Friedrich Engels

Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa

1951–1952


X

Pariisin kapina.
Frankfurtin kansalliskokous

Jo huhtikuun alussa 1848 vallankumouksellinen vyöry saatiin pysäytetyksi koko Euroopan mantereella siten, että ensimmäisistä voitoista hyötyneet yhteiskuntaluokat liittoutuivat voitettujen kanssa. Ranskassa pikkuporvaristo ja porvariston tasavaltalainen ryhmäkunta liittoutuivat monarkistisen porvariston kanssa proletariaattia vastaan. Saksassa ja Italiassa voitolle päässyt porvaristo tavoitteli hanakasti feodaalisen aateliston, virkavallan ja armeijan kannatusta kansanjoukkoja ja pikkuporvaristoa vastaan. Yhdistyneet vanhoilliset ja vastavallankumoukselliset puolueet saivat hyvin pian taas yliotteen. Englannissa ennenaikainen ja huonosti valmisteltu kansan mielenosoitus (10. huhtikuuta) päättyi liikepuolueen täydelliseen ja ratkaisevaan tappioon.[1] Ranskassa kaksi samankaltaista esiintymistä (16. huhtikuuta[2] ja 15. toukokuuta[3]) niin ikään epäonnistui. Italiassa kuningas Bomba[4] palautti 15. toukokuuta yhdellä iskulla valtansa.[5] Saksassa erilaiset uudet porvarilliset hallitukset ja niiden perustavat kokoukset saivat varmistetuksi asemansa, ja vaikka runsastapahtumainen toukokuun 15. päivä päättyikin Wienissä kansan voittoon, tällä tapahtumalla oli silti vain toisarvoinen merkitys ja sitä voidaan pitää viimeisenä menestyksellisenä kansan energian leimahduksena. Unkarissa liike näytti soluvan moitteettomasti noudatetun laillisuuden rauhalliseen uomaan. Puolassa taas, kuten jo mainitsimme yhdessä edellisistä artikkeleista, liike oli tukahdutettu jo alkuasteellaan preussilaisin pistimin. Tuo kaikki ei silti lähimainkaan määrännyt ennakolta asioiden lopullista käännettä, ja jokainen vaaksa maata, jonka vallankumoukselliset puolueet olivat menettäneet eri maissa, kannusti niitä vain tiivistämään entisestään rivejään päättäviä toimia varten.

Nämä päättävät toimet olivat lähenemässä. Ne saattoivat kehkeytyä ainoastaan Ranskassa: niin kauan kuin Englanti ei osallistunut vallankumoustaisteluun ja Saksa oli pirstoutunut, Ranska oli tosiaankin kansallisen itsenäisyytensä, sivistyksensä ja kehittyneisyytensä ansiosta ainoa maa, joka pystyi antamaan sitä ympäröiville maille sysäyksen voimakkaisiin järkytyksiin. Kun 23. kesäkuuta[6] 1848 Pariisissa alkoi verinen taistelu ja jokainen uusi lennättimitse tai postitse lähetetty ilmoitus osoitti yhä selvemmin Euroopalle sen tosiasian, että tätä taistelua käyvät keskenään toisaalta työläisjoukot ja toisaalta kaikki muut Pariisin väestöluokat armeijan tukemina; kun nykyisten kansalaissotien historiassa ennen kuulumattoman ankarat taistelut jatkuivat muutamia päiviä tuomatta kummallekaan leirille sanottavaa menestystä, — niin jokaiselle oli silloin selvää, että kysymyksessä olikin suuri, ratkaiseva ottelu, joka kapinan voitettua saisi vyörymään kautta mantereen uuden vallankumousten aallon tai sen kärsittyä tappion johtaisi ainakin tilapäiseen vastavallankumouksellisen järjestyksen palauttamiseen.

Pariisin proletaarit lyötiin, piinattiin ja muserrettiin siinä määrin, etteivät he ole vieläkään toipuneet iskusta. Koko Euroopassa uudet ja vanhat vanhoilliset ja vastavallankumoukselliset nostivat viipymättä päätään niin julkeasti, että se osoitti heidän ymmärtäneen erinomaisesti tapahtuman merkityksen. Kaikkialla alettiin vainota lehdistöä, kokoontumis- ja liittoutumisvapautta rajoitettiin, jokaista vähäpätöistä tapahtumaa jossakin pienessä maaseutukaupungissa alettiin pitää aiheena kansan aseistariisumiseen, piiritystilan julistamiseen ja Cavaignacin neuvomien uusien manöövereiden ja menetelmien opettamiseen sotaväelle. Sitä paitsi ensi kerran Helmikuun jälkeen todistettiin, että kansankapinan voittamattomuus suurkaupungissa on kuviteltua; armeijan kunnia saatiin palautetuksi jälleen; sotaväki, joka tähän mennessä oli kärsinyt aina tappion vähänkään huomattavissa katutaisteluissa, sai takaisin varmuuden siitä, että se pystyy tällaiseenkin taisteluun.

Näiltä Pariisin työläisten tappion ajoilta juontavat alkunsa Saksan vanhan feodaalis-byrokraattisen puolueen ensimmäiset reaaliset askeleet ja tietyt suunnitelmat, joiden tarkoituksena oli vapautua jopa tilapäisestä liittolaisestaankin, porvaristosta, ja palauttaa Saksassa ennen maaliskuun tapahtumia vallinnut asiaintila. Armeijasta oli tullut jälleen ratkaiseva voima valtiossa, ja armeija oli nimenomaan tämän puolueen eikä porvariston hallussa. Jopa Preussissakin, jossa ennen vuotta 1848 alemman upseeriston tietyn osan keskuudessa oli havaittavissa suurta myötätuntoa perustuslaillista järjestelmää kohtaan, vallankumouksen armeijassa aiheuttama epäjärjestys teki nuo järkeilyyn taipuvaiset nuoret miehet jälleen uskollisiksi sotilasvelvollisuudelleen. Heti kun rivisotilaat alkoivat suhtautua hieman vapaammin upseereihin, näille kävi päivänselväksi kurinalaisuuden ja ehdottoman kuuliaisuuden välttämättömyys. Voitetut aateliset ja byrokraatit alkoivat nyt ymmärtää, mitä oli tehtävä. Oli vain yhtä mittaa annettava aihetta pieniin kahnauksiin kansan ja armeijan välillä, ja tämä samainen armeija voisi ratkaisevalla hetkellä hävittää yhdellä iskulla vallankumoukselliset ja tehdä lopun porvarillisten parlamentaarikkojen koppavuudesta, sillä se oli nyt tiiviimpi kuin milloinkaan ja päihdyksissään voitoista, joita se oli saavuttanut pikku kapinoita tukahduttaessaan ja ulkomaisten sotatoimien aikana, ja se janosi niitä samoja maineen laakereita, joita ranskalainen sotaväki oli vasta äsken haalinut itselleen. Sopiva tilaisuus tähän ratkaisevaan iskuun koitti hyvin pian.

Jätämme tarkastelematta eräät mielenkiintoiset mutta suurimmalta osaltaan ikävät parlamenttikeskustelut ja paikalliset selkkaukset, joihin Saksan eri puolueet olivat kesän kuluessa syventyneet. Sanottakoon vain, että suurin osa porvariston etujen puolustajista tunsi yleensä, että heidän asemansa käy päivä päivältä yhä epävakaammaksi äärimmäisten puolueiden välillä huolimatta niistä lukuisista parlamenttivoitoista, joista yksikään ei johtanut mihinkään käytännöllisiin tuloksiin; siksi niiden oli tänä päivänä pakko pyrkiä liittoutumaan taantumuksellisten kanssa, mutta seuraavana päivänä oli pyrittävä demokraattisempien puolueiden suosioon. Näiden alituisten heilahtelujen vuoksi yleinen mielipide kääntyi lopullisesti heitä vastaan, ja asiain myöhempää käännettä vastaavasti heidän herättämä ylenkatse oli kyseisellä hetkellä pääasiassa byrokraattien ja feodaalien eduksi.

Alkusyksyyn mennessä eri puolueiden väliset suhteet kärjistyivät äärimmilleen ja kävivät niin kriittisiksi, että ratkaiseva ottelu oli väistämätön. Ensimmäinen yhteenotto tässä demokraattisten ja vallankumouksellisten joukkojen sodassa armeijaa vastaan tapahtui Frankfurtissa. Vaikka tämä yhteenotto olikin toisarvoinen, sotaväki sai siinä ensi kerran jossain määrin huomattavan yliotteen kapinallisista, mikä teki tavattoman suuren moraalisen vaikutuksen. Täysin ymmärrettävistä syistä Preussi salli Frankfurtin kansalliskokouksen perustaman näennäisen hallituksen solmia sellaisen välirauhan Tanskan kanssa, joka luovutti Schleswigin saksalaiset tanskalaisten rangaistavaksi ja merkitsi sitä paitsi niiden enemmän tai vähemmän vallankumouksellisten periaatteiden täydellistä kiistämistä, joihin yleisen käsityksen mukaan Tanskan sota pohjautui. Frankfurtin kansalliskokous hylkäsi tuon välisopimuksen kahden tai kolmen äänen enemmistöllä. Tätä äänestystä seurasi ministeripulakomedia, mutta kolme päivää myöhemmin kansalliskokous tarkisti päätöksensä ja joutui itse asiassa hylkäämään sen ja tunnustamaan välirauhan. Tämä häpeällinen teko herätti suuttumusta kansassa. Rakennettiin katusulkuja, mutta Frankfurtiin oli jo vedetty riittävästi sotaväkeä, niin että kuusi tuntia jatkuneen taistelun jälkeen kapina tukahdutettiin. Tämä tapahtuma aiheutti samanlaisia, joskin merkitykseltään vähäisempiä liikehtimisiä muissakin osissa Saksaa (Badenissa, Kölnissä), mutta ne kaikki tukahdutettiin aivan samoin.

Tämä ennakkoyhteenotto tuotti vastavallankumoukselliselle puolueelle tavattoman suurta hyötyä, nimittäin sitä, että ainoa hallitus, joka ainakin näennäisesti oli kokonaan kansan valitsema, nimittäin valtakunnan hallitus Frankfurtissa, samoin kuin Frankfurtin kansalliskokouskin menettivät kokonaan arvovaltansa kansan silmissä. Tämän hallituksen ja tämän kansalliskokouksen oli pakko turvautua sotaväen pistimiin asettuessaan tahtoansa ilmaisevaa kansaa vastaan. Ne olivat nolanneet itsensä, ja niin vähän kuin ne olivat tähän mennessä ansainneetkin oikeuksia kunnioitukseen, tämä niiden kieltäytyminen syntyperästään, tämä riippuvuus kansalle vihamielisistä hallituksista ja niiden sotaväestä on muuttanut nyt valtakunnan hoitajan ja hänen ministerinsä ja hallituksen jäsenet täysiksi nolliksi. Kohta tulemme näkemään, miten halveksuvasti suhtautuivat sitten — aluksi Itävalta, sen jälkeen Preussi ja sitten myös pienet valtiot — tämän voimattomien haihattelijoiden joukkion jokaiseen määräykseen, jokaiseen pyyntiin ja jokaiseen lähetystöön.

Olemme lähestymässä Ranskan kesäkuun taistelun Saksassa herättämää voimakasta vastakaikua, tapahtumaa, jolla oli Saksassa yhtä ratkaiseva merkitys kuin Pariisin proletariaatin taistelulla oli Ranskassa. Tarkoitamme kapinaa ja sitä seurannutta Wienin valtausta lokakuussa 1848. Tämän taistelun merkitys on niin suuri ja toisaalta niiden eri seikkojen selittäminen, jotka vaikuttivat enemmän kuin välittömästi taistelun lopputulokseen, veisivät niin paljon tilaa »Tribunessa», että meidän on parasta esittää tämä aihe erityisessä artikkelissa.

Lontoo, helmikuu 1852

 


Viitteet:

[1] Chartistien Lontoossa 10. huhtikuuta 1848 pidettäväksi määräämä joukkomielenosoitus, jonka tarkoituksena oli esittää parlamentille kirjelmä Kansankartan hyväksymisestä, epäonnistui sen järjestäjien epäröinnin ja horjuvuuden vuoksi, taantumusvoimat käyttivät hyväkseen mielenosoituksen epäonnistumista hyökätäkseen työläisiä vastaan ja vainotakseen chartisteja. Toim.

[2] Huhtikuun 16. päivänä 1848 Pariisissa järjestetty työläisten rauhanomainen mielenosoitus oli viemässä väliaikaiselle hallitukselle »työn järjestelyä» ja »ihmisen toista ihmistä kohtaan harjoittaman riiston poistamista» koskevaa anomuskirjelmää. Kulkueen pysäytti varta vasten tähän tarkoitukseen mobilisoitu porvarillinen kansalliskaarti. Toim.

[3] 15. toukokuuta 1848 Pariisin työläiset ja käsityöläiset tunkeutuivat kansankulkueen aikana Perustavan kokouksen istuntosaliin, julistivat kokouksen hajalle lasketuksi ja muodostivat vallankumouksellisen hallituksen. Paikalle ehtinyt kansalliskaarti ja sotilasjoukot hajottivat tosin mielenosoittajat pian. Työläisten johtajat (Blanqui, Barbès, Albert, Raspail, Sobrier ym.) vangittiin. Toim.

[4] — Ferdinand II. Toim.

[5] 15. toukokuuta 1848 Napolin kuningas Ferdinand II tukahdutti kansankapinan, laski hajalle kansalliskaartin, hajotti parlamentin ja kumosi 1848 kansanjoukkojen painostuksesta toimeenpannut uudistukset. Toim.

[6] Kesäkuun kapinalla tarkoitetaan Pariisin työväen kapinaa 23.—26. kesäkuuta 1848, jonka Ranskan porvaristo tukahdutti. Tätä kapinaa voidaan pitää historian ensimmäisenä suurena proletariaatin ja porvariston välisenä kansalaissotana. Toim.