V.I. Lenin
Kappale viisi
»’Iskran’ pahin vikapisto tässä suhteessa», kirjoittaa B. Kritševski (»Rabotšeje Delo», n:o 10, s. 30) syyttäessään meitä pyrkimyksestä »muuttaa teoria kuolleeksi opin-kaavaksi eristämällä se käytännöstä», »on sen yleisen puoluejärjestön ’suunnitelma’» (so. kirjoitus »Mistä on alettava?»). Ja Martynov säestää häntä lausumalla, että »’Iskran’ pyrkimys väheksyä merkitystä, mikä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisellä on loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna... on johtanut puolueen järjestösuunnitelmaan, jonka se esittää 4. numeron kirjoituksessa ’Mistä on alettava?’» (sama, s. 61). Ja vihdoin, aivan äskettäin on niihin, joita tämä »suunnitelma» suututtaa (lainausmerkkien tarkoituksena on osoittaa ironista suhtautumista siihen), liittynyt myös L. Nadeždin juuri saamassamme kirjasessa »Vallankumouksen aatto» (meille jo ennestään tutun »vallankumouksellis-sosialistisen ryhmän» Svobodan julkaisu), jossa sanotaan, että »kun nyt puhutaan järjestöstä, joka haarautuisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, se on omiaan synnyttämään kabinettiajatuksia ja kabinettitoimintaa» (s. 126), se on »kirjaviisauden» ilmausta yms.
Se, että meidän terroristimme osoittautui solidaariseksi »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymistä» puolustavien kanssa, ei enää ollenkaan ihmetytä meitä sen jälkeen, kun olemme politiikkaa ja organisaatiota käsittelevissä luvuissa tarkastelleet tämän läheisyyden syviä juuria. Mutta meidän täytyy heti samalla huomauttaa, että L. Nadeždin on ainoa, joka on tunnollisesti yrittänyt syventyä kirjoitukseen, mikä ei miellyttänyt häntä, syventyä sen ajatuksen juoksuun ja yrittänyt asiallisesti vastata siihen, kun sen sijaan »Rabotšeje Delo» ei ole sanonut kerrassaan mitään asiallista, vaan on pyrkinyt ainoastaan sekoittamaan kysymystä tekemällä koko joukon säädyttömiä demagogisia hyökkäilyjä. Ja niin epämiellyttävää kuin se onkin, täytyy aluksi kuluttaa aikaa tämän Augiaan-tallin puhdistamiseen95.
a) KUKA LOUKKAANTUI ARTIKKELISTA »MISTÄ ON ALETTAVA» ?
Esitämme kimpun niitä lausuntoja ja huudahduksia, joilla »Rabotšeje Delo» on hyökännyt kimppuumme. »Ei sanomalehti voi luoda puoluejärjestöä, vaan päinvastoin...» »Sanomalehti, joka on puolueen yläpuolella, sen valvonnan ulkopuolella ja siitä riippumaton oman asiamiesverkkonsa ansiosta...» »Millä ihmeen tavalla ’Iskra’ on voinut unohtaa oman puolueensa faktillisesti olemassa olevat sosialidemokraattiset järjestöt?...» »Lujien periaatteiden ja vastaavan suunnitelman haltijat esiintyvät myös puolueen todellisen taistelun ylimpinä säännöstelijöinä, jotka määräävät puolueen täyttämään heidän suunnitelmansa...» »Suunnitelma ajaa elävät ja elinkykyiset järjestömme haamujen valta kuntaan ja tahtoo herättää henkiin mielikuvituksellisen asiamiesverkoston...» »Jos ’Iskran’ suunnitelma toteutettaisiin, niin se johtaisi siihen, ettei muodostumassa’ olevasta Venäjän Sosialidemokraattisesta Työväenpuolueesta jäisi jälkeäkään...» »Propagandalehti muuttuu valvontaa vailla olevaksi, kaiken käytännöllisen vallankumoustaistelun itsevaltaiseksi lainsäätäjäksi...» »Miten puolueemme on suhtauduttava sen täydelliseen alistamiseen autonomisen toimituksen määräysvaltaan» jne. jne.
»Rabotšeje Delo» on loukkaantunut, kuten lukija näkee näiden lainausten sisällöstä ja sävystä. Mutta se ei ole loukkaantunut omasta puolestaan, vaan puolueemme järjestöjen ja komiteain puolesta, jotka »Iskra» muka tahtoo ajaa haamujen valtakuntaan ja jopa hävittää niiden jäljetkin. Ajatelkaa toki, miten kauheaa! Eräs seikka vain kummastuttaa. Kirjoitus »Mistä on alettava?» ilmestyi toukokuussa 1901, »Rabotšeje Delon» kirjoitukset syyskuussa 1901, ja nyt ollaan jo puolivälissä tammikuuta 1902. Näiden viiden kuukauden aikana (sekä ennen syyskuuta että syyskuun jälkeen) ei yksikään puolueen komitea eikä yksikään järjestö ole esittänyt asianomaisessa muodossa vastalausettaan tätä hirviötä vastaan, joka tahtoo ajaa komiteat ja järjestöt haamujen valtakuntaan! Mutta onhan tänä aikana sekä »Iskrassa» että lukuisissa muissa niin paikallisissa kuin ei-paikallisissakin julkaisuissa ilmestynyt kymmeniä ja satoja tiedotuksia Venäjän kaikilta kulmilta. Kuinka on voinut käydä niin, etteivät sitä ole huomanneet eivätkä loukkaantuneet siitä ne, joita tahdotaan ajaa haamujen valtakuntaan, vaan loukkaantunut on joku kolmas, sivullinen henkilö?
Näin on käynyt siksi, että komiteat ja muut järjestöt ovat olleet kiinni todellisessa työssä eivätkä leikkineet »demokratismia». Komiteat ovat lukeneet kirjoituksen »Mistä on alettava?» ja nähneet, että se on yritys »laatia määrätynlainen suunnitelma järjestön luomiseksi, jotta tätä järjestöä voitaisiin ryhtyä rakentamaan kaikilta tahoilta», ja kun ne ovat tietäneet ja nähneet erinomaisen hyvin, ettei yksikään näistä »kaikista tahoista» aio »ryhtyä rakennustyöhön», ennen kuin on tullut vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta ja siitä, että rakennussuunnitelma on oikein laadittu, niin heidän mieleenkään ei ole tullut »loukkaantua» niiden henkilöiden tavattomasta röyhkeydestä, jotka kirjoittivat »Iskrassa»: »Ottaen huomioon, että kysymys on ratkaisevan tärkeä, olemme puolestamme päättäneet esittää toverien harkittavaksi suunnitelmaluonnoksen, jota kehittelemme yksityiskohtaisemmin parhaillaan painokuntoon valmisteltavassa kirjasessa.» Voiko todellakin tunnollisesti asiaan suhtautuen olla ymmärtämättä sitä, että jos toverit hyväksyvät harkittavakseen esitetyn suunnitelman, niin he eivät tule toteuttamaan sitä »alistumisen» pakosta, vaan siitä vakaumuksesta, että se on välttämätöntä yhteiselle asiallemme, ja jos he eivät hyväksy sitä, niin »luonnos» (mikä vaativa sana, eikö totta?) jääkin vain pelkäksi luonnokseksi? Eikö se ole demagogiaa, kun suunnitelmaluonnosta vastaan ei taistella ainoastaan siten, että sitä »repostellaan» ja kehotetaan tovereita hylkäämään se, vaan myös siten, että usutetaan vallankumouksellisessa työssä kokemattomia henkilöitä luonnoksen kirjoittajia vastaan vain sen vuoksi, että nämä rohkenevat esiintyä »lainsäätäjinä», esiintyä »ylimpinä säännöstelijöinä», so. rohkenevat esittää suunnitelmaluonnoksen?? Voiko puolueemme kehittyä ja päästä eteenpäin, jos yritystä kohottaa paikallisia työntekijöitä laajempien näköalojen, tehtävien, suunnitelmien jne. tasolle ei vastusteta vain siltä kannalta, että nämä katsomukset olisivat virheellisiä, vaan myös siltä kannalta, että »loukkaannutaan» siitä, kun meitä »tahdotaan» »kohottaa»? Sillä kyllähän L. Nadeždinkin »reposteli» suunnitelmaamme, mutta hän ei kuitenkaan alentunut harjoittamaan sellaista demagogiaa, jota ei voida enää selittää pelkästään naiiviudesta tai poliittisten käsitysten alkeellisuudesta johtuvaksi, ja syytöksen »puolueen alistamisesta valvontaan» hän torjui jyrkästi ja aivan alun perin. Ja sen vuoksi Nadeždinin antamaan suunnitelman arvosteluun voidaan ja täytyykin vastata asiallisesti, mutta »Rabotšeje Delolle» voidaan vastata vain halveksintaa osoittaen. Mutta se, että halveksimme kirjoittajaa, joka on alentunut kirkumaan »itsevaltiudesta» ja »alistamisesta», ei vielä vapauta meitä velvollisuudesta selvittää se sekasotku, jota sellaiset henkilöt lukijalle tarjoavat. Ja tässä me voimmekin osoittaa kaikille havainnollisesti, mitä laatua ovat nuo yleiset fraasit »laajasta demokratismista». Meitä syytetään komiteoiden unohtamisesta, siitä, että haluamme tai yritämme ajaa ne haamujen valtakuntaan yms. Miten tulee vastata näihin syytöksiin, kun emme voi kertoa lukijalle juuri mitään tosiasioihin perustuvaa todellisista suhteistamme komiteoihin, emme voi siksi, että ne on pidettävä salassa? Henkilöt, jotka esittävät purevan ja joukkoja ärsyttävän syytöksen, osoittautuvat pääsevän edelle meistä sen ansiosta, että ovat häikäilemättömiä ja suhtautuvat ylenkatseellisesti velvollisuuksiin, joita on vallankumousmiehellä, joka salaa tarkoin maailman silmiltä ne suhteet ja yhteydet, joita hänellä on, joita hän järjestää tai yrittää järjestää. On selvää, että me kerta kaikkiaan kieltäydymme kilpailemasta »demokratismin» alalla sellaisten henkilöiden kanssa. Mitä tulee lukijaan, joka ei ole kaikista puolueasioista selvillä, niin ainoa keino, jonka avulla voimme täyttää velvollisuutemme häntä kohtaan, ei ole se, että kerromme hänelle, mitä on olemassa ja mikä on im Werden , vaan se, että kerromme vähäsen, mitä on ollut ja mistä on lupa kertoa kuten vanhoista asioista.
Bund vihjailee, että me olemme »vallananastajia» , ulkomainen liitto syyttää meitä, että me yritämme hävittää puolueen jäljettömiin. Hyvä on, herrat. Te saatte täyden tyydytyksen, kun kerromme yleisölle neljä tosiasiaa menneisyydestä.
Ensimmäinen tosiasia. Erään Taisteluliiton jäsenet, jotka ottivat välittömästi osaa puolueemme perustamiseen ja edustajan lähettämiseen edustajakokoukseen, jossa puolue perustettiin, sopivat »Iskran» ryhmän erään jäsenen kanssa erikoisen työväenkirjaston perustamisesta palvelemaan koko liikkeen tarpeita. Työväenkirjastoa ei onnistuta perustamaan ja sitä varten kirjoitetut kirjaset »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät» ja »Uusi tehdaslaki» joutuvat syrjäteitä ja kolmansien henkilöiden välityksellä ulkomaille, missä ne sitten painetaan.
Toinen tosiasia. Bundin Keskuskomitean jäsenet kääntyvät »Iskran» ryhmän erään jäsenen puoleen ehdottaen »kirjallisuuslaboratorion» järjestämistä, kuten Bund sitä silloin nimitti. Samalla he mainitsevat, että ellei siinä onnistuta, niin liikkeemme voi ottaa pitkän taka-askelen. Neuvottelujen tuloksena on kirjanen: »Työväenasia Venäjällä» .
Kolmas tosiasia. Bundin Keskuskomitea kääntyy erään maaseutukaupungin kautta »Iskran» erään jäsenen puoleen ehdotuksella, että hän ottaisi huolehtiakseen »Rabotšaja Gazetan» toimittamisesta, joka aiotaan saada uudelleen ilmestymään, ja saa tietysti myönteisen vastauksen. Myöhemmin ehdotusta muutetaan: häntä pyydetään lehden avustajaksi toimituksen uuden järjestelyn vuoksi. Siihenkin saadaan luonnollisesti suostumus. Lähetetään kirjoituksia (jotka on onnistuttu säilyttämään): »Ohjelmamme», jossa esitetään selvästi vastalause bernsteiniläisyyttä vastaan sekä legaalisessa kirjallisuudessa ja »Rabotšaja Myslissä» tapahtunutta käännettä vastaan; »Lähin tehtävämme» (»säännöllisesti ilmestyvän ja kaikkiin paikallisiin ryhmiin kiinteässä yhteydessä olevan puoluelehden perustaminen»; vallitsevana olevan »näpertelyn» epäkohdat); »Päivänpolttava kysymys» (jossa käsitellään niitä vastaväitteitä, joiden mukaan on ensin kehitettävä paikallisten ryhmien toimintaa ennen kuin ryhdytään järjestämään yleistä äänenkannattajaa, ja jossa korostetaan »vallankumouksellisen järjestön» ensivuoroista tärkeyttä ja välttämättömyyttä »nostaa järjestötoimintamme, kurimme ja maanalaisen toimintamme taito täydellisyyden korkeimmalle asteelle»). Ehdotusta »Rabotšaja Gazetan» uudelleen julkaisemisen aloittamisesta ei saada toteutetuksi ja kirjoitukset jäävät julkaisematta. Neljäs tosiasia. Puolueemme toista sääntömääräistä edustajakokousta järjestävän komitean jäsen ilmoittaa »Iskran» ryhmän jäsenelle edustajakokouksen työjärjestyksen ja asettaa tämän ryhmän ehdokkaaksi hoitamaan uudistettavan »Rabotšaja Gazetan» toimitustyötä. Hänen niin sanoaksemme alustavan askelensa hyväksyvät sittemmin sekä se komitea, johon hän kuuluu, että Bundin Keskuskomitea; »Iskran» ryhmä saa tiedon edustajakokouksen paikasta ja ajasta, mutta (epätietoisena siitä, voiko se erinäisten syiden vuoksi lähettää edustajan tähän edustajakokoukseen) laatii myös kirjallisen selostuksen kokoukselle. Tässä selostuksessa esitetään se ajatus, että tällaisena täydellisen horjunnan aikana, jota nykyään elämme, emme voi pelkällä Keskuskomitean valitsemisella ratkaista yhteenliittymiskysymystä, vaan voimme samalla saattaa huonoon huutoon puolueen suuren perustamisajatuksen uuden pikaisen ja täydellisen palon sattuessa, mikä on enemmän kuin todennäköistä meillä vallitsevan epäillegaalisuuden oloissa; että tämän vuoksi on aloitettava kehottamalla kaikkia komiteoita ja kaikkia muita järjestöjä tukemaan uudelleen ilmestyvää yleistä äänenkannattajaa, mikä reaalisesti yhdistää kaikki komiteat todellisilla yhdyssiteillä ja mikä reaalisesti valmistelee johtajaryhmää koko liikettä varten, ja tällaisen komiteain perustaman ryhmän voivat komiteat ja puolue muuttaa sitten helposti Keskuskomiteaksi, jos sellainen ryhmä kerran alkaa kasvaa ja lujittua. Edustajakokous ei kuitenkaan monien sattuneiden palojen takia kokoonnu ja selostus hävitetään illegaalisista syistä sen jälkeen, kun vain muutamat toverit, niiden mukana erään komitean valtuutetut, ovat sen lukeneet.
Päätelköön nyt lukija itse, mitä laatua on sellainen menettely kuin Bundin viittaus vallananastukseen tai »Rabotšeje Delon» syytös, että me tahdomme häätää komiteat haamujen valtakuntaan ja »korvata» puoluejärjestön järjestämällä vain yhden sanomalehden aatteiden levittämisen. Juuri komiteoillehan, niiltä saatujen monien kehotusten jälkeen, me selostimmekin, että on välttämätöntä hyväksyä määrätty yhteistyösuunnitelma. Juuri puoluejärjes-löä varten me kehittelimme tätä suunnitelmaa »Rabotšaja Gazetalle» kirjoittamissamme kirjoituksissa ja puolueen edustajakokoukselle laatimassamme selostuksessa, ja teimme sen taaskin niiden kehotuksesta, joilla oli puolueessa niin vaikutusvaltainen asema, että ottivat itselleen aloitteenteon puolueen uudelleenluomiseksi (faktillisesti). Ja vasta sen jälkeen, kun puoluejärjestön yhdessä meidän kanssamme kahteen kertaan tekemät yritykset ryhtyä uudelleen julkaisemaan virallisesti puolueen pää-äänenkannattajaa menivät myttyyn, me katsoimme suoranaiseksi velvollisuudeksemme ryhtyä julkaisemaan epävirallista äänenkannattajaa, että ryhtyessään kolmanteen yritykseen tovereilla olisi jo määrättyjä kokemuksen antamia tuloksia eikä vain pelkkiin arvailuihin perustuvia olettamuksia. Tämän kokemuksen eräät tulokset ovat nykyään jo kaikkien nähtävissä, ja kaikki toverit voivat päätellä, olemmeko me käsittäneet oikein velvollisuutemme ja mitä pitää ajatella ihmisistä, jotka pyrkivät johtamaan harhaan äskeistä menneisyyttä tuntemattomia henkilöitä närkästyneinä siitä, että olemme todistaneet toisille heidän epäjohdonmukaisuutensa »kansallisuus»-kysymyksessä ja toisille sen, ettei voida sallia periaatteetonta horjuntaa.
b) VOIKO SANOMALEHTI OLLA KOLLEKTIIVINEN ORGANISAATTORI?
Kirjoituksen »Mistä on alettava?» koko ydinajatus on nimenomaan tämän kysymyksen asettamisessa ja sen ratkaisemisessa myönteisesti. Ainoan meille tunnetun yrityksen käsitellä tätä kysymystä asiallisesti ja todistaa, että kysymys on välttämättä ratkaistava kielteisesti, on tehnyt L. Nadeždin, jonka perustelut esitämme kokonaisuudessaan:
»...Meitä miellyttää suuresti se, että Iskrassa’ (n:o 4) asetetaan, kysymys yleisvenäläisen sanomalehden välttämättömyydestä, mutta emme voi mitenkään hyväksyä sitä, että tämä kysymyksenasettelu olisi paikallaan kirjoituksessa, jonka otsikkona on: ’Mistä on alettava?’. Tämä on epäilemättä eräs äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta ei sillä, ei kokonaisella sarjalla kansanomaisia lehtisiä eikä röykkiöillä julistuksiakaan voida laskea perustaa vallankumouksellista ajankohtaa vastaavalle taistelujärjestölle. On ryhdyttävä muodostamaan voimakkaita poliittisia järjestöjä paikkakunnilla. Meillä ei niitä ole, meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua. Ellei paikkakunnilla kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä, niin mitä merkitsee yleisvenäläinen sanomalehti, vaikkapa se olisi erinomaisestikin järjestetty? Se on orjantappurapensas, joka palaa ilmitulossa, muttei kuitenkaan kulu eikä saa myöskään ketään syttymään! Väki ryhmittyy lehden ympärille, kokoontuu yhteen ja järjestyy sen hyväksi tehtävässä työssä, ajattelee ’Iskra’. Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille! Sellaisena voi ja täytyy olla paikallisten sanomalehtien laaja perustaminen, työväen voimien valmentaminen nyt heti mielenosoituksiin, paikallisjärjestöjen vakituinen työ työttömien keskuudessa (levittää väsymättä lentolehtisiä heidän keskuuteensa, koota heitä kokouksiin, esiintymään hallitusta vastaan jne.). Paikkakunnilla on saatava aikaan vilkas poliittinen työ, ja kun yhtyminen käy välttämättömäksi tällä reaalisella perustalla, niin se ei ole keinotekoista, paperilla yhdistymistä, — tällaista paikallisen toiminnan yhdistämistä , yleisvenäläiseksi toiminnaksi ei saada aikaan sanomalehtien kautta!»! (»Vallank. aatto», s. 54).
Olemme alleviivanneet tämän kaunopuheisen lausunnon ne kohdat, jotka osoittavat silmäänpistävimmin sekä kirjoittajan suunnitelmastamme antaman arvion virheellisyyden että yleensä hänen virheellisen katsantokantansa, joka tässä asetetaan »Iskraa» vastaan. Ellei paikkakunnilla kasvateta voimakkaita poliittisia järjestöjä, niin ei erinomainenkaan yleisvenäläinen lehti tule merkitsemään mitään. — Aivan oikein sanottu. Mutta siinähän se kysymys onkin, että ei ole muuta keinoa kasvattaa voimakkaita poliittisia järjestöjä kuin tehdä se yleisvenäläisen sanomalehden avulla. Kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta »Iskran» kaikkein oleellisin lausunto, jonka se teki ennen kuin siirtyi »suunnitelmansa» esittämiseen: on välttämätöntä »kutsua sellaisen vallankumouksellisen järjestön ” muodostamiseen, joka pystyy yhdistämään kaikki voimat ja johtamaan liikettä ei ainoastaan nimellisesti, vaan myös itse asiassa, so. olemaan aina valmis tukemaan jokaista vastalausetta ja jokaista purkausta ja käyttämään niitä hyväkseen sellaisten sotilaallisten voimien kartuttamiseksi ja lujittamiseksi, jotka kelpaavat ratkaisevaan taisteluun». Nykyään, helmi- ja maaliskuun jälkeen, kaikki ovat siitä periaatteellisesti samaa mieltä, jatkaa »Iskra», mutta me emme tarvitse kysymyksen periaatteellista, vaan sen käytännöllistä ratkaisua, on esitettävä viipymättä sellainen selvästi määritelty rakennussuunnitelma, että kaikki voisivat eri tahoilta ryhtyä heti rakennustyöhön käsiksi. Mutta käytännöllisestä ratkaisusta meitä vedetään taaskin takaisin — periaatteellisesti oikeaan, kiistattomaan ja suureen, mutta työhön osallistuville laajoille joukoille aivan riittämättömään ja aivan käsittämättömään totuuteen: »on kasvatettava voimakkaita poliittisia järjestöjä»! Nyt ei enää ole puhe siitä, arvoisa kirjoittaja, vaan siitä, miten nimenomaan on kasvatettava ja saadaan kasvatetuksi!
Ei ole totta, että »meillä on tehty työtä pääasiassa valistuneiden työläisten keskuudessa, mutta joukot ovat käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tässä muodossaan tuo väite luisuu »Svobodalle» tavalliseen ja perin juurin virheelliseen valistuneiden työläisten ja »joukkojen» vastakkainasettamiseen. Meillähän ovat myös valistuneet työläiset viime vuosina »käyneet miltei yksinomaan taloudellista taistelua». Tämä toisaalta. Ja toisaalta, joukotkaan eivät opi milloinkaan käymään poliittista taistelua niin kauan, kun me emme auta tämän taistelun johtajien kasvattamista sekä valistuneiden työläisten että intellektuellien keskuudesta; ja tällaiset johtajat voivat kehittyä yksinomaan harkitsemalla systemaattisesti ja joka päivä poliittisen elämämme kaikkia eri puolia, kaikkia eri luokkien taholta ja erilaisista syistä tapahtuvia vastarinta- ja taisteluyrityksia. Siksi on suorastaan naurettavaa puhua »poliittisten järjestöjen kasvattamisesta» ja asettaa samaan aikaan vastakkain poliittisen sanomalehden suorittama »paperityö» ja »vilkas poliittinen työ paikkakunnilla»! »Iskrahan» johtaakin lehti- »suunnitelmansa» sellaisesta »suunnitelmasta», jonka mukaan kehitetään sellainen »taisteluvalmius», että voidaan tukea sekä työttömien liikettä, talonpoikain kapinoita, zemstvomiesten tyytymättömyyttä että »väestön suuttumusta tsaarin villiintynyttä basi-bozukkia kohtaan» yms. Tietäähän jokainen liikettä tunteva henkilö vallan hyvin, että valta enemmistö paikallisista järjestöistä ei edes ajattele tätä, että monia tässä hahmoteltuja »vilkkaan poliittisen työn» suuntaviivoja ei yksikään järjestö ole vielä kertaakaan toteuttanut elämässä, että yritykset kiinnittää huomiota esimerkiksi zemstvointelligenssin tyytymättömyyden ja pro- testimielen kasvuun herättää hämmentynyttä ihmettelyä sekä Nadeždinissa (»herra armahtakoon, zemstvoja vartenko tämä äänenkannattaja onkin?», »Vallank. aatto», s. 129), »ekonomisteissa» (»Iskra», n:o 12, kirje) että monien käytännönmiesten keskuudessa. Tällaisissa oloissa voidaan »alkaa» vain siitä, että saadaan ihmiset ajattelemaan kaikkea tätä, saadaan heidät tekemään yhteenvetoja ja yleisiä johtopäätöksiä kaikista ja kaikenlaisista kuohunnan purkauksista ja aktiivisen taistelun leimahduksista. »Vilkas poliittinen työ» voidaan nykyisenä sosialidemokraattien tehtävien madaltamisen kautena alkaa ainoastaan vilkkaasta poliittisesta agitaatiosta, mikä on mahdotonta ilman yleisvenäläistä, usein ilmestyvää ja oikein levitettyä sanomalehteä.
Henkilöt, jotka pitävät »Iskran» »suunnitelmaa» »kirjaviisauden» ilmauksena, eivät ole lainkaan ymmärtäneet suunnitelman ydinajatusta, vaan he ovat käsittäneet päämääräksi sen, mikä on esitetty tälle ajankohdalle sopivimpana keinona. Nämä henkilöt eivät ole vaivautuneet ajattelemaan niitä kahta vertausta, joilla esitettyä suunnitelmaa valaistiin havainnollisesti. Yleisvenäläisen poliittisen lehden järjestämisen, sanottiin »Iskrassa», tulee olla sinä peruslankana, jota seuraten me voisimme järkähtämättä kehittää, syventää ja laajentaa tätä järjestöä (so. vallankumouksellista järjestöä, joka olisi aina valmis tukemaan jokaista vastalausetta ja jokaista purkausta). Sanokaahan, olkaa hyvä: kun muurarit muuraavat seinäkiviä suuren ja ennen näkemättömän rakennuksen eri paikoissa, niin eikö se ole »paperi» -työtä, kun vedetään lanka, joka auttaa löytämään oikean muurauskohdan, osoittaa yhteisen työn lopullisen päämäärän, antaa mahdollisuuden käyttää jokaisen kiven, vieläpä jokaisen kivenkappaleenkin, joka liittyen edelliseen ja seuraavaan kiveen luo lopulliset ja täydelliset ääri-piirteet? Ja emmekö me elä puolue-elämässämme juuri sellaista aikaa, jolloin meillä on sekä kiviä että muurareita, mutta puuttuu kaikille näkyvää lankaa, johon kaikki voisivat tarttua? Huutakoot vain, että vetämällä tämän langan me haluamme komentaa: jos me olisimme halunneet komentaa, hyvät herrat, niin me olisimme kirjoittaneet »Iskra n:o l» asemesta »Rabotšaja Gazeta n:o 3», niin kuin eräät toverit meille ehdottivat ja niin kuin meillä olisi ollut täysi oikeus tehdä niiden tapausten jälkeen, joista edellä kerroimme. Mutta me emme tehneet sitä: me halusimme jättää itsellemme vapaat kädet käydäksemme leppymätöntä taistelua kaikenlaisia valesosialidemokraatteja vastaan; me halusimme, että lankaamme, jos se on vedetty oikein, alettaisiin pitää arvossa sen oikean suunnan vuoksi eikä siksi, että sen on vetänyt virallinen äänenkannattaja.
»Paikallisen toiminnan yhdistäminen keskuslehtien kautta kiertää noiduttua kehää», opettaa meitä L. Nadeždin, »yhtymistä varten vaaditaan ainesten yhdenlaatuisuutta, mutta itse tämän yhdenlaatuisuuden voi saada aikaan vain jokin yhdistävä, mutta tämä yhdistävä voi olla voimakkaiden paikallisjärjestöjen tuote, paikallisjärjestöjen, joille ei nykyään ole lainkaan ominaista yhdenlaatuisuus». Tämä totuus on yhtä kunnioitettava ja yhtä kiistaton kuin sekin, että täytyy kasvattaa voimakkaita poliittisia järjestöjä. Tämä totuus on yhtä hyödytön kuin sekin. Jokainen kysymys »kiertää noiduttua kehää», sillä koko poliittinen elämä on loputtomasta rengassarjasta muodostunut loputon ketju. Poliitikon koko taito onkin juuri siinä, että löydetään ja tartutaan oikein lujasti kiinni juuri sellaiseen renkaaseen, jota on kaikkein vaikein lyödä pois käsistä, joka on tärkein tällä ajankohdalla, joka parhaiten takaa sen, että renkaan omistaja pystyy pitämään käsissään koko ketjun . Jos meillä olisi joukko kokeneita muurareita, jotka olisivat niin tottuneita toisiinsa, että voisivat ilman lankaakin muurata kivet juuri oikeaan paikkaansa (abstraktisesti puhuen se ei ole lainkaan mahdotonta), silloin me voisimme ehkä tarttua kiinni toiseenkin renkaaseen. Mutta siinähän se onnettomuus onkin, että kokeneita ja toisiinsa tottuneita muurareita meillä ei vielä ole, että kiviä muurataan hyvin usein aivan turhaan, niitä ei muurata yhteisen langan mukaan, vaan niin hajanaisesti, että vihollinen puhaltaa ne pois aivan kuin ne eivät olisikaan kiviä, vaan hiekkajyväsiä. Toinen vertaus: »Sanomalehti ei ole ainoastaan kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen agitaattori, vaan myös kollektiivinen organisaattori. Tässä viimeksi mainitussa sitä voidaan verrata rakennustelineisiin, jotka pystytetään rakennettavan talon ympärille, jotka hahmottelevat rakennuksen ääriviivat, helpottavat yhteydenpitoa eri rakentajien kesken, auttavat heitä jakamaan työn ja saamaan yleiskuvan järjestetyllä työllä saavutetuista yleisistä tuloksista» . Kuinka suuresti tämä muistuttaakaan oman osuutensa liioittelemista kirjailijan, kabinettityöntekijän taholta, eikö niin? Rakennustelineitä ei tarvita lainkaan itse asuntoa varten, ne tehdään huonommista tarpeista, ne rakennetaan lyhyeksi ajaksi ja joutuvat polttopuiksi heti, kun talo on edes pääpiirteissään valmis. Vallankumouksellisten järjestöjen rakentamiseen nähden kokemus on osoittanut, että niitä onnistutaan toisinaan rakentamaan ilman telineitäkin — otetaan esimerkiksi vaikkapa seitsemänkymmentäluvun vuodet. Mutta nyt meillä ei voida kuvitellakaan tarvitsemamme rakennuksen rakentamista mahdolliseksi ilman rakennustelineitä.
Nadeždin ei ole samaa mieltä siitä ja sanoo: »väki ryhmittyy lehden ympärille, kokoontuu yhteen ja järjestyy sen hyväksi tehtävässä työssä, ajattelee ’Iskra’. Mutta sillehän on paljon läheisempää kokoontua ja järjestyä konkreettisemman asian ympärille!» Siis: »paljon läheisempää konkreettisemman asian ympärille...» Venäläinen sananlasku sanoo: älä sylje kaivoon, tarvitset sitä vielä juodaksesi. Mutta on ihmisiä, jotka ovat valmiit juomaan kaivosta, johon on syljeksitty. Millaisiin iljettävyyksiin meidän suurenmoiset legaaliset »marxilaisuuden arvostelijamme» ja »Rabotšaja Myslin» illegaaliset ihailijamme ovat menneetkään tämän suuremman konkreettisuuden nimessä! Miten suuresti liikettämme painostaakaan ahdaskatseisuutemme, aloitekyvyttömyytemme ja arkuutemme, joita puolustellaan perinteellisillä perusteluilla: »paljon läheisempää on konkreettisemman asian ympärille»! Ja Nadeždin, joka pitää itseään erikoisen herkkänä »elämää» kohtaan, joka arvostelee erikoisen ankarasti »kabinetti»-ihmisiä, joka syyttää (terävä-älyisyyttä tavoitellen) »Iskraa» heikkoudesta nähdä kaikkialla »ekonomismia» ja joka kuvittelee olevansa paljon ylempänä kaikkea tätä ortodokseihin ja arvostelijoihin jakautumista, ei huomaa sitä, että hän noilla perusteluillaan pelaa häntä suututtavan ahdaskatseisuuden pussiin, että hän juo kaivosta, johon on syljeksitty eniten! Niin, vilpittöminkään ahdaskatseisuuden herättämä suuttumus, palavinkaan halu nostaa ylös sen eteen polvistuneet ihmiset ei vielä riitä, jos tuo suuttunut henkilö ajelehtii ilman peräsintä ja purjeita ja tarrautuu yhtä »vaistonvaraisesti» kuin 70-luvun vallankumouksellisetkin »eksitaatio-terroriin», »agraariterroriin», »hälytykseen» jne. Silmäilkääpä sitä »konkreettisempaa», jonka ympärille — hänen mielestään — on »paljon läheisempää» kokoontua ja järjestyä: i. paikalliset sanomalehdet; 2. mielenosoitusten valmistelut; 3. toiminta työttömien keskuudessa. Heti ensi silmäyksellä nähdään, että kaikki nämä asiat on temmattu aivan satunnaisesti, umpimähkään, jotta olisi vain jotain sanottu, sillä katseltakoonpa niitä miltä puolelta tahansa, niin olisi suorastaan tolkutonta nähdä niissä jotain sellaista, mikä olisi kelvollista erikoisesti »kokoamaan ja järjestämään». Ja itse sama Nadeždinkin sanoo paria sivua myöhemmin: »meidän olisi jo aika yksinkertaisesti todeta tosiasia: paikkakunnilla tehdään perin viheliäistä työtä, komiteat eivät tee kymmenesosaakaan siitä, mitä ne voisivat tehdä... ne yhdistävät keskukset, joita meillä nykyään on, ovat näennäisiä, ne ovat — vallankumouksellista kansliatouhua, toistensa ylentämistä kenraaleiksi, ja näin tulee olemaan siihen saakka, kunnes kasvaa voimakkaita paikallisia järjestöjä.» Nämä sanat, niissä esiintyvän liioittelun ohella, sisältävät epäilemättä paljon katkeraa totuutta, ja eikö Nadeždin todellakaan näe sitä yhteyttä, mikä on olemassa paikkakunnilla tehtävän viheliäisen työn ja toimihenkilöiden suppean näköpiirin, heidän rajoitetun toimintansa välillä, mikä on kiertämätöntä paikallisten järjestöjen puitteisiin sulkeutuneiden työntekijäin valmentumattomuuden takia? Onko hän todellakin, samoin kuin »Svobodassa» julkaistun organisaatiokysymystä koskevan artikkelin kirjoittajakin, unohtanut sen,’ että laajaan paikalliseen lehdistöön siirtymisen (v:sta 1898) seurauksena oli »ekonomismin» ja »näpertelyn» erikoinen voimistuminen? Ja vaikkapa »laajan paikallislehdistön» vähänkin tyydyttävä järjestäminen olisikin mahdollista (mutta me osoitimme edellä, että se on mahdotonta, lukuun ottamatta aivan erikoisia tapauksia), niin silloinkaan paikalliset sanomalehdet eivät kykenisi »kokoamaan ja järjestämään» vallankumouksellisten kaikkia voimia yleistä itsevaltiudenvastaista ryntäystä varten, yhteisen taistelun johtamista varten. Älkää unohtako, että tässä on kysymys vain lehden »kokoavasta», sen organisoivasta merkityksestä, ja me voisimme asettaa hajanaisuutta puolustavalle Nadeždinille hänen itsensä asettaman pilkallisen kysymyksen: »vai olemmeko me saaneet jostain perinnöksi 200 000 vallankumouksellista organisaattoria?» Edelleen, »mielenosoitusten valmistelua» ei voida asettaa »Iskran» suunnitelman vastakohdaksi jo senkään vuoksi, että tämä suunnitelma juuri edellyttääkin yhtenä päämääränä mitä laajimpia mielenosoituksia; mutta kysymyshän on käytännöllisen keinon valinnasta. Nadeždin on taas sotkeutunut tässäkin asiassa jättäen huomioon ottamatta sen seikan, että mielenosoitukset (jotka ovat tähän saakka tapahtuneet valtaosaltaan aivan vaistonvaraisesti) voi »valmistella» vain jo »koottu ja järjestetty» sotajoukko, mutta me nimenomaan emme osaa koota emmekä järjestää. »Toiminta työttömien keskuudessa.» Taaskin sama sotku, sillä sekin on eräs liikekannalla olevan sotajoukon taistelutoimista eikä sotajoukon liikekannallepanon suunnitelma. Missä määrin Nadeždin tässäkin suhteessa aliarvioi hajanaisuutemme vahingollisuuden, sen, että meiltä puuttuu »200 000», näkyy seuraavasta. Monet (heidän joukossaan myös Nadeždin) ovat moittineet »Iskraa» työttömyyttä koskevien tietojen niukkuudesta ja maaseutuelämän ihan jokapäiväisiä ilmiöitä kuvaavien kirjeiden satunnaisuudesta. Moite on aiheellinen, mutta »Iskra» on tässä »syyttä syyllinen». Me pyrimme »vetämään langan» myös maaseudun kautta, mutta siellä ei ole muurareita juuri missään, ja täytyy innostaa jokaista, joka tiedottaa vaikkapa jokapäiväisistäkin asioista, siinä toivossa, että siten voidaan kartuttaa avustajien lukumäärää tällä alalla ja opettaa meitä kaikkia lopultakin valikoimaan myös todella huomionarvoisia tosiasioita. Mutta aineistoa on opiskelua varten niin vähän, että ilman sen yleistämistä koko Venäjän mitassa meillä ei ole kerrassaan mitään, minkä pohjalla opiskella. Epäilemätöntä on, että henkilö, jolla on vaikkapa lähimainkin sellaiset agitaattorinkyvyt ja sama ryysyköyhälistön elämän tuntemus kuin Nadeždinilla näyttää olevan, voisi agitoimalla työttömiä keskuudessa tehdä liikkeelle suuria palveluksia, mutta tämä henkilö panisi kynttilänsä vakan alle, ellei hän pitäisi huolenaan saattaa kaikkien venäläisten tovereiden tietoon jokaista työssään ottamaansa askelta opiksi ja esimerkiksi henkilöille, jotka suurimmalta osaltaan eivät vielä osaa käydä käsiksi uuteen asiaan.
Kerrassaan kaikki puhuvat nyt yhdistymisen tärkeydestä, siitä, että on välttämätöntä »koota ja järjestää», mutta useimmissa tapauksissa ei ole minkäänlaista varmaa käsitystä siitä, miten tämä yhdistämistyö pitää alkaa ja suorittaa. Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että jos me »yhdistämme» sanokaamme yhden kaupungin erilliset kaupunki-piirien kerhot, niin sitä varten tarvitaan yhteisiä laitoksia, so. ei ainoastaan yhteinen »liiton» nimi, vaan todella yhteistä toimintaa, aineistojen, kokemusten ja toimivoimien vaihtoa, tehtävien jakamista ei enää ainoastaan piireittäin, vaan yleiskaupunkilaisen toiminnan erikoisalojen mukaan. Jokainen myöntää, että perusteellisen maanalaisen koneiston kulunkeja (jos voidaan käyttää kauppakielen sanontaa) eivät kata yhden piirin »varat» (tietysti niin aineelliset kuin ihmis-»varatkaan») ja ettei spesialisti voi tällä ahtaalla työkentällä käyttää laajasti kykyjään. Kuitenkin samoin on asianlaita myös eri kaupunkien yhdistämisen suhteen, sillä sellainenkin työkenttä kuin erillinen paikkakunta osoittautuu ja on jo osoittautunut sosialidemokraattisen liikkeemme historiassa liian ahtaaksi: sen me olemme edellä todistaneet seikkaperäisesti sekä poliittista agitaatiota että järjestötyötä koskevilla esimerkeillä. Täytyy, täytyy ehdottomasti ja ennen kaikkea laajentaa tätä työkenttää, luoda todellinen yhteys kaupunkien välille säännöllisen yhteisen työn pohjalla, sillä hajanaisuus painaa ihmisiä, jotka »istuvat kuin kuopassa» (erään »Iskralle» saapuneen kirjeen kirjoittajan sanat) tietämättä, mitä avarassa maailmassa tapahtuu, kenestä pitää ottaa oppia, miten hankkia itselleen kokemusta, miten tyydyttää laajan toiminnan kaipuuta. Ja olen edelleenkin sillä kannalla, että tätä todellista yhteyttä voidaan alkaa luoda vain yhteisen lehden avulla, joka on ainoa säännöllinen yleisvenäläinen yritys, joka kokoaa yhteen mitä erilaisimman toiminnan tulokset ja siten kannustaa ihmisiä kulkemaan väsymättä eteenpäin kaikkia niitä monilukuisia teitä, jotka vievät vallankumoukseen, niin kuin kaikki tiet vievät Roomaan. Jos emme halua yhtymistä ainoastaan sanoissa, niin jokaisen paikallisen kerhon täytyy heti kiinnittää sanokaamme neljäsosa voimistaan aktiiviseen työhön yhteisen asian hyväksi, ja sanomalehti näyttää sille heti tämän asian yleiset ääriviivat, mittasuhteet ja luonteen, osoittaa, nimenomaan minkälaiset puutteellisuudet tuntuvat pahimmin koko yleisvenäläisessä toiminnassa, missä ei harjoiteta agitaatiota, missä yhteydet ovat heikkoja, millaisia suuren yhteisen koneiston pikkurattaita tämä kerho voisi parannella tai vaihtaa parempiin. Sellainen kerho, joka ei vielä toimi, vaan vasta etsii työtä, voisi alkaa ei pienen erillisen verstaan käsityöläisenä, joka ei tunne aikaisempaa »teollisuuden» kehitystä eikä kyseisten teollisten tuotantomenetelmien yleistä tilaa, vaan sellaisen suuren yrityksen osanottajana, joka kuvastaa kokonaisuudessaan yleistä vallankumouksellista rynnistystä itsevaltiutta vastaan. Ja mitä täydellisemmin jokainen pikku ratas olisi viimeistelty, mitä suurempi olisi yhteisen asian eri aloilla toimivien detaljityöntekijöiden lukumäärä, sitä tiheämmäksi kävisi verkkomme ja sitä vähemmän hämminkiä yhteisissä riveissä aiheuttaisivat väistämättömät palot.
Todellista yhteyttä alkaisi luoda jo yksistään lehden levittämistehtävä (jos tämä lehti olisi lehden nimen arvoinen, so. ilmestyisi säännöllisesti eikä kerran kuukaudessa, kuten paksut aikakausjulkaisut, vaan nelisen kertaa kuukaudessa). Nykyään on kaupunkien välinen kanssakäyminen vallankumouksellisessa työssä mitä suurin harvinaisuus tai joka tapauksessa poikkeus; silloin tämä kanssakäyminen tulisi säännöksi ja takaisi tietenkin ei ainoastaan lehden levittämisen, vaan myös (mikä on paljon tärkeämpää) kokemusten, aineistojen, toimivoimien ja varojen vaihdon. Järjestötyö tulisi heti monin verroin laajemmaksi ja jollain paikkakunnalla saavutettu menestys kannustaisi jatkuvasti parantelemaan toimintamuotoja, synnyttäisi halua käyttää hyväksi jossain toisella puolella maata toimivan toverin jo saamaa valmista kokemusta. Paikallinen työ kävisi paljon sisältö-rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin mitä se on nykyään: kautta Venäjän kootut poliittiset ja taloudelliset paljastukset antaisivat kaikkien ammattien ja kaikilla kehitysasteilla oleville työläisille henkistä ravintoa, antaisivat aineistoa ja aihetta keskusteluihin sekä lukemista mitä moninaisimmista kysymyksistä, joita sitä paitsi nostaisivat esiin vihjauksin myös legaalinen lehdistö, yhteiskuntapiireissä käydyt keskustelut ja hallituksen »ujot» tiedonannot. Jokaista purkausta ja jokaista mielenosoitusta arvioitaisiin ja käsiteltäisiin kaikinpuolisesti Venäjän kaikilla äärillä ja näin heräisi halu olla jäämättä jälkeen muista, tehdä muita paremmin (me sosialistit emme lainkaan hylkää kaikkea kilpailua yleensä, kaikkinaista »kilvoittelua»!), valmistella tietoisesti sitä, mikä ensimmäisellä kerralla kävi jollain tavalla vaistonvaraisesti, käyttää hyväkseen kyseessä olevan paikkakunnan tai kyseellisen ajankohdan otollisia olosuhteita muutoksien tekemiseksi rynnäkkösuunnitelmaan ym. Samalla tämä paikallisen toiminnan elävöityminen ei johtaisi sellaiseen tilaan, että kaikki voimat on jännitetty äärimmilleen aivan kuin »kuoleman edellä» ja kaikki työntekijät pantu vaaralle alttiiksi, kuten nykyään on usein laita jokaisen mielenosoituksen ja paikallisen sanomalehden jokaisen numeron julkaisemisen yhteydessä: toisaalta poliisin on paljon vaikeampaa päästä käsiksi »juuriin», kun se ei tiedä, miltä paikkakunnalta niitä pitäisi etsiä; toisaalta säännöllinen yhteinen työ totuttaisi työntekijöitä sovittamaan kyseessä olevan rynnäkön voiman yhteisen armeijan määrätyssä joukko-osastossa sillä hetkellä vallitsevan voimatilanteen mukaiseksi (nykyään tuskin kukaan koskaan ajatteleekaan tällaista sovittamista, sillä yhdeksän kymmenesosaa rynnäköistä tapahtuu vaistonvaraisesti) ja helpottaisi ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myös vallankumouksellisten voimien »kuljetusta» muilta paikkakunnilta. Nykyään nämä voimat useissa tapauksissa menehtyvät ahtaassa paikallisessa työssä, mutta silloin tulisi mahdolliseksi ja olisi aina aiheita siirtää vähänkin kykeneviä agitaattoreita ja organisaattoreita maan toiselta ääreltä toiselle. Tekemällä ensin puolueen asioissa ja puolueen varoilla pieniä matkoja työntekijät tottuisivat sitten siirtymään kokonaan puolueen ylläpitoon, muuttumaan ammattivallankumouksellisiksi, kehittämään itsestään oikeita poliittisia johtajia.
Ja jos meidän onnistuisi todella päästä siihen, että kaikki paikalliset’ komiteat, paikalliset ryhmät ja kerhot tai niiden huomattava enemmistö ryhtyisivät aktiivisesti toimimaan yhteisen asian hyväksi, niin me voisimme aivan lähitulevaisuudessa saada pystyyn viikkolehden, jota levitettäisiin säännöllisesti kymmenin tuhansin kappalein ympäri koko Venäjän, Tästä lehdestä tulisi niiden jättiläis- palkeiden osa, jotka lietsoisivat jokaisen luokkataistelu-kipinän ja kansan suuttumuksen kipinän yleiseksi paloksi. Tämän sellaisenaan vielä varsin viattoman ja vielä varsin pienen, mutta säännöllisen ja sanan täydessä merkityksessä yhteisen asian ympärille kerättäisiin ja koulutettaisiin järjestelmällisesti koeteltujen taistelijoiden vakinainen armeija. Tämän yhteisen järjestörakennuksen telineille kohoaisi ja astuisi pian esiin vallankumouksellistemme keskuudesta sosialidemokraattisia Željaboveja, työläistemme keskuudesta nousisi esiin venäläisiä Bebeleitä. jotka asettuisivat liikekannalle saatetun armeijan johtoon ja nostaisivat koko kansan tekemään selvän Venäjää painavasta häpeästä ja kirouksesta. Siitä meidän pitää haaveilla!
»Pitää haaveilla!» Kirjoitin nämä sanat ja säikähdin. Kuvittelin, että istun »yhdistävässä edustajakokouksessa» ja minua vastapäätä istuvat »Rabotšeje Delon» toimittajat ja avustajat. Toveri Martynov nousee ja sanoo minulle ankarana: »Sallikaa kysyä teiltä, onko autonomisella toimituksella vielä oikeus haaveilla kysymättä ensin puolueen komiteoiden mielipidettä? » Hänen perästään nousee toveri Kritševski ja (syventäen filosofisesti toveri Martynovia, joka on jo kauan sitten syventänyt toveri Plehanovia) jatkaa vieläkin ankarampana: »Minä menen vieläkin pitemmälle. Min kysyn, onko marxilaisella yleensä oikeus haaveilla, ellei hän unohda sitä, että Marxin mukaan ihmiskunta aina asettaa itselleen tehtäviä, jotka ovat toteutettavissa, ja että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien tehtävien kasvun prosessi?»
Jo yksin näiden ankarien kysymysten ajatteleminenkin karmii selkäpiitäni ja ajattelen vain, minne voisin piiloutua. Yritän piiloutua Pisarevin taakse.
»Ristiriidan ja ristiriidan välillä on ero», kirjoitti Pisarev haaveen ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. »Haaveeni voi mennä luonnollisen tapahtumain kulun edelle tai se voi mennä aivan sivuun, sinne, mihin mikään luonnollinen tapahtumain kulku ei voi koskaan johtaa. Edellisessä tapauksessa haave ei tuota mitään vahinkoa; se voi vieläpä tukea ja vahvistaa työskentelevän ihmisen tarmoa... Tämän tapaisissa haaveissa ei ole mitään sellaista, mikä turmelisi tai herpaannuttaisi työvoimaa. Vieläpä päinvastoin. Jos ihminen ei kykenisi lainkaan haaveilemaan tällä tavoin, jos hän ei kykenisi silloin tällöin rientämään edelle ja tarkkailemaan mielikuvituksessaan täydellisenä ja valmiina kuvana sitä samaa luomusta, joka vasta alkaa hahmottua hänen käsissään, niin silloin en kerta kaikkiaan käsitä, mikä kiihottava kannustin saattaisi ihmisen ryhtymään ja suorittamaan loppuun saakka laajoja ja uuvuttavia töitä taiteen, tieteen ja käytännöllisen elämän aloilla... Haaveen ja todellisuuden välinen ristiriita ei tuota minkäänlaista vahinkoa, kun vain haaveileva henkilö vakavasti uskoo unelmaansa, silmäilee tarkkaavaisesti elämää, vertailee havaintojaan pilvilinnoihinsa ja yleensä tekee tunnollisesti työtä mielikuvitelmiensa toteuttamiseksi. Silloin kun on olemassa jonkinlainen kosketuskohta haaveen ja todellisuuden välillä, on kaikki hyvin.»98
Juuri sellaista unelmointia on liikkeessämme onnettomuudeksi liian vähän. Ja siihen ovat syypäitä ennen kaikkea selvä-älyisyydellään pöyhkeilevät legaalisen arvostelun ja illegaalisen »hvostismin» edustajat, jotka ovat olevinaan niin »lähellä» »konkreettisuutta».
c) MINKÄ TYYPPISEN JÄRJESTÖN ME TARVITSEMME?
Edellä esitetystä lukija on nähnyt, että meidän »suunnitelmataktiikkamme» ei hyväksy viipymätöntä rynnäkköön kehottamista, vaan vaatii »vihollislinnoituksen säännöllisen piirityksen» järjestämistä eli toisin sanoen vaatii sitä, että kaikki ponnistukset on suunnattava vakituisen sotaväen kokoamiseen, järjestämiseen ja liikekannallepanoon. Kun me ivailimme »Rabotšeje Deloa» sen johdosta, että se hyppäsi »ekonomismista» suoraan rynnäkköhuutoihin (nämä huudot kajahtivat huhtikuussa 1901 »Listok ’Rabotšego Dela’» lehtisessä n:o 6”), niin se kävi tietenkin kimppuumme syyttäen meitä »kaavaoppisuudesta» ja siitä, että emme ymmärrä vallankumouksellista velvollisuuttamme, että kehotamme varovaisuuteen jne. Meitä nämä syytökset eivät tietysti lainkaan ihmetyttäneet, kun niitä esittivät henkilöt, joilla ei ole mitään vakaumuksia ja jotka kuittaavat kaiken syvämielisellä »prosessitaktiikalla», kuten ei ihmetyttänyt sekään, että näitä syytöksiä on kerrannut Nadeždin, joka yleensä tuntee mitä majesteetillisinta ylenkatsetta vankkoja ohjelmallisia ja taktillisia vakaumuksia kohtaan. 173
Sanotaan, että historia ei koskaan toistu. Mutta Nadeždin yrittää kaikin voimin saada sen toistumaan ja jäljittelee uutterasti Tkatšovia ruoskien »vallankumouksellista kulttuuriharrastelua», kirkuen »vetšekellon soitosta», erikoisesta »vallankumouksen aaton näkökannasta» jne. Hän näköjään unohtaa sen tunnetun lauselman, että jos alkuperäinen historian tapahtuma on ollut murhenäytelmä, niin sen toisinto on vain farssi100. Tkatšovin opetusten perustalla valmisteltu ja »kauhua herättävän» ja todella kauhua herättäneen terrorin avulla tehty vallananastusyritys oli suurenmoinen, mutta pikku Tkatšovin »eksitaatio»-terrori on suorastaan naurettavaa ja erikoisen naurettavaa, kun sitä täydennetään keskitason väen järjestön aatteella.
»Jos ’Iskra’ siirtyisi kirjaviisautensa harrastelupiirin ulkopuolelle», kirjoittaa Nadeždin, »niin se huomaisi, että nämä (sellaiset ilmiöt kuin työläisen kirje ’Iskran’ 7. numerossa ym.) ovat merkkejä siitä, että aivan kohta alkaa ’rynnäkkö’, ja kun nyt (sic!) puhutaan järjestöstä, joka leviäisi lankojen tapaan yleisvenäläisestä sanomalehdestä, se on omiaan synnyttämään kabinettiajatuksia ja kabinetti-toimintaa.» Katsokaa, miten mahdotonta sekasotkua tuo on: toiselta puolen eksitaatio-terrori ja »keskitason väen järjestö» sen mielipiteen rinnalla, että on »paljon läheisempää» kokoontua sellaisen »konkreettisemman» asian kuin paikallisten sanomalehtien ympärille, mutta toiselta puolen, kun »nyt» puhutaan yleisvenäläisestä järjestöstä, niin se merkitsee kabinettiajatusten synnyttämistä, siis suoraan ja selvemmin sanoen »nyt» on jo myöhäistä! Entä »paikallisten sanomalehtien laaja perustaminen», eikö se ole myöhäistä, kunnioitettavin L. Nadeždin? Ja verratkaa siihen »Iskran» katsantokantaa ja taktiikkaa: eksitaatio-terrori on joutavuuksia, puhuminen nimenomaan keskitason väen järjestöstä ja paikallisten sanomalehtien laajasta perustamisesta merkitsee oven avaamista selkosen selälleen »eko-nomismille». On puhuttava vallankumouksellisten yhtenäisestä yleisvenäläisestä järjestöstä, ja siitä puhuminen ei ole myöhäistä aina siihen hetkeen saakka, kun alkaa todellinen eikä paperirynnäkkö.
»Niin, järjestön suhteen meillä eivät ole asiat lainkaan loistavasti», jatkaa Nadeždin, »kyllä ’Iskra on aivan oikeassa sanoessaan, että sotavoimiemme perusjoukkona ovat vapaaehtoiset ja kapinoitsijat... Se on hyvä, että teillä on selvä kuva voimiemme tilasta, mutta miksi te samalla unohdatte sen, että väkijoukko ei ole lainkaan meidän ja siksi se ei kysy meiltä, milloin sotatoimet on aloitettava, Vaan lähtee ’kapinoimaan’... Kun itse väkijoukko nousee luonnonvoimaisella hävitysvoimallaan, niin sehän voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä pois ’vakinaisen sotaväen’, jossa yhä vain aiottiin, mutta ei ehditty saada aikaan erinomaista systemaattista järjestystä.» (Kursivointi meidän.)
Ihmeellistä logiikkaa! Juuri sen vuoksi, kun »joukko ei ole meidän», ei ole järkevää eikä soveliasta kirkua »rynnäköstä» heti tällä hetkellä, sillä rynnäkkö on vakinaisen sotaväen hyökkäys eikä mikään väkijoukon vaistonvarainen nousu. Juuri sen vuoksi, että joukko voi polkea jalkoihinsa ja pyyhkäistä pois vakinaisen sotaväen, meidän on ehdottomasti »ehdittävä» vaistonvaraisen nousun mukana toiminnassamme, jonka tarkoituksena on »saada aikaan erinomainen systemaattinen järjestys» vakinaisessa sotaväessä, sillä mitä enemmän me »ehdimme» saada aikaan tällaista järjestyneisyyttä, sitä todennäköisempää on, että joukko ei voi polkea jalkoihinsa vakinaista sotaväkeä, vaan sotaväki asettuu joukon etunenään ja sen johtoon. Nadeždin sotkeutuu siksi, että hän luulee tämän systemaattisesti järjestetyn sotaväen tekevän jotain sellaista, mikä irrottaa sen joukosta, kun se tosiasiassa harjoittaa yksinomaan kaikinpuolista ja kaikkikäsittävää poliittista agitaatiota, siis tekee juuri sitä työtä, mikä lähentää ja sulattaa toisiinsa joukkojen luonnonvoimaisen hävitys voiman ja vallankumouksellisten järjestöjen tietoisen hävitysvoiman. Tehän, hyvät herrat, panette syyn syyttömien niskoille, sillä juuri »Svoboda» ryhmä, ottaessaan ohjelmaan terrorin, kehottaa siten järjestämään terroristeja, ja sellainen järjestäminen estäisi todellakin sotaväkeämme lähentymästä joukkoa, joka valitettavasti ei vielä ole meidän ja joka valitettavasti ei vielä kysy meiltä tai kysyy harvoin, milloin ja miten sotatoimet on aloitettava.
»Meiltä jää huomaamatta itse vallankumous», jatkaa Nadeždin »Iskran» pelottelemista, »niin kuin jäivät huomaamatta nykyiset tapahtumat, jotka tulivat meille yllätyksenä kuin salama kirkkaalta taivaalta.» Tämä lause, samoin kuin edellä esitetytkin, osoittaa havainnollisesti »Svobodan» sepittämän erikoisen »vallankumouksen aaton näkökannan»* typeryyden. Erikoinen »näkökanta» merkitsee suoraan sanoen sitä, että »nyt» on jo myöhäistä harkita ja valmistautua. Jos asia niin on, oi sinä kunnianarvoisa »kirjaviisauden» vihollinen, niin mitä varten piti kirjoittaa 132 painosivua »teorian* ja taktiikan kysymyksistä»? Eikö teidänkin mielestänne »vallankumouksen aaton näkökannalta» olisi ollut paljon sopivampaa julkaista 132 tuhatta lentolehtistä lyhyin kehotussanoin: »lyö niitä!»?
Kaikkein vähimmin voi vallankumous jäädä huomaamatta juuri siltä, joka asettaa koko ohjelmansa, taktiikkansa ja järjestötyönsä kulmakiveksi koko kansan keskuudessa suoritettavan poliittisen agitaation, kuten »Iskra» tekee. Keväälliset tapahtumat eivät jääneet huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka kautta Venäjän punovat yleisvenäläisestä sanomalehdestä haarautuvia järjestölankoja, vaan päinvastoin he tekivätkin meille mahdolliseksi niiden ennustamisen. Heiltä eivät jääneet huomaamatta myöskään ne mielenosoitukset, joita kuvataan »Iskran» 13. ja 14. numerossa101: päinvastoin, he osallistuivat niihin, käsittivät elävästi velvollisuutensa rientää auttamaan joukon vaistonvaraista nousua ja auttaa samalla lehden välityksellä kaikkia venäläisiä tovereita tutustumaan näihin mielenosoituksiin ja käyttämään hyväkseen niiden antamaa kokemusta. Heiltä ei jää huomaamatta, mikäli he säilyvät hengissä, myöskään vallankumous, joka vaatii meiltä ennen kaikkea ja kaikkein eniten kokeneisuutta agitaatiotyössä, taitoa tukea (tukea sosialidemokraattisesta) jokaista vastalausetta, taitoa antaa suunta vaistonvaraiselle liikkeelle varjellen sitä sekä ystävien virheiltä että vihollisten virittämiltä ansoilta!
Täten olemme tulleet viimeiseen näkökohtaan, joka pakottaa meidät pitämään erikoisen lujasti kiinni suunnitelmasta, minkä mukaan yleisvenäläisen sanomalehden ympärille on luotava järjestö yhteisen lehden hyväksi tehtävän yhteistyön pohjalla. Vain tällainen järjestö turvaa sosialidemokraattiselle taistelujärjestölle välttämättömän joustavuuden, so. sen, että se kykenee mukautumaan viipymättä mitä erilaisimpiin ja nopeasti muuttuviin taisteluoloihin, sen, että se osaa» »toisaalta väistää taistelua avoimella kentällä ylivoimaista vihollista vastaan silloin, kun tämä on koonnut kaikki voimansa yhteen kohtaan, ja toisaalta käyttää hyväkseen tämän vihollisen kömpelyyttä ja hyökätä sen kimppuun siellä ja silloin, missä kaikkein vähimmin odotetaan hyökkäystä» . Olisi mitä suurin virhe rakentaa puoluejärjestö perustaen laskelmansa vain purkaukseen ja katutaisteluun tai vain »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymiseen». Meidän täyttyy aina tehdä arkipäiväistä työtämme, olla aina valmiina kaikkeen, sillä hyvin usein on miltei mahdotonta nähdä ennakolta purkauskausien vaihtumista taistelutaukojen kausiin, ja niissä tapauksissa, jolloin se on mahdollista, tätä ennakkonäkemystä ei voitaisi käyttää muutoksien suorittamiseksi järjestössä, sillä itsevaltiuden maassa tämä vaihtuminen tapahtuu hämmästyttävän nopeasti, toisinaan se voi johtua yhdestä ainoasta tsaarin janitsaarien102 öisestä päällekarkauksesta. Eikä itse vallankumoustakaan pidä kuvitella suinkaan kertakaikkiseksi teoksi (jollaisena se Nadeždineille nähtävästi häämöttää), vaan muodoltaan sellaiseksi, jossa muutamat enemmän tai vähemmän voimakkaat purkaukset ja enemmän tai vähemmän täydelliset taistelutauot vaihtelevat nopeasti. Sen vuoksi puoluejärjestömme toiminnan perussisältönä, tämän toiminnan polttopisteenä tulee olla sellainen työ, joka on sekä mahdollista että tarpeellista niin kaikkein voimakkaimman purkauksen kuin myös mitä täydellisimmän taistelutauon aikana, nimittäin: poliittinen agitaatiotyö, joka on yhdistetty koko Venäjän mitassa, valaisee elämän kaikkia puolia ja on suunnattu mitä laajimpiin joukkoihin. Mutta tämä työ ei ole ajateltavissa nykypäivien Venäjällä ilman yleisvenäläistä, hyvin usein ilmestyvää sanomalehteä. Tämän lehden ympärille itsestään muodostuva järjestö, sen avustajien (sanan laajassa merkityksessä, so. kaikkien sen hyväksi työskentelevien) järjestö tulee nimenomaan olemaan valmiina kaikkeen, alkaen puolueen kunnian, arvovallan ja periytyvyyden pelastamisesta vallankumouksen suurimman »ahdistuksen» hetkellä ja päätyen koko kansan aseellisen kapinan valmisteluun, sen alkamishetken määräämiseen ja kapinan suorittamiseen.
Kuvitelkaapa todellakin täydellistä paloa yhdellä tai muutamilla paikkakunnilla, mikä on meillä hyvin tavallista. Kun kaikilta paikallisjärjestöiltä puuttuu yksi yhteinen ja säännöllisesti tehtävä työ, tällaisten palojen seurauksena työ keskeytyy useinkin moniksi kuukausiksi. Mutta jos kaikilla olisi yhteinen työ, niin laajimmankin palon sattuessa pari kolme tarmokasta henkilöä kykenisi muutamassa viikossa yhdistämään yhteiseen keskukseen ne uudet nuorisokerhot, joita, kuten tunnettua, syntyy nykyäänkin sangen nopeasti; ja kun tämä paloista kärsivä yhteinen työ on kaikkien nähtävissä, niin uudet kerhot voivat syntyä ja ottaa yhteyden siihen vieläkin nopeammin.
Toiselta puolen, kuvitelkaa kansan kapinaa. Nykyään ovat kaikki luultavasti yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy ajatella sitä ja valmistautua siihen. Mutta miten tulee valmistautua? Eihän Keskuskomitea voi nimittää asiamiehiä jokaiselle paikkakunnalle kapinaa valmistelemaan! Vaikka meillä olisikin Keskuskomitea, niin Venäjän nykyisissä oloissa se ei voisi sellaisilla nimityksillä saavuttaa kerrassaan mitään. Sitä vastoin sen asiamiesverkoston , joka muodostuu itsestään yhteisen lehden perustamis- ja levittämistyössä, ei tulisi »istua ja odottaa» kapinatunnusta, vaan tehdä nimenomaan sitä säännöllistä työtä, joka takaisi kapinan sattuessa suurimman todennäköisen menestyksen. Juuri tällainen työ lujittaisi yhteyksiä mitä laajimpiin työläisjoukkoihin ja kaikkiin itsevaltiuteen tyytymättömiin väestökerroksiin, mikä on niin tärkeää kapinalle. Juuri tällaisessa työssä kehittyisi kyky arvioida oikein yleinen poliittinen tilanne ja siis myös kyky valita sopiva kapinahetki. Juuri tällainen työ opettaisi kaikkia paikallisia järjestöjä reagoimaan yhtä aikaa yksiin ja samoihin koko Venäjää kuohuttaviin poliittisiin kysymyksiin, tapauksiin ja tapahtumiin, vastaamaan näihin »tapahtumiin» mahdollisimman tarmokkaasti, mahdollisimman yhdenmukaisesti ja tarkoituksenmukaisesti, ja kapinahan on asiallisesti koko kansan kaikkein tarmokkain, kaikkein yhdenmukaisin ja kaikkein tarkoituksenmukaisin »vastaus» hallitukselle. Ja vihdoin juuri tällainen työ opettaisi kaikkia vallankumouksellisia järjestöjä Venäjän kaikilla puolilla pitämään yllä mitä vakinaisimpia ja samalla mitä salaisimpia yhteyksiä, jotka saavat aikaan todellisen yhtenäisyyden puolueessa, ja ilman tällaista yhteydenpitoa on mahdotonta käsitellä kollektiivisesti kapinasuunnitelmaa ja suorittaa kapinan aattona niitä välttämättömiä valmistelutoimenpiteitä, jotka täytyy pitää mitä ankarimmin salassa.
Sanalla sanoen »yleisvenäläisen poliittisen sanomalehden suunnitelma» ei ole kaavaoppineisuuden eikä kirjaviisauden vaivaamien henkilöiden kabinettityön tulos (jolta se on näyttänyt siihen huonosti syventyneistä ihmisistä), vaan se on päinvastoin käytännöllisin suunnitelma kapinaan valmistautumisen aloittamiseksi kaikilta tahoilta ja heti, unohtamatta samalla hetkeksikään päivänpolttavaa arkityötä.
Venäjän sosialidemokratian historia jakautuu selvästi kolmeen kauteen.
Ensimmäinen kausi käsittää noin kymmenisen vuotta, suunnilleen vuodet 1884—1894. Se oli sosialidemokratian teorian ja ohjelman syntymisen ja lujittumisen kausi. Uuden suunnan kannattajien määrä Venäjällä oli sormin laskettavissa. Sosialidemokratia oli olemassa ilman työväenliikettä eläen poliittisena puolueena sikiökehityksen prosessia.
Toinen kausi käsittää kolme neljä vuotta, vuodet 1894 — 1898. Sosialidemokratia ilmestyy maailmaan yhteiskunnallisena liikkeenä, kansanjoukkojen nousuna, poliittisena puolueena. Se oli lapsuuden ja poikavuosien kausi. Kulkutaudin nopeudella leviää sivistyneistön yleinen innostuminen taisteluun narodnikkilaisuutta vastaan ja menemiseen työväen keskuuteen, työläisten yleinen innostuminen lakkoihin. Liike saavuttaa valtavaa menestystä. Suurin osa johtajista on aivan nuorta väkeä, jotka eivät ole läheskään saavuttaneet sitä »kolmenkymmenen viiden vuoden ikää», jota hra N. Mihailovski piti jonkinlaisena luonnollisena rajana. Nuoruutensa vuoksi he ovat käytännölliseen työhön valmentumattomia ja hämmästyttävän pian katoavat näyttämöltä. Mutta heidän toimintansa on tavallisesti hyvin laajaa ja mittavaa. Monet heistä alkoivat vallankumouksellisen ajattelunsa narodnajavoljalaisina. Varhaisemmassa nuoruudessaan he melkein kaikki palvoivat ihastuneina terrorin sankareita. Tämän sankarillisen perinteen lumoavasta vaikutuksesta vapautuminen vaati taistelua, sen seurauksena oli välien rikkoutuminen niiden henkilöiden kanssa, jotka halusivat hinnalla millä hyvänsä pysyä uskollisina Narodnaja Voijalle ja joita nuoret sosialidemokraatit suuresti kunnioittivat. Taistelu pakotti opiskelemaan, lukemaan kaikenlaisten suuntien illegaalisia julkaisuja, pohtimaan uutterasti legaalisen narodnikkilaisuuden kysymyksiä. Tässä taistelussa kasvatuksensa saaneet sosialidemokraatit menivät työväenliikkeeseen unohtamatta »hetkeksikään» marxilaisuuden teoriaa, joka valaisi heidän ajatuksiaan kirkkaalla valolla, unohtamatta itsevaltiuden kukistamis-tehtävää. Puolueen perustaminen keväällä vuonna 1898103 oli tämän kauden sosialidemokraattien kaikkein huomattavin ja samalla viimeinen teko.
Kolmatta kautta valmisteli vuosi 1897, kuten näimme, ja se astuu lopullisesti toisen kauden sijalle vuonna 1898 (1898—?). Tämä on hajaannuksen, rikkinäisyyden ja horjunnan kausi. Poikaiässä käy niin, että ihmisellä tapahtuu äänenmurros. Niin Venäjän sosialidemokratiallakin alkoi tänä kautena ääni murtua, siinä alkoi kuulua soraääniä, toisaalta herrojen Struven ja Prokopovitšin, Bulgakovin ja Berdjajevin teoksissa, toisaalta V. I.—nilla ja R. M:llä, B. Kritševskillä ja Martynovilla. Mutta hajallaan ja takaisinpäin kulkivat vain johtajat: itse liike kasvoi edelleenkin ja otti suuria askeleita eteenpäin. Proletariaatin taistelu veti mukaansa uusia työläiskerroksia ja levisi yli koko Venäjän, vaikuttaen samalla välillisesti myös demokraattisen hengen elpymiseen ylioppilaiden ja muiden väestökerrosten keskuudessa. Mutta johtajien tietoisuus ei kestänyt vaistonvaraisen nousun laajuuden ja voiman edessä; sosialidemokraattien keskuudessa oli jo vallalla uusi vaihe — niiden toimihenkilöiden vaihe, jotka olivat kasvaneet melkein yksinomaan »legaalisen» marxilaisen kirjallisuuden perustalla, ja se oli sitä riittämättömämpää, mitä suurempaa tietoisuutta joukkojen vaistonvaraisuus heiltä vaati. Johtajat jäivät jälkeen sekä teoreettisessa suhteessa (»arvosteluvapaus») että käytännöllisessä suhteessa (»näpertely»), ja kaiken lisäksi he yrittivät vielä puolustella jälkeenjääneisyyttään kaikenlaisilla mahtipontisilla perusteluilla. Legaalisen kirjallisuuden brentanolaiset ja illegaalisen kirjallisuuden hvostistit madalsivat sosialidemokratismia tradeunionismin tasolle. »Credon» ohjelmaa alettiin toteuttaa, varsinkin kun sosialidemokraattien »näpertely» aiheutti vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpymisen.
Ja jos lukija nyt moittii minua siitä, että olen käsitellyt ylenpalttisen seikkaperäisesti jotakin »Rabotšeje Deloa», niin vastaan siihen: »Rabotšeje Delo» on saanut »historiallisen» merkityksen sen vuoksi, että se on selvimmin kuvastanut tämän kolmannen kauden »henkeä» . Ei johdonmukainen R. M., vaan nimenomaan tuuliviirin tapaiset Kritševskit ja Martynovit ovat voineet todellisessa muodossa ilmaista hajanaisuutta ja horjuntaa, valmiutta tehdä myönnytyksiä sekä »arvostelulle», »ekonomismille» että terrorismille. Tälle kaudelle ei ole luonteenomaista minkään »absoluutin» ihailijan majesteetillinen ylenkatse käytännön työtä kohtaan, vaan nimenomaan matalan käytännöllisyyden yhdistyminen mitä täydellisimpään huolettomuuteen teorian suhteen. Tämän kauden sankarit eivät niinkään suuressa määrin kiistäneet suoranaisesti »suuria sanoja» kuin madalsivat niitä: tieteellinen sosialismi lakkasi olemasta ehjä vallankumouksellinen teoria ja siitä tuli sekasotkua johon lisättiin »vapaasti» nesteitä jokaisesta uudesta saksalaisesta oppikirjasta; »luokkataistelu»-tunnus ei kannustanut eteenpäin yhä laajempaan ja yhä tarmokkaampaan toimintaan, vaan oli rauhoittamisen väline, koska »taloudellinen taistelu on erottamattomasti sidottu poliittiseen taisteluun»; puolueaate ei ollut kehotuksena vallankumouksellisten taistelujärjestöjen luomiseen, vaan se muodostui jonkinlaisen »vallankumouksellisen kanslia-askartelun» ja lapsellisen »demokraattisilla» muodoilla leikittelemisen puolusteluksi.
Milloin loppuu kolmas ja alkaa neljäs kausi (josta monet merkit ainakin ovat jo enteenä), sitä me emme tiedä. Historian alalta me siirrymme tässä nykyisyyden ja osaksi tulevaisuuden alalle. Mutta me uskomme vankasti, että neljäs kausi johtaa taistelevan marxilaisuuden vakiintumiseen, että Venäjän sosialidemokratia selviytyy kriisistä lujittuneena ja miehistyneenä, että opportunistien jälkijoukon »vaihtaa» vallankumouksellisimman luokan todellinen etujoukko.
Siinä mielessä, että kehotamme suorittamaan tuon »vaihdoksen», ja yhteenvetona kaikesta edellä esittämästämme voimme kysymykseen: mitä on tehtävä? vastata lyhyesti: On tehtävä loppu kolmannesta kaudesta.