Böömi ja Kroatia (vielä yksi hajanaisista slaavilaisperheen jäsenistä, johon unkarilaiset vaikuttivat samoin kuin saksalaiset vaikuttivat Böömiin) olivat sen ilmiön syntymämaa, jota Euroopan mantereella nimitetään »panslavismiksi». Böömi enempää kuin Kroatiakaan ei ollut riittävän voimakas ollakseen olemassa itsenäisenä kansakuntana. Niiden historiallisten syiden vähittäisen vaikutuksen syövyttämänä, jotka sulauttavat nämä kaksi kansallisuutta väistämättä energisempiin kansoihin, ne saattoivat toivoa tietyn itsenäisyyden palauttamista ainoastaan sillä ehdolla, että ne liittoutuisivat muiden slaavilaisten kansakuntien kanssa. On olemassa 22 miljoonaa puolalaista, 45 miljoonaa venäläistä, 8 miljoonaa serbialaista ja bulgaaria; voitaisiinhan muodostaa mahtava yhteenliittymä kaikista 80 miljoonasta slaavilaisesta, jotta häädettäisiin pois tai tuhottaisiin pyhälle slaavilaisten maalle tunkeutuneet kutsumattomat vieraat — turkkilaiset, unkarilaiset ja ennen muuta vihatuimmat mutta sittenkin välttämättömät Niemetz, saksalaiset! Siten eräiden slaavilaisten diletanttihistorioitsijoiden kabineteissa syntyi tämä mieletön, epähistoriallinen liike, joka asetti päämääräkseen ei enempää eikä vähempää kuin sivilisoituneen Lännen alistamisen barbaarimaiselle Idälle, kaupungin maaseudulle, kaupankäynnin, teollisuuden ja henkisen kulttuurin slaavilaisten maaorjien alkeelliselle maanviljelykselle. Tämän mielettömän teorian taustana oli kuitenkin ankara todellisuus Venäjän valtakunnan hahmossa — sen valtakunnan, jonka jokainen askel kuvasti pyrkimystä pitää koko Eurooppaa slaavilaisheimolle ja varsinkin sen ainoalle tarmokkaalle osalle, venäläisille, kuuluvana; valtakunnan, jolla on kaksi pääkaupunkia, Pietari ja Moskova, mutta ei ole vieläkään omaa painopistettään niin kauan kuin »tsaarin kaupunki» (Konstantinopol, venäjäksi Tsargrad, tsaarin kaupunki), jota jokainen venäläinen talonpoika pitää uskontonsa ja kansakuntansa todellisena keskuksena, ei muutu Venäjän keisarin todelliseksi residenssiksi; valtakunnan, joka viimeisten 150 vuoden aikana ei ole kertaakaan menettänyt alueitaan, vaan on aina laajentanut niitä jokaisessa sodassa, johon se on ryhtynyt. Keski-Eurooppa tunteekin erinomaisesti Venäjän politiikan käyttämät juonet sen vastaleivotun panslavismin teorian tukemiseksi, mikä vastasi parhaiten tuon politiikan tavoitteita. Niinpä tšekkiläiset ja kroatialaiset panslavistit toimivat kuka tahallaan, kuka tahattomasti suoraan Venäjän etujen mukaisesti. He kavalsivat vallankumouksen asian sen oletetun kansallisuuden vuoksi, jota parhaassa tapauksessa olisi odottanut Venäjän alaiseksi joutuneen puolalaisen kansallisuuden kohtalo. Puolalaisten kiitokseksi on kuitenkin sanottava, että he eivät milloinkaan tarttuneet vakavasti tähän panslavismin onkeen, ja mikäli eräistä puolalaisista aristokraateista tulikin kiivaita panslavisteja, niin he tiesivät menettävänsä Venäjän ikeen alla vähemmän kuin omien maaorjiensa kapinan vuoksi.
Tšekit ja kroaatit kutsuivat Prahaan koolle yleisslaavilaisen kongressin valmistelemaan yleistä slaavilaisiiittoa.[1] Tämä kongressi olisi mennyt myttyyn, vaikka itävaltalaiset joukot eivät olisi sekaantuneetkaan. Slaavilaiset kielet eroavat toisistaan yhtä suuresti kuin englanti, saksa ja ruotsi; siksi keskustelun alussa osoittautui puuttuvan yhteistä slaavilaista kieltä, jota olisivat ymmärtäneet kaikki keskustelun osanottajat. Koetettiin puhua ranskaksi, mutta enemmistö ei ymmärtänyt ranskaa, ja niinpä slaavilaisuuden entusiastiparkojen, joiden ainoana yhteistunteena olikin vain heidän saksalaisvihansa, oli loppujen lopuksi pakko keskustella vihaamallaan saksan kielellä, joka oli ainoa kaikille kokoontuneille ymmärrettävä kieli! Mutta juuri samaan Prahaan oli kokoontunut toisenlainenkin slaavilaiskokous: galitsialaiset ulaanit, kroatialaiset ja slovakialaiset krenatöörit ja tšekkiläiset tykkimiehet ja kyrassieerit. Tämä todellinen aseistettu slaavilaiskokous hääti Windischgrätzin johdolla vähemmässä kuin kahdessakymmenessä neljässä tunnissa kuvitellun slaavilaisen hegemonian perustajat kaupungista ja hajotti heidät eri puolille.
Itävallan perustuslakia säätävillä valtiopäivillä tšekkiläiset, määriläiset, dalmatsialaiset ja osaksi puolalaiset valtiopäivämiehet (ylimystö) sotivat jatkuvasti saksalaisainesta vastaan. Saksalaiset ja osa puolalaisista (vararikkoutunut aatelisto) olivat näillä valtiopäivillä vallankumouksellisen edistyksen päätuki. Heitä vastaan oppositiossa ollut slaavilaisten valtiopäivämiesten enemmistö ei tyytynyt tähän koko liikkeensä taantumuksellisten pyrkimysten avoimeen ilmaukseen. Nämä valtiopäivämiehet vajosivat niin syvälle, että alkoivat punoa juonia ja turvautua salaisiin sopimuksiin sen samaisen itävaltalaisen hallituksen kanssa, joka oli hajottanut heidän kokouksensa Prahassa. He saivatkin sen, minkä olivat ansainneet häpeällisellä menettelyllään. Sen jälkeen kun slaavilaiset valtiopäivämiehet olivat tukeneet hallitusta lokakuun kapinan aikana 1848, jolloin kapina oli viime kädessä turvannut heille enemmistön perustuslakia säätävillä valtiopäivillä, itävaltalaiset sotilaat olivat ajaneet hajalle nuo jo miltei yksinomaisesti slaavilaiset valtiopäivät samoin kuin Prahan edustajakokouskin oli hajotettu, ja panslavistit oli uhattu panna vankilaan, jos he uskaltaisivat vielä liikahtaakaan. He olivatkin saaneet aikaan vain sen, että slaavilaista kansallisuutta kalvoi nyt kaikkialla itävaltalainen sentralisaatio, ja se oli heidän oman fanatisminsa ja sokeutensa aikaansaannos.
Jos Unkarin ja Saksan rajat olisivat jättäneet varaa joillekin epäilyksille, niin sielläkin olisi välttämättä syttynyt kiista. Onneksi siihen ei kuitenkaan ollut aihetta, joten kumpikin kansakunta, joiden edut olivat kiinteästi sidotut toisiinsa, taisteli samoja vihollisia — Itävallan hallitusta ja panslavistien fanatismia — vastaan. Hyvä yhteisymmärrys ei rikkoutunut siellä hetkeksikään. Mutta Italian vallankumouksen seurauksena ainakin osa Saksaa tuli vedetyksi sisällissotaan, ja todettakoon tässä — osoitukseksi siitä, missä määrin Metternichin järjestelmä oli onnistunut jarruttamaan yhteiskunnallisen tajunnan kehitystä — että ne samat miehet, jotka ensimmäisten kuuden kuukauden aikana 1848 olivat taistelleet Wienin barrikadeilla, lähtivät intomielin italialaisia patriootteja vastaan taistelevaan armeijaan. Tämä harmillinen erehdys oli kuitenkin lyhytaikainen.
Sotaa käytiin vihdoin Tanskaa vastaan Schleswigin ja Holsteinin vuoksi. Nämä väestön kansallisuuden, kielen ja sympatioiden kannalta eittämättä saksalaiset alueet olivat tarpeen Saksalle myös sotilaallisessa, merenkulun ja kaupankäynnin mielessä. Näiden alueiden asukkaat olivat viimeisten kolmen vuoden aikana taistelleet sinnikkäästi Tanskan maahanhyökkäystä vastaan. Heidän puolellaan oli sitä paitsi myös sopimuksiin perustuva oikeus. Maaliskuun vallankumous oli johdattanut heidät avoimeen selkkaukseen tanskalaisten kanssa, ja Saksa tuki heitä. Mutta samalla kun Puolassa, Italiassa, Böömissä ja myöhemmin Unkarissa olivat käynnissä tavattoman energiset sotatoimet, tässä ainoassa populaarissa ja ainoassa edes osittainkaan vallankumouksellisessa sodassa oli hyväksytty tarpeettomien marssien ja kontramarssien järjestelmä ja sallittu jopa ulkomaisen diplomatian sekaantuminen, mikä veikin asiat monien sankarillisten ottelujen jälkeen mitä surkuteltavimpaan päätökseen. Tämän sodan aikana saksalaiset hallitukset kavalsivat Schleswig-Holsteinin vallankumouksellisen armeijan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ja antoivat tahallaan tanskalaisten hävittää sitä, kun se joutui hajalleen tai pirstotuksi eri osiin. Samoin kävi saksalaisten volontäärien osastoille.
Vaikka saksalainen nimi ei noissa olosuhteissa saavuttanut mitään muuta kuin yleisen vihan, saksalaiset perustuslailliset ja liberaalit hallitukset hieroivat vain tyytyväisinä käsiään. Ne onnistuivat tukahduttamaan puolalaisten ja tšekkien liikkeen. Ne herättivät kaikkialla henkiin vanhan kansallisuusvihan, joka oli tähän asti estänyt saksalaisia, puolalaisia ja italialaisia tekemästä minkäänlaisia sopimuksia ja ryhtymästä yhteistoiminaan. Ne totuttivat väestön kansalaissodan kohtauksiin ja sotaväen harjoittamiin rankaisutoimiin. Preussin armeija Puolassa ja Itävallan armeija Prahassa saivat takaisin itsevarmuutensa. Samaan aikaan kun ylenpalttisen isänmaallisuuden kuohuttamaa (»die patriotische Überkraft» — Heinen lausuman mukaan[2]) vallankumouksellista mutta lyhytnäköistä nuorisoa lähetettiin Schleswigiin ja Lombardiaan vihollisen kartessitulen tuhottavaksi, tuohon samaan aikaan vakinaisille armeijoille, sekä Itävallan että Preussin todelliselle aseelle, annettiin mahdollisuus päästä jälleen yleisön suosioon vierasmaalaisista saamillaan voitoilla. Toistamme kuitenkin, että heti kun nuo armeijat, joita liberaalit olivat voimistaneet käyttääkseen niitä aseena radikaalimpaa puoluetta vastaan, olivat tietyssä määrin palauttaneet uskon voimiinsa ja kurin, ne käänsivät aseet itseään liberaaleja vastaan ja palauttivat valtaan vanhan järjestelmän edustajat. Kun Radetzky sai leirissään Adige-joella ensimmäiset »vastuunalaisten ministerien» määräykset Wienistä, hän huudahti: »Keitä ovat nuo ministerit? Eivät he ole Itävallan hallitus! Itävalta on nyt olemassa ainoastaan minun leirissäni; minä ja minun armeijani olemme Itävalta; murskattuamme italialaiset me palautamme valtakunnan keisarille!» Ja Radetzky-vanhus oli oikeassa — Wienin aivottomat »vastuunalaiset» ministerit eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen huomiota.
Lontoo, helmikuu 1852
[1] Prahassa 2. kesäkuuta 1848 työnsä aloittanut Slaavilainen kongressi osoitti, että Habsburgien keisarikunnan sortamien slaavilaisten kansojen kansallisessa liikkeessä oli olemassa kaksi eri virtausta. Kongressi ei pystynyt kehittelemään yhtenäistä näkökantaa kansallisuuskysymyksen ratkaisemisessa. Radikaaliin siipeen kuulunut ja Prahan kesäkuun kapinaan 1848 aktiivisesti osallistunut osa kongressin jäsenistä joutui ankarien rankaisutoimien kohteeksi. Prahaan jääneet maltillis-liberaalin siiven edustajat ilmoittivat kesäkuun 16. päivänä istuntojen lykkäämisestä epämääräiseksi ajaksi. Toim.
[2] Heine. Yövartijan Pariisiin tulo (sarjasta Nykyaikaisia runoja). Toim.