hän pitää blanquistisena virhelaskelmana sitä mikä vuosisatoja on merkinnyt taitekohtaa ja käyttövoimaa ihmisen historiassa. Niin kauan kuin on ollut olemassa luokkayhteiskuntia, ja luokkataistelu on ollut niiden historian olennaisin sisältö, niin kauan on poliittisen vallan valtaaminen ollut kaikkien nousevien luokkien päämäärä ja samalla myös kunkin historiallisen vaiheen lähtökohta ja päätepiste. Tämän voimme nähdä talonpoikaiston pitkäaikaisissa taisteluissa rahakapitalisteja ja aatelistoa vastaan vanhassa Roomassa, patriisien taisteluissa piispoja vastaan ja käsityöläisten taisteluissa patriiseja vastaan keskiajan kaupungeissa, sekä lopuksi porvariston taisteluissa feodalismia vastaan uudella ajalla.
Lailliset uudistukset ja vallankumous eivät siis historiallisessa kehityksessä edusta menettelytapoja, jotka olisivat valittavissa historian bufetista kuin kuumat tai kylmät makkarat, vaan luokkayhteiskunnan kehityksen erilaisia tekijöitä, jotka ovat riippuvaisia toisistaan, täydentävät toisiaan, ja samalla sulkevat toisensa pois, kuten esim. etelänapa ja pohjoisnapa tai porvaristo ja proletariaatti.
Tietyn ajankohdan perustuslaki on nimittäin vain vallankumouksen aikaansaannos. Kun vallankumous edustaa luokkahistorian poliittista luomistapahtumaa, edustaa lainsäädäntä yhteiskunnan poliittista edelleen vegetoimista. Lailliseen uudistustyöhön ei sisälly omaa, vallankumouksesta riippumatonta liikevoimaa; kunakin historiallisena ajanjaksona se liikkuu vain suoraa linjaa niin kauan kuin sitä edeltäneen kumouksen töytäys siihen vaikuttaa, tai konkreettisesti: laillinen uudistustyö toimii vain niissä rajoissa, jotka on säätänyt viimeksi tehdyn kumouksen luoma yhteiskuntamuoto. Tässä on kysymyksen ydin.
Kauttaaltaan väärin ja epähistoriallista on kuvitella laillinen uudistustyö lavennetuksi vallankumoukseksi ja vallankumous kokoontiivistetyksi uudistustyöksi. Yhteiskunnallinen kumous ja laillinen uudistus eivät ole kestoajaltaan vaan olemukseltaan erilaisia tekijöitä. Poliittisen vallankäytön avulla tapahtuvien historiallisten kumousten koko salaisuus on juuri pelkkien määrällisten muutosten kääntymisessä uudeksi laaduksi, konkreettisesti sanottuna tietyn historiallisen ajanjakson, tietyn yhteiskuntajärjestelmän muuttumisessa toiseksi.
Siksi se joka puhuu laillisen uudistustien puolesta poliittisen vallan valtaamisen ja järjestelmän kumoamisen sijasta ja vastakohtana, ei itse asiassa valitse rauhallista, varmaa, hitaampaa tietä samaan päämäärään, vaan sen sijaan toisen päämäärän, nimittäin uuden yhteiskuntajärjestyksen sijasta pelkästään epäolennaisia muutoksia vanhassa. Täten revisionismin poliittiset käsitykset johtavat samoihin päätelmiin kuin sen taloudelliset teoriat: pohjimmiltaan ne eivät pyri sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen toteuttamiseen, vaan pelkästään kapitalistisen korjailuun, ei palkkajärjestelmän lopettamiseen, vaan pienempään tai suurempaan riistoon, lyhyesti, ne eivät tähtää itse kapitalismin vaan sen kasvannaisten poistamiseen.
Mutta ehkä ylläolevat väitteet laillisten uudistusten ja vallankumouksen) funktioista pitävät paikkansa vain tähänastisten luokkataisteluiden kohdalla? Ehkä porvarillisen oikeusjärjestyksen kehittämisen ansiosta tästä lähtien on mahdollisuus myös laillisilla uudistuksilla suorittaa muutos yhteiskunnan yhdestä historiallisesta vaiheesta toiseen, ja valtiovallan haltuun otto on siten muodostunut proletariaatille vain “sisällöttömäksi fraasiksi” kuten Bernstein sanoo kirjassaan sivulla 183.
Asian laita on tasan päinvastoin. Mikä on kuvaavaa kapitalistiselle yhteiskunnalle verrattuna aikaisempiin luokkayhteiskuntiin — antiikkiseen ja keskiaikaiseen? Juuri se seikka, että luokkaherruus ei enää perustu “ansiokkaasti hankittuihin oikeuksiin”, vaan tosiasiallisiin taloudellisiin suhteisiin, että palkkajärjestelmä ei ole oikeussuhde, vaan puhtaasti taloudellinen suhde. Koko oikeusjärjestyksessämme ei löydy ainoatakaan nykyistä luokkaherruutta koskevaa lainkohtaa. jos sellaisen jälkiä löytyy, kuten palkollisasetuksessa, niin ne ovat jäänteitä feodaalisista olosuhteista.
Miten on mahdollista “laillista tietä” asteittain poistaa palkkaorjuus, kun se ei mitenkään ilmene laeissa? Bernstein joka laillista uudistustyötä harjoittamalla haluaa tehdä kapitalismista lopun, joutuu samaan tilanteeseen kuin se Uspenskin venäläinen poliisi, joka kertoo seikkailustaan: “Tartuin rivakalla otteella kaveria kauluksesta, ja siinä vasta paljastui, ettei sillä lurjuksella kaulusta ollutkaan!”... Siinä vasta pulma.
“Koko tähänastinen yhteiskunta on perustunut sortavien ja sorrettujen luokkien vastakkaisuuteen” (Kommunistinen manifesti s. 17). Mutta modernin yhteiskunnan varhaisemmissa vaiheissa ilmeni tämä vastakkaisuus tiettyinä oikeudellisina suhteina ja juuri siksi ne saattoivat jossain määrin antaa vanhoissa puitteissa tilaa uusille suhteille. “Maaorja on maaorjuuden vallitessa työllä ponnistanut itsensä kommuunin jäseneksi” (Kommunistinen manifesti s. 17). Millä tavoin? Sillä tavoin että kaupunkialueen piirissä asteittain lakkautettiin nämä osalait: päivätyövelvollisuus, pukulaki, perintövero, päävero, avioliittopakko, perinnönjakolaki, jne. jne., joiden kokonaisuus muodosti maaorjuuden.
Samalla tavoin työllä ponnistautui “pikkuporvari porvariksi feodaalisen rajattoman yksinvallan ikeen alaisena.” (Sama, s. 17.) Mitä tietä? Ammattikuntapakon osittaisen muodollisen lakkauttamisen tai tosiasiallisen höllentämisen avulla; hallinnossa, finanssi — ja puolustuslaitoksessa asteittain tapahtuvien tarpeellisten muutosten vähimmäismäärän avulla.
jos siis haluaa käsitellä kysymystä abstraktisti, sen sijaan että käsittelee sitä historiallisesti, niin aikaisempien luokkasuhteiden vallitessa oli ainakin ajateltavissa puhtaasti lainsäädännöllis-uudistuksellinen siirtyminen feodaalisesta porvarilliseen yhteiskuntaan. Mutta mitä näemme todellisuudessa? Että lailliset uudistukset eivät silloinkaan kyenneet tekemään tarpeettomaksi porvariston suorittamaa poliittisen vallan valtaamista, vaan valmistelivat ja edistivät sen tuloa. Todellinen poliittis-yhteiskunnallinen kumous oli välttämätön sekä maaorjuuden lakkauttamiseksi että feodalismin lopettamiseksi.
Mutta nykyinen tilanne on täysin erilainen. Proletaaria ei pakota alistumaan pääoman ikeeseen mikään laki vaan puute, se, ettei hän omista tuotantovälineitä. Mikään laki maailmassa ei pysty hankkimaan proletaarille tuotantovälineitä porvarillisen yhteiskunnan puitteissa, koska niitä ei ole riistänyt häneltä laki vaan taloudellinen kehitys.
Riisto palkkasuhteiden puitteissa ei liioin ole riippuvainen laeista, sillä palkkojen suuruutta ei määrää laki vaan taloudelliset tekijät. ja itse riiston tosiasia ei perustu mihinkään lakiin, vaan siihen puhtaasti taloudelliseen tosiasiaan, että työvoima on tavaraa, jolla muun ohessa on se miellyttävä ominaisuus, että se pystyy tuottamaan arvoa, ja lisäksi enemmän arvoa kuin se kuluttaa työläisen elintarvikkeisiin. Lyhyesti sanottuna: mitkään kapitalistisen luokkaherruuden perussuhteet eivät ole muutettavissa porvarilliseen perustaan nojaavilla laillisilla uudistuksilla, koska porvarilliset lait eivät ole niihin johtaneet, eikä niillä niin ollen ole lain muotoa. Bernstein ei tiedä tätä, kun hän kaavailee sosialistista “uudistusta”, mutta sen mitä hän ei tiedä, hän paljastaa kirjassaan sivulla 10: “nykyään taloudellinen motiivi esiintyy avoimesti, kun se aikaisemmin kätkettiin kaikenlaisiin hallitsijasuhteisiin ja ideologioihin.”
Lisäksi tulee vielä toinen tekijä. Kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän toinen erikoispiirre on se, että kaikki tulevan yhteiskunnan ainekset ensin kehittyvät suuntaan, jossa ne eivät lähesty sosialismia vaan etääntyvät siitä. Tuotannon yhteiskunnallinen luonne tulee yhä selväpiirteisemmin esille. Mutta minkälaisissa muodoissa? Suurtuotannon, osakeyhtiön, kartellien, joissa kapitalismin vastakkaisuudet, riisto, työvoiman orjuuttaminen kasvavat äärimmilleen.
Puolustuslaitoksessa kehitys johtaa yleisen asevelvollisuuden laajentamiseen ja palveluajan lyhentämiseen, asiallisesti lähestytään siis kansanarmeijaa. Mutta tämä tapahtuu modernin militarismin muodossa, jossa kansan hallitseminen militaristisen valtion avulla paljastaa valtion luokkaluonteen mitä räikeimmin.
Poliittisissa oloissa, sikäli kuin olosuhteet ovat otolliset, johtaa demokratian kehitys siihen, että kaikki kansankerrokset osallistuvat poliittiseen elämään, siis tietyssä mielessä “kansanvaltioon”. Mutta tämä tapahtuu porvarillisen parlamentarismin muodossa, jossa luokkavastakohtia ja luokkaherruutta ei ole lopetettu, vaan ne päinvastoin kehittyvät ja esiintyvät entistä paljaampina. jo siksi että koko kapitalistinen kehitys näin heilahtelee vastakkaisuuksien välillä, on proletariaatin syytä ottaa haltuunsa poliittinen valta ja lopettaa kapitalistinen järjestelmä, jotta sosialistisen yhteiskunnan ydin voidaan kuoria esiin sille vieraasta kapitalistisesta kuoresta.
Bernsteinin johtopäätökset ovat tosin toiset: jos demokratian kehitys johtaa siihen, että kapitalistiset ristiriidat syvenevät lieventymisen sijasta, niin “pitäisi sosialidemokratian hän selittää, “jollei se tahdo vaikeuttaa omaa työtään, mahdollisuuksien mukaan pyrkiä luopumaan sosiaalisten uudistusten ja demokraattisten instituutioitten laajentamisesta” (s. 71). Epäilemättä, jos sosialidemokratia olisi pikkuporvarillisesti kiinnostunut vaivalloisesta puuhasta valita kaikki historian hyvät ja hylätä sen huonot puolet. Mutta silloin sen pitäisi johdonmukaisuuden nimissä myös “pyrkiä luopumaan” ylipäätään koko kapitalismista, sillä sehän kiistämättä on pääkonna, joka asettaa kaikki esteet tiellä kohti sosialismia. Itse asiassa kapitalismi tarjoaa yhtaikaa, rinnakkain, sekä esteet että ainoat mahdollisuudet sosialistisen ohjelman toteuttamiseksi. Sama pätee täydellisesti myös demokratian kohdalla.
Jos demokratiasta on porvaristolle tullut osittain tarpeeton, osittain haitallinen, niin se sita vastoin työväenluokalle on ehdottoman tarpeellinen ja välttämätön. Ensiksi se on välttämätön, koska se luo poliittisia muotoja (itsehallinto, äänioikeus jne.) jotka palvelevat proletariaattia lähtökohtina ja tukipisteinä porvarillisen yhteiskunnan muuttamisessa. Toiseksi se on välttämätön, koska vain taistelussa demokratian puolesta, vain demokraattisia oikeuksiaan käyttäessään proletariaatti tulee tietoiseksi luokkaeduistaan ja historiallisista tehtävistään.
Lyhyesti sanottuna, demokratia on ehdoton välttämättömyys, ei suinkaan jotta se tekisi tarpeettomaksi sen, että proletariaatti ottaa haltuunsa poliittisen vallan, vaan päinvastoin siksi, että vain se tekee tästä vallan haltuunotosta sekä mahdollisen että välttämättömän.
Kun Engels kirjan Klassenkämpfe in Frankreich esipuheessa tarkisti modernin työväenliikkeen taktiikan ja asetti barrikadien rinnalle laillisen taistelun, niin hän ei käsitellyt poliittisen vallan lopullisen valtaamisen kysymystä — ja se ilmenee selvästi esipuheen jokaiselta riviltä — vaan nykyisen jokapäiväisen taistelun kysymyksiä, ei proletariaatin suhtautumista kapitalistiseen valtioon valtiovallan valtaamisen hetkellä, vaan kapitalistisen valtion puitteissa. Lyhyesti, Engels antoi neuvon vielä alistetulle, ei voitollisesti valtaan nousseelle proletariaatille.
Bernstein vetoaa myös Marxin tunnettuun lausuntoon Englannin maakysymyksestä: “asiasta selviää ehkä halvimmalla jos lunastaa pois maalordit; mutta lausuma, päinvastoin kuin edellisessä kappaleessa mainittu, tarkoittaa ilmiselvästi menettelytapaa proletariaatin voiton jälkeen, ei sitä ennen. Sillä hallitsevien luokkien “pois lunastamisesta” voi kaiketi puhua vasta sitten kun työväenluokka on vallassa. Se mahdollisuus, mitä Marx tässä pohtii, koskee proletariaatin diktatuurin rauhanomaista harjoittamista eikä proletariaatin diktatuurin korvaamista kapitalistisilla sosiaalisilla uudistuksilla.
Marx tai Engels eivät koskaan edes epäilleet etteikö proletariaatin olisi välttämätöntä ottaa haltuunsa poliittinen valta. Yksin Bernsteinille jäi etuoikeus pitää porvarillisen parlamentarismin kanalaa sinä elimenä jonka avulla toteutetaan valtava maailmanhistoriallinen tapahtuma: yhteiskunnan muuttaminen kapitalistisesta sosialistiseksi.
Mutta Bernsteinin teorian lähtökohta onkin toinen, huolestuneena hän varoittaa proletariaattia astumasta valtaan ennen aikojaan! Sillä siinä tapauksessa pitäisi proletariaatin Bernsteinin käsityksen mukaan jättää porvarilliset olosuhteet silleen ja itse kärsiä hirvittävä tappio. Ennen muuta tämä huolestuneisuus paljastaa, että proletariaatti, jos olosuhteet antaisivat sen käteen valtiovallan ohjaimet, löytäisi Bernsteinin teoriasta vain yhden ainoan “käytännöllisen” neuvon: ruvetkaa nukkumaan. Näin teoria kumoaa itsensä ilman muuta sillä, että se taistelun tärkeimmissä vaiheissa tuomitsee proletariaatin toimettomuuteen, siis oman asiansa passiiviseen pettämiseen.
Meidän ohjelmamme olisi tosiaan vain kurja pinkka paperia ellei siitä olisi meille hyötyä kaikissa mahdollisesti syntyvissä tilanteissa ja taistelun kaikissa vaiheissa, ja hyötyä nimenomaan toteutettuna eikä toteuttamatta jätettynä. Jos meidän ohjelmamme todella sisältää yhteiskunnan historiallisen kehityksen kaavan kapitalismista sosialismiin, niin sen täytyy kiistämättä kaavailla peruspiirteissään myös tämän kehityksen kaikki siirtymävaiheet, ja siten kyetä osoittamaan proletariaatille kutakin vaihetta vastaavat toimintaohjeet sosialismin saavuttamiseksi. Tästä seuraa, ettei ylipäätään löydy silmänräpäystä, jolloin proletariaatin olisi pakko jättää ohjelmansa tai ohjelma jättäisi proletariaatin pulaan.
Käytännössä se merkitsee, ettei löydy tilannetta, jossa olosuhteitten valtaan nostama proletariaatti ei ylipäätään olisi asemassa, joka velvoittaa sitä ryhtymään tiettyihin toimenpiteisiin ohjelmansa toteuttamiseksi, tiettyihin siirtymätoimenpiteisiin sosialistisessa mielessä. Sen väitteen takana, että sosialistinen ohjelma, silloin kun proletariaatilla on valta hallussaan, täysin pettäisi ja lakkaisi sisältämästä toimintaohjeita toteuttamisekseen, Bernsteinillä on toinen tiedostamaton väite: että sosialistinen ohjelma ei muka ylipäätään ole toteutettavissa, oli ajankohta mikä tahansa.
Entä jos siirtymätoimenpiteet ovat ennenaikaiset? Tämä kysymys sisältää kokonaisen vyyhdin väärinkäsityksiä, jotka koskevat yhteiskunnallisten kumousten todellista kulkua.
Ennen kaikkea ei ole mahdollista keinotekoisesti saada proletariaatti, ts. suuri kansanluokka, ottamaan haltuunsa valtiovalta. Se edellyttää tiettyä taloudellis — poliittisten olosuhteiden kypsyyden astetta, lukuun ottamatta Pariisin kommuunin kaltaisia tapauksia, jolloin proletariaatti ei saavuttanut valtaa määrätietoisella taistelulla, vaan valta putosi poikkeuksellisesti kuin hylätty omaisuus vailla omistajaa työväenluokan syliin. Jos — Päättäväinen vähemmistö” suorittaa blanquistisen valtiokaappauksen, tai jos suuri luokkatietoinen kansanjoukko ottaa haltuunsa valtiovallan, on pääasiallinen ero siinä, että edellinen paukahtaa kuin pistoolin laukaus koska tahansa ja siksi aina väärään aikaan, mutta jälkimmäinen on sidottu aikaansa, ja sillä on taloudellis-poliittinen oikeutuksensa; luokkatietoinen kansanjoukko on nimenomaan luhistumisensa alussa olevan porvarillisen yhteiskunnan tuote.
Kun työväenluokka täten ei voi yhteiskunnallisten edellytysten kannalta ottaa valtaa haltuunsa — ennen aikojaan”, niin toisaalta on poliittisen tehon, vallan hallussapitämisen kannalta välttämätöntä, että se tapahtuu “ennen aikojaan”. Ennenaikainen vallankumous, joka vie Bernsteiniltä yöunet, uhkaa meitä kuin Damokleen miekka, siinä eivät auta pyynnöt tai rukoukset, pelot tai vavistukset. Tähän on kaksi hyvin yksinkertaista syytä.
Ensinnäkin on mahdotonta kuvitella että niin valtava mullistus kuin siirtyminen kapitalistisesta sosialistiseen järjestykseen tapahtuisi yhdellä iskulla, proletariaatin yhdellä voitokkaalla kaappauksella. Joka näin kuvittelee, ilmaisee aito blanquistisen käsityksen. Sosialistinen kumous edellyttää pitkää ja sitkeätä taistelua, jonka aikana proletariaatti todennäköisesti useammin kuin kerran tulee lyödyksi takaisin, niin että sen katsottuna koko taistelun lopullisen päämäärän kannalta eittämättä voi sanoa astuneen valtaan “ennen aikojaan”.
Toiseksi ei “ennen aikojaan” tapahtuvaa valtiovallan haltuunottamista voi välttää siitäkään syystä, että juuri nämä proletariaatin “ennen aikojaan” tapahtuvat hyökkäykset ovat varsin tärkeä tekijä, joka luo lopullisen voiton poliittiset edellytykset. Vasta näiden valtaa koskevien poliittisten kriisien aikana ja yhteydessä, vasta pitkien ja sitkeitten taistelujen tulessa proletariaatti voi saavuttaa sen poliittisen kypsyyden asteen, joka vaaditaan lopulliseen suureen kumoukseen. Näin ilmenee, että proletariaatin “ennen aikojaan” tapahtuvat poliittiseen valtiovaltaan kohdistuvat hyökkäykset ovat tärkeitä historiallisia tekijöitä, jotka vaikuttavat myös lopullisen voiton ajankohdan lähestymiseen ja määräytymiseen. Kun katsoo asiaa tältä kannalta, näyttää poliittiselta järjettömyydeltä se käsitys, että työtätekevä kansa voisi vallata poliittisen vallan “ennen aikojaan”. Sellainen käsitys perustuu yhteiskunnan kehityksen mekaaniseen tulkitsemiseen, ja edellyttää tiettyä luokkataistelun voiton ajankohtaa, joka olisi riippumaton luokkataistelusta ja sen ulkopuolella.
Koska proletariaatti näin ollen ei ylipäätään voi vallata valtiovaltaa muutoin kuin “ennen aikojaan”, tai toisin sanoen, koska sen on välttämättä vallattava se kerran tai useita kertoja “ennen aikojaan”, vallatakseen sen vihdoin lopullisesti, niin se oppositio joka kohdistuu “ennen aikojaan — tapahtuvaa vallan haltuun ottamista vastaan, ei ole muuta kuin oppositiota, joka kohdistuu proletariaatin pyrkimykseen yleensä ottaa haltuunsa valtiovalta.
Johdonmukaisesti me päädymme tältäkin suunnalta, kuten kaikkia teitä myöten, Roomaan, siis siihen lopputulokseen, että revisionistinen kehotus luopua sosialistisesta päämäärästä, sisältää kehotuksen luopua koko sosialistisesta liikkeestä, [että revisionismin neuvo sosialidemokratialle “mennä nukkumaan” mahdollisella vallan valtaamisen hetkellä, merkitsee itse asiassa: mennä heti ja lopullisesti nukkumaan, ts. luopua luokkataistelusta]. [Pyyhitty 2. painoksesta.]
Bernstein aloitti sosialidemokraattisen ohjelman revisioinnin luopumalla kapitalismin luhistumisen teoriasta. Mutta koska porvarillisen yhteiskunnan luhistumisen teoria on eräs tieteellisen sosialismin kulmakiviä, niin luopuminen tästä kulmakivestä johti täysin johdonmukaisesti siihen, että Bernsteinin koko käsitys sosialismista luhistui. julkisen väittelyn aikana hän on kohta kohdalta luopunut sosialismin asemista kyetäkseen puolustamaan tätä ensimmäistä väitettään.
Ilman kapitalismin luhistumista on kapitalistiluokkaan kohdistuva ekspropriointi mahdotonta — Bernstein luopuu siis eksproprioinnista ja asettaa työväenliikkeen päämääräksi vähitellen tapahtuvan “osuuskunnallisuuden periaatteen’ toteuttamisen.
Mutta osuuskunnallisuuden toteuttaminen kapitalistisen tuotannon vallitessa ei ole mahdollista — joten Bernstein siis luopuu tuotannon yhteiskunnallistamisesta ja päätyy kaupan uudistamiseen, kulutusosuuskuntaan.
Mutta yhteiskunnan muuttaminen kulutusosuuskuntien avulla, edes yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa, ei sovi yhteen kapitalistisen yhteiskunnan tosiasiallisen aineellisen kehityksen kanssa — Bernstein siis luopuu materialistisesta historiankäsityksestä.
Mutta hänen käsityksensä taloudellisen kehityksen kulusta ei sovi yhteen Marxin lisäarvolain kanssa — Bernstein siis luopuu lisäarvolaista ja arvolaista ja täten Karl Marxin koko taloustieteellisestä teoriasta.
Mutta vailla tiettyä päämäärää ja vailla nykyisen yhteiskunnan taloudellisen järjestelmän perustaa proletariaatti ei voi käydä luokkataistelua — Bernstein siis luopuu luokkataistelusta ja julistaa sovintoa porvarillisen liberalismin kanssa.
Mutta luokkataistelu on luokkayhteiskunnassa täysin luonnollinen, väistämätön ilmiö — Bernstein siis kiistää täysin johdonmukaisesti jopa luokkien olemassaolon meidän yhteiskunnassamme: hänestä työväenluokka on pelkkä yksilöiden muodostama joukko, joka ei ole pirstoutunut vain poliittisesti ja ideologisesti vaan myös taloudellisesti. Hänen käsityksensä mukaisesti ei liioin porvaristoa poliittisesti yhdistä yhteinen taloudellinen etu, vaan ainoastaan ulkoinen paine — ylhäältä tai alhaalta.
Mutta jollei luokkataistelulle ole olemassa minkäänlaista perustaa talousjärjestelmässä, eikä tarkkaan ottaen luokkiakaan ole olemassa, silloin ei vain proletariaatin tuleva vaan myös tähänastinen taistelu porvaristoa vastaan näyttää mahdottomalta ja itse sosialidemokratiakin saavutuksineen tulee käsittämättömäksi. Tai sitten, jos näkee nekin vain hallituspoliittisen paineen tuloksena, ne tulevat käsitettäviksi ei historiallisen kehityksen lainmukaisena tapahtumana vaan hohenzollernilaisen politiikan satunnaisena tuotteena, ei kapitalistisen yhteiskunnan laillisena lapsena vaan taantumuksen äpäränä. Näin Bernstein nujertavalla johdonmukaisuudella johdattaa meitä materialistisesta historiankäsityksestä kohti Frankfurter Zeitungia ja Vossische Zeitungia.
Sen jälkeen kun on luopunut kaikesta kapitalistiseen yhteiskuntaan kohdistuvasta sosialistisesta kritiikistä, onkin jäljellä vain se, että pitää vallitsevia oloja ainakin suurin piirtein tyydyttävinä. Sekään ei säikytä Bernsteiniä: nyt Saksan taantumus ei ole hänestä erikoisen voimakas, “länsieurooppalaisissa valtioissa poliittista taantumusta ei ole juuri huomattavissa”, melkein kaikissa lännen maissa “porvariluokkien suhtautumistapa sosialistiseen liikkeeseen on korkeintaan puolustusta, ei sortoa” (Vorwärts, 26. maaliskuuta 1899). Työläisiä ei köyhdytetä, he päinvastoin elävät yhä paremmin, porvaristo on poliittisesti edistyksellistä ja jopa moraalisesti tervettä, taantumuksesta ja sorrosta ei näy jälkeäkään, — kaikki on parhain päin tässä parhaimmassa kaikista maailmoista ...
Näin Bernstein täysin johdonmukaisesti A:sta aloittaessaan päätyy Ö:hön. Hän aloitti luopumalla päämäärästä liikkeen hyväksi. Mutta koska ei voi olla olemassa sosialidemokraattista liikettä ilman sosialistista päämäärää, hän väistämättä luopuu lopulta myös liikkeestä.
Täten koko Bernsteinin käsitys sosialismista on luhistunut. Marxin systeemin uljaasta, symmetrisestä, suurenmoisesta rakennelmasta on tullut pelkkä romuläjä, jossa kaikkien systeemien, kaikkien pienten ja suurten henkien ajatusten sirpaleet ovat löytäneet yhteisen haudan. Marx ja Proudhon, Leo von Buch ja Franz Oppenheimer, Friedrich Albert Lange ja Kant, herra Prokopovitsh ja tri Ritter von Neupauer, Herkner ja Schulze-Gävernitz, Lassalle ja prof. Julius Wolf — kaikki he ovat antaneet kortensa Bernsteinin systeemin kekoon, kaikkien luona hän on käynyt opissa. Eikä siinä ole mitään ihmettelemistä! Hylätessään luokkanäkökannan hän on menettänyt poliittisen kompassin, luopumalla tieteellisestä sosialismista hän on menettänyt sen henkisen kiteytymisakselin, jonka ympärille erilliset tosiasiat ryhmittyvät johdonmukaisen maailmankatsomuksen orgaaniseksi kokonaisuudeksi.
Tämä erotuksetta kaikenlaisista systeeminsirpaleista kuin noppapelillä koottu teoria vaikuttaa ensi näkemältä täysin puolueettomalta. Bernstein ei haluakaan olla tekemisissä minkään “puoluetieteen”, oikeammin luokkatieteen, kanssa sen enempää kuin luokkaliberalismin tai luokkamoraalin kanssa. Hän katsoo edustavansa yleisinhimillistä, abstraktia tiedettä, abstraktia liberalismia, abstraktia moraalia. Koska kuitenkin todellinen yhteiskunta on muodostunut luokista, joilla on täysin vastakkaiset edut, pyrkimykset ja käsitykset, niin yhteiskunnallisia kysymyksiä koskeva yleisinhimillinen tiede, abstrakti liberalismi, abstrakti moraali on toistaiseksi kuvitelmaa, itsepetosta. Se mitä Bernstein pitää yleisinhimillisenä tieteenään, demokratianaan ja moraalinaan, on vain vallitsevaa, ts. porvarillista tiedettä, porvarillista demokratiaa, porvarillista moraalia.
Ja todella — kun Bernstein hylkää Marxin taloustieteellisen systeemin vannoakseen Brentanon, Böhm-Jevonsin, Sayn, Julius Wolfin oppien nimeen, mitä hän oikeastaan tekee? Hän yksinkertaisesti vaihtaa työväenluokan vapautustaistelun tieteellisen perustan porvariston apologetiikkaan (ihannointiin). Kun hän puhuu liberalismin yleisinhimillisestä luonteesta ja tekee sosialismista sen alalajin, mitä hän oikeastaan tekee? Hän riistää sosialismilta sen luokkaluonteen, siis historiallisen sisällön, siis yleensä koko sisällön, ja tekee sitä vastoin porvaristosta, historiaan kuuluvasta liberalismin edustajasta yleisinhimillisten etujen edustajan.
Ja kun hän ryhtyy sotaan sitä vastaan, että sosialidemokratiassa “aineelliset tekijät nostetaan kehityksen omnipotentiksi (kaikkivoivaksi) mahdiksi” ja “ihanteita halveksitaan”, kun hän saamaa ihanteitten ja moraalin puolesta, mutta samaan aikaan kiivailee luokkataistelua vastaan, proletariaatin ainoata moraalin jälleensyntymisen lähdettä vastaan, niin niitä hän oikeastaan tekee? Itse asiassa hän saamaa työväenluokalle porvariston moraalin ydinajatusta: tulee hyväksyä vallitseva järjestelmä ja kiinnittää toivo siveellisen mielikuvitusmaailman tuonpuoleiseen.
Ja kun Bernstein vihdoin kohdistaa terävimmät nuolensa dialektiikkaan, niin itse asiassa hän taistelee nousevan luokkatietoisen proletariaatin omaksumaa ajattelutapaa vastaan; sitä miekkaa vastaan, jonka avulla proletariaatti on halkaissut pimeyden ja siten oivaltanut historiallisen tulevaisuutensa, hän taistelee sitä asetta vastaan, jonka avulla aineellisesti vielä orjuutettu proletariaatti on henkisesti voittanut porvariston, näyttänyt sille sen katoavaisuuden, osoittanut voittonsa väistämättömäksi, ja jonka avulla proletariaatti on jo tehnyt ajatuksen valtakunnassa vallankumouksen! Jättäessään jäähyväiset dialektiikalle ja heittäytyessään ajatuskeinuun, jonka muodostavat yhtäältä — toisaalta, tosin — mutta, vaikkakin — kuitenkin, enemmän vähemmän, niin hän täysin johdonmukaisesti omaksuu katoavan porvariston historian ehdollistaman ajattelutavan, joka on sen yhteiskunnallisen olemassaolon ja poliittisen toiminnan uskollinen kuvastin. (Caprivi-Hohenlohe, Berlepsch-Posadowsky, helmikuun julistukset — kuritushuone — esitys). Nykyisen porvariston poliittinen Yhtäältä — Toisaalta, Kun ja Mutta, näyttää samanlaiselta kuin Bernsteinin ajattelutapa, ja bernsteiniläinen ajattelutapa ilmaisee tarkasti ja varmasti hänen porvarillisen maailmankatsomuksensa.
Mutta tätä nykyä ei edes sana “porvarillinen” merkitse Bernsteinille luokkailmaisua, vaan yleistä yhteiskunnallista käsitettä. Tämä tarkoittaa vain sitä, että hän — johdonmukaisesti i:n pilkkua myöten — tieteen, politiikan, moraalin ja ajattelutavan lisäksi on vaihtanut proletariaatin historiallisen kielen porvariston kieleen. Kun Bernstein sanalla “porvari” tarkoittaa erotuksetta porvaria tai proletaaria, siis ihmistä sinänsä, niin hänelle ihminen sinänsä on todella ruvennut merkitsemään porvaria, inhimillinen yhteiskunta porvarillista yhteiskuntaa.
[Jos joku Bernsteinin kanssa käydyn keskustelun alkuvaiheessa vielä toivoi, että sosialidemokratian tieteellisen asevaraston argumentit voisivat saada Bernsteinin vakuuttuneeksi, voisivat palauttaa hänet liikkeen pariin, niin tästä toivosta on täysin luovuttava. Sillä nyt ovat samat sanat molemmin puolin lakanneet tarkoittamasta samoja käsitteitä, käsitteet samoja sosiaalisia tosiasioita. Keskustelusta Bernsteinin kanssa on muodostunut kahden maailmankatsomuksen, kahden luokan, kahden yhteiskuntajärjestelmän välinen välienselvittely. Bernstein ja sosialidemokratia kuuluvat nyt eri leireihin][Pyyhitty 2. painoksesta.]
Bernsteinin kirjalla on Ollut saksalaiselle ja kansainväliselle työväenliikkeelle suuri historiallinen merkitys: se oli ensimmäinen yritys luoda teoreettinen perusta sosialidemokratian opportunistisille virtauksille.
Opportunistisilla virtauksilla on liikkeessämme jo varsin vanhat perinteet, jos ottaa huomioon hajanaiset ilmaukset, kuten tunnetussa höyrykonesubventiokysymyksessä. Mutta ilmeinen, yhtenäinen virtaus esiintyy vasta yhdeksänkymmentäluvun alussa sosialistilain kumoamisen ja legaalin pohjan uudelleen valtaamisen jälkeen. Vollmarin valtiososialismi, budjettiäänestys Baijerissa, eteläsaksalainen agraarisosialismi, Heinen kompensaatioehdotukset, Schippelin tulli — ja miliisinäkökannat, siinä ovat opportunistisen käytännön merkkipaalut.
Mikä niitä ennen muuta luonnehtii? Vihamielisyys “teoriaa” kohtaan. ja se on täysin ymmärrettävää, sillä meidän “teoriamme”, ts. tieteellisen sosialismin periaatteet, asettavat käytännön toiminnalle selkeät rajat niin tavoitteiden, keinojen kuin taistelumenetelmien osalta. Siksi juuri ne, jotka tavoittelevat vain käytännön saavutuksia, ovatkin taipuvaisia pitämään kätensä vapaina, ts. erottamaan käytäntömme teoriasta, poistamaan käytännön ja teorian välisen yhteyden.
Mutta jokaisen käytännön yrityksen yhteydessä juuri teoria on lyönyt heitä korville: valtiososialismi, agraarisosialismi, kompensaatiopolitiikka, miliisikysymys, kaikki johtivat opportunismin tappioon. Selvää oli että opportunismi pyrkiessään vastustamaan periaatteitamme ei tulisi sivuuttamaan niitä, vaan rohkenisi lopulta käydä niihin käsiksi, yrittäisi järkyttää niitä ja pyrkisi luomaan oman teoriansa. Bernsteinin teoria oli juuri tämänsuuntainen yritys, ja siitä syystä näimmekin miten Stuttgartin puoluepäivillä kaikki opportunistiset ainekset välittömästi ryhmittyivät bernsteiniläisen sotalipun ympärille. jos opportunistiset virtaukset ovat taistelustamme ja sen kasvusta selittyvä täysin luonnollinen ilmiö, niin Bernsteinin teoria on myös yhtä itsestäänselvä yritys koota nämä virtaukset, antaa niille teoreettinen ilmaus, etsiä niitten omat teoreettiset edellytykset ja selvittää tili tieteellisen sosialismin kanssa. Täten oli jo alunalkaen selvää, että Bernsteinin teoria oli opportunismin teoreettinen tulikoe, sen ensimmäinen tieteellinen legitimaatio.
Miten tämä koe on onnistunut? Se on nähty. Opportunismi ei pysty esittämään missään mielessä arvostelun kestävää positiivista teoriaa. Se pystyy ainoastaan taistelemaan Marxin opin erillisiä, yhteydestään irrotettuja periaatteita vastaan, ja koska oppijärjestelmä muodostaa lujan rakennelman, lopulta tärvelemään koko systeemin perustuksiaan myöten. Tämä osoittaa ettei opportunistinen käytäntö olemuksineen ja edellytyksineen ole yhdistettävissä Marxin systeemiin.
Mutta tämä osoittaa myös sen, ettei opportunismi ylipäätään ole yhdistettävissä sosialismiin, että sen sisäinen tendenssi pyrkii suuntaamaan työväenliikkeen Porvarillisille raiteille, ts. täysin lamauttamaan proletariaatin luokkataistelun. Tosin proletariaatin luokkataistelu — historiallisesti nähtynä — ei ole identtinen Marxin systeemin kanssa. jo ennen Marxia, hänestä riippumatta, on ollut olemassa työväenliike ja erilaisia sosialistisia systeemejä, jotka olivat kaikki omalla tavallaan aikansa olosuhteita vastaavia työväenluokan vapautuspyrkimysten teoreettisia ilmauksia. Sosialismin perustelu moraalisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden avulla, jakotapaa vastaan tuotantotavan sijasta käyty taistelu, luokkavastakohtien käsittäminen köyhien ja rikkaiden väliseksi vastakkaisuudeksi, pyrkimys ympätä “osuuskunnallisuuden periaate” kapitalistiseen talouteen, kaikki se minkä kohtaamme Bernsteinin systeemissä on jo kerran esiintynyt. ja kaikessa riittämättömyydessään olivat nämä teoriat omana aikanaan proletariaatin luokkataistelun todellisia teorioita, ne valtavat lapsenkengät, joissa proletariaatti opetteli marssimaan historian näyttämölle.
Mutta sen jälkeen, kun luokkataistelun ja sen yhteiskunnallisten edellytysten kehitys johti näistä teorioista luopumiseen . .... ja tieteellisen sosialismin periaatteiden muotoilemiseen, ei enää — ainakaan Saksassa — voi olla muuta sosialismia kuin Marxin eikä muuta sosialistista luokkataistelua kuin sosialidemokraattinen. Nykyään ovat sosialismi ja marxilaisuus, proletariaatin vapautustaistelu ja sosialidemokratia identtisiä käsitteitä. Paluu esimarxilaisiin sosialismin teorioihin ei nykyään enää edusta edes paluuta proletariaatin suuriin lapsenkenkiin, vaan paluuta porvariston ahtaisiin kuluneisiin tohveleihin.
Bernsteinin teoria oli ensimmäinen, mutta samalla myös viimeinen yritys luoda opportunismille teoreettinen perusta. Sanomme sitä viimeiseksi, koska opportunismi bernsteiniläisessä systeemissa on mennyt tasan yhtä pitkälle niin tieteellisen sosialismin kieltävässä torjumisessa kuin kaikkien käytettävissä olevien teoreettisten sotkujen hyväksyvässä hämmentämisessä, ettei muuta ole enää tehtävissä. Bernsteinin kirjassa opportunismin teoreettinen kehitys on viety päätökseen, sen lopulliset johtopäätökset on tehty [niin kuin käytännössä Schippelin kannanotossa militarismin kysymykseen].[Pyyhitty 2. painoksesta.]
Marxin oppi ei pysty vain teoreettisesti kumoamaan opportunismin teoriaa, vaan se on ainoa joka pystyy myös selittämään opportunismin historiallisena ilmiönä puolueen kehityksessä. Proletariaatin maailmanhistoriallinen esiinmarssi kohti voittoaan ei todella ole — niin yksinkertainen asia”. Liikkeen koko poikkeuksellisuus on siinä, että ensimmäistä kertaa historiassa itse kansanjoukot vastoin kaikkia hallitsevia luokkia nousevat toteuttamaan tahtonsa, joka sitä paitsi tähtää nykyisen yhteiskunnan yli ja eteenpäin, tulevaan yhteiskuntaan. Tämän tahdon voivat joukot kuitenkin kehittää vain vallitsevan järjestelmän puitteissa, jatkuvassa kamppailussa sitä vastaan. Sosialidemokraattisen liikkeen suuri ongelma on yhteyden luomien suurten joukkojen ja koko vallitsevan järjestelmän yli ulottuvan päämäärän välille, jokapäiväisen taistelun yhdistäminen maailmanmittaiseen uudistukseen. Tästä johtuu, että sosialidemokratian on kehityksessään jatkuvasti edettävä kahden karikon: joukkoluonteesta luopumisen ja päämäärästä luopumisen välillä, lahkoksi taantumisen ja porvarilliseksi uudistusliikkeeksi vajoamisen välillä, anarkismin ja opportunismin välillä.
Marxin opin teoreettinen asevarasto on tosin jo puolen vuosisadan ajan tarjonnut murskaavia aseita milloin mitäkin äärisuuntausta vastaan. Koska liikkeemme kuitenkin on joukkoliike, ja sitä uhkaavat vaarat eivät ole ihmisten aivoissa vaan yhteiskunnallisissa ehdoissa, ei Marxin teoria ole voinut täysin ennalta ehkäistä sen enempää anarkistisia kuin opportunistisia sivuhyppyjä; vasta sitten kun ne ovat muuttuneet käytännön lihaksi, on itse liikkeen voitettava ne, tosin Marxin tarjoamilla aseilla. Pienemmän vaaran, anarkistisen lastentuhkarokon, on sosialidemokratia jo voittanut “riippumattomuusliikkeellä”. Suuremman vaaran — opportunistisen vesipöhön se on parhaillaan voittamassa.
Liikkeen suunnaton laajeneminen viime vuosina, hankalat olosuhteet, joissa tehtävät oli suoritettava, käytävä taistelu kohti päämäärää, osoittivat että oli tulossa hetki, jolloin liikkeessä alkaisi ilmetä skeptisyyttä suhtautumisessa suurten päämäärien saavuttamiseen ja horjuntaa suhteessa liikkeen aatteelliseen sisältöön. Vain näin, ei muulla tavoin, voi valtava proletaarinen liike edetä, eivätkä horjunnan ja epäröinnin hetket suinkaan ole mikään yllätys marxilaisuudelle, Marx on ennakoinut niitten tulon ja puhunut niistä jo monasti aikaisemmin. Puoli vuosisataa sitten Marx kirjoitti Brumairessaan [Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, suomennettu nimellä Vallankaappaus Ranskassa 1851, Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuuta. julkaisija Akateeminen Sosialistiseura, 1938. Suom. huom.]: “Porvarilliset vallankumoukset, kuten 18:nnen vuosisadan esimerkit osoittavat, ryntäävät nopeammin voitosta voittoon, niiden dramaattinen teho lyö omat saavutuksensa kerta toisensa jälkeen, ihmiset ja tapahtumat erottuvat taustastaan kuin tulenpalavat timantit, haltioituminen on jokaisen arkipäivänkin henkenä. Mutta ne ovat lyhytikäisiä, ovat pian tavoittaneet huippukohtansa, ja yhteiskuntaa vaivaa pitkäaikainen kohmelo, ennen kuin se kykenee selvin päin ottamaan omikseen myrsky — ja kiihkokautensa saavutukset. Proletaariset vallankumoukset — kuten 19:nnen vuosisadan — sitä vastoin arvostelevat alati itseään, keskeyttävät tuontuostakin oman kulkunsa, palaavat takaisin saman verran minkä näyttivät jo kulkeneen, alkaakseen jälleen alusta saman tehtävän suorittamisen. Ne tekevät armotta ja perinpohjin pilkkaa ensi yritystensä puolinaisuuksista, heikkouksista ja surkeuksista, ne näyttävät iskevän kumoon vastustajansa vain siksi, että tämä maasta imisi uusia voimia ja nousisi entistä jättiläismäisempänä jatkamaan taistelua. Ne perääntyvät yhä uudelleen oman päämääränsä epämääräisen valtavuuden edessä, kunnes viimein on luotu tilanne, jossa ei enää ole paluun mahdollisuutta, jossa itse olosuhteet huutavat: Hic Rhodus, hic salta!
Tässä Rhodos, hyppää tässä!
[Sanonta viittaa Aisopoksen tarinaan, siinä roomalainen nuori mies kehuu tehneensä Rhodos — saarella hämmästystä herättäneen hypyn; hänen toverinsa arvelivat, ettei mikään estänyt häntä toistamasta saavutustaan, ja hänelle sanottiin: tässä Rhodos, hyppää tässä? Suom. huom.]
Tämä totuus on jäänyt pysyväksi myös sen jälkeen kun tieteellinen sosialismi kehitettiin. Proletariaatin liikkeestä ei ole kerralla tullut sosialidemokraattista, ei Saksassakaan, vaan siitä tulee päivä päivältä yhä enemmän sosialidemokraattinen sen taistellessa jatkuvasti äärimmäisiä anarkistisia ja opportunistisia sivuhyppyjä vastaan ja voittaessaan nämä vain hetkelliset liikkeet sosialidemokratiassa, silloin kun se ymmärretään prosessina.
Siksi opportunistisen virtauksen syntyminen ei ole hämmästyttävää, pikemminkin sen heikkous hämmästyttää. Niin kauan kuin opportunismi ilmeni puoluekäytännössä vain yksittäisinä tapauksina, saattoi olettaa, että sillä olisi kutakuinkin vakavaksi tarkoitettu teoreettinen perusta. Mutta nyt kun se kokonaisuudessaan on saanut ilmauksensa Bernsteinin kirjassa, voi vain ihmetellen kysellä: Tässäkö on kaikki, mitä pystytte esittämään? Ei ainoatakaan uuden ajatuksen sirpaletta! Ei ainoatakaan ajatusta, joka ei jo vuosikymmeniä sitten olisi joutunut marxilaisuuden jalkoihin, musertunut, joutunut pilkkanaurun kohteeksi ja osoittautunut tyhjän arvoiseksi!
Että opportunismi avasi suunsa riitti jo osoittamaan ettei sillä ollut mitään sanottavaa. Siinä on Bernsteinin kirjan todellinen puoluehistoriallinen merkitys.
Ja jättäessään jäähyväiset vallankumouksellisen proletariaatin ajattelutavalle, dialektiikalle ja materialistiselle historiankäsitykselle, saa Bernstein vielä esittää niille kiitoksen lieventävistä asianhaaroista luopumisensa yhteydessä. Sillä vain dialektiikka ja materialistinen historiankäsitys ovat kyllin avarasydämisiä nähdäkseen hänessä soveliaan mutta tiedostamattoman välikappaleen, eteenpäin syöksyvän proletariaatin hetkellisen horjunnan ilmauksen, horjunnan, jonka se lähemmin harkittuaan pilkallisesti nauraen ja päätään ravistellen hylkää.
[Me sanoimme: liikkeestä tulee sosialidemokraattinen sen taistellessa laajentumisensa väistämättömiä seurauksia, anarkistisia ja opportunistisia sivuhyppyjä vastaan ja voittaessa ne. Mutta voittaminen ei tarkoita sitä, että kaikessa rauhassa jätetään kaikki Herran haltuun. Nykyisen opportunistisen virtauksen voittaminen tarkoittaa sitä että se torjutaan.
Bernstein antaa kirjansa päätteeksi puolueelle neuvon, puolueen tulisi rohjeta esiintyä sinä mitä se on: demokraattis-sosialistisena uudistuspuolueena. Puolueen, ts. sen korkeimman elimen, puoluekokouksen, tulisi meidän käsittääksemme kuitata tämä neuvo kehottamalla puolestaan Bernsteinia esiintymaan myös virallisesti sinä mikä hän on: pikkuporvarillis-demokraattisena edistyksen harrastajana.]
1. Van der Borgh, Handwörterbuch der Staatswissenschaften. I.
2. Notbene! Bernstein ilmeisesti näkee pienten osakkeitten suuressa lukumäärässä todistuksen siitä, että rikas yhteiskunta alkaa vuodattaa osakesiunaustaan vähäosaisten ylle. ja todella, ketkä muut kuin pikkuporvarit tai peräti työläiset esim. ostaisivat osakkeita sellaisella tyhjänpäiväisellä summalla kuin 1 punta tai 20 markkaa! Valitettavasti tämä olettamus perustuu yksinkertaiseen laskuvirheeseen: operoidaan osakkeitten nimellisarvolla, sen sijaan että operoitaisiin niitten markkina-arvolla, mikä on aivan toinen asia. Esimerkki! Kaivosmarkkinoilla myydään mm. eteläafrikkalaisten Rand-kaivosten osakkeita; kuten useimmat kaivososakkeet, myös nämä ovat 1 punnan eli 20 markan papereita. Mutta niiden hinta oli jo 1899 43 puntaa, ei siis 20 vaan 860 markkaa (kts. pörssikurssit maaliskuun lopulta)! ja näin on keskimäärin muittenkin osakkeitten laita. Huolimatta siitä, että “pienet” osakkeet vaikuttavat niin demokraattisilta, ne ovat taatusti enimmäkseen suurporvarillisia, eivätkä missään tapauksessa pikkuporvarillisia tai peräti proletaarisia “osuuksia yhteiskunnallisesta rikkaudesta”, sillä vain kaikkein suppein osakkeenomistajien piiri voi ostaa osakkeita nimellisarvoon.
3. “Työläisten osuustoiminnalliset tuotantolaitokset vanhan muodon puitteissa ovat ensimmäinen murtuma siinä, joskin ne konkreettisessa organisaatiossaan eivät voi missään olla toistamatta kaikkia vallitsevan järjestelmän puutteita.” (Marx, Pääoma, Kolmas osa, osa 1, s. 427.)
4. “Ahmaisulegendalle” (Fresslegende) Bernstein tarkoittaa “niitä puheita jotka tähtäävät yleiseen, samanaikaiseen ja väkivaltaiseen pakkolunastukseen”. (Neue Zeit, 1898/99 11. s. 89.)