V.I. Lenin
Kappale neljä
Edellä käsittelemämme »Rabotšeje Delon» väitteet, että taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva poliittisen agitaation keino, että meidän tehtävämme nykyään on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne jne., osoittavat ei ainoastaan poliittisten, vaan myös organisatoristen tehtäviemme ahdasta käsittämistä. »Taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» ei lainkaan vaadi — ja sen vuoksi tällaisen taistelun pohjalla ei voikaan kehittyä— yleisvenäläistä keskitettyä järjestöä, joka yhdistäisi yhteen yleiseen hyökkäykseen kaikki ja kaikenlaiset poliittisen opposition, vastalauseiden ja suuttumuksen ilmaukset, järjestöä, joka muodostuisi ammattivallankumouksellisista ja jota johtaisivat koko kansan todelliset poliittiset johtajat. Se onkin ymmärrettävää. Jokaisen laitoksen järjestöllinen luonne riippuu luonnollisesti ja väistämättömästi sen toiminnan sisällöstä. Siksi »Rabotšeje Delo» noilla edellä käsitellyillä väitteillään pyhittää ja laillistaa ei ainoastaan suppean poliittisen toiminnan, vaan myös suppean organisatorisen työn. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa se on sellainen lehti, jonka tietoisuus antaa peräksi vaistonvaraisuuden edessä. Mutta niiden järjestömuotojen kumartaminen, joihin liike vaistonvaraisesti hakeutuu, se, ettei käsitetä, miten suppeaa ja alkeellista on meidän organisatorinen työmme, minkälaisia »näpertelijöitä» me vielä olemme tällä tärkeällä alalla, se, ettei tätä käsitetä, on liikkeemme todellista sairautta, sanon minä. Tämä ei ole raihnauden tautia, vaan kasvun tautia, se on itsestään selvää. Mutta juuri nykyään, kun vaistonvaraisen suuttumuksen aalto painaa meidät suorastaan alleen liikkeen johtajina ja organisaattoreina, on erikoisen välttämätöntä mitä leppymättömin taistelu kaikenlaista takapajuisuuden puolustelua vastaan, kaikenlaista ahdasmielisyyden laillistamista vastaan tässä suhteessa, on erikoisen välttämätöntä herättää jokaisessa, joka osallistuu käytännölliseen työhön tai vasta hankkiutuu käymään siihen käsiksi, tyytymättömyyttä meillä vallitsevaan näpertelyyn ja horjumatonta tahtoa vapautua siitä.
a) MITÄ ON NÄPERTELY?
Yritämme vastata tähän kysymykseen kuvaamalla lyhyesti vuosien 1894—1901 tyypillisen sosialidemokraattisen kerhon toimintaa. Olemme jo maininneet tämän kauden opiskelevan nuorison yleisestä viehättymisestä marxilaisuuteen. Tämä viehättyminen ei tietenkään kohdistunut yksistään marxilaisuuteen eikä niinkään paljon marxilaisuuteen teoriana kuin vastauksena kysymykseen: »mitä on tehtävä?» kuin kutsuna lähteä sotaretkelle vihollista vastaan. Ja uudet soturit lähtivät sotaretkelle hämmästyttävän alkeellisin varustein ja valmennuksin. Hyvin useissa tapauksissa ei ollut juuri minkäänlaisia varusteita eikä kerrassaan minkäänlaista valmennusta. Sotaan lähdettiin aivan kuin talonpojat aurankurjesta siepaten vain nuijan käteen. Ylioppilaiden kerho ottaa yhteyden työläisiin ja käy työhön käsiksi ilman minkäänlaista yhteyttä liikkeen vanhoihin toimihenkilöihin, ilman minkäänlaista yhteyttä muilla paikkakunnilla tai edes kaupungin muissa osissa (tai toisissa oppilaitoksissa) toimiviin kerhoihin, ilman minkäänlaista vallankumouksellisen toiminnan eri puolien järjestämistä ilman minkäänlaista vähänkään pitemmäksi ajaksi laadittua järjestelmällistä toimintasuunnitelmaa. Kerho kehittää vähitellen propagandan ja agitaation yhä laajemmaksi, saavuttaa pelkällä esiintymisellään aika laajojen työläispiirien kannatuksen ja myös kannatusta sivistyneistöpiirien erään osan taholta, jotka hankkivat varoja ja luovuttavat »Komitean» käytettäväksi yhä uusia nuorisoryhmiä. Komitean (tai taisteluliiton) tenhovoima kasvaa, sen toiminnan vauhti voimistuu ja se laajentaa tätä toimintaansa aivan vaistonvaraisesti: samat henkilöt, jotka vuosi tai muutama kuukausi sitten esiintyivät ylioppilaiden kerhoissa ja ratkaisivat kysymystä: »minne on mentävä?», jotka ottivat ja pitivät yllä yhteyksiä työläisiin, valmistivat ja julkaisivat lentolehtisiä, ottavat yhteyksiä muihin vallankumouksellisten ryhmiin, hankkivat kirjallisuutta, ryhtyvät järjestämään paikallisen lehden julkaisemista, alkavat puhua mielenosoituksen järjestämisestä, siirtyvät vihdoin avoimiin sotatoimiin (ja tällaisena avoimena sotatoimena saattaa olla asianhaaroista riippuen sekä ensimmäinen agitaatiolehtinen, sanomalehden ensimmäinen numero että ensimmäinen mielenosoitus). Ja tavallisesti nämä toimet johtavat jo heti! alussa pikaiseen ja täydelliseen romahdukseen. Pikaiseen ja täydelliseen juuri siksi, että nämä sotatoimet eivät olleet pitkäaikaista ja sitkeää taistelua varten laaditun johdonmukaisen, etukäteen harkitun ja laaditun suunnitelman tulosta, vaan yksinkertaisesti perinteellisesti harjoitetun kerhotyön vaistonvaraista kasvua; siksi, että poliisi luonnollisesti tunsi melkein aina kaikki paikallisen liikkeen päähenkilöt, jotka olivat tehneet itsensä »tunnetuiksi» jo yliopiston penkeillä, ja odotteli vain sopivinta hetkeä ratsian toimeenpanemista varten antaen tahallaan kerhon kasvaa riittävästi ja kehittää toimintaansa saadakseen siten kouraantuntuvan corpus delictin ja jättäen tahallaan aina muutamia sen tuntemia henkilöitä »siemeneksi» (niin kuin kuuluu ammattisana, jota, mikäli tiedän, käyttävät sekä meikäläiset että santarmit). Tällaista sotaa ei voida olla vertaamatta nuijilla aseistettujen talonpoikaispartioiden sotaretkeen nykyaikaista sotaväkeä vastaan. Täytyy vain ihmetellä liikkeen elinvoimaisuutta, liikkeen, joka laajeni, kasvoi ja saavutti voittoja tuosta taistelijoiden täydellisestä valmentumattomuudesta huolimatta. Tosin historialliselta näkökannalta katsoen varusteiden alkeellisuus oli alussa ei ainoastaan kiertämätöntä, vaan jopa aiheutettuakin eräänä laajojen soturi-joukkojen mukaan saamisen ehtona. Mutta heti kun alkoivat vakavat sotatoimet (ja ne alkoivat asiallisesti jo v. 1896 kesäkauden lakoista), meidän sotilasjärjestömme puutteellisuudet alkoivat tuntua yhä kipeämmin. Hallitus, jouduttuaan ensi alussa hämmingin valtaan ja tehtyään joukon virheitä (esim. vetoomus yhteiskuntapiireille sosialistien ilkitöiden kuvauksineen tai työläisten karkottamiset pääkaupungeista maaseudun teollisuuskeskuksiin), mukautui pian uusiin taisteluoloihin ja kykeni soluttamaan asianvaatimille paikoille omat mitä täydellisimmin aseistetut provokaattori-, urkkija- ja santarmijoukkonsa. Pogromit alkoivat toistua niin tiheästi, kohdistua niin suureen henkilömäärään, pyyhkäistä paikalliset kerhot niin tyhjiksi, että työläisjoukot menettivät kirjaimellisesti kaikki johtajansa, liike sai tavattoman harppauksellisen luonteen, eikä voitu saada aikaan kerrassaan minkäänlaista toiminnan periytyvyyttä ja yhtäjaksoisuutta. Paikallisten toimihenkilöiden tavaton hajanaisuus, kerhojen kokoonpanon satunnaisuus, kouluuntumattomuus ja ahdas näköpiiri teoreettisten, poliittisten ja organisatoristen kysymysten alalla olivat kiertämätön tulos kuvatuista oloista. Asia on mennyt niin pitkälle, että maltittomuutemme ja puutteellisen illegaalisuutemme vuoksi työläisissä alkaa eräillä seuduilla herätä epäluottamusta intelligenssiä kohtaan ja he alkavat karttaa sitä: intellektuellit toimivat liian harkitsemattomasti ja aiheuttavat vain paloja! sanovat he.
Sen, että kaikki ajattelevat sosialidemokraatit ovat alkaneet lopultakin tajuta tämän näpertelyn taudiksi, tietää jokainen, joka tuntee vähänkään liikettämme. Ja ettei sitä tuntematon lukija luulisi, että me keinotekoisesti »rakentelemme» liikkeelle erikoista vaihetta tai erikoista tautia, viittaamme jo aikaisemmin mainittuun todistajaan. Älköön meitä moitittako liian pitkän lainauksen takia.
»Kun asteittainen siirtyminen laajempaan käytännölliseen toimintaan», kirjoittaa B—v »Rabotšeje Delon» 6. numerossa, »siirtyminen, joka on suoranaisesti riippuvainen yleisestä siirtymiskaudesta, jota Venäjän työväenliike nykyisin elää, on luonteenomainen piirre... niin Venäjän työväenvallankumouksen yleisessä mekanismissa on vielä toinen yhtä mielenkiintoinen piirre. Tarkoitamme sitä yleistä toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutetta , mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä. Työväenliikkeen yleisesti vilkastuessa, työläisjoukkojen yleisesti kehittyessä, lakkojen yhä lisääntyessä, työläisten käydessä yhä avoimempaa joukkotaistelua. joka lisää hallituksen harjoittamaa vainoa, vangitsemisia, karkotuksia ja maanpakolaisuutta, tämä kyvykkäiden vallankumouksellisten voimien puute käy yhä tuntuvammaksi eikä se voi tietenkään olla vaikuttamatta, liikkeen syvyyteen ja yleiseen luonteeseen. Monet lakot käydään ilman vallankumouksellisten järjestöjen voimakasta ja välitöntä vaikutusta... tuntuu agitaatiolehtisten ja illegaalisen kirjallisuuden puute... työläiskerhot jäävät ilman agitaattoreita... Samaan aikaan on havaittavissa alituista rahavarojen puutetta. Sanalla sanoen työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä. Toimivien vallankumouksellisten joukko osoittautuu liian vähäiseksi voidakseen keskittää käsiinsä vaikutuksen koko liikehtivään työläisjoukkoon ja saadakseen kaikki liikehtimiset edes näyttämään johdonmukaisilta ja järjestyneiltä... Erillisiä kerhoja ja erillisiä vallankumouksellisia ei ole koottu, ei ole liitetty yhteen, ne eivät, muodosta yhtenäistä, voimakasta ja kurinalaista järjestöä suunnitelmallisesti kehitettyine, osineen... » Ja huomautettuaan, että uusien kerhojen viipymätön ilmestyminen hajotettujen tilalle »todistaa vain liikkeen elinvoimaisuutta... mutta ei vielä osoita, että on olemassa riittävä määrä täysin kelvollisia vallankumouksellisia toimihenkilöitä», kirjoittaja tekee johtopäätöksen: »Pietarilaisten vallankumouksellisten käytännöllinen valmentumattomuus ilmenee myös heidän työnsä tuloksissa. Viimeiset oikeusjutut, erikoisesti Itsevapautusryhmän ja Työn Taistelu Pääomaa Vastaan -ryhmän82 jutut, ovat osoittaneet selvästi, että nuori agitaattori, joka ei tunne seikkaperäisesti työoloja eikä siis myöskään agitaatioehtoja kyseessä olevassa tehtaassa, joka ei tunne maanalaisen” toiminnan periaatteita ja on omaksunut» (onkohan vaan omaksunut?) »ainoastaan sosialidemokratian yleiset katsantokannat, voi toimia vain 4, 5, 6 kuukautta. Sitten seuraa vangitseminen. jonka tuloksena on usein se, että koko järjestö tai ainakin osa l siitä hävitetään. Herää kysymys, onko ryhmän menestyksellinen ja tuloksellinen toiminta mahdollista, jos tämän ryhmän olemassaolon aika lasketaan kuukausissa? Ilmeistä on, ettei olemassa olevien järjestöjen puutteita voida laskea kokonaisuudessaan ylimenokaudesta johtuviksi... ilmeistä on, että toimivien järjestöjen jäsenistön lukumäärällisellä ja, mikä tärkeintä, laadullisella puolella on tässä tärkeä merkitys, ja sosialidemokraattiemme ensimmäisenä tehtävänä... tulee olla järjestöjen todellinen yhteenliittäminen ja samalla jäsenten tarkka valikointi. »
b) NÄPERTELY JA EKONOMISMI
Nyt meidän tulee viivähtää kysymyksessä, joka on varmaankin tullut jo jokaisen lukijan mieleen. Voidaanko tämä näpertely, joka on koko liikkeelle ominainen kasvun tauti, asettaa yhteyteen »ekonomismin» kanssa, joka on yksi virtaus Venäjän sosialidemokratiassa? Mielestämme voidaan. Käytännöllinen valmentumattomuus ja taitamattomuus organisatorisessa työssä on todella meille kaikille yhteistä, siinä luvussa myös niille, jotka ovat aivan alusta pitäen olleet horjumattomasti vallankumouksellisen marxilaisuuden kannalla. Ja valmentumattomuudesta sellaisenaan ei kukaan tietenkään voisi syyttääkään käytännönmiehiä. Mutta valmentumattomuuden lisäksi »näpertely»-käsitteeseen kuuluu vielä jotain muutakin: yleensä koko vallankumouksellisen toiminnan suppeus, se, ettei ymmärretä, että tämän suppean toiminnan pohjalla ei voikaan muodostua hyvää vallankumouksellisten järjestöä, ja vihdoin - ja tämä on tärkeintä — yritykset puolustella tätä suppeutta ja julistaa se erikoiseksi »teoriaksi», so. kumartaa vaiston-varaisuutta tälläkin alalla. Heti kun tällaisia yrityksiä ilmaantui, kävi jo selväksi, että näpertely on yhteydessä »ekonomismiin» ja että me emme voi vapautua organisatorisen toimintamme suppeudesta, ellemme vapaudu »ekonomismista» yleensä (so. sekä marxilaisuuden teorian, sosialidemokratian merkityksen että sen poliittisten tehtävien ahtaasta käsittämisestä). Ja näitä yrityksiä on esiintynyt kahdella suunnalla. Eräät ovat alkaneet puhua: työläisjoukot eivät ole vielä itse esittäneet sellaisia laajakantoisia ja poliittisia taistelutehtäviä, joita vallankumoukselliset niille »tyrkyttävät», niiden täytyy vielä taistella lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, käydä »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan» (tätä joukkoliikkeen »voimien mukaista» taistelua vastaa luonnollisesti myös kaikkein heikoimminkin vaimentuneen nuorison »voimien mukainen» järjestö). Toiset, jotka ovat kaukana kaikenlaisesta »asteellisuudesta», ovat alkaneet puhua: »poliittisen vallankumouksen suorittaminen» on mahdollista ja välttämätöntä, mutta sitä varten ei ole minkäänlaista tarvetta muodostaa lujaa vallankumouksellisten järjestöä, joka kasvattaisi proletariaattia horjumattoman ja sitkeän taistelun avulla; riittää, kun kaikki tartumme »voimien mukaiseen» ja meille jo tuttuun nuijaan. Puhuaksemme ilman vertauskuvia — että järjestäisimme suurlakon ; tai että kiihdyttäisimme työväenliikkeen »velttoa» kulkua »eksitaatio-terrorin» avulla. Nämä molemmat suunnat, sekä opportunistit että »vallankumouksen kannattajat», antautuvat vallitsevan näpertelyn edessä, eivät usko, että siitä vapautuminen on mahdollista, eivät ymmärrä meidän ensimmäistä ja pakottavinta käytännöllistä tehtäväämme: luoda sellainen vallankumouksellisten järjestö, joka kykenee turvaamaan poliittisen taistelun tarmokkuuden, kestävyyden ja sen periytyvyyden.
Esitimme äsken B—vin sanat: »työväenliikkeen kasvu menee edelle vallankumouksellisten järjestöjen kasvusta ja kehityksestä». Tällä »läheltä seuranneen tarkkailijan arvokkaalla lausunnolla» (»Rabotšeje Delon» toimituksen lausunto B—vin kirjoituksesta) on meille kaksinkertainen arvo. Se osoittaa, että olimme oikeassa, kun katsoimme Venäjän sosialidemokratian nykyisen kriisin perussyyksi johtajien (»ideologien», vallankumouksellisten, sosialidemokraattien) jälkeenjäämisen joukkojen vaistonvaraisesta noususta. Se osoittaa, että kaikki »ekonomistisen» kirjeen (»Iskra», n: o 12) kirjoittajien, B. Kritševskin ja Martynovin, järkeilyt vaistonvaraisen aineksen ja harmaan jokapäiväisen taistelun merkityksen väheksymisen vaarasta, prosessi-taktiikasta ym., ovat nimenomaan näpertelyn ylistelyä ja puolustamista. Nämä ihmiset, jotka eivät voi lausua sanaa »teoreetikko» ylenkatseellisesti irvistämättä ja nimittävät »elämäntunnoksi» polvistumistaan arkiseen elämään valmentumattomuuden ja kehittymättömyyden edessä, eivät todellisuudessa ymmärrä mitä välttämättömimpiä käytännöllisiä tehtäviämme. Jälkeen jääneille he huutavat: astukaa yhtä jalkaa! älkää menkö edelle! Ihmisille, joilta puuttuu tarmoa ja aloitekykyä organisaatiotyössä, joilta puuttuu »suunnitelmia» laajaa ja rohkeaa toiminnan järjestämistä varten, he huutavat »prosessi-taktiikasta»! Meidän perussyntinämme on poliittisten ja organisatoristen tehtäviemme madaltaminen jokapäiväisen taloudellisen taistelun lähimpien, »kouraantuntuvien», »konkreettisten» intressien mukaiseksi, mutta meille vain veisataan: itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne! Vielä kerran: tämä on aivan samanlaista »elämäntuntoa» kuin sekin, jota osoitti kansaneepoksen sankari, joka huusi hautaussaattueen nähdessään»: »enemmän vain teille sellaista kantamista!»
Muistakaahan, miten verrattoman, todella »narkissosmaisen»83 ylimielisesti nämä älyniekat opettivat Plehanovia: »työläiskerhoille yleensä (sic!) ovat ylivoimaisia poliittiset tehtävät tämän sanan todellisessa, käytännöllisessä mielessä, so. poliittisten vaatimusten puolesta käytävän tarkoituksenmukaisen ja menestyksellisen käytännön taistelun mielessä» (»’Rabotšeje Delon’ toimituksen vastaus», s. 24). Kerhoilla ja kerhoilla on ero, hyvät herrat! »Näpertelijäin» kerholle poliittiset tehtävät ovat tietenkin ylivoimaisia niin kauan, kunnes nämä näpertelijät käsittävät työnsä näpertelyksi ja vapautuvat siitä. Jos nämä näpertelijät lisäksi vielä ovat ihastuneet näpertelyynsä, jos he kirjoittavat sanan »käytännöllinen» ehdottomasti kursiivilla ja kuvittelevat, että käytännöllisyys vaatii omien tehtävien madaltamista joukkojen takapajuisimpien kerrosten käsityskyvyn tasolle, niin silloin nämä näpertelijät ovat tietenkin toivottomia, ja poliittiset tehtävät ovat todella heille yleensä ylivoimaisia. Mutta sellaisten johtajakykyjen kuin Aleksejevin ja Myškinin, Halturinin ja Željabovin kerholle ovat voimien mukaisia poliittiset tehtävät aivan tämän sanan varsinaisessa, käytännöllisessä mielessä, ne ovat voimien mukaisia juuri siksi ja sikäli, mikäli heidän tuliset puheensa löytävät vastakaikua vaistonvaraisesti heräävissä joukoissa, mikäli vallankumouksellinen luokka tukee ja kannattaa tarmokkaasti heidän kuohuvaa tarmoaan. Plehanov oli tuhannesti oikeassa, kun hän ei tyytynyt vain viittaamaan tähän vallankumoukselliseen luokkaan ja vain todistamaan sen vaistonvaraista heräämistä välttämättömäksi ja kiertämättömäksi, vaan asetti jopa »työläiskerhoillekin» ylevän ja suuren poliittisen tehtävän. Mutta te viittaatte sen jälkeen syntyneeseen joukkoliikkeeseen madaltaaksenne tätä tehtävää, rajoittaaksenne »työläiskerhojen» toiminnan tarmoa ja vauhdikkuutta. Mitä muuta tämä on kuin näpertelijän mieltymystä näpertelyynsä? Te kerskailette käytännöllisyydellänne, mutta ette huomaa sitä jokaiselle venäläiselle käytännönmiehelle tunnettua tosiasiaa, miten suuria ihmeitä vallankumouksen hyväksi voi saada aikaan ei ainoastaan kerhon, vaan vieläpä yksityisen henkilönkin tarmokkuus. Vai luuletteko te, ettei meidän liikkeessämme voi olla sellaisia johtajakykyjä kuin oli 70-luvulla? Miksi se niin olisi? Siksikö, että olemme heikosti vaimentuneita? Mutta mehän valmennamme ja tulemme valmentamaan itseämme ja meistä tulee vaimentuneita! Tosin »isäntiä ja hallitusta vastaan käytävän taloudellisen taistelun» seisovassa vedessä on onnettomuudeksemme muodostunut hometta, on ilmaantunut ihmisiä, jotka lankeavat polvilleen ja rukoilevat vaistonvaraisuutta tarkkaillen hartaina Venäjän proletariaatin »takamusta» (Plehanovin sanontaa käyttääksemme). Mutta me kykenemme vapautumaan tästä homeesta. Juuri nykyään Venäjän vallankumoustaistelija, todella vallankumouksellisen teorian johtamana ja todella vallankumoukselliseen ja vaistonvaraisesti heräävään luokkaan nojautuen, voi vihdoinkin — vihdoinkin! — ojentua täyteen mittaansa ja päästää valloilleen koko väkevät sankarinvoimansa. Sitä varten tarvitaan vain, että kaikkinaiset poliittisten tehtäviemme madaltamisyritykset ja organisatorisen työmme vauhdikkuuden kaventamisyritykset saisivat osakseen pilkkaa ja ylenkatsetta lukuisten käytännönmiesten ja sellaisten vieläkin lukuisampien henkilöiden keskuudessa, jotka ovat jo koulunpenkiltä asti unelmoineet käytännöllisestä toiminnasta. Ja me pääsemme siihen, siitä voitte olla varmoja, hyvät herrat!
Artikkelissani »Mistä on alettava?» minä kirjoitin »Rabotšeje Deloa» vastaan: »Jotain erikoista kysymystä koskevaa agitaatiotaktiikkaa, puoluejärjestön jonkin osakysymyksen läpiviemiseksi tarkoitettua taktiikkaa voidaan muuttaa 24 tunnin kuluessa, mutta mielipidettään siitä, onko yleensä, aina ja ehdottomasti tarpeen taistelujärjestö ja poliittinen agitaatio joukkojen keskuudessa, eivät voi muuttaa 24 tunnissa eivätkä edes 24 kuukaudessa muut kuin kaikkia vakaumuksia vailla olevat ihmiset. » »Rabotšeje Delo» vastaa: »Tällä ’Iskran’ ainoalla asiallisuutta tavoittelevalla syytöksellä ei ole mitään pohjaa. ’Rabotšeje Delon’ lukijat tietavat hyvin, että ’Iskran’ ilmestymistä odottamatta me emme ole aivan alusta alkaen ainoastaan kehottaneet ryhtymään poliittiseen agitaatioon... » (ja sanoneet samalla, ettei työläiskerhoille »eikä edes työväen joukkoliikkeellekään voida asettaa ensimmäiseksi poliittiseksi tehtäväksi absolutismin kukistamista», vaan ainoastaan taistelu lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta, ja että »lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille käsitettäviksi yhden tai äärimmäisessä tapauksessa ainakin muutaman lakon jälkeen»)... »vaan olemme myös toimittaneet julkaisujemme kautta Venäjällä työskenteleville tovereille ulkomailta ainoaa, sosialidemokraattista poliittista agitaatioaineistoa... » (ja tässä ainutlaatuisessa aineistossa sovellutitte mitä laajimmin vain taloudellisen taistelun pohjalta harjoitettua poliittista agitaatiota ja vieläpä päädyitte lopulta siihen, että tämä typistetty agitaatio on »kaikkein laajimmin soveltuvaa». Ettekö te, hyvät herrat, huomaa sitä, että teidän todistelunne, juuri todistaakin »Iskran» ilmaantumisen välttämättömäksi — kun ainoa aineisto on sellaista — ja välttämättömäksi »Iskran» taistelun »Rabotšeje Deloa» vastaan?)... »Toisaalta meidän julkaisutoimintamme asiallisesti valmisteli puolueemme taktillista yhtenäisyyttä... » (sen vakaumuksenko yhtenäisyyttä, että taktiikka on yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvun prosessi? Arvokasta yhtenäisyyttä!)... »ja siten myös ’taistelujärjestön’ mahdollisuutta, jonka luomiseksi Liitto on tehnyt yleensä kaiken sen, mitä ulkomainen järjestö tehdä voi» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 15). Turhaan yritätte selviytyä asiasta kieroilulla! Sitä, että olette tehneet kaiken, mikä on ollut teille mahdollista, en ole koskaan edes aikonutkaan kieltää. Olen väittänyt ja väitän edelleenkin, että lyhytnäköinen ajatuskykynne typistää »mahdollisuuksienne» puitteita. Naurettavaa on edes puhuakaan »taistelujärjestöstä», joka käy taistelua »lähimpien poliittisten vaatimusten» Puolesta tai »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan».
Mutta jos lukija haluaa nähdä oikeita »ekonomistisen» näpertelyyn mieltymisen helmiä, niin hänen on tietenkin käännyttävä eklektisestä ja häilyvästä »Rabotšeje Delosta» Johdonmukaisen ja päättäväisen »Rabotšaja Myslin» puoleen. »Nyt pari sanaa varsinaisesta niin sanotusta vallankumouksellisesta sivistyneistöstä», kirjoitti R. M. »Erillisliitteessä», s. 13, »se on totta kyllä osoittanut moneen kertaan käytännössä olevansa täysin valmis ’ryhtymään ratkaisevaan otteluun tsarismia vastaan’. Onnettomuus on vain siinä, että valtiollisen poliisin julmasti vainoamana meidän vallankumouksellinen sivistyneistömme on käsittänyt taistelun tätä valtiollista poliisia vastaan poliittiseksi taisteluksi itsevaltiutta vastaan. Sen vuoksi sille on tähän saakka jäänytkin selvittämättömäksi kysymys, ’mistä saada voimia itsevaltiudenvastaista taistelua varten?’. »
Eikö tämä vaistonvaraisen liikkeen ihailijan (ihailijan huonossa mielessä) suurellisen ylenkatseellinen suhtautuminen poliisinvastaiseen taisteluun olekin verratonta? Hän on valmis puolustelemaan taitamattomuuttamme maanalaisen toiminnan alalla sillä, että joukkoliikkeen ollessa vaistonvaraista meille ei itse asiassa olekaan tärkeää taistelu valtiollista poliisia vastaan!! Mutta kysymys vallankumouksellisten järjestöjemme puutteellisuuksista on muodostunut kaikilla niin kipeäksi, että vain ani harvat kirjoittavat nimensä tämän pöyristyttävän johtopäätöksen alle, Mutta jos esimerkiksi Martynov ei kirjoita nimeään sen alle, niin vain siksi, ettei hän kykene ajattelemaan tai hänellä ei ole rohkeutta ajatella väitteitään loppuun asti. Todellakin, vaatiiko sellainen »tehtävä» kuin kouraan tuntuvia tuloksia lupaavien konkreettisten vaatimusten esittäminen joukkojen taholta mitään erikoista huolenpitoa vallankumouksellisten lujan ja keskitetyn taistelujärjestön luomisesta? eikö tätä »tehtävää» täytä sellainenkin joukko, joka ei lainkaan »taistele valtiollista poliisia vastaan»? Enemmänkin”: olisiko tämä tehtävä toteutettavissa, elleivät sitä ryhtyisi täyttämään harvalukuisten johtajien lisäksi myös sellaiset työläiset (niiden valtaenemmistö), jotka eivät lainkaan kykene »taistelemaan valtiollista poliisia vastaan»? Tällaiset työläiset, suurten joukkojen keskitason ihmiset, kykenevät osoittamaan tavattoman suurta tarmokkuutta ja uhrautuvaisuutta lakossa, katutaistelussa poliisia ja sotaväkeä vastaan, kykenevät (ja vain he yksin kykenevät) ratkaisemaan koko liikkeemme lopputuloksen, mutta juuri taistelu valtiollista poliisia vastaan vaatii erikoisia kykyjä, vaatii ammattivallankumouksellisia. Ja meidän on huolehdittava paitsi siitä, että joukot »esittäisivät» konkreettisia vaatimuksia, myös siitä, että työläisten joukot nostaisivat yhä suuremmassa määrin esiin tällaisia ammattivallankumouksellisia. Täten olemme tulleet kysymykseen, joka koskee ammattivallankumouksellisten järjestön ja puhtaasti työväenliikkeen välistä suhdetta. Tähän kysymykseen, jota on vähän käsitelty kirjallisuudessa, me, »poliitikot», olemme kiinnittäneet suurta huomiota keskusteluissamme ja väittelyissämme enemmän tai vähemmän »ekonomismiin» kallistuvien tovereitten kanssa. Sitä kannattaa pysähtyä tarkastelemaan erikoisesti. Mutta sitä ennen esitämme lopuksi vielä erään lainauksen sen väitteemme valaisemiseksi, että näpertely on yhteydessä »ekonomismiin».
»Työn Vapautus -ryhmä», kirjoitti hra N. N. »Vastauksessaan»84, »vaatii suoranaista taistelua hallitusta vastaan punnitsematta sitä, missä on aineellinen voima sitä taistelua varten, osoittamatta, mitä teitä sen pitää käydä». Ja alleviivattuaan viimeiset sanat kirjoittaja tekee sanaan »teitä» seuraavan huomautuksen; »Tätä seikkaa ei voida selittää konspiraatiotarkoitusperillä, sillä ohjelmassa ei ole puhe salaliitosta, vaan joukkoliikkeestä. Joukothan eivät voi kulkea salaisia teitä. Onko salainen lakko mahdollinen? Onko salainen mielenosoitus ja anomuskamppailu mahdollinen?» (»Vademecum, » s. 59). Kirjoittaja pääsi jo aivan lähelle sekä tätä »aineellista voimaa» (lakkojen ja mielenosoitusten järjestäjät) että taistelun »teitä», mutta sitten meni kuitenkin neuvottomaksi ja hämilleen, sillä hän »kumartaa» joukkoliikettä, so. pitää sitä jonain sellaisena, mikä vapauttaa meidät aktiivisuudestamme, vallankumouksellisesta aktiivisuudesta, eikä minään sellaisena, minkä tulee rohkaista ja kannustaa vallankumouksellista aktiivisuuttamme. Salainen lakko on mahdoton siihen osallistuvien ja siihen välittömästi kosketuksissa olevien henkilöiden kannalta. Mutta Venäjän työläisten suurille joukoille tämä lakko voi jäädä (ja useimmiten jääkin) »salaiseksi», sillä hallitus pitää huolen siitä, että kaikkinainen kanssakäyminen lakkolaisten kanssa katkaistaan, se pitää huolen siitä, että kaikenlainen tietojen levittäminen lakosta tehdään mahdottomaksi. Ja tässä tarvitaan jo erikoista »taistelua valtiollista poliisia vastaan», taistelua, jota ei milloinkaan voi käydä aktiivisesti niin suuri joukko kuin lakkoihin osallistuu. Tätä taistelua pitää Järjestää »kaikkien taiteen sääntöjen mukaan» niiden henkilöiden, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa. Tämän taistelun järjestäminen ei ole käynyt vähemmän tarpeelliseksi sen takia, että liikkeeseen tulevat vaistonvaraisesti mukaan suuret joukot. Päinvastoin järjestelytyö käy sen vuoksi vieläkin tarpeellisemmaksi, sillä me. sosialistit, emme täyttäisi suoranaisia velvollisuuksiamme joukkoja kohtaan, jos emme kykenisi estämään poliisia tekemästä salaiseksi (ja toisinaan emme itsekin valmistelisi salassa) jokaista lakkoa ja jokaista mielenosoitusta. Ja sen me kykenemme tekemään juuri sen vuoksi, että vaistonvaraisesti heräävät joukot tulevat myös nostamaan keskuudestaan yhä enemmän »ammattivallankumouksellisia» (jos emme vain ala kaikin tavoin kehotella työläisiä polkemaan paikallaan).
c) TYÖLÄISTEN JÄRJESTÖ JA VALLANKUMOUKSELLISTEN JÄRJESTÖ
Jos käsite »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» korvaa sosialidemokraatilla käsitettä poliittinen taistelu, on luonnollista olettaa, että käsite »työläisten järjestö» tulee korvaamaan hänellä enemmän tai vähemmän täydellisesti käsitettä »vallankumouksellisten järjestö». J a sellaista todellakin tapahtuu, niin että puhuessamme järjestöstä, me puhummekin aivan eri kieltä. Muistan esimerkiksi aivan kuin eilisen päivän keskusteluni erään melko johdonmukaisen »ekonomistin» kanssa, jota en sattunut aikaisemmin tuntemaan. 85 Keskustelimme kirjasesta »Kuka suorittaa poliittisen vallankumouksen?» ja olimme pian samaa mieltä siitä, että sen peruspuutteellisuutena on järjestökysymyksen sivuuttaminen ihan ilman huomiotta. Me kuvittelimme jo olevamme solidaarisia toistemme kanssa — mutta... keskustelu jatkui edelleen ja osoittautuikin, että puhumme eri asioista. Keskustelukumppanini syytti kirjoittajaa lakkorahastojen, keskinäisavun yhdistysten yms. sivuuttamisesta huomiotta, minä taas tarkoitin vallankumouksellisten järjestöä, joka tarvitaan poliittisen vallankumouksen »täytäntöönpanemista» varten. Ja heti kun tämä erimielisyys tuli ilmi, en muistaakseni voinut enää olla samaa mieltä tämän »ekonomistin» kanssa kerrassaan missään periaatteellisessa kysymyksessä!
Mikä oli erimielisyyksiemme syynä? Juuri se, että »ekonomistit» luisuvat alinomaa sosialidemokratismista tradeunionismiin sekä organisatoristen että poliittisten tehtävien alalla. Sosialidemokratian poliittinen taistelu on paljon laajempaa ja monimutkaisempaa kuin työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan. Aivan samoin myös (ja siitä johtuen) vallankumouksellisen sosialidemokraattisen puolueen järjestön täytyy välttämättä olla toisenluontoinen kuin työläisten järjestön sellaista taistelua varten. Työläisten järjestön täytyy olla ensiksikin ammatillinen; toiseksi sen täytyy olla mahdollisimman laaja; kolmanneksi sen täytyy olla mahdollisimman vähän salainen (puhun tässä ja etempänä pitäen tietenkin silmällä vain itsevaltiudellista Venäjää). Vallankumouksellisten järjestöön sitä vastoin täytyy kuulua ennen kaikkea ja pääasiallisesti sellaisia henkilöitä, joiden ammattina on vallankumouksellinen toiminta (siksi puhunkin vallankumouksellisten järjestöstä tarkoittaen vallankumouksellisia sosialidemokraatteja). Tämän tunnusmerkin tieltä, joka on tällaisen järjestön jäsenille yhteinen, pitää hävitä tyyten kaikkinaisen työläisten ja intellektuellien välisen eroavuuden, näiden eri ammattien välisestä eroavuudesta puhumattakaan. Tämän järjestön täytyy olla mahdollisimman salainen eikä kovin laaja. Pysähtykäämme tarkastelemaan näitä kolmea eroavuutta.
Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, on ammatillisen ja poliittisen järjestön eroavuus aivan selvä, samoin kuin eroavuus trade unionien ja sosialidemokratian välilläkin. Sosialidemokratian suhteet trade unioneihin saavat eri maissa tietenkin kiertämättä erilaisia muotoja historiallisista, juridisista ja muista ehdoista riippuen, ne voivat olla enemmän tai vähemmän kiinteitä, mutkallisia jne. (mielestämme niiden pitäisi olla mahdollisimman kiinteitä ja mahdollisimman mutkattomia), mutta ammattiliittojärjestön ja sosialidemokraattisen puolueen järjestön samuudesta vapaissa maissa ei ole puhettakaan. Venäjällä sen sijaan itsevaltiuden sorto näyttää ensi katsaukselta hävittävän kaiken eroavuuden sosialidemokraattisen järjestön ja työväenliiton väliltä, sillä kaikenlaiset työväenliitot ja kaikenlaiset kerhot ovat kiellettyjä, sillä työläisten taloudellisen taistelun pääasiallinen ilmenemismuoto ja keino — lakko — on yleensä kriminaalinen (toisinaan jopa poliittinenkin!) rikos. Täten meillä vallitsevat olosuhteet toisaalta »sysäävät» taloudellista taistelua käyviä työläisiä voimakkaasti poliittisten kysymysten eteen ja toisaalta ne »sysäävät» sosialidemokraatteja sekoittamaan tradeunionismin ja sosialidemokratismin toisiinsa (ja Kritševskimme, Martynovimme ja kumpp. puhuessaan innokkaasti tuosta ensimmäisen lajin »sysäämisestä» eivät huomaa toisen lajin »sysäämistä»). Tosiaankin, kuvitelkaapa henkilöitä, jotka ovat 99 sadasosaltaan kiinni »taloudellisessa taistelussa isäntiä ja hallitusta vastaan». Eräät heistä eivät joudu kertaakaan koko toimintakautenaan (4—6 kuukautta) törmäämään vallankumouksellisten monimutkaisemman järjestön välttämättömyyttä koskevaan kysymykseen; toiset ehkä »törmäävät» verrattain laajalti levinneeseen bernsteiniläiseen kirjallisuuteen, josta ammentavat vakaumuksen, että »harmaan jokapäiväisen taistelun edistyminen» on erikoisen tärkeä. Vihdoin kolmannet saattavat ehkä innostua viekoittelevaan ajatukseen antaa maailmalle uusi näyte »kiinteästä ja elimellisestä yhteydestä proletariaatin taisteluun», ammatillisen ja sosialidemokraattisen liikkeen välisestä yhteydestä. Tällaiset henkilöt saattavat järkeillä, että mitä myöhemmin maa astuu kapitalismin ja siis myös työväenliikkeen areenalle, sitä laajemmin sosialistit voivat ottaa osaa ammatilliseen liikkeeseen ja antaa sille tukeaan, sitä vähemmän voi ja tulee olla ei-sosialidemokraattisia ammattiliittoja. Tähän saakka tuollainen järkeily on aivan oikea, mutta onnettomuus on siinä, että he menevät vielä pitemmälle ja haaveilevat sosialidemokratismin ja tradeunionismin täydellisestä yhteensulautumisesta. Me näemme heti »Pietarin Taisteluliiton Sääntöjen» perusteella, miten vahingollisesti nämä haaveet heijastuvat järjestösuunnitelmissamme.
Taloudellista taistelua varten tarkoitettujen työväenjärjestöjen täytyy olla ammatillisia järjestöjä. Jokaisen työläissosialidemokraatin tulee mahdollisuuksien mukaan au taa niitä ja toimia aktiivisesti näissä järjestöissä. Se on oikein. Mutta ei ole lainkaan etujemme mukaista vaatia että »ammattikunta»-liittojen jäseninä voisivat olla vain sosialidemokraatit: se supistaisi vaikutuksemme laajuutta joukkojen keskuudessa. Osallistukoon ammattikuntaliittoon jokainen työläinen, joka käsittää yhdistymisen välttämättömäksi taisteltaessa isäntiä ja hallitusta vastaan. Ammattikuntaliittojen varsinainen tarkoitusperä ei olisi saavutettavissa, elleivät ne yhdistäisi kaikkia, jotka kykenevät nousemaan edes tälle alkeelliselle käsitystasolle, elleivät nämä ammattikuntaliitot olisi hyvin laajoja järjestöjä. mitä laajempia nämä järjestöt ovat, sitä laajempaa tulee olemaan myös meidän vaikutuksemme niihin, vaikutuksemme, joka ei ilmene ainoastaan taloudellisen taistelun »vaistonvaraisena» kehittymisenä, vaan myös siten, että liiton sosialistiset jäsenet vaikuttavat välittömästi ja tietoisesti tovereihinsa. Mutta järjestöjen ollessa jäsenmäärältään suuria ne eivät voi olla ehdottoman salaisia (tämä vaatii paljon suurempaa valmennusta kuin on välttämätöntä taloudelliseen taisteluun osallistumiseksi). Miten on sovitettavissa se ristiriitaisuus, että niiden on oltava jäsenmäärältään suuria ja ehdottoman salaisia? Miten voidaan päästä siihen, että ammattikuntajärjestöt olisivat mahdollisimman vähän salaisia? Sitä varten on olemassa yleensä puhuen vain kaksi tietä: joko ammattikuntaliittojen legalisoiminen (mikä on eräissä maissa edeltänyt sosialististen ja poliittisten liittojen legalisoimista) taikka järjestön säilyttäminen salaisena, mutta niin »vapaana», niin epämääräisenä muodoltaan, niin lose, kuten saksalaiset sanovat, että salaisuus supistuisi jäsenjoukoille melkein olemattomiin.
Ei-sosialististen ja ei-poliittisten työväenliittojen legalisoiminen Venäjällä on jo alkanut, eikä voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että nopeasti kasvavan sosialidemokraattisen työväenliikkeemme jokainen askel tulee lisäämään ja edistämään näitä legalisoimisyrityksiä, yrityksiä, jotka ovat lähtöisin pääasiallisesti vallitsevan järjestelmän kannattajien taholta, mutta osaksi myös itse työläisten ja liberaalisen intelligenssin taholta. Legalisoimisen lipun ovat jo nostaneet Vasiljevit ja Zubatovit, sitä ovat jo luvanneet edistää ja edistäneet hrat Ozerovit ja Wormsit, työläisten keskuudessa on jo uuden virtauksen seuraajia. Emmekä me voi olla tästä lähtien ottamatta lukuun tätä virtausta. Millä tavalla se on otettava lukuun, siitä sosialidemokraattien keskuudessa voi tuskin olla kahta mielipidettä. Velvollisuutemme on paljastaa järkähtämättä Zubatovien ja Vasiljevien, santarmien ja pappien kaikkinainen osallistuminen tähän virtaukseen ja selittää työläisille näiden osallistujien todelliset aikeet. Velvollisuutemme on paljastaa myös kaikenlaiset sovittelun ja »sopusoinnun» sävelet, joita tulee kajahtamaan liberaalisten toimihenkilöiden puheissa avoimissa työväen kokouksissa, saman tekevää, soittavatko he tuota säveltä siinä vilpittömässä vakaumuksessa, että luokkien rauhallinen yhteistoiminta on toivottavaa, vai sen vuoksi, että haluavat päästä palveluksia tekemällä esivallan suosioon, vai yksinkertaisesti taitamattomuudessaan. Ja vihdoin velvollisuutemme on varoittaa työläisiä siitä ansasta; jonka poliisi heille usein asettaa urkkien näissä avoimissa kokouksissa ja sallituissa yhdistyksissä »kuumaveri-ihmisiä», yrittäen näiden legaalisten järjestöjen kautta soluttaa provokaattoreita myös illegaalisiin järjestöihin. Mutta kaiken tämän tekeminen ei lainkaan merkitse sen unohtamista, että työväenliikkeen legalisoiminen hyödyttää loppujen lopuksi juuri meitä eikä suinkaan Zubatoveja. Päinvastoin juuri paljastustoiminnallamme me erotammekin nisut ohdakkeista. Olemme jo osoittaneet, mitä ovat ohdakkeet. Nisua on yhä laajempien ja kaikkein takapajuisimpien työläiskerrosten huomion kiinnittäminen yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin, sitä on meidän, vallankumouksellisten, vapautuminen sellaisista tehtävistä, jotka ovat oikeastaan legaalisia (legaalisten kirjojen levittäminen, keskinäinen avunanto jne. ) ja joiden kehittäminen tulee ehdottomasti antamaan meille yhä enemmän aineistoa agitaatiota varten. Tässä mielessä me voimme ia meidän tulee sanoa Zubatoveille ja Ozeroveille: ahkeroikaa, herrat, ahkeroikaa! Sikäli kuin te asettelette työläisille ansoja (suoranaisen provokaation mielessä tai siinä mielessä, että työläisiä turmellaan »rehellisesti» »struvelaisuudella»86), me kyllä pidämme huolen siitä, että teidät paljastetaan. Sikäli kuin te otatte todella askelen eteenpäin — vaikkapa vain »arasti luovien», mutta kuitenkin askelen eteenpäin —, me sanomme: olkaa hyvä! Todellisena askelena eteenpäin voi olla vain todellinen, vaikkapa pienoinenkin työläisten liikkuma-alan laajentaminen. Ja kaikkinainen tällainen laajentaminen hyödyttää meitä ja jouduttaa sellaisten legaalisten yhdistysten ilmestymistä, joissa eivät provokaattorit pyydystele sosialisteja, vaan sosialistit hankkivat itselleen kannattajia. Sanalla sanoen tehtävämme on nyt taistella ohdakkeita vastaan. Meidän asiamme ei ole nisujen kasvattaminen kukkaruukuissa. Kitkemällä ohdakkeet me puhdistamme maaperän nisun siementen mahdollista itämistä varten. Ja sillä aikaa, kun Afanasi Ivanytšit ja Pulheria Ivanovnat87 harjoittavat ruukkukasviviljelystä, meidän on valmistettava elonleikkaajia, jotka pystyisivät sekä niittämään tämänpäiväiset ohdakkeet että leikkaamaan huomispäivän vehnän.
Siis legalisoimisen kautta me emme voi ratkaista kysymystä mahdollisimman vähän salaisen ja mahdollisimman laajan ammatillisen järjestön hiomisesta (mutta olisimme hyvin iloisia, jos Zubatovit ja Ozerovit avaisivat meille edes osittaisen mahdollisuuden tällaista ratkaisua varten, _ sen vuoksi meidän tulee taistella mahdollisimman tarmokkaasti heitä vastaan!). Jää vielä salaisten ammatillisten järjestöjen tie, ja meidän on annettava kaikkinaista apua niille työläisille, jotka jo lähtevät tälle tielle (kuten aivan varmasti tiedämme). Ammatilliset järjestöt voivat tuoda ei vain valtavaa hyötyä taloudellisen taistelun kehittämisiä lujittamistyössä, vaan myös tulla sangen tärkeiksi poliittisen agitaation ja vallankumouksellisen järjestön avustajiksi. Tämän tuloksen saavuttamiseksi, alkavan ammatillisen liikkeen suuntaamiseksi sosialidemokratialle toivottavaan uomaan on välttämätöntä ennen kaikkea tehdä itselleen selväksi, miten tolkuton on se järjestösuunnitelma, jonka kimpussa pietarilaiset »ekonomistit» ovat touhunneet jo melkein viisi vuotta. Tämä suunnitelma on esitetty sekä »Työläiskassan säännöissä» heinäkuussa 1897 (»Listok ’Rabotnika’», nro 9—10, s. 46, »Rabotšaja Myslin» 1. numerosta”) että »Työläisten liittojärjestön säännöissä» lokakuussa 1900 (erikoislehtinen, joka julkaistiin Pietarissa ja josta on mainittu »Iskran» 1. numerossa). Molempien sääntöjen peruspuutteena on yksityiskohtainen muotojen säätäminen laajalle työväenjärjestölle ja vallankumouksellisten järjestön sekoittaminen siihen. Ottakaamme jälkimmäiset säännöt, jotka ovat täydellisemmät. Niiden runko muodostuu viidestäkymmenestä kahdesta pykälästä: 3 pykälässä selitetään »työläiskerhojen» rakennetta, asiain-hoidon järjestystä ja toimintapiiriä, kerhojen, joita järjestetään jokaisessa tehtaassa (»enintään 10 henkeä») ja jotka valitsevat »keskus- (tehdas-) ryhmät». »Keskusryhmä», sanotaan 2. §:ssä, »seuraa kaikkea, mitä tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä. » »Keskusryhmä tekee kuukausittain kaikille maksajille tilityksen kassan tilasta» (17. §) jne. 10 pykälää on omistettu »piirijärjestölle» ja 19 perin monimutkaiselle »Työläisjärjestön komitean» ja Pietarin Taisteluliiton komitean» yhteenpunoutumalle (valitut henkilöt jokaisesta piiristä ja »toimeenpanevista ryhmistä» — »propagandistiryhmistä, joiden tehtävänä on yllä yhteyttä maaseutuun, ulkomaihin, hoitaa varastoja, kustannustoimintaa, kassaa»).
Sosialidemokratia - työläisten taloudellisen taistelun »toimeenpanevia ryhmiä»! Vaikea olisi enää havainnollisemmin esittää sitä, miten »ekonomistin» ajatus luisuu sosialidemokratismista tradeunionismiin, miten vieras hänelle on kaikkinainen sellainen käsitys, että sosialidemokraatin on ennen kaikkea ajateltava proletariaatin koko vapaustaistelua johtamaan kykenevien vallankumouksellisten järjestöä. Kun puhutaan »työväenluokan poliittisesta vapauttamisesta», taistelusta »tsaristista mielivaltaa» vastaan - ja samalla kirjoitetaan tällaisia järjestösääntöjä, niin se merkitsee, ettei ole kerrassaan minkäänlaista käsitystä sosialidemokratian todellisista poliittisista tehtävistä. Ainoakaan noista puolestasadasta pykälästä ei osoita vähimmässäkään määrin sen seikan käsittämistä, että joukkojen keskuudessa on harjoitettava mitä laajinta poliittista agitaatiota, joka valaisee Venäjän absolutismin kaikkia puolia, Venäjän eri yhteiskuntaluokkien kaikkia piirteitä. Tällaisten sääntöjen pohjalla on mahdotonta toteuttaa ei ainoastaan poliittisia, vaan yksinpä tradeunionistisiakin päämääriä, sillä ne vaativat järjestäytymistä ammateittain, mistä säännöissä ei edes mainitakaan.
Mutta kaikkein kuvaavinta lienee kuitenkin koko tämän »systeemin» tavaton kankeus, »systeemin», joka yrittää sitoa jokaisen erillisen tehtaan ja »komitean» toisiinsa vakituisilla yhdentyyppisten ja naurettavan yksityiskohtaisten sääntöjen siteillä kolmiasteisen vaalijärjestelmän pohjalla. »Ekonomismin» ahtaan näköpiirin painamana ajatus kohdistuu tässä yksityiskohtiin, joista haiskahtaa virastokankeudelta ja -muodollisuudelta. Todellisuudessa kolmea neljäsosaa näistä pykälistä ei tietenkään koskaan sovelleta, mutta santarmeille sen sijaan tällainen »salainen» järjestö keskusryhmineen jokaisessa tehtaassa tekee helpommaksi ennen kuulumattoman suurten palojen järjestämisen. Puolalaiset toverit ovat jo eläneet läpi liikkeen sellaisen vaiheen, jolloin kaikki olivat viehättyneet laajaan työväen-kassojen perustamiseen, mutta huomattuaan, että siten he toimittavat vain santarmeille runsasta satoa, he luopuivat hyvin pian tästä ajatuksesta. Jos haluamme laajoja työväenjärjestöjä emmekä halua laajoja paloja, jos emme halua tuottaa mielihyvää santarmeille, niin meidän on pyrittävä siihen, ettei näillä järjestöillä olisi mitään virallisia muotoja. — Onko niiden toiminta silloin mahdollista? — Katsokaapa noita tehtäviä: »... seurata kaikkea, mitä tehtaalla tapahtuu, ja pitää päiväkirjaa tapahtumista siellä» (sääntöjen 2. §). Pitääkö tälle ehdottomasti antaa virallinen muoto? Eiköhän sitä voida suorittaa vielä paremmin illegaalisiin lehtiin lähetettävillä kirjoituksilla ilman minkäänlaista erikoisten ryhmien muodostamista sitä varten? »... Johtaa työläisten taistelua heidän asemansa parantamiseksi tehtaassa» (sääntöjen 3. §). Taaskaan ei ole mitään syytä antaa sille virallista muotoa. Sen, minkälaisia vaatimuksia työläiset haluavat asettaa, jokainen vähänkin järkevä agitaattori saa tietää tarkoin yksinkertaisesta keskustelusta, ja saatuaan sen tietää hän kykenee välittämään sen jo suppealle eikä laajalle vallankumouksellisten järjestölle tarpeen vaatiman lehtisen toimittamista varten. »... Järjestää kassa... kantaen jäsenmaksua 2 kop. ruplalta» (9. §) ja selostaa sitten kuukausittain kaikille kassan tilaa (17. §), erottaa jäsenet, jotka eivät suorita maksuja (10. §) jne. Sehän on poliisille suorastaan paratiisi, sillä ei mikään ole sen helpompaa kuin soluttautua tähän »tehtaan keskuskassan» salajärjestöön, takavarikoida rahat ja siepata kiinni kaikki parhaat henkilöt. Eikö olisi yksinkertaisempaa laskea liikkeelle tietyn (hyvin suppean ja hyvin salaisen) järjestön leimalla varustettuja kopeekan tai kahden kopeekan merkkejä taikka ilman minkäänlaisia merkkejä panna toimeen keräyksiä, joista illegaalinen lehti sitten julkaisee tilityksen sovitulla tunnussanalla? Saavutetaan sama päämäärä, mutta santarmien on silloin sata kertaa vaikeampaa päästä lankoihin käsiksi.
Voisin jatkaa edelleen tätä sääntöjen erittelyä esimerkkien perusteella, mutta mielestäni edellä sanottukin jo riittää. Pieni, kiinteästi yhteenliittynyt luotettavimpien, kokeneimpien ja karaistuneimpien työläisten ydinryhmä, Jolla on luottamusmiehet kaikissa tärkeimmissä piireissä ia joka on mitä salaisimman maanalaisen toiminnan kaikkien sääntöjen mukaisesti yhteydessä vallankumouksellisten järjestöön, voi joukkojen mitä laajimmalla myötävaikutuksella ja ilman mitään kiinteitä muotoja täyttää aivan hyvin kaikki ammatilliselle järjestölle kuuluvat tehtävät ja sitä paitsi täyttää ne juuri siten kuin on toivottavaa sosialidemokratialle. Vain tällä tavalla voidaankin saada aikaan sosialidemokraattisen ammatillisen liikkeen lujittuminen ja kehittyminen kaikkien santarmien uhallakin.
Minulle esitetään vastaväite: järjestöä, joka on siinä määrin lose , ettei sille ole lainkaan annettu mitään muotoa, ettei siinä ole edes mitään oikeita ja rekisteröityjä jäseniäkään, ei voida nimittää järjestöksikään. — Mahdollisesti. En minä aja takaa nimeä. Mutta tämä »järjestö ilman jäseniä» tekee kyllä kaiken mitä tarvitaan ja turvaa heti alusta lähtien meidän tulevien trade unioniemme lujan yhteyden sosialismiin. Mutta se, joka haluaa absolutismin oloissa työläisten laajaa järjestöä vaaleineen, tilivelvollisuuksineen, yleisine äänestyksineen ym. ym., on yksinkertaisesti auttamaton utopisti.
Tästä seuraa yksinkertainen opetus: jos me aloitamme siitä, että panemme vankasti jaloilleen lujan vallankumouksellisten järjestön, me pystymme saamaan kestäväksi liikkeen kokonaisuudessaan, toteuttamaan sekä sosialidemokraattiset että varsinaiset tradeunionistiset tarkoitusperät. Mutta jos rae aloitamme muka joukoille »sopivimmasta» laajasta työväenjärjestöstä (mutta joka asiallisesti on sopivin santarmeille ja tekee vallankumouksellisten jahtaamisen poliiseille mahdollisimman helpoksi), niin emme kykene saavuttamaan kumpaisiakaan tarkoitusperiä, emme vapaudu näpertelystä ja aina hajalle lyötyinä vain teemme pirstoutuneisuutemme takia zubatovilais- ja ozerovilaistyyppiset trade unionit joukoille sopivimmiksi.
Minkälaisia tämän vallankumouksellisten järjestön tehtävien oikeastaan täytyy olla? — Siitä puhumme heti yksityiskohtaisesti. Mutta ensiksi käsittelemme vielä terroristimme erästä sangen tyypillistä järkeilyä, terroristimme, joka taaskin osoittautuu (surkea on hänen kohtalonsa!) »ekonomistin» lähimmäksi naapuriksi. Työläisiä varten julkaistussa aikakauslehdessä »Svoboda» (n: o 1) on kirjoitus: »Organisaatio», jonka kirjoittaja haluaa puolustaa hänelle tuttuja ivanovo-voznesenskilaisia »ekonomisti»-työläisiä.
»Huonosti ovat asiat», kirjoittaa hän, »kun joukot ovat vaiti, kehittymättömiä, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä. Todellakin: kun ylioppilaat matkustavat yliopistokaupungista juhlien ajaksi tai kesäksi kotiinsa, työväen toimintakin pysähtyy. Voiko tällainen, syrjästä käsin eteenpäin sysättävä työväenliike olla mikään todellinen voima? Mitä vielä... Se ei ole oppinut vielä kävelemään omin jaloin ia sitä talutetaan valjaissa. Ja niin on kaikessa: kun ylioppilaat matkustivat pois, niin tuli pysähdys; kun kermakerroksesta kaapattiin kaikkein kyvykkäimmät, maito happani; ’Komitea’ vangittiin, taas on hiljaista, kunnes uusi muodostetaan; eikä ole vielä tiettyä, minkälainen siitä tulee, ehkä aivan toisenlainen kuin entinen: se puhui yhtä, tämä kokonaan toista. Katoaa yhteys eilis- ja huomispäivän väliltä, menneen kokemus ei koidu opiksi tulevalle. Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei ole juuria syvässä, joukkojen keskuudessa, että työtä ei tee sata tyhmyriä, vaan kymmenkunta älyniekkaa. Kymmenkunta hauki voi aina pyydystää kitaansa, mutta kun järjestö käsittää joukot, kun kaikki lähtee joukoista, kenenkään ponnistelut eivät kykene saattamaan asiaa hunningolle» (s. 63).
Tosiseikat on kuvattu oikein. Kuva näpertelystämme ei ole hullumpi. Mutta johtopäätökset ovat »Rabotšaja Myslin» arvon mukaisia sekä tolkuttomuutensa että poliittisen tahdittomuutensa puolesta. Se on järjettömyyden huippu, sillä kirjoittaja sekoittaa liikkeen »syvässä» olevia »juuria» koskevan filosofisen ja yhteiskuntahistoriallisen kysymyksen teknillis-organisatorista laatua olevaan kysymykseen, siihen, miten on parasta taistella santarmeja vastaan. Se on poliittisen tahdittomuuden huippu, sillä sen sijaan, että vetoaisi huonoista johtajista hyviin johtajiin, kirjoittaja vetoaa johtajista yleensä »joukkoon». Tämä on samanlainen yritys vetää meitä taaksepäin järjestöllisessä suhteessa kuin poliittisessa suhteessa meitä kiskoo taaksepäin ajatus eksitaatio-terrorin asettamisesta poliittisen agitaation tilalle. Tunnen todellakin suoranaista embarras de richesses , kun en tiedä, mistä oikein aloittaisin tämän »Svobodan» meille tarjoaman sekasotkun selvittämisen. Havainnollisuuden vuoksi yritän aloittaa eräästä esimerkistä. Ottakaamme saksalaiset. Luullakseni te ette ryhdy kiistämään sitä, että heillä järjestö käsittää joukot, kaikki lähtee joukoista ja työväenliike on oppinut kävelemään omilla jaloillaan? Mutta miten suuressa arvossa tämä miljoona-joukko osaakaan siitä huolimatta pitää »kymmenkuntaa» koeteltua poliittista johtajaansa, miten lujasti se pitääkään kiinni heistä! Valtiopäivillä vihollispuolueiden edustajat ovat usein härnänneet sosialisteja: »on siinäkin demokraatteja! teillä liike on vain sanoissa työväenliikettä, mutta itse teoissa esiintyy aina vain yksi ja sama johtajien sakki. Aina vain sama Bebel, sama Liebknecht vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Nuo teidän muka työläisten valitsemat edustajannehan ovat vakinaisempia kuin keisarin nimittämät virkamiehet!» Mutta saksalaiset ovat vain hymähtäneet ylenkatseellisesti näille demagogisille yrityksille asettaa »joukot» »johtajien» vastakohdaksi, lietsoa edellä mainituissa huonoja ja turhamaisia vaistoja, riistää liikkeeltä sen lujuus ja kestävyys horjuttamalla joukkojen luottamusta »kymmenkuntaan älyniekkaan». Saksalaisilla on poliittinen ajattelu jo kyllin pitkälle kehittynyt, karttunut riittävästi poliittista kokemusta, jotta he ymmärtävät, että ilman »kymmenkuntaa» kyvykästä (ja kykyjä ei synny sadoittain), koeteltua, ammattiinsa vaimentunutta ja pitkäaikaisen koulutuksen opettamaa, hyvin toisiaan ymmärtävää johtajaa ei nykyajan yhteiskunnassa voi olla ainoankaan luokan järkkymätöntä taistelua. Saksalaiset ovat nähneet omassa keskuudessaankin demagogeja, jotka ovat imarrelleet »satoja tyhmyreitä», nostaneet heidät »kymmenkunnan älyniekan» yläpuolelle, ovat imarrelleet joukkojen »känsäistä kouraa», kiihottaneet niitä (kuten Most tai Hasselmann) harkitsemattomiin »vallankumouksellisiin» tekoihin ja kylväneet epäluottamusta lujia ja horjumattomia johtajia kohtaan. Saksalainen sosialismi onkin kasvanut ja lujittunut niin suuresti vain sen ansiosta, että se on käynyt horjumatonta ja leppymätöntä taistelua kaikkia ja kaikenlaisia demagogisia aineksia vastaan sosialismin sisällä. Mutta meidän neropattimme julistavat Ivanuškan tapaan syvämielisesti: »se on paha asia, kun liike ei nouse esiin syvistä riveistä», julistavat sitä aikana, jolloin koko Venäjän sosialidemokratiaa vaivaavan kriisin syynä on se, että vaistonvaraisesti heräävillä joukoilla ei ole riittävästi kouliintuneita, kehittyneitä ja kokeneita johtajia.
»Ylioppilaista muodostuva komitea ei kelpaa, se on epävarma. » — Se on aivan oikein. Mutta tästä seuraa johtopäätös, että tarvitaan ammattivallankumouksellisista muodostuva komitea, jolloin on aivan saman tekevää ylioppilasko vai työläinen kykenee kehittymään ammattivallankumoukselliseksi. Mutta te teette sellaisen johtopäätöksen, että ei pidä sysätä syrjästä käsin työväenliikettä eteenpäin! Poliittisen naiiviutenne vuoksi te ette edes huomaa pelaavanne siten »ekonomistiemme» ja näpertelymme pussiin. Sallikaa kysyä, missä ylioppilaittemme taholta on ilmennyt tuota työläistemme »eteenpäin sysäämistä»? Yksinomaan siinä, että ylioppilas on tuonut työläisille niitä poliittisen tiedon murusia, joita hänellä oli, niitä sosialististen aatteiden murusia, joita hänelle oli varissut (sillä nykyajan ylioppilaan pääasiallinen henkinen ravinto, legaalinen marxilaisuus, ei ole voinutkaan antaa hänelle muuta kuin aakkosia, muuta kuin murusia). Tämän tapaista »eteenpäin sysäämistä syrjästä käsin» ei liikkeessämme ole ollut liian paljon, vaan päinvastoin liian vähän, äärimmäisen vähän, ihan hävettävän vähän, sillä me olemme liian paljon kiehuneet omassa liemessämme, kumartaneet liian orjamaisesti alkeellista »työläisten taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Tämän tapaista »eteenpäin sysäämistä» on meidän, ammattivallankumouksellisten, harjoitettava sata kertaa enemmän ja me tulemme sitä harjoittamaan. Ja juuri siksi, että te valitsette sellaisen iljettävän sanan kuin »sysääminen syrjästä käsin», joka herättää työläisessä (ainakin sellaisessa työläisessä, joka on yhtä heikosti kehittynyt kuin tekin) pakostakin epäluottamusta kaikkia niitä kohtaan, jotka tuovat hänelle syrjästä käsin poliittista tietoa ja vallankumouksellista kokemusta, sanan, joka herättää hänessä vaistomaista halua nousta vastustamaan kaikkia tällaisia henkilöitä, juuri siksi te osoittaudutte demagogiksi, ja demagogit ovat työväenluokan pahimpia vihollisia.
Niin, niin! Älkää kiirehtikö nostamaan melua polemiikkini »epätoverillisten otteiden» vuoksi! En ajattelekaan epäillä teidän tarkoitustenne vilpittömyyttä, sanoin jo, että demagogiksi voi tulla myös yksistään poliittisen naiiviuden vuoksi. Mutta osoitin, että te olette vajonnut demagogiaan. Enkä väsy koskaan toistamaan, että demagogit ovat työväenluokan pahimpia vihollisia. Pahimpia nimenomaan siksi, että he lietsovat joukoissa huonoja vaistoja, että kehittymättömien työläisten on mahdotonta tuntea näitä vihollisia, jotka esiintyvät ja toisinaan esiintyvät vilpittömästikin heidän ystävinään. Pahimpia siksi, että hajaannuksen ja horjunnan kaudella, jolloin liikkeemme piirteet ovat vasta muodostumassa, mikään ei ole sen helpompaa kuin demagogian avulla vietellä mukaansa joukot, jotka tulevat sitten vasta mitä karvaimpien koettelemusten kautta vakuuttuneiksi erehdyksestään. Juuri sen vuoksi Venäjän nykyajan sosialidemokraatin päiväntunnuksena tulee olla päättävä taistelu sekä demagogiaan vajoavaa »Svobodaa» että demagogiaan vajoavaa »Rabotšeje Deloa» vastaan (josta tulee tuonnempana vielä yksityiskohtaisesti puhe ).
»Kymmenkunta älyniekkaa on helpompi pyydystää kuin sata tyhmyriä. » Tämä suurenmoinen totuus (jonka esittämisestä teille osoittavat aina suosiotaan sata tyhmyriä) näyttää itsestään selvältä vain siksi, että käsittelyn kulussa te olette hypännyt kysymyksestä toiseen. Te aloitte puhua ja puhutte edelleenkin »komitean» pyydystämisestä, »järjestön» pyydystämisestä, mutta nyt olette hypännyt kysymykseen liikkeen »syvässä olevien juurien» pyydystämisestä. Tietenkin liikettämme on mahdotonta saada kiinni vain siksi, että sillä on syvässä satoja tuhansia juuria, mutta eihän kysymys ole lainkaan siitä. »Syvässä olevien juurien» mielessä meitä ei voida »pyydystää» nytkään, vaikka olemme näpertelijöitä, ja silti me kaikki valitamme emmekä voi olla valittamatta »järjestöjen» pyydystämistä, mikä rikkoo liikkeen kaiken periytyvyyden. Mutta kun te kerran asetatte kysymyksen järjestöjen pyydystämisestä ettekä poikkea siitä syrjään, niin sanon teille, että kymmenkunta älyniekkaa on paljon vaikeampi pyydystää kuin sata tyhmyriä. Ja tätä väitettä tulen puolustamaan, vaikka te kuinka usuttaisitte joukkoja kimppuuni syyttäen minua »antidemokratismista» yms. »Älyniekoilla» organisaatiosuhteessa täytyy ymmärtää vain ammattivallankumouksellisia, kuten olen jo monesti sanonut, saman tekevää, kehittyvätkö nämä ylioppilaista vai työläisistä. Ja nyt väitän: 1) että ei mikään vallankumouksellinen liike voi olla vankkaa ilman kestävää, periytyvyyden säilyttävää johtajien järjestöä; 2) että mitä laajempi on vaistonvaraisesti taisteluun mukaan tuleva joukko, joka muodostaa liikkeen perustan ja osallistuu siihen, sitä pakottavampi on sellaisen järjestön tarve ja sitä lujempi täytyy tämän järjestön olla (sillä muutoin kaikenlaisten demagogien olisi sitä helpompaa saada joukkojen kehittymättömät kerrokset mukaansa); 3) että sellaisen järjestön täytyy muodostua pääasiallisesti henkilöistä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa; 4) että mitä pienemmäksi me itsevaltiuden maassa supistamme sellaisen järjestön jäsenmäärän, aina niin pitkälle, että siihen osallistuu vain sellaisia jäseniä, jotka harjoittavat ammatikseen vallankumouksellista toimintaa ja ovat saaneet ammattivalmennuksen taidossa taistella valtiollista poliisia vastaan, sitä vaikeampaa on sellaisen järjestön »pyydystäminen», ja 5) — sitä laajemmaksi tulee niiden sekä työväenluokkaan että muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden joukko, joilla on mahdollisuus osallistua liikkeeseen ja toimia siinä aktiivisesti.
Kehotan »ekonomistejamme», terroristejamme ja »ekonomistiterroristejamme” kumoamaan nämä väittämät, joista ryhdyn nyt käsittelemään kahta viimeksi mainittua. »Kymmenkunnan älyniekan» ja »sadan tyhmyrin» pyydystämisen helppoutta koskeva kysymys on oikeastaan sama kuin se edellä erittelemämme kysymys, onko joukkojärjestö mahdollinen oloissa, jolloin vaaditaan äärimmäistä salaisuutta. Laajaa järjestöä me emme voi koskaan saada niin salaiseksi, ja ilman sitä ei voi olla puhettakaan sitkeästä ja jatkuvuutensa säilyttävästä taistelusta hallitusta vastaan. Ja kaikkien salaisten tehtävien keskittäminen mahdollisimman harvalukuisten ammattivallankumouksellisten käsiin ei lainkaan merkitse, että he tulevat »ajattelemaan kaikkien puolesta», etteivät joukot tule ottamaan toimeliaasti osaa liikkeeseen. Päinvastoin joukot tulevat nostamaan näitä ammattivallankumouksellisia yhä suuremmassa määrin, sillä joukot tulevat silloin tietämään, että muutamien ylioppilaiden ja taloudellista taistelua käyvien työläisten kokoontuminen ei riitä »komitean» muodostamista varten, vaan että pitää vuosikausia kehittää itsestään ammattivallankumouksellista, eivätkä joukot tule »ajattelemaan» yksistään näpertelyä, vaan nimenomaan tällaista kehittämistä. Järjestön salaisten tehtävien keskittäminen ei lainkaan merkitse liikkeen kaikkien tehtävien keskittämistä. Mitä laajimpien joukkojen aktiivinen osallistuminen illegaaliseen kirjallisuuteen ei vähene, vaan Lisääntyy kymmenkertaisesti sen tuloksena, että »kymmenkunta» ammattivallankumouksellista keskittää käsiinsä tämän alan salaiset tehtävät. Näin ja vain näin me pääsemme siihen, että illegaalisen kirjallisuuden lukeminen, sen avustaminen ja osaksi vieläpä sen levittäminenkin lakkaavat melkein kokonaan olemasta salaisia asioita, sillä poliisi käsittää pian järjettömiksi ja mahdottomiksi pitkät oikeudelliset ja hallinnolliset käsittelyt tuhantisin painoksin levitettyjen painotuotteiden jokaisen eri kappaleen johdosta. Eikä tämä koske ainoastaan lehdistöä, vaan myös kaikkia liikkeen tehtäviä aina mielenosoituksia myöten. Joukkojen mitä aktiivisin ja laajin osallistuminen niihin ei lainkaan kärsi, vaan päinvastoin voittaa paljon siitä, että »kymmenkunta» koeteltua vallankumouksellista, jotka ovat kouliintuneet ammattiinsa yhtä hyvin kuin poliisimmekin, keskittää käsiinsä kaikki työn salaiset puolet, lentolehtisten valmistamisen, yleispiirteisen suunnitelman laatimisen, johtajaryhmän määräämisen jokaiseen kaupunkipiiriin, jokaiseen tehdaskortteliin, jokaiseen oppilaitokseen jne. (tiedän, että minulle tehdään vastaväite katsomusteni »epädemokraattisuuden» vuoksi, mutta tähän vallan typerään väitteeseen vastaan yksityiskohtaisesti tuonnempana). Kaikkein salaisimpien tehtävien keskittämisellä vallankumouksellisten järjestö ei heikennä, vaan tekee laajemmaksi ja sisältörikkaammaksi monien muiden järjestöjen toiminnan, järjestöjen, jotka on tarkoitettu laajaa yleisöä varten ja jotka ovat sen vuoksi mahdollisesti vähemmän muotoutuneita ja mahdollisesti vähemmän salaisia kuten työväen ammattiliitot, työläisten itseopiskelukerhot ja illegaalisen kirjallisuuden lukukerhot, sosialistiset ja demokraattiset kerhot kaikkien muiden väestökerrosten keskuudessa ym. ym. Tällaisia tehtäviensä puolesta mitä erilaisimpia kerhoja, liittoja ja järjestöjä tarvitaan kaikkialla mahdollisimman paljon, mutta järjetöntä ja vahingollista on sekoittaa niitä vallankumouksellisten järjestöön, hävittää rajaa niiden väliltä, tyrehdyttää joukoissa se jo muutenkin tavattomasti himmentynyt käsitys, että joukkoliikettä »palvelemaan» tarvitaan henkilöitä, jotka erikoisesti omistautuvat kokonaan sosialidemokraattiselle toiminnalle, ja että tällaisten henkilöiden on kärsivällisesti ja hellittämättä kehitettävä itsestään ammattivallankumouksellisia.
Niin, tämä käsitys on himmentynyt tavattomasti. Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme horjuttaneet pahasti vallankumousmiehen arvovaltaa Venäjällä. Henkilö, joka on selkärangaton ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan viittaamalla joukkojen vaistonvaraisuuteen, joka muistuttaa enemmän trade unionin sihteeriä kuin kansantribuunia eikä osaa esittää niin laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissakin, ja joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan — taistelussa valtiollista poliisia vastaan —, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jokin viheliäinen näpertelijä.
Älköön yksikään käytännönmies loukkaantuko minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa88, joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä, ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä, että tajusimme olevamme näpertelijöitä sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voitu, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme Venäjän paikoiltaan! Ja mitä useammin mieleeni on sen jälkeen muistunut se polttava häpeän tunne, jota silloin tunsin, sitä enemmän minussa on kertynyt katkeruutta niitä vale-sosialidemokraatteja kohtaan, jotka saarnoillaan »häpäisevät vallankumouksellisen arvoa», jotka eivät ymmärrä sitä, ettei meidän tehtävämme ole puolustella vallankumouksellisen madaltamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.
d) ORGANISATORISEN TYÖN VAUHTI JA MITTAVUUS
Olemme edellä kuulleet B—vilta siitä »toimintaan kelvollisten vallankumouksellisten voimien puutteesta, mikä ei tunnu ainoastaan Pietarissa, vaan koko Venäjällä». Ja tuskinpa kukaan ryhtyy kiistämään tätä tosiasiaa. Mutta kysymys on siitä, miten se selitetään. B—v kirjoittaa:
»Emme ryhdy selvittelemään tämän ilmiön historiallisia syitä sanomme vain, että yhteiskunta, jonka pitkäaikainen poliittinen taantumus on demoralisoinut ja jo tapahtuneet tai tapahtumassa olevat taloudelliset muutokset pirstoneet, nostaa keskuudestaan äärettömän vähän vallankumoukselliseen työhön kelpaavia henkilöitä; että työväenluokka, nostaessaan esiin työläisvallankumouksellisia, osaksi täydentää illegaalisten järjestöjen rivejä, — mutta että näiden vallankumouksellisten määrä ei vastaa ajan vaatimuksia. Sitäkin vähemmän, kun työläinen, joka tekee tehtaassa ll1/2 tunnin työpäiviä, voi asemansa vuoksi suorittaa etupäässä vain agitaattorin tehtäviä; sen sijaan propaganda ja järjestötyö, illegaalisen kirjallisuuden hankkiminen ja uusintapainatus, julistusten julkaiseminen jne. jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille» (»Rabotšeje Delo», n: o 6, s. 38—39).
Olemme monissa kohdin eri mieltä kuin B—v ja varsinkin olemme eri mieltä alleviivaamiimme sanoihin nähden, jotka erikoisen havainnollisesti osoittavat, että näpertelymme johdosta tuskaantuneena (kuten kaikki vähänkin ajattelevat käytännönmiehet) B—v ei voi »ekonomistisen» painolastinsa takia löytää ulospääsyä sietämättömästä tilanteesta. Ei, kyllä yhteiskunta nostaa tavattoman paljon henkilöitä, jotka ovat kelvollisia »työhön», mutta me emme osaa käyttää heitä kaikkia hyväksemme. Liikkeemme kriitillinen ylimenotila tässä suhteessa voidaan määritellä sanoilla: väkeä ei ole ja – väkeä on paljonkin. Väkeä on paljonkin sen vuoksi, että työväenluokka ja yhä erilaisemmat yhteiskuntakerrokset nostavat esiin joka vuosi yhä suuremman määrän väkeä, joka on tyytymätöntä, joka haluaa protestoida, joka on valmis voimiensa mukaan auttamaan taistelua itsevaltiutta vastaan, jonka sietämätöntä komentoa eivät kaikki vielä tajua, mutta jonka yhä laajemmat joukot jo yhä selvemmin tuntevat. Mutta samaan aikaan väkeä puuttuu siksi, kun ei ole ohjaajia, ei ole poliittisia johtajia, ei ole organisaattorikykyjä, jotka pystyvät järjestämään niin laajan ja samalla niin yhtenäisen ja sopusuhtaisen toiminnan, että siinä tarjoutuisi tilaisuus käyttää jokaista pienintäkin voimaa. »Vallankumouksellisten järjestöjen kasvu ja kehitys» ei jää jälkeen ainoastaan työväen liikkeen kasvusta, minkä B—vkin tunnustaa, vaan myös yleisdemokraattisen liikkeen kasvusta kaikissa väestökerroksissa. (Nykyään B—v nähtävästi hyväksyisi tämänkin lisäyksenä johtopäätökseensä. ) Vallankumouksellisen toiminnan vauhti ja mittavuus on liian suppea liikkeen laajaan vaistonvaraiseen perustaan verrattuna, sitä painaa liian raskaana vaivainen teoria »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Vaikka nykyään muuten täytyy ei ainoastaan poliittisten agitaattorien, vaan myös sosialidemokraattiorganisaattorien »mennä kaikkien väestöluokkien keskuuteen» . Ja tuskinpa ainoakaan käytännönmies epäilee sitä, että sosialidemokraatit voisivat jakaa organisatorisen työnsä tuhansia osatehtäviä mitä erilaisimpien luokkien edustajien kesken. Spesialisoinnin puute on työmme teknisen puolen suurimpia puutteellisuuksia, jota B—v niin katkerasti ja täysin oikeutetusti valittaa. Mitä pienempiä tulevat olemaan yhteisen asian erilliset »operaatiot», sitä enemmän voidaan löytää henkilöitä, jotka ovat kykeneviä suorittamaan sellaisia operaatioita (ja jotka useimmissa tapauksissa ovat aivan kykenemättömiä kehittymään ammattivallankumouksellisiksi), ja sitä vaikeampaa poliisin on »pyydystää» kaikkia näitä »osatehtävien suorittajia», sitä vaikeampaa poliisin on pidätettyään henkilön jonkin pikkuasian vuoksi paisuttaa »juttua», joka vastaisi valtion »suojelus»-menoja. Mitä taas tulee niiden henkilöiden lukumäärään, jotka ovat valmiit avustamaan meitä, niin edellisessä luvussa jo viittasimme siihen tavattomaan muutokseen, mikä tässä suhteessa on tapahtunut joidenkin viiden vuoden kuluessa. Mutta toiselta puolen sitä varten, että kaikki nämä pienet osatehtävät voitaisiin koota yhdeksi kokonaisuudeksi ja ettei liikkeen tehtävien mukana pirstottaisi itse liikettä, sekä sitä varten, että voitaisiin valaa pikkutehtävien täyttäjään sitä uskoa hänen työnsä välttämättömyyteen ja tärkeyteen, jota ilman hän ei tule koskaan toimimaankaan , kaikkea tätä varten tarvitaan nimenomaan luja koeteltujen vallankumouksellisten järjestö. Kun tällainen järjestö on olemassa, niin usko puolueen voimaan lujittuu sitä enemmän ja leviää sitä laajemmalle, mitä salaisempi tämä järjestö on, ja onhan selvä asia, että sodassa on kaikkein tärkeintä saada ei ainoastaan oma armeija luottamaan voimaansa, vaan myös vihollinen ja kaikki puolueettomat ainekset tunnustamaan se; hyvänsuopainen puolueettomuus voi toisinaan ratkaista asian. Kun on olemassa sellainen järjestö, joka seisoo vankalla teoreettisella pohjalla ja jolla on sosialidemokraattinen äänenkannattaja, ei ole l mitään syytä pelätä, että monilukuiset liikkeen mukaan l vedetyt »sivulliset» ainekset suistaisivat sen pois oikealta tieltä (päinvastoin me huomaamme, miten juuri nykyään, näpertelyn vallitessa, monet sosialidemokraatit kallistuvat »Credon» linjalle kuvitellen, että vain he ovat sosialidemokraatteja). Sanalla sanoen spesialisointi edellyttää välttämättömästi keskitystä ja vuorostaan ehdottomasti vaatii sitä.
Mutta mielestämme itse B—v, joka on kuvannut niin erinomaisesti spesialisoinnin välttämättömyyttä, ei anna sille riittävästi arvoa edellä esitetyn lausuntonsa toisessa osassa. Hän sanoo, ettei ole riittävästi työläisistä lähtöisin olevia vallankumouksellisia. Se on aivan oikein sanottu, ja taaskin me alleviivaamme sitä, että »läheisen tarkkailijan arvokas tiedonanto» vahvistaa täysin oikeaksi käsityksemme sosialidemokratian nykyisen kriisin syistä ja siis myös keinoista, joiden avulla siitä voidaan parantua. Eivät ainoastaan vallankumoukselliset yleensä jää jälkeen joukkojen vaistonvaraisesta noususta, vaan vieläpä työläisvallankumouksellisetkin jäävät jälkeen työläisjoukkojen vaistonvaraisesta noususta. Ja tämä tosiasia todistaa mitä havainnollisimmin, vieläpä »käytännölliseltäkin» näkökannalta ei ainoastaan tolkuttomaksi, vaan jopa poliittisesti taantumukselliseksikin sen »pedagogian», jota meille niin usein tarjoillaan käsiteltäessä kysymystä velvollisuuksistamme työläisiä kohtaan. Tämä seikka todistaa, että kaikkein ensimmäinen, välttämättömin velvollisuutemme on edistää sellaisten työläisvallankumouksellisten kehittämistä, jotka ovat puoluetoimintaan nähden samalla tasolla kuin intellektuellivallankumouksellisetkin (alleviivaamme sanat puoluetoimintaan nähden, sillä muissa suhteissa samanlaisen tason saavuttaminen on työläisille, vaikkakin tarpeellista, niin kuitenkin paljon vaikeampaa eikä niin ehdottoman tärkeää). Sen vuoksi päähuomio on. kiinnitettävä siihen, että työläisiä nostetaan vallankumouksellisten tasolle, eikä suinkaan siihen, että itse laskeuduttaisiin ehdottomasti »työläisjoukon» tasolle, niin kuin »ekonomistit» tahtovat, tai ehdottomasti »keskitason työläisten» tasolle kuten »Svoboda» haluaa (kohoten tässä suhteessa »ekonomistisen» »pedagogian» toiselle portaalle). En ollenkaan tahdo kieltää työläisille tarkoitetun helppotajuisen kirjallisuuden ja erikoisen takapajuisille työläisille tarkoitetun hyvin helppotajuisen (mutta ei tietenkään humpuuki-) kirjallisuuden välttämättömyyttä. Mutta minua suututtaa tuo ainainen pedagogian sekoittaminen politiikan kysymyksiin, järjestökysymyksiin. Tehän, herrat »keskitason työläisestä» huolehtijat, itse asiassa pikemminkin loukkaatte työläisiä, kun tahdotte välttämättömästi kumartua ennen kuin alatte puhua työväenpolitiikasta ja työväenjärjestöstä. Puhukaa toki vakavista asioista selkä suorana ja jättäkää pedagogia pedagogeille älkääkä poliitikoille ja organisaattoreille! Eikö intelligenssin keskuudessa ole samoin eturivin miehiä, »keskitason» väkeä ja »joukkoja»? Eivätkö kaikki tunnusta välttämättömiksi myös intelligenssille tarkoitettuja helppotajuisia kirjoja ja eikö niitä kirjoiteta? Mutta kuvitelkaapa, että ylioppilaiden tai lukiolaisten järjestämistä käsittelevän artikkelin kirjoittaja ryhtyisi artikkelissaan märehtimään aivan kuin jonakin uutuutena ajatusta, että ennen kaikkea tarvitaan »keskitason ylioppilaiden» järjestö. Sellainen kirjoittaja joutuisi varmasti pilkaksi eikä syyttä. Hänelle sanottaisiin: antakaa meille organisaatioaatteita, jos teillä sellaisia on, kyllä me itse osaamme ottaa selvän, kuka meistä on »keskitasoa», kuka ylempänä ja kuka alempana. Mutta jos teillä ei ole omia organisaatioaatteita, niin kaikki väkinäiset »joukkoja» ja »keskitason» väkeä koskevat ajatuksenne osoittautuvat suorastaan ikävystyttäviksi. Ymmärtäkää toki, että »politiikka»- ja »järjestö»-kysymykset ovat jo sellaisinaan siksi vakavia, ettei niistä voida puhua muuten kuin täysin vakavasti: työläisiä (samoin kuin ylioppilaita ja lukiolaisia) voidaan ja täytyy valmentaa siihen, että heidän kanssaan voitaisiin ottaa puheeksi nämä kysymykset, mutta kun te kerran olette jo ottaneet ne puheeksi, niin antakaa todellisia vastauksia älkääkä peruutuko, älkää pitäkö mittapuuna »keskitason» väkeä tai »joukkoja», älkää yrittäkö selviytyä asiasta sanasutkauksilla tai fraaseilla .
Täysin valmentuakseen tehtäväänsä myös työläisvallan-kumouksellisen täytyy tulla ammattivallankumoukselliseksi. Sen vuoksi B—v on väärässä sanoessaan, että kun työläinen tekee työtä tehtaassa 111/2 tuntia, niin muut vallankumouksellisen toiminnan tehtävät (paitsi agitaatiota) »jäävät pakostakin pääasiallisesti tavattoman vähäisten intelligenttivoimien hartioille». Näin ei tapahdu ollenkaan »pakosta», vaan meidän takapajuisuutemme takia, sen vuoksi, ettemme tajua velvollisuuttamme auttaa jokaista kykyjensä puolesta etevää työläistä muuttumaan ammattiagitaattoriksi, -organisaattoriksi, -propagandistiksi, kirjallisuuden ammattilevittäjäksi ym. ym. Tässä suhteessa me tuhlaamme suorastaan häpeällisesti voimiamme, emme osaa varjella sitä, mitä tulisi kasvattaa ja kehittää erikoisen huolehtivaisesti. Katsokaa saksalaisia: heillä on sata kertaa enemmän voimia kuin meillä, mutta he ymmärtävät erinomaisesti, ettei »keskitason» väen keskuudesta nouse kovinkaan usein todella kyvykkäitä agitaattoreita ym. Sen vuoksi he pyrkivät asettamaan jokaisen kyvykkään työläisen heti paikalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa hänen kykyjään voitaisiin kehittää täydellisiksi ja käyttää täydellisesti: hänestä tehdään ammattiagitaattori, häntä rohkaistaan avartamaan työkenttäänsä laajentamalla sitä yhdestä tehtaasta koko ammattia käsittäväksi ja yhden paikkakunnan puitteista koko maata käsittäväksi. Hän hankkii kokemusta ja taitoa ammatissaan, hän laajentaa näköpiiriään ja tietojaan, hän tarkkailee läheltä muiden paikkakuntien ja muiden puolueiden eteviä poliittisia johtajia, hän pyrkii nousemaan itse yhtä korkealle ja yhdistämään työväentuntemuksensa ja verekset sosialistiset vakaumuksensa siihen ammattikoulutukseen, jota ilman proletariaatti ei voi käydä sitkeää taistelua vihollistensa erinomaisen hyvin koulutettuja rivistöjä vastaan. Siten ja vain siten työläisjoukosta nousee esiin Bebeleitä ja Auereita. Mutta se, mikä poliittisesti vapaassa maassa tapahtuu huomattavassa määrin itsestään, meillä pitää järjestöjemme tehdä järjestelmällisellä työllä. Vähänkään lahjakas ja »toiveita herättävä» työläisagitaattori ei saa työskennellä tehtaassa 11 tuntia. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän eläisi puolueen varoilla, että hän osaisi hyvissä ajoin siirtyä illegaaliseen asemaan, että hän voisi vaihtaa toimintapaikkaansa, sillä muuten hän ei saa hankituksi laajaa kokemusta, ei voi laajentaa näköpiiriään eikä kykene kestämään edes muutamia vuosia taistelussa santarmeja vastaan. Mitä laajemmaksi ja syvemmäksi tulee työläisjoukkojen vaistonvarainen nousu, sitä enemmän niiden keskuudesta nousee sekä lahjakkaita agitaattoreita että lahjakkaita organisaattoreita, propagandisteja ja »käytännönmiehiä» tämän sanan hyvässä merkityksessä (joita on niin vähän meidän intelligenssimme keskuudessa, joka suurelta osaltaan on hiukan venäläisittäin leväperäistä ja kankealiikkeistä). Kun meillä tulee olemaan erikoisesti valmennettujen ja pitkäaikaisen koulun käyneiden työläisvallankumouksellisten joukko-osastoja (ja sitä paitsi tietysti »kaikkien eri aselajien» vallankumouksellisia), niin silloin näitä osastoja ei voi lannistaa minkäänlainen valtiollinen poliisi maailmassa, sillä nämä joukko-osastot, jotka on kokoonpantu vallankumoukselle rajattoman uskollisista ihmisistä, tulevat nauttimaan samalla mitä laajimpien työläisjoukkojen rajatonta luottamusta. Ja se on meidän suoranainen vikamme, että me liian vähän »sysäämme» työläisiä tälle ammattivallankumouksellisen kouliintumisen tielle, mikä heillä on yhteinen »intellektuellien» kanssa, että me liian usein vedämme työläisiä taaksepäin tyhmillä puheillamme siitä, mikä on »voimien mukaista» työläisjoukoille, »keskitason työläisille» jne.
Tässä kuten muissakin suhteissa organisatorisen työn vähäinen vauhti ja mittavuus on ilmeisessä ja kiinteässä (joskin »ekonomistien» ja aloittelevien käytännönmiesten valtavalle enemmistölle käsittämättömässä) yhteydessä teoriamme ja poliittisten tehtäviemme kaventamiseen. Vaistonvaraisuuden kumartaminen synnyttää jonkinlaista pelkoa astua askeltakaan edemmäksi sitä, mikä on joukkojen »voimien mukaista», pelkoa kohota liian korkealle, yläpuolelle joukkojen lähimpien ja välittömien tarpeiden yksinkertaista palvelemista. Älkää pelätkö, hyvät herrat! Muistakaa, että me olemme organisatorisessa suhteessa niin alhaalla, että typerä on itse ajatuskin, että me voisimme kohota liian korkealle!
e) »SALALIITTOLAIS»-JÄRJESTÖ JA »DEMOKRATISMI»
Mutta keskuudessamme on hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat niin herkkiä »elämän äänelle», että pelkäävät juuri sitä enemmän kuin mitään muuta ja syyttävät tässä esitettyjen mielipiteiden kannattajia »narodnajavoljalaisuudesta», »demokratismin» ymmärtämättömyydestä ym. Pitää pysähtyä tarkastelemaan näitä syytöksiä, joita »Rabotšeje Delo» on tietysti rientänyt kannattamaan.
Näiden rivien kirjoittaja tietää oikein hyvin, että pietarilaiset »ekonomistit» syyttivät narodnajavoljalaisuudesta jo »Rabotšaja Gazetaakin» (mikä onkin ymmärrettävää, jos sitä verrataan »Rabotšaja Mysliin»). Meitä ei sen vuoksi ollenkaan hämmästyttänyt, kun pian sen jälkeen, kun »Iskra» oli alkanut ilmestyä, saimme eräältä toverilta kuulla, että X: n kaupungin sosialidemokraatit nimittävät »Iskraa» »narodnajavoljalaiseksi» lehdeksi. Meistä tuo syytös oli tietystikin vain mairitteleva, sillä ketäpä kunnon sosialidemokraattia eivät »ekonomistit» olisi syyttäneet narodnajavoljalaisuudesta?
Nämä syytökset aiheutuvat kahdenlaisista väärinkäsityksistä. Ensiksikin meillä tunnetaan niin huonosti vallankumouksellisen liikkeen historiaa, että jokaista ajatusta sellaisen keskitetyn taistelujärjestön luomisesta, joka julistaa päättävän sodan tsarismille, nimitetään »narodnajavoljalaisuudeksi». Mutta sitä erinomaista järjestöä, joka oli 70-luvun vallankumouksellisilla ja jonka tulisi olla esikuvana meille kaikille, eivät suinkaan luoneet narodnajavoljalaiset, vaan zemlja-i-voljalaiset69, jotka jakautuivat kahtia tsornyi peredelin kannattajiin ja narodnajavoljalaisiin. Sen vuoksi on sekä historiallisesti että loogillisesti järjetöntä nähdä vallankumouksellisessa taistelujärjestössä jotakin erikoisesti narodnajavoljalaisuudelle ominaista, sillä mikään vallankumouksellinen suunta, jos se todella ajattelee vakavaa taistelua, ei voi tulla toimeen ilman tällaista järjestöä. Narodnajavoljalaisten virhe ei ollut se, että he pyrkivät vetämään järjestöönsä kaikki tyytymättömät ja suuntaamaan tämän järjestön ratkaisevaan taisteluun itsevaltiutta vastaan. Päinvastoin se oli heidän suuri historiallinen ansionsa. Heidän virheensä oli se, että he nojautuivat teoriaan, joka itse asiassa ei ollut lainkaan vallankumouksellinen teoria, eivätkä osanneet tai eivät voineet yhdistää liikettään erottamattomasti yhteen luokkataistelun kanssa, mikä oli käynnissä kehittyvän kapitalistisen yhteiskunnan sisällä. Ja vain se, ettei ole ymmärretty lainkaan marxilaisuutta (tai se on »ymmärretty» »struvelaisuuden» hengessä), on voinut synnyttää sellaisen mielipiteen, että työväen vaistonvaraisen joukkoliikkeen syntyminen vapauttaa meidät velvollisuudesta luoda yhtä hyvä ja vielä verrattomasti paljon parempikin vallankumouksellisten järjestö kuin oli Zemlja i Voljan jäsenillä. Tämä liike päinvastoin juuri asettaa meille sen velvollisuuden, sillä proletariaatin vaistonvarainen taistelu ei muodostukaan proletariaatin oikeaksi »luokkataisteluksi» ennen kuin sitten vasta, kun sitä johtaa luja vallankumouksellisten järjestö.
Toiseksi monet, heidän joukossaan nähtävästi myös B. Kritševski (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 18), ymmärtävät väärin sen polemiikin, jota sosialidemokraatit ovat aina käyneet sellaista mielipidettä vastaan, että poliittinen taistelu on »salaliittoilua». Me olemme vastustaneet ja tulemme tietysti aina vastustamaan poliittisen taistelun typistämistä salaliittoiluksi , mutta on ilman muuta selvää, ettei tämä merkinnyt lainkaan lujan vallankumouksellisen järjestön välttämättömyyden kiistämistä. Ja esimerkiksi alaviitteessä mainitussa kirjasessa, samalla kun siinä polemisoidaan poliittisen taistelun salaliittoiluksi typistämistä vastaan, kuvaillaan (sosialidemokraattisena ihanteena) järjestöä, joka on niin luja, että se voisi »ryhtyä ratkaisevan iskun antamiseksi itsevaltiudelle» sekä »kapinaan» että kaikkiin »muihin hyökkäysmenetelmiin» . Muotonsa puolesta tällaista lujaa vallankumouksellista järjestöä itsevaltiuden maassa voidaan nimittää »salaliittolais»-järjestöksikin, sillä ranskalaisperäinen sana »konspiraatio» merkitsee samaa kuin venäjän kielessä »zagovor» , ja salaisuus on välttämätöntä tällaiselle järjestölle mitä suurimmassa määrin. Salaisuus on sellaiselle järjestölle niin välttämätön ehto, että kaikki muut ehdot (jäsenten lukumäärä, niiden valikointi, tehtävät yms. ) on sovitettava sen mukaisesti. Siksi olisi tavattoman naiivia pelätä syytöksiä, että me sosialidemokraatit tahdomme luoda salaliittolaisjärjestön. Näiden syytösten pitää olla jokaiselle »ekonomismin» viholliselle ylitä mairittelevia kuin syytökset »narodnaja-voljalaisuudestakin».
Meille esitetään vastaväite: sellainen voimakas ja ehdottoman salainen järjestö, joka keskittää käsiinsä kaikki maanalaisen toiminnan langat ja joka välttämättömyyden pakosta on sentralistinen järjestö, voi liian helposti syöksyä ennenaikaiseen hyökkäykseen, voi kärjistää harkitsemattomasti liikettä ennen kuin se poliittisen tyytymättömyyden kasvun, työväenluokan kuohunnan ja suuttumuksen voiman yms. kannalta on mahdollista ja tarpeellista. Siihen n vastaamme: abstraktisesti puhuen ei tietenkään voida kieltää sitä, että taistelujärjestö saattaa viedä harkitsemattomaan taisteluun, joka voi päättyä tappioon, mikä toisissa olosuhteissa ei olisi lainkaan välttämätön. Mutta tällaisessa kysymyksessä ei voida rajoittua abstraktisiin käsityksiin, sillä jokaiseen taisteluun sisältyy abstraktinen tappion mahdollisuus, eikä ole muuta keinoa vähentää tätä mahdollisuutta kuin valmistella järjestyneesti taistelua. Mutta jos me asetamme tämän kysymyksen Venäjän nykyolojen konkreettiselle pohjalle, niin on tehtävä se myönteinen johtopäätös, että luja vallankumouksellinen järjestö on ehdottomasti välttämätön juuri lujuuden antamiseksi liikkeelle ja sen varjelemiseksi mahdollisilta harkitsemattomilta hyökkäyksiltä. Juuri nyt, kun puuttuu tällainen järjestö ja vallankumouksellinen liike kasvaa nopeaa vauhtia vaistonvaraisesti, havaitaan jo kaksi toisilleen vastakohtaista äärimmäisyyttä (jotka, kuten kuuluukin, »koskettavat toisiaan»): milloin täysin kestämätön »ekonomismi» ja maltillisuuden saarnaaminen, milloin taas yhtä kestämätön »eksitaatio-terrori», joka pyrkii »kehittyvässä ja lujittuvassa, mutta vielä lähempänä alkua kuin loppuaan olevassa liikkeessä herättämään keinotekoisesti sen lopun enteitä» (V. Zasulitš, »Zarja», n: o 2—3, s. 353). Ja »Rabotšeje Delon» esimerkki osoittaa, että on jo olemassa sosialidemokraatteja, jotka antautuvat näiden molempien äärimmäisyyksien edessä. Tällainen ilmiö on luonnollinen kaikkien muiden syiden lisäksi myös siitä syystä, että »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» ei koskaan tyydytä vallankumouksellista, ja aina tulee syntymään vastakkaista äärimmäisyyttä milloin siellä, milloin täällä. Vain keskitetty taistelujärjestö, joka noudattaa järkähtämättä sosialidemokraattista politiikkaa ja tyydyttää niin sanoaksemme kaikki vallankumoukselliset vaistot ja pyrkimykset, kykenee varjelemaan liikettä harkitsemattomalta hyökkäykseltä ja valmistelemaan menestystä lupaavan hyökkäyksen.
Edelleen meille esitetään vastaväite, että organisaatiosta esitetty mielipide on ristiriidassa »demokratismin periaatteen» kanssa. Siinä määrin kuin edellinen syytös on erityisesti venäläistä alkuperää, samassa määrin tämä syytös on luonteeltaan erityisesti ulkomaista laatua. Ja vain ulkomainen järjestö (Venäläisten Sosialidemokraattien Liitto) on voinut antaa toimitukselleen muiden ohjeiden muassa seuraavan ohjeen:
»Organisaatioperiaate. Sosialidemokratian menestyksellisen kehityksen ja yhdistämisen nimessä tulee korostaa, kehittää ja puolustaa sen puolue järjestön periaatteena laajaa demokratismia, mikä on erikoisen välttämätöntä puolueemme riveissä ilmenneiden antidemokraattisten tendenssien vuoksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18).
Seuraavassa luvussa tulemme näkemään, kuinka nimenomaan »Rabotšeje Delo» taistelee »Iskran» »antidemokraattisia tendenssejä» vastaan. Mutta nyt tarkastelkaamme lähemmin tätä »ekonomistien» esittämää »periaatetta». Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että »laajan demokratismin periaatteeseen» sisältyy kaksi seuraavaa välttämätöntä ehtoa: ensiksikin täydellinen julkisuus ja toiseksi kaikkien toimipaikkojen täyttäminen vaalien kautta. Olisi naurettavaa puhua demokratismista ilman julkisuutta ja vielä ilman sellaista julkisuutta, mikä ei rajoittuisi vain järjestön jäseniin. Me sanomme Saksan sosialistisen puolueen järjestöä demokraattiseksi, sillä siinä tapahtuu kaikki avoimesti aina puolueen edustajakokouksen istuntoja myöten; mutta kukaan ei sano demokraattiseksi sellaista järjestöä, joka on peitetty salaisuuden verholla kaikilta sen jäsenyyteen kuulumattomilta. Herää kysymys, mikä tarkoitus on »laajan demokratismin periaatteen» esittämisellä, kun salainen järjestö ei voi toteuttaa tämän periaatteen perusehtoa? »Laaja periaate» osoittautuu vain helskyväksi, mutta tyhjäksi fraasiksi. Eikä siinä kaikki. Tämä fraasi on todistuksena siitä, ettei lainkaan ymmärretä ajankohdan polttavia päivän tehtäviä organisatorisessa suhteessa. Kaikki tietävät, kuinka suuri on meillä vallitseva vallankumouksellisten »laajan» joukon julkisuus. Me näimme, miten katkerasti valittaa tätä seikkaa B—v, joka aivan oikein vaatii »jäsenten tarkkaa valikointia» (»Rabotšeje Delo», n: o 6, s. 42). Ja nyt ilmaantuu »elämän tunnollaan» kerskailevia henkilöitä, jotka tällaisten olosuhteiden vallitessa eivät korosta välttämättömänä mitä ankarinta salaisuutta ja jäsenten mitä tarkinta (ja siis rajoitetumpaa) valikointia, vaan — »laajaa demokratismin periaatetta»! Tällaisesta sanotaan, että kylläpä meni männikköön!
Demokratismin toiseen tunnusmerkkiin, valinnallisuuteen nähden, eivät asiat ole sen paremmalla kannalla. Maissa, joissa vallitsee poliittinen vapaus, tämä ehto on luonnostaan lankeava. »Puolueen jäseneksi katsotaan jokainen, joka tunnustaa puolueohjelman periaatteet ja tukee puoluetta voimiensa mukaan», sanotaan Saksan sosialidemokraattisen puolueen järjestösääntöjen ensimmäisessä pykälässä. Ja kun koko poliittisen toiminnan areena on kaikkien nähtävissä kuin teatterin näyttämölava katsojien edessä, niin sen, tunnustetaanko vai ei, kannatetaanko vai vastustetaan, tietävät kaikki sekä sanomalehdistä että kansankokousten kautta. Kaikki tietävät, että sellainen ja sellainen poliittinen toimihenkilö on alkanut uransa siitä ja siitä, kehittynyt niin ja niin, esiintynyt vaikealla elämän hetkellä niin ja niin, hänelle ovat ominaisia yleensä sellaiset ja sellaiset piirteet, ja sen vuoksi kaikki puolueen jäsenet voivat tietenkin asiantuntemuksella valita tällaisen toimihenkilön määrättyyn puoluetehtävään tai jättää valitsematta. Puoluehenkilön jokaisen askelen yleinen (kirjaimellisessa merkityksessä) valvonta hänen poliittisen toimintansa uralla luo automaattisesti toimivan koneiston, joka antaa tulokseksi sen, mitä biologiassa nimitetään »parhaiten mukautuneiden eloon jäämiseksi». »Luonnollinen valinta» täydellisen julkisuuden, valinnallisuuden ja yleisen valvonnan pohjalla on takeena siitä, että jokainen toimihenkilö joutuu lopultakin »omalle hyllylleen», antautuu hänen voimilleen ja kyvyilleen sopivimpaan työhön, saa itse kokea nahassaan virheittensä kaikki seuraukset ja todistaa kaikkien edessä pystyvänsä tunnustamaan virheensä ja välttämään niitä.
Koettakaapa sijoittaa tämä kuva meidän itsevaltiutemme sallimiin puitteisiin! Onko meillä ajateltavissa, että kaikki, jotka »tunnustavat puolueohjelman periaatteet ja tukevat puoluetta voimiensa mukaan», voisivat valvoa maanalaisena toimivan vallankumouksellisen jokaista askelta? Että he kaikki valitsisivat viimeksi mainittujen joukosta tämän tai tuon, silloin kun vallankumouksellisen on pakko toiminnan edun tähden salata näiden »kaikkien» yhdeksältä kymmenesosalta, kuka hän on? Ajatelkaa edes hiukan syvemmin noiden »Rabotšeje Delon» suurten sanojen merkitystä, niin te huomaatte, että puoluejärjestön »laaja demokratismi» itsevaltiuden pimeydessä, santarmien seuloessa tarkasti väkeä, on vain mitätön ja vahingollinen leikkikalu. Se on pelkkä leikkikalu, sillä mikään vallankumouksellinen järjestö ei ole milloinkaan toteuttanut käytännössä laajaa demokratismia eikä parhaalla tahdollaankaan voi sitä toteuttaa. Se on vahingollinen leikkikalu, sillä yritykset noudattaa käytännössä »laajaa demokratismin periaatetta» auttavat vain poliisia laajojen palojen järjestämisessä ja ikuistavat vallitsevan näpertelyn, kääntävät käytännönmiesten ajatukset pois vakavasta ja välttämättömästä tehtävästä kehittää itsestään ammattivallankumouksellisia ja kiinnittävät heidän huomionsa kaikenlaisten yksityiskohtaisten vaalijärjestelmien »paperi»-sääntöjen laatimiseen. Vain ulkomailla, minne usein kokoontuu ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta löytää itselleen oikeaa, elävää työtä, on tällainen »demokratismilla leikkiminen» voinut kehittyä siellä täällä ja varsinkin erilaisten pikku ryhmien keskuudessa.
Osoittaaksemme lukijalle täysin kelvottomaksi sen »Rabotšeje Delon» mielimenetelmän, jonka mukaan etualalle nostetaan sellainen miellyttävältä näyttävä »periaate» kuin demokratismi vallankumoustoiminnassa, viittaamme jälleen todistajaan. Tämä todistaja — Lontoossa ilmestyvän »Nakanune» -lehden toimittaja J. Serebrjakov — tuntee suurta mieltymystä »Rabotšeje Deloa» kohtaan ja vihaa suuresti Plehanovia ja »plehanovilaisia»; kirjoituksissa ulkomaisen Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton jakautumisen johdosta »Nakanune» on asettunut päättävästi »Rabotšeje Delon» puolelle ja syytänyt koko ryöpyn viheliäisiä sanoja Plehanovin niskaan. Mutta sitä arvokkaampi tämä todistaja on meille nyt tässä asiassa. »Nakanune» -lehden 7. n:ossa (heinäkuu 1899) julkaistussa kirjoituksessa »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksen johdosta» J. Serebrjakov sanoi »säädyttömäksi» sitä, että nostetaan esiin kysymyksiä »omahyväisyydestä, johtoasemasta ja niin sanotusta areiopagista vakavassa vallankumouksellisessa liikkeessä», ja kirjoitti muun ohella:
»Myškin, Rogatšov, Željabov, Mihailov, Perovskaja, Figner ym. eivät koskaan pitäneet itseään johtohenkilöinä, eikä kukaan ollut heitä valinnut eikä määrännyt johtajiksi, vaikka ho itse asiassa olivat niitä, sillä niin propagandakaudella kuin myös hallitusta vastaan käydyn taistelun kaudella he ottivat suorittaakseen raskaimman työn, menivät vaarallisimmille paikoille ja heidän toimintansa oli kaikkein tuloksellisinta. Eikä johtaja-asema langennut heille toiveittensa tuloksena, vaan se oli tulos heitä ympäröivien tovereitten luottamuksesta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa. Liian naiivia on pelätä jotakin areiopagia (ja jos sitä ei pelätä, niin miksi siitä sitten kirjoitetaan), joka voisi omavaltaisesti hallita liikettä. Kuka sitä kuuntelisi?»
Me kysymme lukijalta, mitä eroa on »areiopagin» ja »antidemokraattisten tendenssien» välillä? Ja eikö ole ilmeistä, että »Rabotšeje Delon» »miellyttävältä näyttävä» järjestöperiaate on aivan yhtä naiivi ja säädytön, — naiivi sen vuoksi, että »areiopagia» tai henkilöitä, joilla on »anti-demokraattisia tendenssejä», ei kukaan kerta kaikkiaan rupeaisi tottelemaan, jos kerran ei ole »heitä ympäröivien tovereitten luottamusta heidän älyynsä, tarmoonsa ja uskollisuuteensa». Säädytön, sillä se on demagoginen edesottamus, joka keinottelee yksien kunnianhimolla, toisten tietämättömyydellä liikkeemme todellisesta tilasta, kolmansien valmentumattomuudella sekä vallankumousliikkeen historian tuntemattomuudella. Ainoa vakava järjestöperiaate liikkeemme toimihenkilöitä varten tulee olla: mitä ankarin salaisuus, mitä tarkin jäsenten valikoiminen, ammattivallankumouksellisten valmentaminen. Kun nämä ominaisuudet ovat olemassa, niin on taattu enemmänkin kuin »demokratismi», nimittäin: täydellinen toverillinen luottamus vallankumouksellisten kesken. Ja tuo enemmän on meille ehdottoman välttämätöntä, sillä sen korvaamisesta yleisellä demokraattisella valvonnalla ei meillä Venäjällä voi olla puhettakaan. Ja olisi suuri virhe luulla, että todella »demokraattisen» valvonnan mahdottomuus tekisi vallankumouksellisen järjestön jäsenet valvontaa vailla oleviksi: heillä ei ole aikaa ajatella mitään demokratismin leikkimuotoja (demokratismin leikkimistä täydellistä keskinäistä luottamusta nauttivan suppean ryhmän sisällä), mutta vastuunalaisuutensa he tuntevat hyvin selvästi ja tietävät samalla kokemuksesta, että todellisten vallankumouksellisten järjestö ei kavahda mitään keinoja vapautuakseen kelvottomasta jäsenestä. Ja meillähän on myös aika pitkälle kehittynyt, kokonaisen historian omaava venäläisen (ja kansainvälisen) vallankumouksellisen väen yleinen mielipide, joka rankaisee armottoman ankarasti jokaisesta toverillisuuden velvoituksista poikkeamisesta (ja sisältyyhän »demokratismi», oikea eikä mikään leikkidemokratismi, elimellisenä osana tähän toverillisuuden käsitteeseen!) Kun otatte kaiken tämän huomioon, te ymmärrätte, että noista »antidemokraattisia tendenssejä» koskevista puheista ja päätöslauselmista löyhähtää yhtä ummehtunut haju kuin ulkomaisesta kenraalileikistä!
Täytyy vielä huomauttaa, että näiden puheiden toisen alkulähteen, so. naiiviuden, aiheuttajina ovat myös epäselvät käsitykset siitä, mitä on demokratia. Webb-puolisoiden kirjoittamassa kirjassa Englannin trade unioneista on mielenkiintoinen luku: »Alkeellinen demokratia». Kirjoittajat kertovat siinä, miten Englannin työläiset liittojensa olemassaolon ensi aikoina pitivät demokratian ehdottomana tunnusmerkkinä sitä, että kaikki suorittaisivat kaikkia tehtäviä liittojen johtamisessa: paitsi sitä, että kaikki kysymykset ratkaistiin kaikkien jäsenten äänestyksellä, myös virkatehtäviä hoitivat kaikki jäsenet vuorotellen. Tarvittiin pitkäaikaista historiallista kokemusta ennen kuin työläiset tulivat ymmärtämään, että sellainen käsitys demokratiasta on tolkuton ja että tarvitaan välttämättömästi toisaalta edustuslaitoksia ja toisaalta ammattitoimitsijoita. Tarvittiin muutamia finanssivararikkoja liittojen kassoissa ennen kuin työläiset tulivat käsittämään, että sellaista kysymystä kuin maksettavien jäsenmaksujen ja saatavien avustusten välinen suhteellisuus ei voida ratkaista vain pelkällä demokraattisella äänestyksellä, vaan että siinä tarvitaan myös vakuutusasiain erikoistuntijan mielipidettä. Tarkastelkaa edelleen Kautskyn kirjaa parlamentarismista ja kansan lainsäädännöstä, niin te näette, että marxilaisen teoreetikon tekemät johtopäätökset käyvät yhteen »vaistonvaraisesti» yhteenliittyneiden työläisten monivuotisen käytännön antamien opetusten kanssa. Kautsky nousee jyrkästi vastustamaan Rittinghausenin alkeellista käsitystä demokratiasta ja ivaa ihmisiä, jotka ovat valmiit demokratian nimessä vaatimaan, että »kansa toimittaisi välittömästi kansan lehdet», hän todistaa välttämättömiksi ammattilehtimiehet, -parlamenttimiehet ym. proletariaatin luokkataistelun johtamiseksi sosialidemokratian taholta, hyökkää »anarkistien ja kirjailijain sosialismia» vastaan, jotka »vaikutusta tavoitellen» ylistävät välitöntä kansan lainsäädäntöä eivätkä ymmärrä, että sen soveltaminen nykyisessä yhteiskunnassa on varsin ehdollista.
Se, joka on tehnyt käytännöllistä työtä liikkeessämme, tietää, miten laajalle opiskelevan nuorison ja työläisten keskuudessa on levinnyt »alkeellinen» käsitys demokratiasta. Ei ole ihme, että tämä käsitys löytää tiensä myös sääntöihin ja kirjallisuuteen. Bernsteiniläisen oppisuunnan »ekonomistit» kirjoittavat säännöissään: »10. §. Kaikki koko liitto-järjestön etuja koskevat asiat ratkaistaan sen kaikkien jäsenten äänten enemmistöllä. » Terroristisen oppisuunnan »ekonomistit» säestävät heitä: »on välttämätöntä, että komitean päätökset kiertäisivät kaikkien kerhojen kautta ja vasta sen jälkeen tulisivat varsinaisiksi päätöksiksi» (»Svoboda», n:o l, s. 67). Pankaa merkille, että tämä vaatimus laajasta yleisen äänestyksen soveltamisesta esitetään niiden vaatimusten lisäksi, joiden mukaan koko järjestö on rakennettava valinnallisuuden pohjalle! Meillä ei tietenkään ole ajatustakaan syyttää tästä käytännönmiehiä, joilla on ollut liian pienet mahdollisuudet tutustua todella demokraattisten järjestöjen teoriaan ja käytäntöön. Mutta kun »Rabotšeje Delo», joka tavoittelee johtavaa osaa, rajoittuu tällaisten olojen vallitessa päätöslauselmaan laajasta demokratismin periaatteesta, niin miten sitä voitaisiin olla nimittämättä pelkäksi »vaikutuksen tavoitteluksi»?
f) PAIKALLINEN JA YLEISVENÄLÄINEN TYÖ
Kun ne tässä esitettyä järjestösuunnitelmaa vastaan tehdyt väitteet, että tällainen järjestö on muka luonteeltaan epädemokraattinen ja salaliittolainen, ovat täysin perusteettomia, niin jää vielä kysymys, joka hyvin usein asetetaan ja joka vaatii yksityiskohtaista käsittelyä. Se on kysymys paikallisen ja yleisvenäläisen työn välisistä suhteista. Esitetään arveluja, eikö keskitetyn järjestön muodostaminen siirrä painopistettä edellisestä jälkimmäiseen? eikö se vahingoita liikettä heikentämällä yhteyksiämme työläisjoukkoihin ja yleensä paikallista agitaatiota? Me vastaamme tähän, että liikkeemme on viime vuosina kärsinyt juuri siitä, että paikalliset työntekijät ovat liian paljon kiinni paikallisessa työssä; että sen vuoksi on ehdottoman välttämätöntä siirtää jonkin verran painopistettä yleisvenäläiseen työhön; että sellainen siirtäminen ei heikennä, vaan lujittaa sekä yhteyksiämme että paikallista agitaatiotamme. Tarkastelemme kysymystä keskuslehdestä ja paikallisista sanomalehdistä ja pyydämme lukijaa muistamaan, että lehtityö ei ole meille muuta kuin esimerkki, joka valaisee paljon laajempaa ja monipuolisempaa vallankumouksellista toimintaa yleensä.
Joukkoliikkeen ensimmäisellä kaudella (vuosina 1896— 1898) paikalliset työntekijät tekivät yrityksen yleisvenäläisen äänenkannattajan »Rabotšaja Gazetan» perustamiseksi; seuraavalla kaudella (vuosina 1898—1900) liike ottaa valtavan askelen eteenpäin, mutta paikalliset äänenkannattajat vievät johtajien huomion kokonaan. Jos laskemme yhteen kaikki nämä paikalliset äänenkannattajat, niin tulokseksi saadaan suunnilleen yksi lehden numero kuukaudessa . Eikö tämä kuvaakin havainnollisesti näpertelyämme? Eikö tämä osoitakin selvästi, että vallankumouksellinen järjestömme jää jälkeen liikkeen vaistonvaraisesta noususta?
Jos hajallisten paikallisryhmien asemesta yhtenäinen järjestö olisi julkaissut saman numeromäärän lehtiä, niin me olisimme säästäneet huomattavasti voimia ja olisimme samalla myös turvanneet työllemme paljon suuremman lujuuden ja periytyvyyden. Tämän yksinkertaisen näkökohdan jättävät liian usein huomioon ottamatta niin ne käytännönmiehet, jotka aktiivisesti työskentelevät melkein yksinomaan paikallisia äänenkannattajia varten (valitettavasti asia on useimmissa tapauksissa nytkin niin), kuin ne sanomalehtimiehetkin, jotka tässä kysymyksessä osoittavat ihmeteltävää donquijotemaisuutta. Käytännönmies tyytyy tavallisesti l siihen käsitykseen, että paikallisten työntekijäin on »vaikea» ryhtyä perustamaan yleisvenäläistä lehteä ja että parempi on julkaista paikallisia lehtiä kuin ei mitään. Tämä viimeksi mainittu on tietysti aivan oikein, ja yleensä paikallisten lehtien tavattoman suuren merkityksen ja hyödyn j tunnustamisessa me emme jää jälkeen yhdestäkään käytännönmiehestä. Mutta eihän kysymys ole siitä, vaan siitä, eikö voitaisi vapautua hajanaisuudesta ja näpertelystä, jotka niin havainnollisesti ilmenevät siinä, että 21/2 vuoden aikana on koko Venäjällä ilmestynyt 30 numeroa paikallislehtiä. Älkää siis rajoittuko kiistattomaan, mutta liian yleiseen väitteeseen, että paikalliset lehdet ovat yleensä hyödyllisiä, vaan olkaa myös kyllin miehuullisia tunnustaaksenne avoimesti niiden kielteiset puolet, jotka kahden ja puolen vuoden kokemus on tuonut ilmi. Tämä kokemus todistaa, että paikalliset lehdet meidän oloissamme osoittautuvat useimmissa tapauksissa periaatteellisesti häilyviksi, poliittisesti merkityksettömiksi ja suhteettoman kalliiksi vallankumouksellisten voimien kulutuksen kannalta sekä teknisesti aivan epätyydyttäviksi (en tietenkään tarkoita painatustekniikkaa, vaan ilmestymisen tiheyttä ja säännöllisyyttä). Ja mainitut puutteellisuudet eivät ole satunnaisia, vaan väistämätön tulos siitä hajanaisuudesta, joka toisaalta selittää sen, että paikalliset sanomalehdet ovat olleet vallitsevina käsiteltävänä olevalla kaudella ja jota toisaalta pitää yllä tämä niiden vallitseva asema. Erilliselle paikallisjärjestölle on suorastaan ylivoimaista lehtensä periaatteellisen lujuuden turvaaminen ja sen nostaminen poliittisen äänenkannattajan tasolle, sille on ylivoimaista riittävän aineiston kokoaminen ja käyttäminen koko poliittisen elämämme valaisemiseksi. Ja se perustelu, jolla tavallisesti puolustetaan monilukuisten paikallisten sanomalehtien välttämättömyyttä vapaissa maissa — ne ovat halpoja, sillä paikalliset työläiset suorittavat painatuksen, sekä uutisaineisto saatetaan täydellisemmin ja nopeammin paikallisen väestön tietoon —, se perustelu kääntyy meillä paikallisia lehtiä vastaan, kuten kokemus osoittaa. Vallankumouksellisten voimien kulutuksen kannalta ne käyvät suhteettoman kalliiksi ja erikoisen harvoin ilmestyviksi siitä yksinkertaisesta syystä, että illegaalista lehteä varten, olipa se miten pieni tahansa, tarvitaan niin suuri maanalainen koneisto, että se vaatii suurta tehdasteollisuutta, sillä käsityöläisverstaassa ei sellaista koneistoa voida valmistaa. Maanalaisen koneiston alkeellisuus taas vie tämän tästä siihen (jokainen käytännönmies tietää paljonkin sellaisia esimerkkejä), että poliisi käyttää hyväkseen yhden tai parin numeron ilmestymistä ja levittämistä pannakseen toimeen joukkopalon, joka tekee niin puhdasta jälkeä, että kaikki pitää taas alkaa alusta. Hyvä maanalainen koneisto vaatii vallankumouksellisten hyvää ammattivalmennusta ja mitä johdonmukaisimmin toteutettua työnjakoa, mutta nämä molemmat vaatimukset ovat erilliselle paikallisjärjestölle aivan ylivoimaisia, olkoonpa se kyseellisellä hetkellä kuinka voimakas tahansa. Liikkeen erikoisia paikallisiakin etuja koko liikkeemme yleisistä eduista (työläisten periaatteellinen johdonmukainen sosialistinen ja poliittinen kasvattaminen) puhumattakaan palvelevat paremmin ei-paikalliset lehdet: tämä näyttää paradoksilta vain ensi silmäyksellä, todellisuudessa esittämämme kahden ja puolen vuoden kokemus todistaa sen kumoamattomasti. Jokainen myöntää, että jos kaikki ne paikalliset voimat, jotka julkaisivat 30 numeroa lehtiä, olisivat tehneet työtä yhden lehden hyväksi, niin sitä olisi voitu helposti julkaista 60, ellei satakin numeroa, ja se olisi siis täydellisemmin heijastanut liikkeen kaikkia puhtaasti paikallisluontoisiakin erikoisuuksia. Sellaisen järjestyneisyyden saavuttaminen on kieltämättä vaikeaa, mutta täytyyhän meidän tajuta sen välttämättömyys, jokaisen paikallisen kerhon pitää ajatella sitä Ja työskennellä aktiivisesti sen hyväksi, odottamatta sysäystä ulkoapäin ja viehättymättä siihen paikallisen lehden julkaisemismahdollisuuteen ja läheisyyteen, mikä — meidän vallankumouksellisen kokemuksemme antamien tietojen perusteella — osoittautuu huomattavassa määrin luulotelluksi. Ja huonon palveluksen käytännölliselle työlle tekevät ne käytännönmiehille erikoisen läheisiksi tekeytyvät sanoma-lehtimiehet, jotka eivät näe, että tuo on luulottelua, ja yrittävät selviytyä asiasta ihmeteltävän halpahintaisilla ja ihmeteltävän tyhjillä järkeilyillä: tarvitaan paikallislehtiä, tarvitaan piirilehtiä, tarvitaan yleisvenäläisiä lehtiä. Tietysti yleensä sanoen kaikkia niitä tarvitaan, mutta pitäähän ajatella myös paikan ja ajan asettamia ehtoja, kun kerran käydään käsiksi konkreettiseen organisaatiokysymykseen. Eikö se ole todellakin donquijotemaisuutta, kun »Svoboda» (n:o l, s. (38) varta vasten »pysähtyen sanomalehti-kysymykseen» kirjoittaa: »Meidän mielestämme kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa täytyy olla oma työväenlehti. Ei mistään muualta tuotu, vaan nimenomaan oma sanomalehti.» Kun tämä sanomalehtimies ei tahdo ajatella sanojensa merkitystä, niin ajatelkaa edes te, lukija, hänen puolestaan: kuinka monia kymmeniä ja ehkä satojakin »vähänkin huomattavia työläiskeskuksia» Venäjällä on ja millaista näpertelymme ikuistamista se olisikaan, jos jokainen paikallisjärjestö todellakin ryhtyisi julkaisemaan omaa lehteään! Miten suuresti tämä hajanaisuus auttaisikaan santarmejamme saamaan kiinni — ja vieläpä ilman »vähänkään huomattavaa» vaivaa — paikalliset työntekijät heti toiminnan alussa, antamatta heidän kehittyä todellisiksi vallankumouksellisiksi! — Yleisvenäläisessä sanomalehdessä, jatkaa kirjoittaja, eivät olisi mielenkiintoisia kuvaukset tehtailijain kolttosista ja »tehdasolojen pikkuseikoista erilaisissa, vieraissa kaupungeissa», mutta »orelilaisen ei ole lainkaan ikävää lukea omista Orelin asioista. Hän tietää joka kerta, ketä taas on ’otettu niskavilloista’, ketä ’löylytetty’, ja hän pääsee henkeen» (s. 69). Niin, niin, orelilainen pääsee henkeen, mutta liian suuresti »pääsee henkeen» myös sanomalehtimiehemme ajatus. Onko tällainen pikkunäpertelyn puolustaminen tahdikasta? sitä hänen olisi pitänyt ajatella. Me olemme yhtä valmiit kuin kuka tahansa tunnustamaan tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamisen välttämättömyyden ja tärkeyden, mutta onhan muistettava, että me olemme jo päässeet niin pitkälle, että pietarilaisten on ikävä lukea pietarilaisen »Rabotšaja Myslin» pietarilaisia kirjeitä. Tehtaissa vallitsevien epäkohtien paljastamiseksi paikkakunnilla meillä on aina ollut ja täytyy aina vastedeskin olla lentolehtisiä, mutta lehtityyppiä meidän tulee kohottaa eikä alentaa tehdasoloja käsittelevän lentolehtisen tasolle. »Lehteä» varten me emme tarvitse niinkään paljon »pikkuseikkain» kuin suurten, tehdaselämälle tyypillisten epäkohtien paljastuksia, sellaisia paljastuksia, jotka on tehty erikoisen silmiinpistävien esimerkkien perusteella ja jotka sen vuoksi ovat omiaan kiinnostamaan kaikkia työläisiä ja liikkeen kaikkia johtajia, ovat omiaan todella rikastuttamaan heidän tietojaan, laajentamaan heidän näköpiiriään ja panemaan alulle työläisten heräämisen’ uudella paikkakunnalla, uudella ammattialalla.
»Sitä paitsi paikallisessa lehdessä voidaan puuttua heti tuoreeltaan kaikkiin tehtaan päällystön ja muidenkin viranomaisten kolttosiin. Mutta ennen kuin tiedonanto saapuu kaukana olevaan yhteiseen lehteen, on itse paikalla jo ennätetty unohtaa, mitä oli tapahtunut: ’Koskahan se luokin tapahtui, kunpa sen nyt muistaisi!’» (sama). Niinpä juuri: kunpa sen muistaisi! Kahden ja puolen vuoden kuluessa ilmestyneet 30 numeroa jakautuvat 6 kaupungin kesken, kuten samasta tietolähteestä saamme tietää. Kaupunkia kohti tulee siis keskimäärin yksi lehden numero puolessa vuodessa! Ja vaikkapa meidän kevytmielinen sanomalehtimiehemme otaksumissaan lisäisi paikallisen työn tuottavuuden kolminkertaiseksi (mikä keskisuureen kaupunkiin nähden olisi ehdottomasti väärin, sillä näpertelyn puitteissa on mahdotonta laajentaa huomattavasti tuottavuutta), niin sittenkin saataisiin vain yksi numero kahdessa kuukaudessa, ts. jotakin sellaista, mikä ei muistuta lainkaan »puuttumista heti tuoreeltaan». Ja kuitenkin olisi riittävää, jos kymmenen paikallisjärjestöä liittyisi yhteen ja panisi edustajansa’ toimimaan aktiivisesti yhteisen lehden järjestämiseksi, ja silloin voitaisiin koko Venäjällä »puuttua» ei pikkuseikkoihin, vaan todella huomattaviin ja tyypillisiin väärinkäytöksiin kerran kahdessa viikossa. Tätä ei epäile kukaan, joka tuntee asiaintilan järjestöissämme. Illegaalisen lehden ei kannata yleensä ajatellakaan vihollisen saamista kiinni itse teossa, mikäli tämä ymmärretään vakavassa mielessä eikä vain koreina sanoina: sen voi tehdä vain salaa levitettävä lentolehtinen, sillä tällaisen kiinnisaamisen Pitää tavallisesti tapahtua korkeintaan päivän tai parin kuluessa (ottakaa esimerkiksi tavallinen lyhytaikainen lakko, tehdasmellakka tai mielenosoitus jne.).
»Työläinen ei elä ainoastaan tehtaassa, vaan myös kaupungissa», jatkaa kirjoittajamme kohoten yksityisasioista yleisiin niin ankaran johdonmukaisesti, että se olisi kunniaksi itse Boris Kritševskille. Ja hän viittaa kysymyksiin, jotka koskevat kaupunkiduumia, kaupunkien sairaaloita ja kaupunkien kouluja, vaatien, ettei työväenlehti sivuuttaisi vaitiololla kaupungin asioita yleensä. — Vaatimus on sinänsä erinomainen, mutta se kuvaa erikoisen havainnollisesti sitä sisällyksetöntä abstraktisuutta, johon liian usein rajoitutaan paikallisista sanomalehdistä puhuttaessa. Ensiksikin, jos »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» ilmestyisi todellakin lehtiä niin yksityiskohtaisine kaupunkiosastoineen kuin »Svoboda» tahtoo, niin meidän oloissamme, Venäjän oloissa, se rämettyisi kiertämättömästi todelliseksi pikkunäpertelyksi, johtaisi siihen, että heikkenisi tietoisuus tsaarin itsevaltiutta vastaan kohdistuvan yleisvenäläisen vallankumouksellisen rynnistyksen tärkeydestä, se voimistaisi sen suunnan hyvin elinvoimaisia, pikemminkin kätkeytyneitä tai tallattuja kuin juurineen poiskitkettyjä taimia, joka on jo tehnyt itsensä tunnetuksi kuuluisalla lauseellaan vallankumousmiehistä, jotka puhuvat muka liian paljon olemattomasta parlamentista ja liian vähän olemassa olevista kaupunkien duumista91. Me sanomme: kiertämättömästi, korostaen täten, että »Svoboda» tieten tahtoen ei halua sitä, vaan päinvastaista. Mutta pelkät hurskaat toivomukset eivät riitä. — Sitä varten, jotta kaupunkiasioiden valaiseminen tapahtuisi kaiken työmme yleistä perspektiiviä vastaavasti, tarvitaan ensin sitä, että tämä perspektiivi olisi aivan selvä, että se olisi määritelty kiinteästi ei ainoastaan pohdinnan, vaan myös lukuisien esimerkkien pohjalla, niin että se olisi jo luja kuin perinne. Sitä meillä ei vielä ole läheskään, mutta sitä nimenomaan tarvitaan ensin, ennen kuin voidaan ajatella laajaa paikallista sanomalehdistöä ia puhua siitä. Toiseksi, jotta voitaisiin kirjoittaa todella hyvin ja kiinnostavasti kaupungin asioista, nämä asiat täytyy tuntea hyvin, eikä vain kirjoista. Mutta tällaisen tuntemuksen omaavia sosialidemokraatteja meillä on koko Venäjällä tuskin mainittavasti. Jotta voitaisiin kirjoittaa lehdessä (eikä kansanomaisessa kirjasessa) kaupungin ja valtion asioista tarvitaan tuoretta ja monipuolista, järkevän henkilön kokoamaa ja muokkailemaa aineistoa. Mutta sellaisen aineiston kokoamista ja muokkaamista varten ei riitä sen alkeellisen kerhon »alkeellinen demokratia», jossa kaikki suorittavat kaikkia tehtäviä ja huvittelevat leikkimällä yleistä äänestystä. Sitä varten tarvitaan ammattilurjailijain, erikoiskirjeenvaihtajain esikunta, kokonainen armeija sosialidemokraattisia reporttereja, jotka ottavat yhteyksiä kaikkialle ja joka paikkaan, jotka osaavat saada tietoonsa kaikki ja kaikenlaiset »valtiosalaisuudet» (joiden vuoksi venäläinen virkamies tekeytyy niin tärkeäksi ja joita hän niin helposti lavertelee julki) ja jotka osaavat päästä silmäilemään »kulissien taakse», tarvitaan armeija ihmisiä, joiden on »virkansa puolesta» oltava aina kaikkialla ja kaikkitietäviä. Ja me, kaikkinaista taloudellista, poliittista, yhteiskunnallista ja kansallisuussortoa vastaan taisteleva puolue, voimme ja meidän täytyy löytää, koota, opettaa, mobilisoida ja panna liikkeelle tällainen armeija kaikkitietäviä ihmisiä, — mutta sehän on vielä tehtävä! Useimmilla paikkakunnilla meillä ei ole kuitenkaan otettu vielä askeltakaan tähän suuntaan, eikä useimmiten ole edes käsitystäkään siitä, että se on välttämätöntä. Koettakaapa etsiä meidän sosialidemokraattisesta lehdistöstämme piirteitä ja mielenkiintoisia kirjoituksia, uutisia ja paljastuksia diplomaattisista, sotilaallisista, kirkollisista, kaupunki-, finanssi- ym. ym. asioistamme ja kolttosista: te ette löydä juuri mitään tai löydätte perin vähän . Siinä syy, miksi »minua suututtaa aina hirveästi, kun tulee henkilö, joka lavertelee hyvin kauniita ja erinomaisia asioita» siitä, että »kaikissa vähänkin huomattavissa työläiskeskuksissa» on välttämättömästi oltava sanomalehdet, jotka paljastavat sekä tehtaissa, kaupungeissa että koko maassa tapahtuvia väärinkäytöksiä!
Paikallisten sanomalehtien vallitseva asema keskuslehdistöön nähden on merkki joko köyhyydestä tai ylellisyydestä. Köyhyydestä, silloin kun liike ei ole vielä kehittänyt kylliksi voimia suurtuotantoa varten, kun se vielä elää kituuttaa näpertelyn vallassa ja melkein hukkuu »tehdaselämän pikkuseikkoihin». Ylellisyydestä, silloin kun liike hallitsee jo täysin kaikinpuolista paljastustoimintaa ja kaikinpuolista agitaatiota, niin että keskuslehden lisäksi käyvät välttämättömiksi monilukuiset paikalliset sanomalehdet. Päätelköön kukin itse, mitä paikallisten lehtien vallitseva asema meillä nykyään merkitsee. Minä rajoitun määrittelemään tarkasti oman johtopäätökseni, etten antaisi aihetta väärinkäsityksiin. Tähän saakka meillä suurin osa paikallisjärjestöistä pitää huolta miltei yksinomaan vain paikallisista lehdistä ja tekee aktiivisesti työtä miltei vain niitä varten. Se ei ole normaalista. Pitää olla päinvastoin: että suurin osa paikallisjärjestöistä pitäisi pääasiassa huolta yleisvenäläisestä äänenkannattajasta ja työskentelisi pääasiassa sen hyväksi. Niin kauan kuin siihen ei ole päästy, me emme kykene panemaan pystyyn ainoatakaan sanomalehteä, joka olisi edes jossain määrin kykenevä todella palvelemaan liikettä kaikinpuolisella agitaatiolla sanomalehdistössä. Mutta silloin, kun siihen pääsemme, syntyy itsestään normaali suhde välttämättömän pää-äänenkannattajan ja välttämättömien paikallisten äänenkannattajien välillä.
Ensi silmäykseltä saattaa näyttää siltä, että puhtaasti taloudellisen taistelun alalla ei päde se johtopäätös, että painopiste on siirrettävä paikallisesta työstä yleisvenäläiseen työhön: työläisten välittöminä vihollisina tällä alalla ovat eri tehtailijat tai tehtailijaryhmät, joita ei sido yhteen järjestö, mikä vähäisimmälläkään tavalla muistuttaisi sitä Venäjän hallituksen puhtaasti sotilaallista ja tiukasti keskitettyä sekä pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten yhden tahdon ohjaamaa järjestöä, joka on välitön vihollisemme poliittisessa taistelussa.
Mutta asia ei ole niin. Taloudellinen taistelu — sen olemme sanoneet jo monta kertaa — on ammatillista taistelua, ja sen tähden se vaatii työläisten yhteenliittymistä ammateittain eikä ainoastaan heidän työpaikkansa mukaan. Ja tällainen ammatillinen yhteenliittyminen käy sitä pakottavammaksi, mitä nopeammin edistyy liikkeenharjoittajiemme yhteenliittyminen kaikenlaisiin yhtiöihin ja syndikaatteihin. Hajanaisuutemme ja näpertelymme ovat suoranaisena haittana tälle työläisten yhteenliittymiselle, jota varten tarvitaan välttämättä vallankumouksellisten yhtenäinen yleisvenäläinen järjestö, joka kykenee ottamaan tehtäväkseen työläisten yleisvenäläisten ammattiliittojen johtamisen. Edellä olemme jo puhuneet siitä, minkä tyyppinen järjestö olisi toivottava tätä tarkoitusta varten, ja nyt lisäämme vain muutaman sanan sanomalehdistöämme koskevan kysymyksen yhteydessä.
Tuskin kukaan asettaa epäilyksen alaiseksi sitä, että jokaisessa sosialidemokraattisessa lehdessä tulee olla ammatillisen (taloudellisen) taistelun osasto. Mutta ammatillisen liikkeen kasvu pakottaa ajattelemaan myös ammatillista sanomalehdistöä. Kuitenkin meistä näyttää siltä, että Venäjällä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ei voi toistaiseksi olla edes puhettakaan ammatillisista lehdistä: pe on ylellisyyttä, kun meillä ei usein ole edes jokapäiväistä leipääkään. Muotonsa puolesta illegaalisen toiminnan oloihin sopivana ja nyt jo välttämättömänä ammatillisena lehdistönä meillä pitäisi olla ammatillisten kirjasten. Niihin tulisi koota ja järjestelmällisesti ryhmitellä legaalinen ja illegaalinen aineisto, joka koskee työehtoja kyseisellä ammattialalla ja erilaisuuksia tässä suhteessa Venäjän eri seutujen välillä, kysymyksessä olevan ammattialan työläisten päävaatimuksia, lainsäädännön puutteellisuuksia tämän ammattialan suhteen, huomattavimpia tapahtumia tämän ammattialan työläisten taloudellisessa taistelussa, heidän ammatillisen järjestönsä oraita, nykyistä tilaa ja tarpeita yms. Ensinnäkin tällaiset kirjaset vapauttaisivat sosialidemokraattisen sanomalehdistömme suuresta määrästä sellaisia ammatillisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat erityisesti vain kyseellisen ammattialan työläisiä; toiseksi niissä pantaisiin paperille ammatillisen taistelumme kokemuksen antamat tulokset, ne tallettaisivat kerätyn aineiston, mikä nykyään suorastaan hukkuu lentolehtisten ja hajauutisten paljouteen, ja tekisivät yhteenvetoja tästä aineistosta; kolmanneksi ne voisivat olla eräänlaisena ohjeena agitaattoreille, sillä työehdot muuttuvat verrattain hitaasti, saman ammatin työläisten perusvaatimukset ovat sangen muuttumattomia (vrt. Moskovan piirin kutojain vaatimuksia v. 188594 Pietarin piirin kutojain vaatimuksiin v. 1896), ja näiden vaatimusten kokoelma voisi olla vuosikausia erinomaisena apukirjana taloudellisessa agitaatio-työssä takapajuisilla seuduilla tai takapajuisten työläis-kerrosten keskuudessa; esimerkit
onnistuneista lakoista jossain yhdessä piirissä, tiedot korkeammasta elintasosta ja” paremmista työehdoista jollain paikkakunnalla kannustaisivat toisten seutujen työläisiä yhä uudelleen taisteluun; neljänneksi ottamalla huolekseen aloitteenteon ammatillisen taistelun yleistämisessä ja lujittamalla siten Venäjän ammatillisen liikkeen ja sosialismin yhteyttä sosialidemokratia pitäisi samalla huolen siitä, ettei tradeunionistinen työmme saisi liian pientä eikä liian suurta sijaa sosialidemokraattisen työmme yleissummassa. Paikallisjärjestön, jos se on irrallaan muiden kaupunkien järjestöistä, on hyvin vaikea ja toisinaan miltei mahdotonkin noudattaa tällä alalla oikeat suhdetta (ja »Rabotšaja Myslin» esimerkki osoittaa, miten hirveän pitkälle tradeunionismin yliarvioinnissa tällöin voidaan mennä). Mutta horjumattomalla marxilaisella kannalla oleva vallankumouksellisten yleisvenäläinen järjestö, joka johtaa poliittista taistelua kokonaisuudessaan ja jolla on ammattiagitaattorien esikunta, ei joudu koskaan vaikeuksiin tämän oikean suhteen määrittelemisessä.