Friedrich Engels

Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa

1951–1952


XV

Preussin voitto

Olemme päässeet Saksan vallankumouksen historian viimeiseen jaksoon: kansalliskokouksen yhteentörmäykseen eri valtioiden hallitusten, varsinkin Preussin hallituksen kanssa, kapinaan Etelä- ja Länsi-Saksassa ja sen lopulliseen kukistumiseen Preussin tukahduttamana.

Olemme jo nähneet Frankfurtin kansalliskokouksen työssään. Olemme jo nähneet, miten se sai potkuja Itävallalta, miten Preussi loukkasi sitä, miten pienet valtiot kieltäytyivät tottelemasta sitä ja miten sitä petkutti sen oma voimaton keskus-»hallitus», jota vuorostaan vetivät huulesta kaikki maan hallitsijat. Lopulta tuon heikon, horjuvaisen ja mitättömän lakiasäätävän laitoksen asiat saivat kerrassaan uhkaavan käänteen. Se joutui tekemään johtopäätöksen, että »Saksan yhtenäisyyden ylevän aatteen toteuttamista uhkaa vaara»; tämä ei merkinnyt sen enempää eikä vähempää kuin että Frankfurtin kansalliskokous kaiken todennäköisyyden mukaan katoaisi pian jäljettömiin kaikkine aikaansaannokseen ja aikomuksineen. Siksi se ryhtyi hyvin hartaasti työhön viedäkseen mahdollisimman pian päätökseen suuren luomuksensa, »valtakunnan perustuslain».

Siinä syntyikin pulma. Millaisen olisi oltava toimeenpanovallan? Pitäisikö sen olla toimeenpaneva neuvosto? Ei, se merkitsisi, että Saksasta tehtäisiin tasavalta, viisas kansalliskokous päätteli. »Presidenttikö?» Mutta sehän merkitsisi samaa. On siis palautettava vanha keisarin arvo. Koska keisariksi tulisi tietenkin joku monarkeista, niin kuka nimenomaan? Ilmeisesti ei yksikään dii minorum gentium,[1] alkaen ruhtinas Reuß;-Greiz-Schleiz-Lobenstein-Ebersdorfista[2] aina Baijerin kuninkaaseen[3] asti: sitä eivät sallisi enempää Itävalta kuin Preussikaan. Kysymykseen saattoi näin ollen tulla vain Itävalta tai Preussi. Mutta kumpi näistä kahdesta? Muunlaisten, suotuisampien olosuhteiden vallitessa tämä arvoisa kokous pitäisi eittämättä istuntojaan vieläkin ja käsittelisi yhä tätä samaa tärkeää pulmaa pystymättä tekemään mitään ratkaisua, ellei Itävallan hallitus olisi katkaissut Gordionin solmua ja päästänyt kansalliskokousta pälkäästä.

Itävalta ymmärsi erinomaisesti, että siitä hetkestä alkaen kun se on alistanut kaikki maakuntansa ja voi taas esiintyä Euroopan silmissä mahtavana eurooppalaisena valtiona, poliittisen vetovoiman laki vetää itsestään sen vaikutuspiiriin muun Saksan ja se tulee toimeen ilman sitä vaikutusvaltaa, jota sille voisi antaa Frankfurtin kansalliskokouksen käsistä saatu keisarin kruunu. Itävallasta oli tullut paljon voimakkaampi ja se tunsi itsensä paljon vapaammaksi toiminnoissaan siitä lähtien, kun se oli heittänyt päästään reaalista merkitystä vailla olleen saksalaisten keisareiden kruunun, joka ei rahtuakaan lisännyt sen voimaa Saksassa enempää kuin sen ulkopuolellakaan, mutta joka oli vain sen itsenäisen politiikan esteenä. Siinä tapauksessa, että Itävalta ei olisi kyennyt säilyttämään asemiaan Italiassa ja Unkarissa, se olisi menettänyt koko merkityksensä Saksassakin, sen vaikutus olisi huvennut olemattomiin eikä se olisi enää milloinkaan voinut ryhtyä uudelleen tavoittelemaan kruunua, joka oli luiskahtanut sen käsistä aikana, jolloin sen voimat olivat vielä täydessä kukoistuksessaan. Siksi Itävalta vastusti heti kaikkinaista keisarin vallan henkiin herättämistä ja vaati suoraan liittokokouksen palauttamista. Se oli Saksan ainoa keskushallitus, josta mainittiin ja joka tunnustettiin vuoden 1815 sopimuksissa. Itävalta julkaisi 4. maaliskuuta 1849 perustuslain, mikä merkitsi nimenomaan, että Itävalta julistetaan jakamattomaksi, keskitetyksi ja itsenäiseksi monarkiaksi, kokonaan erilliseksi jopa siitä Saksasta, joka Frankfurtin kansalliskokouksen oli vielä järjestettävä uudelleen.

Tämä avoin sodanjulistus ei tosiaankaan jättänyt frankfurtilaisille neropateille muuta mahdollisuutta kuin Itävallan poistamisen Saksan kokoonpanosta ja eräänlaisen Itä-Rooman valtakunnan,[4] »pien-Saksan» muodostamisen maan jäljelle jääneistä osista; sen melko viheliäinen keisarinviitta olisi pitänyt nostaa hänen ylhäisyytensä Preussin kuninkaan harteille. Palautettakoon mieleen, että tämä oli paluuta erääseen vanhaan suunnitelmaan, jota kuusi tai kahdeksan vuotta sitten oli hautonut niiden etelä- ja keskisaksalaisten liberaalien doktrinäärien puolue, jotka pitivät jumalan sallimuksena niitä alentavia seikkoja, jotka olivat asettaneet jälleen etualalle heidän vanhan päähänpistonsa isänmaan pelastuksen »uusimpana šakkisiirtona».

Tämän mukaisesti helmi- ja maaliskuussa 1849 kansalliskokous vei päätökseen valtakunnan perustuslain sekä oikeuksien julistuksen ja valtakunnanvaalilain käsittelyn. Tällöin jouduttiin hyvin monissa kohdissa tekemään myönnytyksiä, jotka olivat mitä ristiriitaisimpia luonteeltaan, sillä niitä tehtiin väliin vanhoilliselle tai oikeammin taantumukselliselle puolueelle, väliin taas kansalliskokouksen edistyksellisemmille ryhmille. Oli ilmeistä, että aikaisemmin oikeistolle ja oikeisto-keskustalle (vanhoillisille ja taantumuksellisille) kuulunut johto-osuus siirtyi vähitellen, joskin hitaasti, kansalliskokouksen vasemmistolle eli demokraattiselle osalle. Kansalliskokouksen sisäisen tasapainon häiriintymiseen myötävaikutti myös Itävallan edustajien melko kaksimielinen asema kansalliskokouksessa, joka oli poistanut heidän maansa Saksan kokoonpanosta, mutta johon heidän oli kehotettu senkin jälkeen jäämään ja osallistumaan äänestykseen. Siten vasemmistolainen keskusta ja vasemmisto saivat jo helmikuun loppuun mennessä itävaltalaisten äänten avulla hyvin usein enemmistön, vaikka itävaltalaisten vanhoillisten ryhmä äänestikin ajoittain, aivan odottamatta, huvikseen oikeistolaisten puolesta ja sai vaakakupin painumaan taas vastakkaiselle puolelle. Pakottamalla kansalliskokouksen tekemään noin äkkinäisiä hyppäyksiä se koetti saattaa sen väheksyttyyn asemaan, mikä kuitenkin oli aivan tarpeetonta, sillä kansanjoukot olivat jo kauan sitten vakuuttuneet, että kaikki Frankfurtista lähtöisin oleva on kerrassaan tyhjää ja hyödytöntä. On helppo kuvitella, millainen perustuslaki oli tuona aikana saatu laadituksi heilahdeltaessa puolelta toiselle.

Vallankumouksellisen Saksan kaunistuksena ja ylpeytenä itseään pitänyt kansalliskokouksen vasemmisto oli aivan päihtynyt niiden muutamien mitättömien voittojen johdosta, jotka se oli saavuttanut Itävallan despotian usuttamina ja sen etua silmällä pitäen toimineiden joidenkin itävaltalaisten poliitikkojen hyvän tai oikeammin pahan tahdon ansiosta. Nuo demokraatit ilmoittivat pelastaneensa isänmaan ja kansan heti, kun vähänkään heidän omien melko epäselvien periaatteidensa kaltaiset periaatteet saivat Frankfurtin kansalliskokouksen hyväksymisen tapaisen, homeopaattisesti laimennetussa muodossa. Nuo onnettomat, vähämieliset olivat kerrassaan värittömän elämänsä aikana tottuneet saamaan osakseen niin vähän jotain menestyksen kaltaista, että he luulivat tosiaankin kahden tai kolmen äänen enemmistöllä hyväksyttyjen mitättömien korjaustensa muuttavan koko Euroopan kasvot. Lainsäädännöllisen toimintansa alusta alkaen heihin oli tarttunut enemmän kuin mihinkään muuhun kansalliskokouksen osaan parantumaton tauti, parlamentaarinen kretinismi, sairaus, jonka onnettomat uhrit ovat juhlallisesti vakuuttuneita siitä, että koko maailmaa, sen historiaa ja tulevaisuutta suuntaa ja määrää nimenomaan sen edustuslaitoksen äänten enemmistö, jolla on kunnia pitää heitä jäseninään. He olivat varmoja siitä, että kaikki mitä tapahtuu tuon laitoksen seinien ulkopuolella — sodat, vallankumoukset, rautateiden rakentaminen, kokonaisten uusien mantereiden siirtoasutus, kullan löytö Kaliforniassa, Keski-Amerikan kanavat, Venäjän sotaväki — lyhyesti kaikki se, minkä voitaisiin jossain määrin olettaa vaikuttavan jotenkin ihmiskunnan kohtaloihin, kaikki se ei muka ole mitään verrattuna niihin vertaansa vailla oleviin tapahtumiin, jotka riippuvat juuri kyseisellä hetkellä heidän arvoisan edustajakamarinsa huomion kohteena olevan tärkeän kysymyksen ratkaisusta. Näin ollen kansalliskokouksen demokraattinen puolue katsoi ennen muuta velvollisuudekseen esiintyä »valtakunnan perustuslain» puolesta ainoastaan siksi, että se oli onnistunut salakuljettamaan siihen joitakin omia reseptejään, vaikka tuon perustuslain jokainen oleellinen kohta oli suoranaisessa ristiriidassa sen omien, niin usein julistetuiksi tulleiden periaatteiden kanssa. Kun tuon epäsikiö-tekeleen laatijat heittivät sen vihdoin tuuliajolle testamenttaamalla sen demokraattiselle puolueelle, tämä otti perinnön vastaan ja puolusti tuota monarkistista perustuslakia ja esiintyi jopa niitäkin vastaan, jotka julistivat silloin sen omia tasavaltalaisia periaatteita.

On kuitenkin tunnustettava, että tässä suhteessa ristiriita oli vain näennäinen. Valtakunnan perustuslain epämääräinen, sisäisesti ristiriitainen ja epäkypsä olemus oli vain herrojen demokraattien epäkypsien, sekavien, keskenään ristiriitaisten poliittisten aatteiden täsmällinen heijastus. Elleivät heidän omat puheensa ja kirjoittelunsa — mikäli he yleensä pystyivät kirjoittamaan — olisi olleet riittävänä todistuksena tästä, niin heidän tekonsa kelpaisivat täysin tuoksi todistukseksi. Tervejärkisten ihmisten keskenhän pidetään jonain itsestään selvänä, että ihmistä on arvioitava hänen tekojensa eikä puheidensa mukaan; ei sen mukaan, miksi hän esittää itsensä, vaan sen mukaan mitä hän tekee ja mitä hän on todellisuudessa. Näiden saksalaisen demokratian sankareiden teot puhuvat riittävän äänekkäästi puolestaan, kuten näemme tuonnempana. Valtakunnan perustuslaki kaikkine liitteineen ja lisäyksineen oli joka tapauksessa hyväksytty lopullisesti, ja 28. maaliskuuta Preussin kuningas oli valittu — 290 äänellä 248 jäsenen pidättäytyessä äänestyksestä ja 200 jäsenen poissa olessa — keisariksi Saksaan, johon ei kuulunut Itävalta. Historian ironia oli saavuttanut huippunsa: Fredrik Vilhelm IV:n esittämä keisarillinen ilveily hämmästyneen Berliinin kaduilla kolmen päivän kuluttua vuoden 1848 maaliskuun 18. päivän[5] vallankumouksen jälkeen — kuningas oli tällöin siinä tilassa, että jossain muualla hänen suhteen olisi sovellettu Mainen osavaltion kieltolakia — tämä inhottava ilveily oli saanut tasan vuoden kuluttua koko Saksan oletetun edustajain kokouksen vahvistuksen. Sellainen oli Saksan vallankumouksen lopputulos!

Lontoo, heinäkuu 1852

 


Viitteet:

[1] — kirjaimellisesti: alemmat jumalat; kuvaannollisessa merkityksessä: vähäpätöiset. Toim.

[2] — Henrik LXXII. Toim.

[3] — Maksimilian II. Toim.

[4] Itä-Rooman valtakunnaksi sanottiin orjanomistuksellisesta Rooman valtakunnasta 395 eronnutta ja myöhemmin Bysantin nimen saanutta valtiota, jonka pääkaupunkina oli Konstantinopol. Valtio oli olemassa turkkilaisten valloituksiin saakka 1453. Toim.

[5] 21. maaliskuuta 1848 Preussin porvarillisten ministereiden aloitteesta Berliinissä järjestettiin Saksan yhdistämisen merkeissä kuninkaallinen juhlasaattue ja manifestaatio. Fredrik Vilhelm IV ratsasti tuolloin Berliinin katuja hihassaan yhtenäistä Saksaa symboloiva musta-puna-kullanvärinen nauha ja piti patrioottisia puheita. Toim.