Valittuaan Preussin kuninkaan Saksan (ilman Itävaltaa) keisariksi Frankfurtin kansalliskokous lähetti edustajiston Berliiniin tarjoamaan Fredrik Vilhelmille kruunua ja lykkäsi sitten istuntojaan. Fredrik Vilhelm otti 3. huhtikuuta vastaan edustajat. Hän sanoi näille, että vaikka hän hyväksyykin kansan edustajien äänestyksen perusteella hänelle myönnetyn oikeuden olla kaikkien muiden Saksan monarkkien esimiehenä, hän ei sittenkään voi ottaa vastaan keisarinkruunua niin kauan kuin hänellä ei ole varmuutta, tunnustavatko muut monarkit hänen johtoasemansa ja valtakunnan perustuslain, joka myöntää hänelle nuo oikeudet. Hän lisäsi, että Saksan hallitusten on tarkastettava, onko tuo perustuslaki sellainen, että ne voisivat hyväksyä sen. Hän sanoi lopuksi, että tulkoonpa hänestä keisari tai ei, hän on joka tapauksessa aina valmis paljastamaan miekkansa ulkoista ja sisäistä vihollista vastaan. Tulemme näkemään, että hän täytti lupauksensa kansalliskokoukselle melko odottamattomalla tavalla.
Perusteellisen diplomaattisen tutkimuksen jälkeen frankfurtilaiset neropatit tulivat lopulta siihen johtopäätökseen, että tuo vastaus merkitsi kieltäytymistä kruunusta. Siksi he tekivät päätöksen (12. huhtikuuta), että valtakunnan perustuslaki on maan laki ja sitä on puolustettava, mutta koska he eivät ollenkaan tienneet, miten heidän olisi pitänyt toimia edelleen, he valitsivat kolmikymmenhenkisen valiokunnan, jonka oli laadittava ehdotukset tuon perustuslain toteuttamistapojen suhteen.
Tämä päätös antoi nyt aihetta Frankfurtin kansalliskokouksen ja Saksan hallitusten välisen selkkauksen syntymiseen.
Porvaristo ja varsinkin pienporvaristo kannatti heti uutta frankfurtilaista perustuslakia. Ne eivät jaksaneet enää odottaa hetkeä, joka olisi merkinnyt »vallankumouksen loppua». Itävallassa ja Preussissa oli kyseisellä hetkellä tehty asevoimin loppu vallankumouksesta. Mainitut luokat olisivat pitäneet parempana tuon operaation vähemmän väkivaltaista suorittamistapaa, mutta niillä ei ollut valinnan varaa. Asia on ratkaistu ja siihen on tyytyminen — tämän päätöksen ne hyväksyivät heti ja noudattivat sitä hyvin uljaasti. Pienissä valtioissa, joissa kaikki kävi verrattain tasaisesti, porvaristo oli jo kauan sitten rajoittunut täysin sen henkeä vastaavaan parlamentaariseen agitaatioon, joka oli näennäisesti tehokasta mutta kerrassaan tuloksetonta, sillä sen takana ei ollut mitään voimaa. Saksan jokainen erillisenä otettu valtio oli näin ollen ikään kuin saanut uuden ja lopullisen muodon, jonka oletettiin sallivan niiden kaikkien lähteä nyt rauhanomaisen perustuslaillisen kehityksen tielle. Avoimeksi jäi vain yksi kysymys: kysymys Saksan liiton uudesta valtiollisesta organisaatiosta. Tämän ainoan kysymyksen pikaista ratkaisua pidettiin välttämättömänä, sillä siinä näytti vielä piilevän vaaroja. Siitä johtui, että porvaristo painosti Frankfurtin kansalliskokousta pakottaakseen sen laatimaan mahdollisimman pian perustuslain; siitä johtui, että saadakseen olot viipymättä vakaannutetuiksi suur- ja pikkuporvaristo päätti hyväksyä tuon perustuslain ja kannattaa sitä, olkoonpa se millainen hyvänsä. Lyhyesti sanoen valtakunnan perustuslakia kannattava liike juontui alun alkaen taantumuksellisesta tunteesta ja oli lähtöisin niiden luokkien keskuudesta, jotka jo kauan sitten olivat väsyneet vallankumoukseen.
Asiassa oli vielä yksi puoli. Saksan tulevan perustuslain ensimmäiset ja tärkeimmät periaatteet oli hyväksytty vallankumouksen alkukuukausina, keväällä ja kesällä 1848, aikana, jolloin kansanliike oli vielä nousussaan. Vaikka sen ajan kannalta silloin hyväksytyt päätökset olivat kerrassaan taantumuksellisia, ne vaikuttivat nyt, Itävallan ja Preussin hallitusten mielivaltaisten tekojen jälkeen, tavattoman liberaaleilta ja jopa demokraattisilta. Oli muuttunut mittapuu, jonka mukaan niitä mitattiin. Tekemättä moraalista itsemurhaa Frankfurtin kansalliskokous ei voinut vetää viivaa noiden kerran jo hyväksyneensä päätösten yli eikä kaavailla uudelleen valtakunnan perustuslakia niiden perustuslakien mallin mukaan, jotka Itävalta ja Preussi olivat miekka kädessä sanelleet. Kuten näimme, tuon kokouksen enemmistö oli sitä paitsi muuttunut, liberaalin ja demokraattisen puolueen vaikutus yhä kasvoi. Näin ollen valtakunnan perustuslaki ei ollut ainoastaan näennäisesti poikkeuksellisen demokraattinen alkuperältään, se oli samalla kaikista monituisista ristiriitaisuuksistaan huolimatta liberaalein perustuslaki koko Saksassa. Sen suurin puutteellisuus oli siinä, että se oli vain paperipalanen, jonka takana ei ollut minkäänlaista voimaa sen määräysten toteuttamiseksi.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli luonnollista, että niin sanottu demokraattinen puolue, ts. pikkuporvariston joukot, piti kiinni valtakunnan perustuslaista. Tuo luokka meni vaatimuksissaan aina pitemmälle kuin liberaali perustuslaillis-monarkistinen porvaristo. Se esiintyi rehentelevämmin, usein se uhkasi tehdä aseellista vastarintaa eikä kitsastellut luvatessaan uhrata verensä ja henkensä taistelussa vapauden puolesta. Se on kuitenkin todistanut jo monen monta kertaa, että vaaran hetkellä se on aina poissa ja että se ei tunne oloaan milloinkaan niin mukavaksi kuin ratkaisevan tappion jälkeisenä päivänä, kun kaikki on jo menetetty, mutta se voi ainakin lohduttaa itseään sillä tiedolla, että tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Kun suurpankkiirien, -tehtailijoiden ja -kauppiaiden kiintymys frankfurtilaista perustuslakia kohtaan oli pidättyväisempää ja muistutti pikemminkin tavallista mielenilmausta sen kannatukseksi, niin välittömästi sitä alempana oleva yhteiskuntaluokka, uljaat demokraattiset pikkuporvarimme, astui esiin juhlavasti ja julisti kuten tavallisesti, että ennemminkin se vuodattaa verensä viimeistä pisaraa myöten kuin sallii valtakunnan perustuslain kumoamisen.
Näiden kahden puolueen, perustuslaillisen monarkian porvarillisten kannattajien ja enemmän tai vähemmän demokraattisten pikkuporvareiden, kannattama liike valtakunnan perustuslain viipymättömän voimaan saattamisen puolesta levisi nopeasti; se ilmeni voimakkaimpana eri valtioiden parlamenteissa. Preussin, Hannoverin, Saksin, Badenin ja Württembergin eduskunnat kannattivat tätä perustuslakia. Hallitusten ja Frankfurtin kansalliskokouksen välinen taistelu muuttui uhkaavaksi.
Hallitukset toimivat kuitenkin nopeasti. Preussin eduskunta laskettiin hajalle perustuslain vastaisesti, sillä sen kuului vielä tarkastaa ja vahvistaa Preussin perustuslaki. Berliinissä tapahtui liikehtimistä, jonka hallitus oli tahallaan provosoinut, ja päivää myöhemmin, 28. huhtikuuta, Preussin ministeristö julkaisi kiertokirje-nootin, jossa valtakunnan perustuslaki julistettiin äärimmäisen anarkistiseksi ja vallankumoukselliseksi asiakirjaksi, joka saksalaisten hallitusten on tarkistettava ja puhdistettava saastasta. Preussi torjui siis siekailematta sen itsenäisen lakiasäätävän vallan, jolla frankfurtilaiset neropatit olivat aina kehuskelleet, mutta jota he eivät onnistuneet toteuttamaan. Kutsuttiin koolle monarkkien kongressi[1] — uudistettu liittokokous — käsittelemään perustuslakia, joka oli jo julistettu laiksi. Samaan aikaan Preussi keskitti joukkoja Kreuznachiin, kolmen päivän marssimatkan päähän Frankfurtista, ja kehotti pieniä valtioita seuraamaan esimerkkiään ja laskemaan hajalle eduskuntansa heti kun ne aikovat liittyä Frankfurtin kansalliskokoukseen. Hannover ja Saksi seurasivat viipymättä Preussin esimerkkiä.
Oli ilmeistä, että taistelu voitiin viedä päätökseen vain asevoimin. Hallitusten vihamielisyys ja kansan kiihtymys voimistuivat päivä päivältä. Demokraattismieliset kansalaiset yrittivät kaikkialla vaikuttaa sotaväkeen. Etelä-Saksassa tämä toiminta johti tuloksiin. Kaikkialla järjestettiin laajoja joukkokokouksia, joissa hyväksyttiin päätöslauselmia valtakunnan perustuslain ja kansalliskokouksen tukemisesta asevoimin, mikäli se käy tarpeelliseksi. Kölniin kutsuttiin siinä tarkoituksessa koolle Reinin Preussin kaikkien maakuntaneuvostojen edustajien kokous. Pfalzissa, Bergin maakunnassa, Fuldassa, Nürnbergissä ja Odenwaldissa talonpojat kerääntyivät valtaviksi joukoiksi ja olivat suuren innostuksen vallassa. Ranskassa oli samaan aikaan laskettu hajalle perustuslakia säätävä kokous ja kaikkialla valmistauduttiin uusiin vaaleihin tavattoman suuren kiihtymyksen vallitessa. Saksan itärajalla unkarilaiset olivat muutamien loistavien voittojen seurauksena lyöneet vähemmässä kuin kuukaudessa Tissalta Leitelle itävaltalaisten hyökkäyksen; joka päivä odotettiin, että he valtaavat rynnäköllä Wienin. Koska kansa oli kaikkialla tavattoman kiihtymyksen vallassa ja hallitusten julkea politiikka ilmeni päivä päivältä yhä selvemmin, niin lyhyesti sanoen aseellinen yhteenotto oli väistämätön, ja ainoastaan raukkamaisen heikkomieliset saattoivat uskotella itselleen, että taistelu päättyisi rauhanomaista tietä. Juuri tämä raukkamainen heikkomielisyys oli kuitenkin laajimmin edustettuna Frankfurtin kansalliskokouksessa.
Lontoo, heinäkuu 1852
[1] On kyse niin sanottua valtakunnan perustuslakia tarkistamaan koolle kutsutusta konferenssista, jonka tuloksena 26. toukokuuta 1849 Preussin, Saksin ja Hannoverin kuninkaat allekirjoittivat sopimuksen (»kolmen kuninkaan unionin»). Tuo liitto oli Preussin yritys saavuttaa herruusasema Saksassa, sillä Preussin kuninkaasta olisi tullut valtakunnan hallitsija. Itävallan ja Venäjän painostuksesta Preussin oli pakko antaa periksi ja jo marraskuussa 1850 tämä luopui »unionista». Toim.