V.I. Lenin
Kappale kolme
Alkakaamme taaskin kiittämällä »Rabotšeje Deloa». ”Paljastuskirjallisuus ja proletaarinen taistelu”, näin on Martynov otsikoinut ”Rabotšeje Delon» 10. numerossa julkaistun kirjoituksensa erimielisyyksistä »Iskran» kanssa. «Emme voi rajoittua niiden olosuhteiden pelkkään paljastamiseen, joita on sen (työväenpuolueen) kehityksen tiellä.
Meidän tulee ottaa huomioon myös proletariaatin lähimmät ja jokapäiväiset edut» (s. 63), näin hän on määritellyt noiden erimielisyyksien ytimen. »... ’Iskra’... on itse asiassa vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme... Mutta me työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväen-asian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun» (sama). Ei voida olla kiittämättä Martynovia tästä määritelmästä. Se saa sangen huomattavan yleisen merkityksen, sillä itse asiassa se ei koske ainoastaan erimielisyyksiämme »Rabotšeje Delon» kanssa, vaan yleensä kaikkia poliittista taistelua koskevia erimielisyyksiä meidän ja »ekonomistien» välillä. Olemme jo osoittaneet, etteivät »ekonomistit» ehdottomasti kiistä »politiikkaa», he vain hairahtuvat alituisesti politiikan käsittämisessä sosialidemokraattiselta kannalta tradeunionistiselle kannalle. Aivan samoin hairahtuu myös Martynov, ja siksi suostummekin ottamaan juuri hänet näytteeksi »ekonomistien” hairahduksista tässä kysymyksessä. Tällaisen valinnan johdosta — yritämme näyttää sen toteen — meitä eivät voi moittia »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteen» kirjoittajat, eivät Itsevapautusryhmän julistuksen laatijat eivätkä »Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajatkaan.
a) POLIITTINEN AGITAATIO JA KUINKA EKONOMISTIT SITÄ TYPISTÄVÄT
Kaikille on tunnettua, että Venäjän työläisten taloudellisen taistelun laaja leviäminen ja voimistuminen on käynyt rinnan taloudellisia epäkohtia (tehdasoloja ja ammatillisia epäkohtia) paljastavan »kirjallisuuden» syntymisen kanssa. »Lehtisten» pääsisältönä oli tehdasolojen paljastaminen, ja työläisten keskuudessa heräsi pian suoranainen paljastuskiihko. Heti kun työläiset huomasivat, että sosialidemokraattien kerhot tahtovat ja voivat antaa heille uudenlaisia lentolehtisiä, jotka kertovat koko totuuden työläisten kurjasta elämästä, heidän äärettömän raskaasta työstään ja oikeudettomasta asemastaan, niin he alkoivat, voidaan sanoa, suorastaan syytää kirjeitä tehtaista ja työpaikoilta. Tämä »paljastuskirjallisuus» muodostui tavattomaksi sensaatioksi ei ainoastaan siinä tehtaassa, jonka oloja jokin lentolehtinen ruoski, vaan kaikissa muissakin tehtaissa, joissa oli kuultu jotakin näistä paljastetuista tosiasioista. Ja koska eri laitosten ja eri ammattialojen työläisten puutteella ja kurjuudella on paljon yhteistä, niin »totuus työläisten elämästä» innostutti kaikkia. Takapajuisimpienkin työläisten keskuudessa syntyi suoranainen kiihko »saada sanansa painetuksi», jalo innostus osallistua tähän alkeismuodossa käytävään sotaan koko nykyistä ryöstön ja sorron pohjalle rakentuvaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Ja useimmissa tapauksissa »lehtiset» merkitsivätkin todellista sodanjulistusta, sillä paljastuksilla oli sangen kiihottava vaikutus, ne saivat aikaan sen, että työläiset esittivät yhteisiä vaatimuksia huutavimpien epäkohtien poistamisesta ja olivat valmiit tukemaan lakoilla näitä vaatimuksia. Itse tehtailijoidenkin oli loppujen lopuksi pakko tunnustaa siinä määrin näiden lehtisten merkitys sodanjulistuksena, että hyvin usein he eivät halunneet jäädä odottamaan itse sotaa. Paljastukset kuten aina tulivat voimallisiksi yksistään jo ilmestymisensä ansiosta ja muodostuivat merkitykseltään valtavaksi siveelliseksi painostukseksi. Monissa tapauksissa jo pelkkä lehtisen ilmestyminen riitti saamaan aikaan, että kaikki vaatimukset tai osa niistä tyydytettiin. Sanalla sanoen taloudellisten (tehdasoloja koskevien) epäkohtien paljastukset ovat olleet ja ovat yhä vieläkin taloudellisen taistelun tärkeä vipusin. Ja tämän merkityksensä ne tulevat säilyttämään niin kauan kuin on olemassa kapitalismi, joka välttämättömästi synnyttää työläisten itsepuolustuksen. Euroopan edistyneimmissä maissa voidaan nykyäänkin havaita, miten ilkivaltaisuuksien paljastaminen jossakin syrjäseudun »liikeyrityksessä» tai jollakin kaikkien unohtaman kotityön alalla muodostuu lähtökohdaksi luokkatietoisuuden heräämiselle, ammatillisen taistelun alkamiselle ja sosialismin leviämiselle.
Venäjän sosialidemokraattien valtaenemmistö on viime aikoina ollut melkein kokonaan kiinni tässä tehtaissa ilmenevien epäkohtien paljastamisen järjestelyssä. Riittää, kun muistamme »Rabotšaja Myslin», nähdäksemme, missä määrin kaikki voimat olivat antautuneet siihen ja kuinka samalla unohdettiin, että asiallisesti se ei sellaisenaan vielä ole sosialidemokraattista, vaan ainoastaan tradeunionistista toimintaa. Paljastukset koskivat asiallisesti vain määrätyn ammattialan työläisten suhteita heidän isäntiinsä ja saivat aikaan vain sen, että työvoiman myyjät oppivat myymään tätä »tavaraa» edullisemmin ja taistelemaan ostajan kanssa puhtaasti kaupallista sopimusta silmällä pitäen. Nämä paljastukset olisivat voineet tulla (sillä ehdolla, että vallankumouksellisten järjestö olisi käyttänyt tietyllä tavalla niitä hyväkseen) sosialidemokraattisen toiminnan lähtökohdaksi ja oleelliseksi osaksi, mutta olisivat voineet myös viedä (ja oloissa, joissa kumarretaan vaistonvaraisuutta, olisivat pakosta vieneet) »pelkkään ammatilliseen» taisteluun ja ei-sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Sosialidemokratia ei johda ainoastaan sitä taistelua, jota työväen luokka käy myydäkseen työvoimansa edullisesti, vaan myös hävittääkseen sen yhteiskuntajärjestelmän, mikä pakot taa omistamattomia myymään itsensä pohatoille. Sosialidemokratia ei edusta työväenluokkaa ainoastaan sen suhteessa määrättyyn työnantajaryhmään, vaan myös se: suhteessa nykyisen yhteiskunnan kaikkiin luokkiin sekä valtioon, organisoituun poliittiseen voimaan. Tästä ka selville, etteivät sosialidemokraatit voi rajoittua vain taloudelliseen taisteluun eivätkä voi myöskään sallia, että heidän pääasiallista toimintaansa olisi taloudellisten paljastusten järjestäminen. Meidän on käytävä aktiivisesti käsiksi työväenluokan poliittiseen kasvatustyöhön, sen poliittisen tietoisuuden kehittämiseen. Nykyään, »Zarjan» ja »Iskran» tehtyä ensimmäisen rynnistyksensä »ekonomismia» vastaan, siitä ovat »kaikki yhtä mieltä» (vaikkakin eräät vain sanoissa, kuten tulemme heti näkemään).
Herää kysymys, mitä poliittisen kasvatustyön tulee sisältää. Voidaanko rajoittua propagoimaan ajatusta työväenluokan vihamielisyydestä itsevaltiutta kohtaan? Ei tietenkään. Ei riitä yksistään selvitys, että työläisiä sorretaan poliittisesti (kuten ei riittänyt sekään, että heille selitettiin heidän etujensa ja isäntien etujen vastakohtaisuus). Agitaatiota on tehtävä tämän sorron jokaisen konkreettisen ilmauksen johdosta (kuten olemme ryhtyneet harjoittamaan agitaatiota taloudellisen sorron konkreettisten ilmauksien johdosta). Ja koska tämä sorto kohdistuu niitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin, koska se ilmenee niitä erilaisimmilla elämän aloilla ja toiminta-aloilla, ammatillisen, kansalaisten yleisen, persoonallisen, perheen, uskonnollisen, tieteellisen ym. ym. elämän aloilla, niin eikö ole selvää, ettemme täytä tehtäväämme työväenluokan poliittisen tietoisuuden kehittämisessä, jollemme ota itse järjestääksemme itsevaltiuden kaikinpuolista poliittista paljastamista? Onhan selvää, että ennen kuin voidaan agitoida sorron konkreettisten ilmauksien johdosta, on nämä ilmaukset paljastettava (kuten täytyi paljastaa väärinkäytökset tehtaissa taloudellisen agitaation harjoittamista varten)?
Luulisi tämän kai olevan selvää? Mutta juuri tässä osoittautuukin, että »kaikki» ovat vain sanoissa yhtä mieltä siitä, että on välttämätöntä kaikin puolin kehittää poliittista tietoisuutta. Juuri tässä osoittautuukin, että esimerkiksi »Rabotšeje Delo» ei vain ollut ottamatta tehtäväkseen kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestämistä (tai aloitteen tekemistä sen järjestämiseksi), vaan alkoipa kiskoa takaisin »Iskraakin», joka oli käynyt tähän tehtävään käsiksi. Kuulkaapa: »Työväenluokan poliittinen taistelu on vain» (nimenomaan ei ole vain) »taloudellisen taistelun kehittynein, laajin ja tehokkain muoto» (»Rabotšeje Delon» ohjelma, »Rabotšeje Delo» n: o l, s. 3). »Nykyään on sosialidemokraattien edessä ongelma, miten itse taloudelliselle taistelulle voitaisiin mikäli mahdollista antaa poliittinen luonne» (Martynov, n:o 10, s. 42). »Taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi aktiiviseen poliittiseen taisteluun» (Liiton64 edustajakokouksen päätöslauselma ja »korjaukset»: »Kaksi edustajakokousta» s. 11, ja 17). Kuten lukija näkee, kaikki nämä väitteet ovat ominaisia »Rabotšeje Delolle» aivan sen ilmestymisestä alkaen aina viimeisiin »toimituksen ohjeisiin» asti, ja kaikissa niissä ilmenee täysin selvästi yksi ja sama mielipide poliittiseen agitaatioon ja taisteluun nähden. Tarkastelkaapa tätä mielipidettä siltä kaikilla ekonomisteilla vallitsevana olevan käsityksen kannalta, jonka mukaan poliittisen agitaation tulee seurata taloudellista agitaatiota. Onko totta, että taloudellinen taistelu on yleensä »kaikkein laajimmin soveltuva keino» joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Se ei ole lainkaan totta. Vähintään yhtä »laajasti soveltuvia» »mukaanvetämisen» keinoja ovat kaikki ja kaikenlaiset poliisisorron ja itsevaltiuden ruokottomuuksien ilmaukset eivätkä suinkaan vain ne ilmaukset, jotka ovat yhteydessä taloudelliseen taisteluun. Entä zemst-vopäälliköt65 ja talonpoikain ruumiillinen rangaistus, virkamiesten lahjonta ja poliisien käyttäytyminen kaupunkien »rahvasta» kohtaan, taistelu nälkääkärsiviä vastaan ja kansan valistuspyrkimysten tukahduttaminen, verojen kiskominen ja lahkolaisten vainoaminen, sotamiesten äkseeraus ja ylioppilaiden ja liberaalisen sivistyneistön karkea sotilaallinen kohtelu — miksi kaikki nämä ja tuhannet muut samantapaiset sorron ilmaukset, jotka eivät ole välittömästi yhteydessä »taloudelliseen» taisteluun, ovat yleensä vähemmän »laajasti soveltuvia» keinoja ja aiheita poliittisen agitaation harjoittamiseksi ja joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun? Asia on juuri päinvastoin: niiden jokapäiväisten tapausten yleissummassa, jolloin työläinen kärsii (omasta tai hänelle läheisten ihmisten) oikeudettomuudesta, mieli- ja väkivallasta, käsittävät poliisisorron tapaukset nimenomaan ammatillisen alan taistelussa epäilemättä vain vähäisen osan. Minkä vuoksi pitää edeltäkäsin supistaa poliittisen agitaation piiriä julistamalla »laajimmin soveltuvaksi» keinoksi vain yksi, jonka rinnalla sosialidemokraatilla täytyy olla toisiakin, yleensä puhuen yhtä »laajasti soveltuvia» keinoja?
Jo kauan sitten edesmenneinä aikoina (vuosi sitten!..) »Rabotšeje Delo» kirjoitti: »Lähimmät poliittiset vaatimukset tulevat joukoille käsitettäviksi yhden tai äärimmäisessä tapauksessa ainakin muutaman lakon jälkeen», »heti kun hallitus on pannut liikkeelle poliisin ja santarmiston» (n:o 7, s. 15, elokuu v. 1900). Tämän opportunistisen asteellisuusteorian on Liitto nykyään jo hylännyt ja tehnyt meille myönnytyksen ilmoittamalla: »ei ole lainkaan välttämätöntä, että poliittista agitaatiota alusta lähtien harjoitetaan vain taloudelliselta pohjalta» (»Kaksi edustajakokousta» s. 11). Venäjän sosialidemokratian tuleva historiankirjoittaja näkee jo yksistään tästä Liiton osittaisesta luopumisesta vanhoista hairahduksistaan paremmin kuin kaikenlaisista pitkistä järkeilyistä, miten syvään alennustilaan »ekonomistimme» olivat sosialismin saattaneet! Mutta kuinka naiivia olikaan Liiton taholta kuvitella, että luopumalla täten politiikan yhdenmuotoisesta typistämisestä meidät voitaisiin saada suostumaan sen toisenmuotoiseen typistämiseen! Eikö tässäkin tapauksessa olisi johdonmukaisempaa sanoa, että taloudellista taistelua pitää käydä mahdollisimman laajalti, että sitä on aina käytettävä hyväksi poliittisessa agitaatiossa, mutta »ettei ole ollenkaan välttämätöntä» pitää taloudellista taistelua kaikkein laajimmin soveltuvana keinona joukkojen vetämiseksi aktiiviseen poliittiseen taisteluun?
Liitto antaa merkitystä sille seikalle, että se on pannut sanojen »laajimmin soveltuva keino» sijalle sanat »parhain keino», jotka ovat Juutalaisten Työväenliiton (Bundin)66 4:nnen edustajakokouksen vastaavassa päätöslauselmassa. Totta tosiaan meidän olisi vaikea sanoa, kumpi näistä päätöslauselmista on parempi: mielestämme ovat molemmat huonompia. Sekä Liitto että Bund luisuvat tässä (osaksi ehkä tiedottomastikin, perinnäistapojen vaikutuksesta) tulkitsemaan politiikkaa taloudellisesti, tradeunionistisesti. Oleellisesti asia ei muutu vähääkään siitä, tapahtuuko tämä sanan »parhain» vai sanojen »laajimmin soveltuva» avulla. Jos Liitto sanoisi, että »poliittinen agitaatio taloudelliselta pohjalta» on laajimmin sovellettu (eikä »soveltuva») keino, niin se olisi oikeassa meidän sosialidemokraattisen liikkeemme määrättyyn kehityskauteen nähden. Se olisi nimittäin oikeassa »ekonomisteihin» nähden, moniin vuosien 1898—1901 käytännönmiehiin (ellei niiden enemmistöönkin) nähden, sillä nämä käytännön »ekonomistit» todellakin sovelsivat poliittista agitaatiota (mikäli he ylipäänsä sitä sovelsivat!) melkein yksinomaan taloudelliselta pohjalta. Sellaisen poliittisen agitaation hyväksyivät sekä »Rabotšaja Mysl» että Itsevapautusryhmä ja vieläpä ne suosittelivatkin sitä, kuten olemme nähneet! »Rabotšeje Delon» olisi pitänyt tuomita päättävästi se, että hyödyllisen taloudellisen agitaation ohella typistettiin vahingollisesti poliittista taistelua, mutta sen sijaan se julisti laajimmin sovelletun (»ekonomistien» soveltaman) keinon laajimmin soveltuvaksi keinoksi! Siksi ei olekaan ihmeteltävää, että kun me nimitämme näitä henkilöitä »ekonomisteiksi», heille ei jää muuta neuvoksi kuin haukkua meitä hillittömästi »mystifikaattoreiksi» ja »hajottajiksi», »paavin lähettiläiksi» ja »panettelijoiksi» , ruikuttaa järjestään kaikille, että heitä on verisesti loukattu, ja miltei vannoen julistaa, että »nyt ei kerta kaikkiaan ainoakaan sosialidemokraattinen järjestö ole syyllinen ’ekonomismiin’» . Voi noita panettelijoita, noita ilkeitä poliitikkoja! Eivätköhän he vain ole tahallaan keksineet koko »ekonomismia» voidakseen sitten pelkän ihmisvihansa vimmassa loukata verisesti muita ihmisiä? Mikä konkreettinen ja reaalinen merkitys Martynovin esittämänä on sillä, että sosialidemokratialle asetetaan tehtävä: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne»? Taloudellinen taistelu on työläisten kollektiivisi taistelua isäntiä vastaan edullisten työvoiman myyntiehtojen, työläisten työ- ja elinolojen parantamisen puolesta. Tämä taistelu on välttämättömyyden pakosta ammatillista taistelua, sillä työolot eri ammattialoilla ovat perin erilaisia ja siksi myös taistelua näiden olojen parantamiseksi on käytävä ammateittain (ammattiliittojen avulla Lännessä, väliaikaisten ammatillisten yhtymien ja lentolehtisten avulla Venäjällä jne.). Se, että annetaan »itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne», merkitsee siis taistelua noiden samojen ammatillisten vaatimusten toteuttamiseksi, ammatillisten työolojen parantamiseksi »lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden» kautta (kuten Martynov sanoo kirjoituksensa seuraavalla, 43. sivulla). Juuri tätä tekevät ja ovat aina tehneet kaikki työväen ammattiliitot. Silmäilkää vakaiden oppineiden (ja »perusteellisten» opportunistien) Webb-puolisoiden teoksia, niin näette, että Englannin työväenliitot ovat jo aikoja sitten tajunneet tehtävän »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ja toteuttaneet sitä ja että ne ovat jo pitkät ajat taistelleet lakkovapauden puolesta, kaikkien ja kaikenlaisten osuustoimintaa ja ammatillista liikettä haittaavien juridisten esteiden poistamiseksi, naisia ja lapsia suojelevien lakien säätämiseksi, työolojen parantamiseksi terveys- ja tehdaslainsäädännön avulla jne.
Näin siis tuohon »tavattoman» syvämieliseltä ja vallankumoukselliselta kuulostavaan komeaan fraasiin: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» kätkeytyy itse asiassa perinnäinen pyrkimys madaltaa sosialidemokraattinen politiikka tradeunionistiseksi politiikaksi! Sen varjolla, että oikaistaan yksipuolisuudesta »Iskraa», joka muka asettaa »dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle» , meille tarjotaan kuin jonakin uutuutena taistelua taloudellisten reformien puolesta. Itse asiassa fraasi: »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» ei sisällä mitään muuta kuin taistelun taloudellisten reformien puolesta. Ja Martynov olisi voinut itsekin päästä tähän aika yksinkertaiseen johtopäätökseen, jos hän olisi syventynyt ajattelemaan tarkoin omien sanojensa merkitystä. »Puolueemme», sanoo hän ojentaessaan raskaimman aseensa »Iskraa» vastaan, »voisi ja sen tulisi asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä taloudellista riistoa, työttömyyttä, nälänhätää jne. vastaan» (»Rabotseje Delo» n:o 10, s. 42—43). Konkreettisia vaatimuksia toimenpiteisiin ryhtymisestä — eikö se sitten ole yhteiskunnallisten reformien vaatimista? Ja me kysymme vielä kerran puolueettomilta lukijoilta, panettelemmeko me rabotšejedelolaisia (suotakoon minulle anteeksi tämä muotiin tullut kömpelö sana!) nimittäessämme heitä salaisiksi bernsteiniläisiksi, kun he esittävät itsensä ja »Iskran» välisen erimielisyyden syyksi teesin, että taistelu taloudellisten reformien puolesta on välttämätöntä?
Vallankumouksellinen sosialidemokratia on aina sisällyttänyt ja sisällyttää toimintaansa taistelun reformien puolesta. Mutta »taloudellista» agitaatiota se käyttää esittääkseen hallitukselle vaatimuksia ei ainoastaan erilaisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä, vaan myös (ja ennen kaikkea) vaatimuksen, että sen on lakattava olemasta itsevaltiudellinen hallitus. Sitä paitsi se pitää velvollisuutenaan esittää hallitukselle tämän vaatimuksen ei ainoastaan taloudellisen taistelun pohjalla, vaan myös yleensä kaikkien yhteiskunnallis-poliittisen elämän ilmausten pohjalla. Sanalla sanoen se alistaa reformien puolesta käytävän taistelun vallankumoukselliselle taistelulle vapauden ja sosialismin puolesta niin kuin osa alistetaan kokonaisuudelle. Mutta Martynov herättää henkiin toisenlaisessa muodossa asteellisuusteorian yrittäessään säätää, että poliittisen taistelun pitää kehittyä ehdottomasti niin sanoaksemme taloudellista tietä. Esittäessään reformien puolesta käytävän taistelun muka erikoiseksi »tehtäväksi» vallankumouksellisen nousun kaudella hän kiskoo siten puoluettamme taaksepäin ja pelaa sekä »ekonomistisen» että liberaalisen opportunismin hyväksi.
Edelleen. Verhoten häveliäästi reformien puolesta käytävää taistelua mahtipontisella teesillä »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne» Martynov esitti kuin jonakin erikoisuutena pelkästään vain taloudelliset (vieläpä pelkästään tehdasoloja koskevat) reformit. Emme tiedä, miksi hän sen teki. Ehkäpä huomaamattomuudessa? Mutta jos hän ei olisi tarkoittanut yksistään »tehdasoloja» koskevia reformeja, niin silloin koko hänen edellä esitetty teesinsä menettäisi kaiken ajatuksen. Ehkäpä siksi, että hänen mielestään ovat mahdollisia ja todennäköisiä hallituksen »myönnytykset» vain taloudellisella alalla? Jos asia on näin, niin se on kummallinen erehdys: myönnytykset ovat mahdollisia ja niitä tehdään myös ruoskimista, passeja, lunastusmaksuja67, lahkolaisuutta, sensuuria ym. ym. koskevan lainsäädännän alalla. »Taloudelliset» myönnytykset (eli valemyönnytykset) ovat tietysti hallitukselle kaikkein halvimpia ja edullisimpia, sillä se toivoo niiden avulla voittavansa työläisjoukkojen luottamuksen puolelleen. Mutta juuri siksi me, sosialidemokraatit, emme saakaan millään muotoa emmekä kerrassaan mitenkään antaa sijaa sellaiselle käsitykselle (eli väärinkäsitykselle), että taloudelliset reformit ovat meille muka arvokkaampia, että me pidämme juuri niitä muka erikoisen tärkeinä jne. »Tällaiset vaatimukset», sanoo Martynov edellä esittämistään konkreettisista lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevista vaatimuksista, »eivät olisi tyhjää sanahelinää, sillä työläisjoukot voisivat kannattaa niitä aktiivisesti, koska ne lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia...» Emme me ole »ekonomisteja», emme tietenkään! Me vain ryömimme polvillamme »kouraantuntuvien» konkreettisten tulosten edessä yhtä orjamaisesti kuin herrat Bernsteinit, Prokopovitšit, Struvet, R. M:t ja tutti quanti! Me vain annamme ymmärtää (yhdessä Narkissos Tuporylovin kanssa), että kaikki, mikä ei »lupaa kouraantuntuvia tuloksia», on »tyhjää sanahelinää»! Me vain lausumme ajatuksemme siten, ikään kuin työväenjoukot eivät olisi kykeneviä (eivätkä olisi jo todistaneet kykenevänsä vastoin niiden tahtoa, jotka sälyttävät oman poroporvarillisuutensa joukkojen kontolle) kannattamaan aktiivisesti jokaista vastalausetta, joka suuntautuu itsevaltiutta vastaan, vaikka se ei lupaisi sille kerrassaan mitään kouraantuntuvia tuloksia! Ottakaa vaikka ne samat Martynovin itsensä esittämät työttömyyttä ja nälänhätää vastaan suunnattuja »toimenpiteitä» valaisevat esimerkit. Samaan aikaan, kun »Rabotšeje Delo» lupauksestaan päätellen muokkailee ja valmistelee »konkreettisia» (lakiehdotusten muodossako?) »lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevia vaatimuksia», jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia», samaan aikaan »Iskra», joka »asettaa alinomaa dogmin vallankumouksellistamisen elämän vallankumouksellistamisen yläpuolelle», on yrittänyt selittää työttömyyden olevan kiinteässä yhteydessä koko kapitalistiseen järjestelmään ja varoittanut, että »uhkaa nälänhätä», paljastanut poliisin »taistelua nälkää kärsiviä vastaan»68 sekä inhottavia »väliaikaisia pakkotyösääntöjä»69, samaan aikaan »Zarja» on julkaissut eripainoksena agitaatiokirjasen muodossa sen osan »Katsauksesta maan sisäisiin asioihin», mikä koskee nälänhätää. Mutta auta armias, miten »yksipuolisia» tällöin olivatkaan nuo parantumattoman ahdasmieliset ortodoksit, nuo dogmaatikot, jotka ovat kuuroja »itsensä elämän» käskyille! Heidän ainoassakaan kirjoituksessa ei ole ollut — voi kauhistusta! — yhtään ainoata, voitteko kuvitella, ei yhtään ainoata »konkreettista vaatimusta», »joka olisi luvannut kouraantuntuvia tuloksia»! Onnettomat dogmaatikot! Heidät pitää panna oppiin Kritševskeille tai Martynoveille, jotta he vakuuttuisivat siitä, että taktiikka on kasvun, kasvavan prosessi jne., ja että itse taloudelliselle taistelulle on annettava poliittinen luonne!
»Työläisten taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan» (»taloudellinen taistelu hallitusta vastaan»!!) »on välittömän vallankumouksellisen merkityksensä ohella vielä se merkitys, että se sysää työläisiä lakkaamatta heidän j poliittista oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen» (Martynov, s. 44). Emme ole esittäneet tätä lainausta toistaaksemme sadannen tai tuhannennen kerran sen, mikä edellä on jo sanottu, vaan erikoisesti kiittääksemme Martynovia tästä uudesta ja erinomaisesta sanonnasta: »Työläisten taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan». Mikä helmi! Miten verrattoman lahjakkaasti ja eliminoimalla mestarillisesti kaikki »ekonomistien» välillä vallitsevat yksityiset erimielisyydet ja vivahde-erot tässä lyhyessä ja selvässä lauseessa onkaan tuotu ilmi »ekonomismin» koko olemus alkaen siitä, että työläisiä kehotetaan osallistumaan »poliittiseen taisteluun, jota he käyvät yhteisten etujen nimessä parantaakseen kaikkien työläisten asemaa» edelleen asteellisuusteoria ja lopuksi edustajakokouksen päätöslauselma, jossa puhutaan »laajimmasta soveltuvaisuudesta» ym. »Taloudellinen taistelu hallitusta vastaan” on nimenomaan tradeunionistista politiikkaa, josta on vielä hyvin pitkä matka sosialidemokraattiseen politiikkaan
b) KERTOMUS SIITÄ, MITEN MARTYNOV SYVENSI PLEHANOVIA
»Miten paljon meillä onkaan viime aikoina ilmestynyt sosialidemokraattisia Lomonosoveja!» huomautti kerran eräs toveri tarkoittaen monien »ekonomismiin» taipuvaisten henkilöiden hämmästyttävää pyrkimystä päästä välttämättömästi »omalla järjellään» perille suurista totuuksista (esimerkiksi sentapaisista, että taloudellinen taistelu sysää työläiset oikeudettomuuskysymyksen eteen) ja samalla sivuuttaa huomiotta suurenmoisen ylenkatseellisesti kuin luontainen nero kaikki se, mitä vallankumouksellisen ajattelun ja vallankumouksellisen liikkeen aikaisempi kehitys jo on antanut. Juuri sellainen luontainen nero on Lomonosov-Martynov. Silmäilkää hänen kirjoitustaan »Päivän-kysymyksiä», niin huomaatte, miten hän lähestyy »omalla järjellään» sitä, minkä Axelrod on jo kauan sitten sanonut (josta meidän Lomonosovimme tietystikin visusti vaikenee), miten hän esimerkiksi alkaa ymmärtää, että me emme voi olla ottamatta huomioon porvariston joidenkin kerrosten oppositioasennetta (»Rabotseje Delo» n: o 9, s. 61, 62, 71, vertaa »Rabotšeje Delon» toimituksen »Vastaukseen» Axelrodille, s. 22, 23—24) jne. Mutta, ikävä kyllä, hän vasta »lähestyy» ja vasta »alkaa» eikä sen enempää, sillä Axelrodin ajatus on hänelle jäänyt kuitenkin vielä siinä määrin käsittämättömäksi, että hän puhuu »taloudellisesta taistelusta isäntiä ja hallitusta vastaan». Kolmen vuoden aikana (1898—1901) »Rabotšeje Delo» keräsi voimia ymmärtääkseen Axelrodia eikä — eikä kuitenkaan ole ymmärtänyt häntä! Ehkäpä tämäkin johtuu siitä, että sosialidemokratia, »kuten ihmiskuntakin», asettaa aina itselleen vain toteutettavissa olevia tehtäviä?
Mutta Lomonosoveille ei ole ominaista ainoastaan se, että on paljon asioita, joita he eivät tiedä (se olisi vielä pieni vahinko!), vaan myös se, että he eivät tajua tietämättömyyttään. Se on jo suuri vahinko, ja tämä vahinko panee heidät suoraa päätä »syventämään» Plehanovia.
»Sen jälkeen, kun Plehanov kirjoitti mainitun kirjansa (’Sosialistien tehtävistä taistelussa nälänhätää vastaan Venäjällä’), on vierähtänyt pitkä aika», kertoo Lomonosov-Martynov. »Sosialidemokraatit, jotka ovat kymmenen vuoden ajan johtaneet työväenluokan taloudellista taistelua... eivät ole vielä ehtineet perustella laajasti teorian kannalta puolueen taktiikkaa. Nyt tämä kysymys on kypsynyt, ja jos me tahtoisimme perustella sen teoreettisesti, meidän täytyisi epäilemättä syventää huomattavasti niitä taktiikan periaatteita, joita Plehanov aikoinaan kehitteli... Meidän tulisi nykyään määritellä propagandan ja agitaation välinen ero toisin kuin Plehanov sen määritteli. » (Martynov on esittänyt vähän aikaisemmin Plehanovin sanat: ”Propagandisti antaa paljon ajatuksia yhdelle tai muutamille henkilöille, agitaattori taas antaa vain yhden tai muutamia ajatuksia, mutta antaa ne kokonaiselle ihmisjoukolle. ») »Propagandalla me ymmärtäisimme koko nykyisen järjestelmän tai sen erillisten ilmausten vallankumouksellista valaisemista, huolimatta siitä, tapahtuuko tämä yksilöille vai laajoille joukoille käsitettävässä muodossa. Agitaatiolla tämän sanan täsmällisessä mielessä (sic!) me tarkoittaisimme joukkojen kehottamista tiettyihin konkreettisiin tekoihin, sitä, että edistetään proletariaatin välitöntä vallankumouksellista puuttumista yhteiskuntaelämään. »
Onnittelemme Venäjän — sekä kansainvälistäkin — sosialidemokratiaa uuden, Martynovin antaman terminologian johdosta, joka on paljon tarkempaa ja syvällisempää. Tähän saakka olemme (yhdessä Plehanovin ja kaikkien kansainvälisen työväenliikkeen johtohenkilöiden kanssa) olleet sitä mieltä, että propagandistin, jos hän ottaa käsiteltäväksi esimerkiksi työttömyyskysymyksen, tulee selittää pulien kapitalistinen luonne, osoittaa syy, miksi ne ovat kiertämättömiä nykyisessä yhteiskunnassa, kuvata tämän yhteiskunnan sosialistiseksi yhteiskunnaksi muuttamisen välttämättömyys jne. Sanalla sanoen hänen tulee antaa »paljon ajatuksia», niin paljon että vain harvat (verrattain harvat) henkilöt voivat heti yhdellä kertaa omaksua kaikki nämä ajatukset kaikessa kokonaisuudessaan. Agitaattori taas, puhuessaan samasta kysymyksestä, ottaa eriteltäväksi kaikille kuulijoillensa tunnetuimman ja huomattavimman esimerkin: sanokaamme työttömän perheen nälkäkuoleman, kurjuuden lisääntymisen jne., ja käyttäen tätä yleisesti tunnettua tosiasiaa tekee kaikkensa antaakseen »joukoille» yhden ajatuksen: ajatuksen rikkauden kasvamisen ja kurjuuden lisääntymisen välisen ristiriidan mielettömyydestä, hän pyrkii nostattamaan joukoissa tyytymättömyyttä ja suuttumusta tämän huutavan vääryyden johdosta, jättäen tämän ristiriidan tyhjentävän selittämisen propagandistin tehtäväksi. Siksi propagandisti vaikuttaa etupäässä painetun, agitaattori elävän, sanan avulla. Propagandistilta vaaditaan toisia ominaisuuksia kuin agitaattorilta. Esimerkiksi Kautskya ja Lafargueta me nimitämme propagandisteiksi, Bebeliä ja Guesdea agitaattoreiksi. Mutta käytännöllisen toiminnan erottaminen kolmanneksi alaksi eli kolmanneksi tehtäväksi, jolla tarkoitetaan »joukkojen kehottamista määrättyihin konkreettisiin tekoihin», on mitä suurinta tolkuttomuutta, sillä »kehottaminen» erityisenä tekona joko liittyy luonnollisesti niin teoreettiseen tutkielmaan, propagandakirjaseen kuin agitaatiopuheeseenkin ja ehdottomasti täydentää niitä, tahi sillä on pelkästään toimeenpaneva tehtävä. Todellakin, tarkastelkaapa esimerkiksi Saksan sosialidemokraattien nykyistä taistelua viljatulleja vastaan. Teoreetikot kirjoittavat tutkielmia tullipolitiikasta »kehottaen» taistelemaan sanokaamme kauppasopimusten ja kauppavapauden puolesta; propagandisti tekee samaa aikakauslehdessä, agitaattori julkisissa puheissa. Joukkojen »konkreettiset teot» ovat tällä hetkellä valtiopäiville osoitettujen viljatullien korottamista vastustavien vaatimusten allekirjoittamista. Kehotus näihin tekoihin tulee välillisesti teoreetikoilta, propagandisteilta ja agitaattoreilta ja välittömästi niiltä työläisiltä, jotka tehtaissa ja kaikissa yksityisasunnoissa keräävät nimiä vaatimuslistojen alle. »Martynovin terminologian» mukaan käy niin, että sekä Kautsky että Bebel ovat kumpikin propagandisteja, mutta allekirjoitusten kerääjät agitaattoreita, eikö niin?
Saksalaisten esimerkki toi mieleeni saksalaisen sanan Verballhornung, joka sananmukaisesti käännettynä merkitsee: ballhornisoida. Johann Ballhorn oli leipzigiläinen kirjankustantaja 16. vuosisadalla; hän julkaisi aapisen ja painatti sen kanteen tavan mukaan myös kukon kuvan; mutta tavallisen kukon asemesta, jolla on kannukset jalassa, hän kuvasi kukon ilman kannuksia ja sen viereen pari munaa. Ja aapisen kanteen hän lisäsi »Johann Ballhornin parannettu painos». Siitä lähtien saksalaiset sanovatkin Verballhornungiksi sellaista »parannusta», joka itse asiassa on huononnus. Väkisinkin muistuu mieleen Ballhorn, kun näet, miten Martynovit »syventävät» Plehanovia...
Missä tarkoituksessa meidän Lomonosovimme on »keksinyt» tuon sekasotkun? Kuvatakseen havainnollisesti sitä, että »Iskra» »kiinnittää huomiota vain asian yhteen puoleen, samoin kuin Plehanov teki jo puolisentoista vuosikymmentä sitten» (39). »’Iskrassa’ ainakin nykyään propagandatehtävät työntävät agitaatiotehtävät taka-alalle» (52). Jos tämä viimeinen väite käännetään Martynovin kielestä yleisinhimilliselle kielelle (sillä ihmiskunta ei ole vielä ennättänyt oppia vastalöydettyä uutta terminologiaa), niin saadaan seuraavaa: »Iskrassa» poliittisen propagandan ja poliittisen agitaation tehtävät työntävät taka-alalle tehtävän: »asettaa hallitukselle konkreettisia lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä koskevia vaatimuksia», »jotka lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia» (eli vaatia yhteiskunnallisia reformeja, jos on lupa käyttää edes kerran vielä ihmiskunnan vanhaa terminologiaa, ihmiskunnan, joka ei ole vielä kasvanut Martynovin tasolle). Kehotamme lukijaa vertaamaan tähän teesiin seuraavaa lauselmaa:
»Meitä hämmästyttää näissä ohjelmissa» (vallankumouksellisten sosialidemokraattien ohjelmissa) »myös se, että he asettavat aina ensi sijalle no etuisuudet, joita on työläisten toiminnalla parlamentissa (jota meillä ei ole olemassa), eivätkä ota lainkaan huomioon (vallankumouksellisen nihilisminsä vuoksi) sitä, miten tärkeää on työläisten osallistuminen meillä oleviin tehdasasioita käsitteleviin tehtailijoiden lainsäädäntökokouksiin... tahi vaikkapa työläisten osanotto kaupunkien itsehallintoihin... »
Tämän lauselman kirjoittaja tuo vähän suoremmin, selvemmin ja avomielisemmin ilmi sen saman ajatuksen, johon Lomonosov-Martynov oli päätynyt omalla järjellään. Tämä kirjoittaja on »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteen» (s, 15) R. M.
c) POLIITTISET PALJASTUKSET JA »VALLANKUMOUKSELLISEN AKTIIVISUUDEN KASVATTAMINEN»
Esittäessään »Iskraa» vastaan »teoriansa» »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta» Martynov on itse asiassa ilmaissut pyrkivänsä heikentämään tätä aktiivisuutta, sillä tämän aktiivisuuden suositeltavimmaksi, erikoisen tärkeäksi ja »laajimmin soveltuvaksi» herättämiskeinoksi ja toimikentäksi hän on julistanut sen saman taloudellisen taistelun, jonka edessä kaikki »ekonomistitkin» ovat madelleet. Sen tähden tämä hairahdus onkin niin kuvaava, ettei se ole lainkaan yksin Martynoville ominainen. Itse asiassa »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohoaminen» voidaan saada aikaan vain sillä ehdolla, että emme rajoitu harjoittamaan »poliittista agitaatiota taloudelliselta pohjalta». Ja poliittisen agitaation välttämättömän laajentamisen yhtenä perusehtona on kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen. Joukkojen poliittista tietoisuutta ja vallankumouksellista aktiivisuutta ei voida kasvattaa muuten kuin näiden paljastusten pohjalla. Siksi tämän tapainen toiminta on koko kansainvälisen sosialidemokratian tärkeimpiä tehtäviä, sillä poliittinen vapauskaan ei. missään määrin poista näitä paljastuksia, vaan ainoastaan muuttaa vähän niiden suuntaa. Esimerkiksi Saksan puolue lujittaa erikoisesti asemiaan ja laajentaa vaikutustaan juuri siten, että se pitää heikentymättömällä tarmolla yllä poliittista paljastustoimintaa. Työväenluokan tietoisuus ei voi olla todella poliittista tietoisuutta, jollei työläisiä ole opetettu reagoimaan kaikkiin ja kaikenlaisiin tapauksiin, joissa ilmenee mielivalta ja sorto, väkivalta ja vääryys, koskekootpa nämä tapaukset mitä luokkaa tahansa; ja reagoimaan nimenomaan sosialidemokraattiselta eikä miltään muulta näkökannalta. Työläisjoukkojen tietoisuus ei voi olla oikeata luokkatietoisuutta, elleivät työläiset opi konkreettisten ja samalla ehdottomasti päivänpolttavien (aktuaalisten) poliittisten tosiasiain ja tapahtumain pohjalla tarkkailemaan jokaista muuta yhteiskuntaluokkaa näiden luokkien henkisen, siveellisen ja poliittisen elämän kaikissa ilmenemismuodoissa; jos he eivät opi soveltamaan käytännössä materialistista analyysia ja materialistista arviointia kaikkien luokkien, väestöryhmien ja -kerrosten toiminnan ja elämän kaikkiin puoliin. Se, joka suuntaa työväenluokan huomion, tarkkaavaisuuden ja tietoisuuden yksinomaan tai vaikkapa pääasiallisestikin siihen itseensä, ei ole sosialidemokraatti, sillä työväenluokan itsetajunta on erottamattomassa yhteydessä ei ainoastaan aivan selviin teoreettisiin... oikeammin sanoen: ei niinkään paljon teoreettisiin kuin poliittisen elämän kokemusten pohjalla kehiteltyihin käsityksiin nykyisen yhteiskunnan kaikkien luokkien välisistä keskinäissuhteista. Sen vuoksi onkin niin syvästi vahingollista ja käytännöllisen merkityksensä puolesta niin syvästi taantumuksellista se »ekonomistiemme» saarnailu, että taloudellinen taistelu on laajimmin soveltuva keino joukkojen vetämiseksi poliittiseen liikkeeseen. Jotta työläisestä voisi tulla sosialidemokraatti, hänellä täytyy olla selvä käsitys tilanomistajan ja papin, virkaherran ja talonpojan, ylioppilaan ja ryysyläisen taloudellisesta luonteesta ja yhteiskunnallis-poliittisesta olemuksesta, hänen täytyy tietää näiden vahvat ja heikot puolet, osata käsittää oikein ne yleiset fraasit ja kaikenkaltaiset sofismit, joilla jokainen luokka ja jokainen yhteiskuntakerros salaa itsekkäät pyrkimyksensä ja varsinaisen »olemuksensa», hänen täytyy osata käsittää oikein, mitkä laitokset ja lait kuvastavat yksiä tai toisia etupyyteitä ja miten nimenomaan. Mutta tätä »selvää käsitystä» ei voida ammentaa mistään kirjasta: sen voivat antaa vain elämästä saadut selvät kuvat ja tuoreeltaan tehdyt paljastukset siitä, mitä ympärillämme kullakin hetkellä tapahtuu, mistä kaikki omalla tavallaan puhuvat tai ainakin kuiskuttelevat, mikä ilmenee näissä tai noissa tapahtumissa, näissä tai noissa numerotiedoissa, näissä tai noissa oikeuden tuomioissa yms. yms. yms. Nämä kaikinpuoliset poliittiset paljastukset ovat joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisen välttämätön ja tärkein ehto.
Miksi venäläinen työmies osoittaa vielä vähän vallankumouksellista aktiivisuuttaan tapauksissa, jolloin poliisi kohtelee julmasti kansaa, lahkolaisia vainotaan, talonpoikia piestään, sensuuri harjoittaa ilkivaltaa, sotilaita piinataan, viattomimpiakin kulttuurialoitteita vainotaan yms. ? Siksiköhän, että ”taloudellinen taistelu» ei »sysää» häntä siihen, että se »lupaa» hänelle vähän »kouraantuntuvia tuloksia», tarjoaa vähän »myönteistä»? Ei, toistamme, että sellainen ajatus ei ole mitään muuta kuin yritys vierittää syy toisten niskoille, vierittää oma poroporvarillisuutensa (samoin bernsteiniläisyytensä) työläisjoukkojen kontolle. Siitä, ettemme ole vielä kyenneet järjestämään kaikkien näiden ruokottomuuksien kyllin laajaa, selvää ja nopeaa paljastamisia, meidän on syytettävä itseämme, jälkeenjääneisyyttämme joukkoliikkeestä. Kun me sen teemme (ja meidän pitää ja me voimme sen tehdä), niin takapajuisinkin työläinen käsittää tai tuntee, että ylioppilasta ja lahkolaista, talonpoikaa ja kirjailijaa solvaa ja polkee se sama musta voima, mikä sortaa ja painaa työläistä niin raskaasti joka askelella, ja kun työläinen tulee sen tajuamaan, hänessä syntyy halu, vastustamaton halu puuttua itsekin asiaan, ja silloin hän osaa järjestää tänään kissannaukujaiset sensoreille, huomenna osoittaa mieltään talonpoikaiskapinan tukahduttaneen kuvernöörin asunnon edessä, ylihuomenna läksyttää niitä papinkauhtanassa kulkevia santarmeja, jotka tekevät pyhän inkvisition töitä, jne. Me olemme tehneet vastailevin vahan, emme juuri mitään, levittääksemme työläisten keskuuteen monipuolisia ja tuoreita paljastuksia. Monet meistä eivät vielä edes käsitä tätä velvollisuuttaan, vaan laahustavat vaistonvaraisesti ahtaissa tehdaselämän puitteissa käydyn »harmaan jokapäiväisen taistelun» jäljessä. Kun tällaisen asiaintilan vallitessa sanotaan: »’Iskra’ pyrkii väheksymään merkitystä, mikä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisellä on loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna» (Martynov, s, 51), niin se merkitsee puolueen kiskomista taaksepäin, se merkitsee meidän valmistumattomuutemme ja taka-pajuisuutemme puolustamista ja ylistämistä.
Mitä tulee joukkojen kohottamiseen toimintaan, niin se käy itsestään niin pian kuin meillä on käynnissä tarmokas poliittinen agitaatio, tehdään eläviä ja iskeviä paljastuksia. Kun saadaan joku kiinni itse teossa ja hänet leimataan heti kaikkien edessä ja kaikkialla, so vaikuttaa jo sellaisenaan paremmin kuin mikään »kehotus», se vaikuttaa usein niin, ettei sitten enää voida edes sanoa, kuka oikeastaan »kehotti» väkijoukkoa ja kuka oikeastaan esitti sen tai tämän mielen-osoitussuunnitelman jne. Kehottaa — ei yleensä, vaan sanan konkreettisessa merkityksessä — voidaan vain tapahtumapaikalla, kehottaa voi vain se, joka itsekin on jo menossa. Mutta meidän tehtävänämme, sosialidemokraattisten sanomalehtimiesten tehtävänä, on syventää, laajentaa ja voimistaa poliittista paljastustoimintaa ja poliittista agitaatiota.
Niin, vieläkin »kehotuksista». »Iskra» oli ainoa lehti, joka ennen keväällisiä tapahtumia70 kehotti työläisiä sekaantumaan aktiivisesti ylioppilaiden sotamiehiksi ottoon, vaikka tämä kysymys ei luvannut työläisille kerrassaan minkäänlaisia kouraantuntuvia tuloksia. Heti sen jälkeen, kun tammikuun 11. pnä oli julkaistu määräys »183 ylioppilaan sotamiehiksi otosta», »Iskrassa» oli siitä kirjoitus (n: o 2, helmikuu) ja ennen minkäänlaisten mielenosoitusten alkamista se suoraan kehotti »työmiestä rientämään ylioppilaan avuksi», kehotti »kansaa» vastaamaan julkisesti tähän hallituksen röyhkeään haasteeseen. Me kysymme kaikilta ja jokaiselta: miten on selitettävissä se merkittävä seikka, että puhuessaan niin paljon »kehotuksista», erottaessaan »kehotukset» jopa erikoiseksi toiminnan lajiksikin Martynov ei maininnut sanallakaan tästä kehotuksesta? Ja eikö tämän jälkeen ole poroporvarillisuutta se, että Martynov julistaa »Iskran» yksipuoliseksi, kun se ei »kehota» Mittavasti taisteluun sellaisten vaatimusten puolesta, jotka »lupaavat kouraantuntuvia tuloksia»?
Meidän »ekonomisteillamme» ja mm. »Rabotšeje Delolla» on ollut menestystä sen vuoksi, että ne ovat laskeutuneet kehittymättömien työläisten tasolle. Mutta sosialidemokraattityöläinen, vallankumouksellinen työläinen (ja sellaisten työläisten luku kasvaa yhä) hylkää suuttumuksella kaikki nuo puheet taistelusta vaatimusten puolesta, jotka lupaavat kouraantuntuvia tuloksia», yms.. sillä hän ymmärtää, että ne ovat vain vanhan rallin — kopeekka ruplan päälle — muunnoksia. Sellainen työläinen sanoo »Rabotšaja Myslistä» ja »Rabotšeje Delosta» oleville neuvonantajilleen: turhaan te, hyvät herrat, touhuatte, sekaannutte liian innokkaasti asiaan, josta me kyllä itsekin suoriudumme, ja kartatte varsinaisten velvollisuuksienne täyttämistä. Eihän se ole lainkaan järkevää, kun te puhutte, että sosialidemokraattien tehtävänä on antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne; se on vain alkua, eikä se ole sosialidemokraattien päätehtävänä, sillä kaikissa maissa ja mm. myös Venäjällä poliisi alkaa itse hyvin usein antaa taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, ja työläiset oppivat itse ymmärtämään, kenen puolta hallitus pitää . Sitä »työläisten taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan», josta te pidätte sellaista ääntä aivan kuin olisitte löytäneet Amerikan, sitähän käyvät Venäjän monilla syrjäseuduilla itse työläiset, jotka ovat kuulleet lakoista, mutta sosialismista eivät ole kuulleet tuskin mitään. Meillähän jo on sitä meidän, työläisten »aktiivisuutta», jota te aina tahdotte kannattaa esittämällä kouraantuntuvia tuloksia lupaavia konkreettisia vaatimuksia, ja arkipäiväisessä, ammatillisessa pikkuahertelussamme me esitämme itse näitä konkreettisia vaatimuksia usein ilman minkäänlaista intellektuellien apua. Mutta tällainen aktiivisuus ei meille riitä; me emme ole lapsia, joita voidaan ruokkia pelkällä »taloudellisen» politiikan puurolla; me haluamme tietää kaiken sen, mitä muutkin tietävät, me haluamme tutustua perinpohjaisesti poliittisen elämän kaikkiin puoliin ja osallistua aktiivisesti kaikkiin poliittisiin tapahtumiin. Sitä varten on tarpeellista, että intellektuellit pänttäisivät päähämme vähemmän sitä, minkä me itsekin tiedämme , ja antaisivat meille enemmän sitä, mitä emme vielä tiedä, mitä emme itse oman tehdaselämämme ja »taloudellisen» kokemuksemme perusteella voi koskaan saadakaan, nimittäin: poliittista tietoa. Tätä tietoa te, intellektuellit, voitte itsellenne hankkia, ja te olette velvollisia antamaan sitä meille sata ja tuhat kertaa enemmän kuin olette tähän saakka antaneet ja antamaan sitä ei ainoastaan puheiden, kirjasten ja kirjoitusten muodossa (jotka usein ovat — suokaa anteeksi avomielisyytemme! — ikävänpuoleisia), vaan ehdottomasti tekemällä selviä paljastuksia siitä, mitä hallituksemme ja hallitsevat luokkamme tekevät juuri tänä aikana kaikilla elämän aloilla. Täyttäkäähän vähän innokkaammin tätä velvollisuuttanne ja jaaritelkaa vähemmän »työläisjoukkojen aktiivisuuden kohottamisesta». Meillä on aktiivisuutta paljon enemmän kuin te luulettekaan, ja me kykenemme tukemaan avoimella katutaistelulla sellaisiakin vaatimuksia, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia»! Eikä teidän asianne ole »kohottaa» meidän aktiivisuuttamme, sillä teiltä itseltänne tuota aktiivisuutta juuri puuttuukin. Kumartakaa vähemmän vaistonvaraisuutta ja ajatelkaa enemmän oman aktiivisuutenne kohottamista, hyvät herrat!
d) MITÄ YHTEISTÄ ON EKONOMISMILLA JA TERRORISMILLA?
Edellä, alaviitteessä, esitimme rinnatusten »ekonomistin» ja sosialidemokraatteihin kuulumattoman terroristin, jotka sattumalta olivat samaa mieltä. Mutta yleensä heidän välillään ei ole satunnainen, vaan välttämätön sisäinen yhteys, joka meidän pitää tuonnempana ottaa vielä puheeksi ja jota on kosketeltava juuri vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamista koskevan kysymyksen yhteydessä. »Ekonomisteilla» ja nykyisillä terroristeilla on sama yhteinen juuri: nimenomaan se vaistonvaraisuuden kumartaminen, josta edellisessä luvussa puhuimme, kuten yleisestä ilmiöstä, ja jota nyt tarkastelemme siltä kannalta, miten se vaikuttaa poliittiseen toimintaan ja poliittiseen taisteluun. Ensi näkemältä väitteemme saattaa tuntua paradoksilta: niin suuri ero näyttää olevan ihmisten välillä, joista toiset tähdentävät »harmaata jokapäiväistä taistelua» ja toiset kutsuvat yksityisiä henkilöitä mitä uhrautuvimpaan taisteluun. Mutta tämä ei ole paradoksi. »Ekonomistit» ja terroristit kumartavat vaistonvaraisen virtauksen eri puolia: »ekonomistit» »puhtaan työväenliikkeen» vaistonvaraisuutta ja terroristit niiden intellektuellien mitä kiihkeimmän suuttumuksen vaistonvaraisuutta, jotka eivät osaa tai joilla ei ole mahdollisuutta yhdistää vallankumouksellista toimintaa työväenliikkeen kanssa yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Sen, joka on menettänyt uskonsa tai ei ole koskaan uskonut tähän mahdollisuuteen, on todellakin vaikeaa löytää suuttumuksen tunteelleen ja vallankumoukselliselle tarmolleen muuta ulospääsyä kuin terrori. Siten vaistonvaraisuuden kumartaminen molempiin yllä mainitsemiimme suuntiin ei ole mitään muuta kuin sen kuuluisan »Credon» ohjelman toteuttamisen alkua, jonka mukaan työläiset käyvät itsekseen omaa »taloudellista taisteluaan isäntiä ja hallitusta vastaan» (suokoon »Credon» kirjoittaja meille anteeksi, että lausumme hänen ajatuksensa Martynovin sanoin! Katsomme olevamme oikeutettuja tekemään niin, sillä »Credossakin» puhutaan siitä, miten työläiset taloudellisessa taistelussa »törmäävät poliittiseen komentoon») ja intellektuellit käyvät itsekseen omin voiminsa poliittista taistelua, luonnollisesti terrorin avulla! Tämä on täysin loogillinen ja kiertämätön johtopäätös, jota ei voida olla korostamatta, vaikka ne, jotka alkavat tätä ohjelmaa toteuttaa, eivät itse olisi sen kiertämättömyyttä käsittäneetkään. Poliittisella toiminnalla on oma logiikkansa, joka ei riipu niiden henkilöiden tietoisuudesta, jotka mitä parhaimmassa tarkoituksessa kehottavat joko ryhtymään terroriin tai antamaan itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, ja tässä tapauksessa hyvät aikomukset eivät vielä pelasta vaistonvaraiselta viettymykseltä »pienemmän vastustuksen suuntaan», »Credon» puhtaasti porvarillisen ohjelman suuntaan. Sillä eihän suinkaan sekään ole sattuma, että monet venäläiset liberaalit — sekä selvät liberaalit että marxilaisen naamion taakse verhoutuneet — ovat koko sydämestään myötämielisiä teorialle ja pyrkivät tukemaan tällä hetkellä terrorististen mielialojen nousua. Kun sitten syntyi »vallankumouksellis-sosialistinen ryhmä Svoboda», joka asetti tehtäväkseen nimenomaan työväenliikkeen kaikinpuolisen avustamisen, mutta otti ohjelmaansa terrorin ja niin sanoaksemme emansipoi itsensä sosialidemokratian vaikutuksesta, niin se oli vielä yksi todistus P. B. Axelrodin erinomaisesta kaukonäköisyydestä, joka jo vuoden 1897 lopulla kirjaimellisesti ennusti etukäteen sosialidemokraattisten horjahtelujen johtavan tällaisiin tuloksiin (»Kysymykseen nykyisistä tehtävistä ja taktiikasta») ja viitoitti kuuluisat »kaksi perspektiiviään». Kaikki Venäjän sosialidemokraattien myöhemmät väittelyt ja erimielisyydet sisältyvät jo aivan kuin kasvi siemeneensä näihin kahteen perspektiiviin .
Tältä näkökannalta käy ymmärrettäväksi sekin, että. »Rabotšeje Delo», joka ei ollut kyennyt pitämään puoliansa, »ekonomismin» vaistonvaraisuutta vastaan, ei kyennyt tekemään sitä myöskään terrorismin vaistonvaraisuutta vastaan. Tässä on sangen mielenkiintoista panna merkille se erikoinen todistelu terrorin puolustamiseksi, jonka »Svoboda» on esittänyt. Se »kiistää kokonaan» terrorin kauhua herättävän merkityksen (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 64), mutta sen sijaan korostaa sen »eksitaatio-(kiihdyttävää) merkitystä». Tämä on luonteenomaista ensiksikin eräänä sen perinteellisen (esisosialidemokraattisen) ajatuspiirin hajoamis- ja rappeutumisasteena, joka pakotti pitämään kiinni terrorista. Sen tunnustaminen, että hallitusta ei voida nykyään saattaa terrorin avulla »kauhun valtaan» — eikä siis myöskään epäjärjestykseen — merkitsee asiallisesti terrorin tuomitsemista tykkänään taistelumenetelmänä ja ohjelman pyhittämällä toimintapiirinä. Toiseksi se on vieläkin luonteenomaisempana esimerkkinä siitä, miten ei ymmärretä jokapäiväisiä tehtäviämme »joukkojen vallankumouksellisen aktiivisuuden kasvattamisessa». »Svoboda» propagoi terroria keinona, jonka avulla »kiihotetaan» työväenliikettä, annetaan sille »voimakas sysäys». On vaikea kuvitella toista todistelutapaa, joka kumoaisi havainnollisemmin itse itsensä! Herää kysymys, onko Venäjän elämässä todellakin niin vähän sellaisia ruokottomuuksia, että pitää keksiä erikoisia »kiihotus»-keinoja? Ja toisaalta, jos jotakuta ei kiihdytä eikä saa kiihdyksiin edes Venäjällä vallitseva mielivaltakaan, niin eiköhän ole ilmeistä, että myös hallituksen ja pienen terroristiryhmän kamppailua hän tulee katselemaan sivusta »nenäänsä kaivellen»? Siinähän se juuri onkin, että Venäjän elämän inhottavat puolet kiihottavat työläisjoukkoja suuresti, mutta me emme osaa koota, jos niin voidaan sanoa, ja liittää yhteen kaikkia niitä kansan kiihtymyksen pisaroita ja puroja, joita Venäjän elämästä tihkuu esiin monin verroin suuremmassa määrässä kuin me luulemmekaan ja jaksamme käsittää, mutta jotka täytyy nimenomaan yhdistää yhdeksi valtavaksi virraksi. Työväenliikkeen valtava kasvu ja jo edellä mainitsemamme poliittisen kirjallisuuden nälkä työläisten keskuudessa osoittavat vääjäämättömästi, että tämä tehtävä on toteutettavissa. Kehotukset terrorin harjoittamiseen samoin kuin sellaiset kehotukset, että pitää antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne, ovat vain erilaisia keinoja pakoilla Venäjän vallankumouksellisten tuiki välttämätöntä velvollisuutta: kaikinpuolisen poliittisen agitaation järjestämistä. »Svoboda» haluaa korvata agitaation terrorilla tunnustaen suoraan, että »kun kerran alkaa voimaperäinen ja tarmokas agitaatio joukkojen keskuudessa, niin sen eksitaatio- (kiihdyttävä) merkitys on jo loppuun näytelty» (»Vallankumouksellisuuden uudestisyntyminen», s. 68). Tämä juuri osoittaakin, että sekä terroristit että »ekonomistit» aliarvioivat joukkojen vallankumouksellista aktiivisuutta, vaikka keväälliset tapahtumat todistavat ilmeisesti päinvastaista, ja sitä paitsi eräät rientävät etsimään keinotekoisia »kiihokkeita» ja toiset puhuvat »konkreettisista vaatimuksista». Kummatkin kiinnittävät liian vähän huomiota oman aktiivisuutensa kohottamiseen poliittisen agitaation alalla ja poliittisten paljastusten järjestämisessä. Mutta tätä tehtävää ei voida korvata millään muulla, ei nykyään enempää kuin minään muunakaan aikana.
e) TYÖVÄENLUOKKA ETURIVIN TAISTELIJANA DEMOKRATIAN PUOLESTA
Olemme nähneet, että mitä laajaperäisimmän poliittisen agitaation harjoittaminen ja siis myös kaikinpuolisten poliittisten paljastusten järjestäminen on ehdottomasti välttämätön ja jopa kaikkein välttämättömin tehtävä toiminnassa, jos tämä toiminta on oikeata sosialidemokraattista toimintaa. Mutta me teimme tämän johtopäätöksen pitäen lähtökohtana vain kipeimpiä työväenluokan tarpeita poliittisen tiedon ja poliittisen kasvatuksen alalla. Vain tällainen kysymyksenasettelu olisi kuitenkin liian suppea, se jättäisi huomioon ottamatta yleensä sosialidemokratian ja erikoisesti Venäjän nykyisen sosialidemokratian yleisdemokraattiset tehtävät. Selittääksemme tämän teesin mahdollisimman konkreettisesti yritämme käsitellä asiaa »ekonomistille» »läheisimmältä», nimittäin käytännölliseltä puolelta. »Kaikki ovat yhtä mieltä» siitä, että työväenluokan poliittista tietoisuutta on kehitettävä. Herää kysymys, miten se voidaan tehdä ja mitä tarvitaan, että se voitaisiin tehdä? Taloudellinen taistelu »sysää» työläisiä vain sellaisten kysymysten eteen, jotka koskevat hallituksen suhtautumista työväenluokkaan, ja siksi, vaikka yrittäisimme kuinka innokkaasti tahansa »antaa itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen», emme voi koskaan kehittää työläisten poliittista tietoisuutta (sosialidemokraattisen poliittisen tietoisuuden asteelle) tämän tehtävän puitteissa, sillä itse nämä puitteet ovat ahtaat. Martynovin määritelmä ei ole meille arvokas lainkaan sen vuoksi, että se kuvaa Martynovin sotkemiskykyä, vaan siksi, että se tuo selvästi ilmi kaikkien »ekonomistien» perusvirheen, nimittäin sen vakaumuksen, että työläisten poliittinen luokkatietoisuus voidaan kehittää niin sanoaksemme heidän taloudellisen taistelunsa sisältä, so. pitäen lähtökohtana vain (tai ainakin pääasiallisesti) tätä taistelua, nojautuen vain (tai ainakin pääasiallisesti) tähän taisteluun. Tällainen katsantokanta on perin pohjin virheellinen, — ja juuri sen vuoksi, kun »ekonomistit», ollen suutuksissaan meille siitä polemiikista, jota me heitä vastaan käymme, eivät halua harkita tarkoin erimielisyyksien lähdettä, käykin niin, että emme lainkaan ymmärrä toisiamme ja puhumme eri kieltä.
Poliittinen luokkatietoisuus voidaan työläiselle tuoda vain ulkoa käsin, siis taloudellisen taistelun ulkopuolelta, niiden suhteiden ulkopuolelta, jotka työläisillä on isäntiin. Sinä alana, mikä vain voi olla tämän tiedon lähteenä, ovat kaikkien luokkien ja kerrosten suhteet valtioon ja hallitukseen, kaikkien luokkien väliset keskinäissuhteet. Sen vuoksi kysymykseen: mitä on tehtävä poliittisen tietoisuuden antamiseksi työläisille? ei voida antaa vain sitä vastausta, johon käytännönmiehet yleensä, »ekonomismiin» taipuvista käytännönmiehistä puhumattakaan, useimmissa tapauksissa tyytyvät, nimittäin sitä vastausta, että »on mentävä työläisten keskuuteen». Antaakseen työläisille poliittisen tietoisuuden sosialidemokraattien on mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen, lähetettävä armeijansa osastot kaikille tahoille.
Me valitsemme tahallamme tällaisen kulmikkaan sanonnan, ilmaisemme tahallamme ajatuksemme yksinkertaistetun jyrkästi, emme ollenkaan halusta esittää paradokseja, vaan »sysätäksemme» »ekonomistit» oikein kunnollisesti niiden tehtävien eteen, joita he niin anteeksiantamattomalla tavalla hyljeksivät, ajattelemaan sitä tradeunionistisen ja sosialidemokraattisen politiikan välistä eroa, jota he eivät halua ymmärtää. Sen vuoksi pyydämme lukijaa pysymään kärsivällisenä ja kuuntelemaan meitä tarkkaavasti loppuun saakka.
Ottakaa viime vuosien aikana eniten levinnyt sosialidemokraattien kerhotyyppi ja tarkastelkaa sen toimintaa. Sillä on »yhteydet työläisiin» ja se tyytyy siihen, julkaisee lentolehtisiä, joissa ruoskitaan tehtaissa tapahtuvia väärinkäytöksiä, hallituksen puolueellista suhtautumista kapitalisteihin ja poliisin väkivaltaisuuksia; kokouksissa keskustelu työläisten kanssa ei mene tai tuskin menee näitä samoja aiheita pitemmälle; alustukset ja esitelmät vallankumouksellisen liikkeen historiasta, hallituksemme ulko- ja sisäpolitiikan kysymyksistä, Venäjän ja Euroopan taloudellisen kehityksen kysymyksistä ja eri luokkien asemasta nykyisessä yhteiskunnassa jne. ovat sangen harvinaisia, eikä kukaan edes ajattelekaan yhteyksien järjestelmällistä aikaansaamista ja laajentamista muiden yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Asiallisesti tällaisen kerhon jäsenten silmissä muodostuu useimmissa tapauksissa toimihenkilön ihanteeksi henkilö, joka muistuttaa paljon enemmän trade unionin sihteeriä kuin sosialistia — poliittista johtajaa. Sillä esimerkiksi Englannin jokaisen trade unionin sihteeri auttaa aina työläisiä käymään taloudellista taistelua, järjestää tehdasolojen paljastuksia, selittää sellaisten lakien ja toimenpiteiden epäoikeudenmukaisuutta, mitkä rajoittavat lakkovapautta ja vapautta asettaa lakkovahteja (varoittamaan kaikkia, että kysymyksessä olevassa tehtaassa on lakko), hän selittää porvarilliseen kansanluokkaan kuuluvan rauhantuomarin puolueellisuutta yms. yms. Sanalla sanoen jokainen trade unionin sihteeri käy ja auttaa käymään »taloudellista taistelua isäntiä ja hallitusta vastaan». Eikä voida tarpeeksi painostaa sitä, että tämä ei vielä ole sosialidemokratismia, että sosialidemokraatin ihanteena ei pidä olla trade unionin sihteeri, vaan kansantribuuni, joka osaa reagoida kaikkiin mielivallan ja sorron ilmauksiin, tapahtukoot ne sitten missä tahansa ja koskekoot ne mitä väestökerrosta tai luokkaa tahansa, kansantribuuni, joka osaa yhdistää kaikki nämä ilmiöt poliisimielivallan ja kapitalistisen riiston kokonaiskuvaksi ja osaa käyttää hyväkseen jokaista pikku-seikkaa esittääkseen kaikkien kuullen sosialistisia vakaumuksiaan ja demokraattisia vaatimuksiaan, selittääkseen kaikille ja jokaiselle proletariaatin vapaustaistelun maailmanhistoriallista merkitystä. Verratkaa toisiinsa esimerkiksi sellaisia toimihenkilöitä kuin Robert Knightia (Englannin yhden mahtavimman trade unionin, pannuseppien liiton, tunnettu sihteeri ja johtaja) ja Wilhelm Liebknechtiä, ja yrittäkää sovittaa heihin niitä vastakkaisia teesejä, joihin Martynov pukee erimielisyydet, joita hänellä on »Iskran» kanssa. Te huomaatte — alan selailla Martynovin kirjoitusta —, että R. Knight on paljon enemmän »kehottanut joukkoja tiettyihin konkreettisiin tekoihin» (39), mutta W. Liebknecht on enemmän harrastanut »koko nykyisen järjestelmän tai sen erillisten ilmausten vallankumouksellista valaisemista» (38—39); että R. Knight »on määritellyt proletariaatin lähimmät vaatimukset ja osoittanut niiden toteuttamiskeinot» (41), mutta W. Liebknecht tehden tämänkin ei kieltäytynyt myöskään »samanaikaisesti johtamasta eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa» ja »sanelemasta niille myönteistä toimintaohjelmaa» (41); että R. Knight on pyrkinyt nimenomaan »antamaan mikäli mahdollista itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen» (42) ja osannut erinomaisesti »asettaa hallitukselle konkreettisia vaatimuksia, jotka lupaavat tiettyjä kouraantuntuvia tuloksia» (43), silloin kun W. Liebknecht on paljon enemmän harrastanut »yksipuolisia» »paljastuksia» (40); että R. Knight on antanut paljon suuremman merkityksen »harmaan jokapäiväisen taistelun edistymiselle» (61), mutta W. Liebknecht »loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiselle» (61); että W. Liebknecht on luonut johtamastaan lehdestä nimenomaan »vallankumouksellisen opposition äänenkannattajan, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme, mikäli ne ovat ristiriidassa mitä erilaisimpien väestökerrosten etujen kanssa» (63), kun taas R. Knight »on työskennellyt työväenasian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun» (63) — jos »kiinteällä ja elimellisellä yhteydellä» ymmärretään sitä vaistonvaraisuuden kumartamista, jota olemme edellä tutkineet Kritševskin ja Martynovin esimerkkien pohjalla, — sekä »supistanut vaikutuspiiriään» vakuuttuneena tietysti kuten Martynovkin siitä, että hän »on siten tehnyt itse vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Sanalla sanoen huomaatte, että Martynov de facto madaltaa sosialidemokratian tradeunionismin tasolle, vaikkei hän tietystikään tee sitä sen takia, ettei hän haluaisi hyvää sosialidemokratialle, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän on hiukkasen kiirehtinyt syventämään Plehanovia sen sijaan, että olisi vaivautunut ymmärtämään Plehanovia.
Mutta palatkaamme esitykseemme. Me sanoimme, että sosialidemokraatin, ellei hän ole ainoastaan sanoissa sillä kannalla, että on välttämätöntä kehittää kaikin puolin proletariaatin poliittista tietoisuutta, on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen». Herää kysymyksiä: miten se on tehtävissä? onko meillä voimia siihen? onko olemassa pohjaa sellaiselle toiminnalle kaikkien muiden luokkien keskuudessa? eikö se merkitse luokkanäkökannalta perääntymistä tai johda siltä perääntymiseen? Pysähdymme tarkastelemaan näitä kysymyksiä.
Meidän on »mentävä kaikkien väestöluokkien keskuuteen» sekä teoreetikkoina, propagandisteina, agitaattoreina että organisaattoreina. Sitä, että sosialidemokraattien teoreettinen toiminta on suunnattava eri luokkien yhteiskunnallisen ja poliittisen aseman kaikkien erikoisuuksien tutkimiseen, ei epäile kukaan. Mutta siinä suhteessa tehdään mitättömän vähän, suhteettoman vähän siihen työhön verrattuna, mitä tehdään tehdasolojen erikoisuuksien tutkimiseksi. Komiteoissa ja kerhoissa te kohtaatte henkilöitä, jotka syventyvät jopa tutkimaan erikoisesti jotain rautateollisuuden haaraa, mutta ette löydä juuri lainkaan sellaisia tapauksia, että järjestöjen jäsenet (silloin kun heidän on pakko erinäisten syiden takia vetäytyä pois käytännöllisestä toiminnasta, kuten usein tapahtuu) harrastaisivat erikoisesti aineiston keräämistä jostakin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämämme päivänpolttavasta kysymyksestä, joka voisi antaa aihetta sosialidemokraattiseen toimintaan muiden väestökerrosten keskuudessa. Puhuttaessa työväenliikkeen nykyisten johtajien enemmistön vähäisestä valmentuneisuudesta ei voida olla huomauttamatta valmennuksesta tässäkin suhteessa, sillä tämäkin on yhteydessä siihen »ekonomistiseen» käsitykseen, että täytyy olla »kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun». Mutta tärkeintä tietenkin on propaganda ja agitaatio kaikkien kansankerrosten keskuudessa. Länsi-Euroopan sosialidemokraatin osalta tätä tehtävää helpottavat kansankokoukset ja joukkotilaisuudet, joihin jokainen haluava voi tulla, sitä helpottaa parlamentti, jossa hän puhuu kaikkien luokkien edustajien edessä. Meillä ei ole parlamenttia eikä kokoontumisvapautta, mutta me osaamme siitä huolimatta järjestää kokouksia työläisille, jotka haluavat kuunnella sosialidemokraattia. Meidän tulee myös osata järjestää kokouksia kaikkien väestöluokkien edustajien keskuudessa, jotka vain haluavat kuunnella demokraattia. Sillä se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että »kommunistit kannattavat jokaista vallankumouksellista liikettä»72 ja että sen vuoksi me olemme velvolliset esittämään ja korostamaan koko kansan edessä yleisdemokraattisia tehtäviä salaamatta hetkeksikään sosialistisia vakaumuksiamme. Se ei ole sosialidemokraatti, joka unohtaa käytännössä, että hänen velvollisuutensa on olla etumaisimpana asettamassa, kärjistämässä ja ratkaisemassa jokaista yleisdemokraattista kysymystä.
»Tässä suhteessa ovat aivan kaikki yhtä mieltä!» keskeyttää malttamaton lukija meidät, ja »Rabotšeje Delon» toimitukselle annetussa uudessa ohjeessakin, joka hyväksyttiin viimeksi pidetyssä liittokokouksessa, sanotaan suoraan: »Poliittisen propagandan ja agitaation aiheina tulee olla kaikkien yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän ilmiöiden ja tapahtumien, jotka koskevat proletariaattia joko välittömästi erikoisena luokkana tai kaikkien vallankumouksellisten voimien etujoukkona vapaustaistelussa» (»Kaksi edustajakokousta», s. 17, kursivointi meidän). Niin, nämä ovat aivan oikeita ja erikoisen hyviä sanoja, ja me olisimme täysin tyytyväisiä, jos »Rabotšeje Delo» ne ymmärtäisi, jos se ei puhuisi näiden sanojen ohella sellaista, mikä on ristiriidassa niiden kanssa. Eihän se riitä, että nimittää itseään »avantgardeksi», etujoukoksi, täytyy myös toimia niin, että kaikki muut joukko-osastot näkisivät ja niiden olisi pakko tunnustaa, että me kuljemme edellä. Ja me kysymme lukijalta: ovatko muiden »joukko-osastojen» edustajat todella niin tyhmiä, että uskovat meitä kun sanomme olevamme »etujoukko»? Kuvitelkaapa vain konkreettisesti seuraavanlaista näkyä. Venäjän sivistyneiden radikaalien tai liberaalisten perustuslaillisten »joukko-osastoon» ilmestyy sosialidemokraatti ja sanoo: me olemme etujoukko; »ratkaistavanamme on nyt tehtävä — miten itse taloudelliselle taistelulle voitaisiin mikäli mahdollista antaa poliittinen luonne». Vähänkin järkevä radikaali tai perustuslaillinen (ja venäläisten radikaalien ja perustuslaillisten joukossa on paljon järkeviä ihmisiä) vain hymähtäisi kuultuaan sellaista puhetta ja sanoisi (tietysti itsekseen, sillä he ovat useimmiten kokeneita diplomaatteja): »kylläpä tuo ’etujoukko’ on yksinkertaista väkeä! Ei ymmärrä edes sitä, että sehän on meidän tehtävämme, porvarillisen demokratian eturivin edustajien tehtävä antaa itselleen työläisten taloudelliselle taistelulle poliittinen luonne. Niinhän mekin, samoin kuin kaikki Länsi-Euroopan porvarit, tahdomme vetää työläiset mukaan politiikkaan, mutta nimenomaan ainoastaan tradeunionistiseen emmekä sosialidemokraattiseen politiikkaan. Työväenluokan tradeunionistinen politiikka on juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa. Ja se määritelmä, minkä tämä ’etujoukko’ antaa tehtävästään, on nimenomaan tradeunionistisen politiikan määritelmä! Siksipä nimittäkööt he itseään sosialidemokraateiksi niin paljon kuin haluavat. Enhän minä totta totisesti ole mikään lapsi, että tulistuisin nimilapun takia! Mutta älkööt vain antako peräksi noille vahingollisille ortodoksisille dogmaatikoille, jättäkööt vain ’arvosteluvapauden’ niille, jotka kiskovat tiedottomasti sosialidemokratiaa tradeunionismin uomaan!»
Ja meidän perustuslaillisen poliitikkomme kevyt iva muuttuu homeeriseksi hohotukseksi, kun hän saa tietää, että nykyään, jolloin vaistonvaraisuus on liikkeessämme melkein täydellisesti vallalla, sosialidemokraatit, jotka puhuvat sosialidemokratian osuudesta etujoukkona, pelkäävät eniten juuri »vaistonvaraisen aineksen väheksymistä», pelkäävät »väheksyä harmaan jokapäiväisen taistelun edistymisen merkitystä loistavien ja täysin kehiteltyjen aatteiden propagoimiseen verrattuna» ym. ym. ! »Etu»-joukko, joka pelkää, ettei tietoisuus vain pääsisi vaistonvaraisuuden edelle, pelkää esittää rohkeaa »suunnitelmaa», mikä pakottaisi myös toisinajattelevat tunnustamaan sen yleisesti! (Eivätköhän he vain sekoita toisiinsa sanoja etujoukko ja jälkijoukko?
Ajatelkaapa todellakin tarkemmin seuraavaa Martynovin järkeilyä. Sivulla 40 hän sanoo, että »Iskran» paljastustaktiikka on yksipuolista, että »kylvimmepä me kuinka paljon tahansa epäluottamusta ja vihaa hallitusta kohtaan, me emme saavuta päämääräämme, ennen kuin onnistumme kehittämään tarpeeksi aktiivisen yhteiskunnallisen energian sen kukistamiseksi». Sulkumerkeissä sanoen, tämä on jo meille tuttua huolenpitoa joukkojen aktiivisuuden kohottamisesta samalla kun pyritään alentamaan omaa aktiivisuutta. Mutta kysymys ei nyt ole siitä. Martynov puhuu tässä siis vallankumouksellisesta energiasta (»kukistamiseksi»). Ja johtopäätökseen hän tulee? Koska eri yhteiskuntakerrokset kulkevat tavallisina aikoina väistämättömästi omia teitään, niin »sen vuoksi on selvää, ettemme me sosialidemokraatit voi samanaikaisesti johtaa eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa, emme voi sanella niille myönteistä toimintaohjelmaa emmekä voi osoittaa niille, millaisin keinoin tulee päivästä toiseen taistella omien etujen puolesta... Liberaaliset kerrokset kyllä pitävät itse huolen siitä aktiivisesta taistelusta lähimpien tavoitteittensa puolesta, j mikä sysää ne vastakkain poliittisen järjestelmämme kanssa» (41). Siten Martynov, alettuaan puhua vallankumouksellisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta itsevaltiuden kukistamiseksi, alkoikin heti puhua ammatillisesta energiasta ja aktiivisesta taistelusta lähimpien tavoitteiden puolesta! On itsestään selvää, että me emme voi johtaa ylioppilaiden, liberaalien yms. taistelua heidän »lähimpien tavoitteittensa» puolesta, mutta, kunnioitettavin »ekonomisti», J eihän puhe ollut siitä! Puhe oli eri yhteiskuntakerrosten mahdollisesta ja välttämättömästä osanotosta itsevaltiuden kukistamiseen, ja tätä »eri oppositiokerrosten aktiivista toimintaa» me emme ainoastaan voi, vaan meidän myös täytyy ehdottomasti johtaa, jos haluamme olla »etujoukko». Siitä, että ylioppilaamme, liberaalimme ym. törmäisivät »vastakkain poliittisen järjestelmämme kanssa», eivät pidä huolta ainoastaan he itse, vaan siitä pitävät huolen ennen kaikkea ja etupäässä itse poliisi ja itsevaltiudellisen hallituksen virkamiehet. Mutta »meidän», jos tahdomme olla eturivin demokraatteja, on pidettävä huoli siitä, että henkilöitä, jotka ovat tyytymättömiä oikeastaan vain yliopistojen tai vain zemstvolaitoksen ym. oloihin, sysättäisiin ajattelemaan koko poliittisen järjestelmän kelvottomuutta. Meidän täytyy ottaa tehtäväksemme järjestää meidän puolueemme johdolla sellainen kaikinpuolinen poliittinen taistelu, että kaikki ja kaikenlaiset oppositiokerrokset voisivat antaa ja todella ryhtyisivät antamaan tälle taistelulle ja tälle puolueelle apua voimiensa mukaan. Meidän tulee valmentaa sosialidemokraattisista käytännönmiehistä sellaisia poliittisia johtajia, jotka osaisivat johtaa tämän monipuolisen taistelun kaikkia ilmenemismuotoja, osaisivat tarpeen tullen »sanella myönteisen toimintaohjelman» kiihtyneille ylioppilaille, tyytymättömille zemstvomiehille, suuttuneille lahkolaisille, katkeroituneille kansakoulunopettajille ym. ym. Sen vuoksi on kokonaan väärä se Martynovin väite, että »heihin nähden me voimme esiintyä vain kielteisessä olojen paljastajan osassa... Me voimme ainoastaan hälventää heidän toiveensa, joita he rakentavat erilaisiin hallituksen komiteoihin nähden» (kursivointi meidän). Näin sanomalla Martynov osoittaa, että hän ei ymmärrä yhtään mitään vallankumouksellisen »etujoukon» todellisista tehtävistä. Ja jos lukija ottaa tämän huomioon, niin hänelle käy selväksi Martynovin seuraavien loppusanojen todellinen ajatus. »’Iskra’ on vallankumouksellisen opposition äänenkannattaja, joka paljastaa olojamme ja etupäässä poliittisia olojamme, mikäli ne ovat ristiriidassa mitä erilaisimpien väestökerrosten etujen kanssa. Mutta me työskentelemme ja tulemme työskentelemään työväenasian hyväksi kiinteässä elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun. Supistamalla vaikutuspiiriämme me siten teemme itse vaikutuksen mutkallisemmaksi» (63). Tämän johtopäätöksen todellinen sisältö on seuraava:
»Iskra» tahtoo nostaa työväenluokan tradeunionistisen politiikan (johon käytännönmiehet meillä niin usein rajoittuvat joko väärinkäsityksestä, valmennuksen puutteesta tai vakaumuksesta) sosialidemokraattisen politiikan tasolle. Mutta »Rabotšeje Delo» tahtoo madaltaa sosialidemokraattisen politiikan tradeunionistisen politiikan tasolle. Ja samalla se vielä vakuuttaa kaikille, että ne ovat »täysin yhteensoveltuvia katsantokantoja yhteisessä asiassa» (63). O, sancta simplicitas!
Menkäämme edelleen. Onko meillä voimia, jotta voisimme suunnata propagandamme ja agitaatiomme kaikkien väestöluokkien keskuuteen? Tietysti on. »Ekonomistimme», jotka ovat usein taipuvaisia kiistämään tämän, jättävät huomioon ottamatta sen jättiläismäisen edistysaskelen, minkä liikkeemme on ottanut vuodesta 1894 (suunnilleen) vuoteen 1901. Ollen todellisia »hvostisteja» he elävät usein liikkeen aikoja ohitetun alkukauden käsitysten vallassa. Silloin meillä oli todellakin tavattoman vähän voimia, silloin oli luonnollista ja oikeaa omistautua päättäväisesti ja kokonaan työläisten keskuudessa tehtävälle työlle ja tuomita ankarasti kaikki loittonemiset siitä, silloin oli tehtävänä päästä lujiin asemiin työväenluokan keskuudessa. Nyt on liikkeeseen saatu mukaan valtava määrä voimia, meihin liittyvät sivistyneiden luokkien nuoren polven kaikki parhaimmat edustajat, kaikkialla maaseudulla joutuu pakosta olemaan toimettomana ihmisiä, jotka ovat ottaneet tai haluavat ottaa osaa liikkeeseen, ihmisiä, jotka tuntevat vetovoimaa sosialidemokratiaan (silloin kun v. 1894 Venäjän sosialidemokraatit voitiin vielä sormin laskea). Eräs liikkeemme poliittisista ja organisatorisista peruspuutteista on se, että emme osaa käyttää kaikkia näitä voimia, antaa kaikille sopivaa työtä (käsittelemme sitä lähemmin seuraavassa luvussa). Valtava enemmistö näistä voimista on kokonaan vailla mahdollisuutta »mennä työläisten keskuuteen», joten ei voi olla puhettakaan sellaisesta vaarasta, että voimia vedettäisiin pois perustyöstämme. Mutta todellisen, monipuolisen ja elävän poliittisen tiedon antamiseen työläisille tarvitaan »omia ihmisiä», sosialidemokraatteja, joka paikassa ja kaikkialla, kaikkien yhteiskuntakerrosten keskuudessa ja kaikissa asemissa, jotka tekevät mahdolliseksi tuntea valtiokoneistomme sisäiset vieterit. Ja tällaisia henkilöitä tarvitaan ei ainoastaan propaganda- ja agitaatiotyössä, vaan vieläkin enemmän organisatorisessa työssä.
Onko olemassa maaperää toiminnalle kaikkien väestöluokkien keskuudessa? Se, joka ei tätä näe, jää taaskin tietoisuutensa puolesta jälkeen joukkojen vaistonvaraisesta noususta. Työväenliike on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleenkin eräissä tyytymättömyyttä, toisissa toiveita, että oppositio saa siitä tukea, kolmannet taas se on herättänyt tajuamaan itsevaltiuden mahdottomuuden ja sen romahtamisen kiertämättömyyden. Me olisimme vain sanoissa »poliitikkoja» ja sosialidemokraatteja (kuten asianlaita todellisuudessa hyvin usein onkin), jollemme käsittäisi, että tehtävämme on käyttää hyväksi kaikkia tyytymättömyyden ilmauksia, koota ja kehitellä pienimpiäkin, jopa alkeellisimmankin vastarinnan jyväsiä. Emme edes puhu siitä, että työtätekevän talonpoikaisten, kotiteollisuudenharjoittajain/pienten käsityöläisten ym. monimiljoonaiset joukot kuuntelisivat aina suurella halulla vähänkin taitavan sosialidemokraatin puhetta. Voidaankohan osoittaa ainoatakaan väestöluokkaa, jonka keskuudessa ei olisi henkilöitä, ryhmiä ja kerhoja, jotka ovat tyytymättömiä oikeudettomuuteen ja mielivaltaan ja jotka ovat sen vuoksi valmiit kuuntelemaan sosialidemokraattia polttavimpien yleisdemokraattisten vaatimusten ilmaisijana? Sitä, joka haluaa saada konkreettisen käsityksen tästä sosialidemokraatin poliittisesta agitaatiosta kaikkien luokkien ja väestökerrosten keskuudessa, kehotamme kiinnittämään huomiota poliittisiin paljastuksiin tämän sanan laajassa merkityksessä, jotka ovat tämän agitaation tärkein (mutta ei tietenkään ainoa) keino.
»Meidän on», kirjoitin artikkelissani »Mistä on alettava?» (»Iskra», n: o 4, toukokuu 1901), josta meidän on tuonnempana puhuttava yksityiskohtaisesti, »herätettävä kaikissa vähänkin tietoisissa kansankerroksissa kiihkeä halu tehdä poliittisia paljastuksia. Ei pidä joutua ymmälle sen vuoksi, että poliittisia paljastuksia tekevät äänet ovat nykyään niin heikkoja, harvinaisia ja arkailevia. Syynä siihen ei suinkaan ole yleinen nöyrtyminen poliisimielivaltaan. Syynä siihen on se, että henkilöillä, jotka kykenevät ja ovat valmiit tekemään paljastuksia, ei ole puhujalavaa, jolta he voisivat puhua, ei ole kuulijakuntaa, joka kuuntelisi kiihkeästi ja rohkaisisi puhujia, että he eivät näe missään kansan keskuudessa sellaista voimaa, jonka puoleen kannattaisi kääntyä valituksin ’kaikkivoipaa’ Venäjän hallitusta vastaan... Nyt me kykenemme ja olemme velvolliset luomaan puhujalavan tsaarihallituksen paljastamiseksi koko kansan edessä; sellaisena puhujalavana tulee olla sosialidemokraattisen sanomalehden.»
Juuri tällainen ihanteellinen kuulijakunta poliittisia paljastuksia varten on työväenluokka, joka ennen kaikkea ja eniten on kaikinpuolisen ja elävän poliittisen tiedon tarpeessa; joka on kaikkein kykenevin muuttamaan tämän tiedon aktiiviseksi taisteluksi, vaikka se ei lupaisikaan mitään »kouraantuntuvia tuloksia». Ja puhujalavana yleiskansallisia paljastuksia varten voi olla vain yleisvenäläinen sanomalehti. »Nykypäivien Euroopassa ei poliittisen liikkeen nimen ansaitseva liike ole ajateltavissa ilman poliittista äänenkannattajaa», ja tässä suhteessa myös Venäjä kuuluu epäilemättä nykypäivien Eurooppaan. Sanomalehdistö on jo kauan sitten muodostunut meillä voimaksi, sillä ei hallitus muuten kuluttaisi kymmeniä tuhansia ruplia sen lahjomiseen ja erilaisten Katkovien ja Meštšerskien rahalliseen avustamiseen. Eikä se ole itsevaltaisella Venäjällä mikään uutuus, että illegaalinen sanomalehdistö on murtanut sensuurin asettamat telkeet ja pakottanut legaaliset ja vanhoilliset lehdet Puhumaan avoimesti itsestään. Niin oli 70- ja jopa 50-lu-vullakin. Ja kuinka monin verroin laajempia ja syvempiä ovatkaan nykyään ne kansankerrokset, jotka ovat valmiit lukemaan illegaalista lehdistöä ja oppimaan siitä, »miten tulee elää ja kuolla», käyttääksemme erään »Iskralle» kirjeen lähettäneen työläisen sanontaa (»Iskra», n: o 7). Poliittiset paljastukset ovat juuri samanlaisia sodanjulistuksia hallitukselle kuin taloudelliset paljastukset ovat sodanjulistuksia tehtailijoille. Ja tällä sodanjulistuksella on sitä suurempi siveellinen merkitys, mitä laajempi ja voimakkaampi tällainen paljastuskamppailu on ja mitä monilukuisempi ja päättävämpi on se yhteiskuntaluokka, joka julistaa sodan ryhtyäkseen sotaan. Poliittiset paljastukset ovat tämän vuoksi jo sellaisinaan tehokkaita keinoja vihollisjärjestelmän hajottamiseksi, keinoja, joiden avulla vihollisesta vieroitetaan sen satunnaisia tai väliaikaisia liittolaisia, keinoja, joiden avulla kylvetään vihaa ja epäuskoa itsevaltiudellisen vallan vakinaisten osanottajien välille.
Meidän aikanamme voi vallankumouksellisten voimien etujoukoksi tulla ainoastaan puolue, joka järjestää todella yleiskansallisia paljastuksia. Ja sanalla »yleiskansallisia» on sangen laaja sisältö. Suuri enemmistö työväenluokkaan kuulumattomista paljastajista (ja jotta voitaisiin tulla etujoukoksi, täytyy nimenomaan saada mukaan muita luokkia) on selväjärkisiä poliitikkoja ja kylmästi laskelmoivia liikemiehiä. He tietävät erinomaisen hyvin, miten vaarallista on »valittaa» alintakin virkamiestä, saatikka sitten »kaikkivoipaa» Venäjän hallitusta vastaan. Ja he kääntyvät valituksilleen meidän puoleemme vasta sitten, kun näkevät, että tällä valituksella voi olla todella vaikutusta, että me olemme poliittinen voima. Voidaksemme tulla sellaiseksi voimaksi sivullisten silmissä meidän täytyy tehdä paljon ja sitkeästi työtä tietoisuutemme, aloitteellisuutemme ja tarmomme kohottamiseksi; siihen ei riitä se, että jälkijoukon teorian ja käytännöllisen toiminnan päälle ripustetaan nimilappu: »etujoukko».
Mutta jos meidän on otettava huoleksemme todella yleiskansallisten hallitusta koskevien paljastusten järjestäminen, niin missä sitten ilmenee liikkeemme luokkaluonne? saattavat kysyä ja jo kysyvätkin meiltä ne, jotka ylenmääräisen kiihkeästi ihailevat »kiinteää elimellistä yhteyttä proletariaatin taisteluun». Nimenomaan siinä, että näiden yleis-kansallisten paljastusten järjestäjinä olemme me, sosialidemokraatit; siinä, että kaikkia agitaatiossa herätettyjä kysymyksiä valaistaan järkähtämättä sosialidemokraattisessa hengessä ilman mitään myönnytyksiä niille, jotka tahallaan tai tahtomattaan väärentävät marxilaisuutta; siinä, että tätä kaikinpuolista poliittista agitaatiota tulee käymään puolue, joka liittää erottamattomaksi kokonaisuudeksi sekä koko kansan nimessä hallitusta vastaan harjoitettavan painostuksen että proletariaatin vallankumouksellisen kasvattamisen — varjellen samalla sen poliittista itsenäisyyttä — ja myös työväenluokan taloudellisen taistelun johtamisen käyttäen hyväkseen niitä työväenluokan ja sen riistäjien välisiä vaistonvaraisia yhteenottoja, jotka nostavat ja tuovat leiriimme yhä uusia proletariaatin kerroksia!
Mutta eräs »ekonomismin» luonteenomaisimpia piirteitä on juuri se, ettei se ymmärrä tätä proletariaatin kipeimmän tarpeen (kaikinpuolinen poliittinen kasvattaminen poliittisen agitaation ja poliittisten paljastusten avulla) ja yleis-demokraattisen liikkeen tarpeen välistä yhteyttä, enemmänkin: sitä, että ne käyvät yhteen. Se, ettei tätä ymmärretä, ilmenee paitsi »martynovilaisissa» fraaseissa, myös ajatukseltaan näiden fraasien kanssa yhtäpitävissä viittauksissa muka luokkakantaan. Esimerkiksi »Iskran» 1. 2. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajat sanovat näin: »Tuo sama ’Iskran’ peruspuute (ideologian yliarvioiminen) on syynä sen epäjohdonmukaisuuteen kysymyksissä, jotka koskevat sosialidemokratian suhdetta eri yhteiskuntaluokkiin ja suuntiin. Ratkaistuaan teoreettisten laskelmien avulla... » (eikä »yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien... » avulla) »tehtävän, joka edellyttää viipymätöntä siirtymistä taisteluun absolutismia vastaan ja nähtävästi tuntien, miten äärettömän vaikea tämä tehtävä on työläisille nykyisen asiaintilan vallitessa... » (eikä ainoastaan tuntien, vaan tietäen erinomaisen hyvin, että työläisistä tämä tehtävä näyttää vähemmän vaikealta kuin »ekonomistisista» intellektuelleista, jotka ovat vaalivinaan pikkulapsia, sillä työläiset ovat valmiit tappelemaan sellaistenkin vaatimusten puolesta, jotka eivät lupaa minkäänlaisia »kouraantuntuvia tuloksia», ikimuistettavan Martynovin kieltä käyttääksemme)... »’Iskra’, kun sillä ei riitä kärsivällisyyttä odottaa, kunnes työläiset kartuttavat lisää voimia tätä taistelua varten, alkaa etsiä liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveistä... »
Niinpä niin, me olemme jo todellakin kadottaneet tyyten »kärsivällisyytemme» »odottaa» sitä kaikenlaisten »sovittelijain» meille jo kauan sitten lupaamaa siunattua aikaa, jolloin »ekonomistimme» lakkaavat sälyttämästä oman takapajuisuutensa työläisten kontolle, puolustelemasta omaa tarmottomuuttaan sillä, ettei työläisillä muka ole riittävästi voimia. Me kysymme »ekonomisteiltamme»: missä tulee ilmetä sen, että »työläiset kartuttavat voimia tätä taistelua varten»? Eikö ole ilmeistä, että työläisten poliittisessa kasvattamisessa, inhottavan itsevaltiutemme kaikkien puolien paljastamisessa heille? Ja eikö ole selvää, että juuri tätä työtä varten me tarvitsemmekin »liittolaisia liberaalien ja intelligenssin riveistä», liittolaisia, jotka ovat valmiita tutustuttamaan meidät zemstvomiehiä73, opettajia, tilasto-miehiä, ylioppilaita ym. vastaan käytyä poliittista sotaretkeä koskeviin paljastuksiin? Onko tämän niin ihmeen »konstikkaan mekaniikan» ymmärtäminen todellakin niin vaikeaa? Eikö P. B. Axelrod ole jo vuodesta 1897 lähtien teroittanut mieleenne sitä, että »Venäjän sosialidemokraattien tehtävän hankkia kannattajia ja välittömiä tai välillisiä liittolaisia ei-proletaaristen luokkien keskuudessa ratkaisee ennen kaikkea ja pääasiallisesti itsensä proletariaatin keskuudessa käytävän propagandatoiminnan luonne»? Mutta silti Martynov ja muut »ekonomistit» kuvittelevat edelleenkin asian olevan niin, että työläisten tulee ensiksi »taloudellisella taistelulla isäntiä ja hallitusta vastaan» kartuttaa voimiaan (tradeunionistista politiikkaa varten) ja nähtävästi vasta sitten »siirtyä» tradeunionistisesta »aktiivisuuden kasvattamisesta» sosialidemokraattiseen aktiivisuuteen!
»... Etsiskelyissään», jatkavat »ekonomistit», »’Iskra’ luisuu usein pois luokkanäkökannalta hämäten luokkaristiriitoja ja asettaen etualalle hallitusta kohtaan ilmenevän tyytymättömyyden yhteisyyden, vaikka tämän tyytymättömyyden syyt ja aste ovat ’liittolaisilla’ sangen erilaisia. Sellaista on esimerkiksi ’Iskran’ suhde zemstvoon... » »Iskra» muka »lupaa hallituksen antipaloihin tyytymättömille aatelismiehille työväenluokan apua mainitsematta tällöin sanallakaan näiden väestökerrosten välisestä luokkavihamielisyydestä». Jos lukija silmäilee kirjoituksia »Itsevaltius ja zemstvo» (»Iskra» n:ot 2 ja 4), joista kirjeen kirjoittajat nähtävästi puhuvat, niin hän huomaa, että nämä kirjoitukset käsittelevät hallituksen suhtautumista »säätybyrokraattisen zemstvon harjoittamaan sävyisään agitaatioon», »vieläpä omistavienkin luokkien omatoimisuuteen». Kirjoituksessa sanotaan, että työläinen ci saa seurata välinpitämättömänä hallituksen taistelua zemstvoa vastaan, ja zemstvomiehiä kehotetaan hylkäämään sävyisät puheet ja sanomaan jyrkät ja lujat sanat silloin, kun vallankumouksellinen sosialidemokratia nousee täydessä mitassaan hallituksen eteen. Tietämätöntä on, minkä suhteen kirjeen kirjoittajat ovat eri mieltä? Luulevatko he, että työläinen »ei ymmärrä» sanoja: »omistavat luokat» ja »säätybyrokraattinen zemstvo»? että zemstvomiesten kannustaminen siirtymään sävyisistä sanoista jyrkkiin on »ideologian yliarvioimista»? Kuvittelevatko he, että työläiset voivat »kartuttaa voimiaan» taistelua varten absolutismia vastaan, jos he eivät ole tietoisia itsevaltiuden suhtautumisesta myös zemstvoon? Kaikki tämä jää niin ikään tuntemattomaksi. Se vain on selvää, että kirjeen kirjoittajilla on sangen hämärä käsitys sosialidemokratian poliittisista tehtävistä. Tämä käy vieläkin selvemmäksi heidän sanoistaan: »Samanlaista on» (so. samoin »luokkavastakohtia hämäävää») »’Iskran’ suhde myös ylioppilasliikkeeseen. » Sen sijaan, että kehotimme työläisiä julkisella mielenosoituksella julistamaan, että oikea väkivallan, säädyttömyyden ja hillittömyyden tyyssija on Venäjän hallitus eivätkä ylioppilaat (»Iskra», n: o 2), meidän olisi nähtävästi pitänyt julkaista järkeilyjä »Rabotšaja Myslin» hengessä! Ja tällaisia ajatuksia esittävät sosialidemokraatit vuoden 1901 syksyllä, helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen, uuden ylioppilasnousun aattona, joka osoittaa, että tälläkin alalla itsevaltiutta vastaan tähdättyjen vastalauseiden »vaistonvaraisuus» menee edelle liikkeen tietoisesta johtamisesta sosialidemokratian taholta. Työläisten vaistonvarainen pyrkimys nousta puolustamaan poliisien ja kasakoiden pieksämiä ylioppilaita menee ohi ja edelle sosialidemokraattisen järjestön tietoisesta toiminnasta!
»Samalla kuitenkin toisissa kirjoituksissaan», jatkavat kirjeen kirjoittajat, »’Iskra’ tuomitsee jyrkästi kaikki kompromissit ja puolustaa esimerkiksi guesdelaisten suvaitsematonta menettelyä. » Me neuvomme henkilöitä, jotka tavallisesti niin itsevarmasti ja kevytmielisesti puhuvat nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevista erimielisyyksistä, etteivät nämä erimielisyydet muka ole oleellisia eivätkä oikeuta kahtiajakoa, miettimään tarkasti näitä sanoja. Voivatko samassa järjestössä toimia menestyksellisesti henkilöt, jotka sanovat, että me olemme tehneet vasta tavattoman vähän selittääksemme, miten vihattu itsevaltius on eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa, ja tutustuttaaksemme työläisiä mitä erilaisimpien väestökerrosten oppositioon itsevaltiutta kohtaan, — ja henkilöt, jotka pitävät sitä »kompromissina», nähtävästi kompromissina »taloudellinen taistelu isäntiä ja hallitusta vastaan» -teorian kanssa?
Olemme puhuneet välttämättömyydestä herättää luokkataistelua maaseudulla talonpoikain vapautuksen nelikymmenvuotispäivän yhteydessä (n: o 3)74 ja Witten salaisen muistion aiheuttamasta itsehallinnon ja itsevaltiuden sovittamattomasta vihamielisyydestä (n: o 4)75; me hyökkäsimme maanomistajain ja heitä palvelevan hallituksen maaorjuuspolitiikkaa vastaan uuden lain yhteydessä (n: o 8)76 ja tervehdimme illegaalista zemstvojen edustajakokousta kehottaen zemstvomiehiä siirtymään nöyryyttävistä anomuksista taisteluun (n: o 8); me rohkaisimme ylioppilaita, jotka ovat alkaneet käsittää poliittisen taistelun välttämättömyyden ja ryhtyneet käymään sitä (n: o 3), ja samaan aikaan olemme ruoskineet sitä »pimeää ymmärtämättömyyttä», jota »pelkän ylioppilasliikkeen» kannattajat osoittavat kehottaessaan ylioppilaita olemaan osallistumatta katu-mielenosoituksiin (n: o 3, Moskovan ylioppilaiden toimeenpanevan komitean helmikuun 25. pnä antaman julistuksen johdosta); me paljastimme »Rossija» lehden” liberaalikettujen »mielettömät haaveilut» ja »petollisen ulkokultaisuuden» (n: o 5) ja samalla puhuimme hallituksen santarmilaitoksen riehumisesta, se kun »pani toimeen ajojahdin rauhallisia kirjailijoita, vanhoja professoreja ja tiedemiehiä sekä tunnettuja liberaalisia zemstvomiehiä vastaan» (n: o 5: »Poliisin päällekarkaus kirjallisuuden kimppuun»), me paljastimme, mikä todellinen merkitys on ohjelmalla, joka koskee »hallituksen huolenpitoa työläisten olojen parantamisesta», ja tervehdimme sitä »arvokasta tunnustusta», että »parempi on uudistuksilla ylhäältä käsin ehkäistä niiden vaatiminen alhaalta kuin odotella tätä viimeksi mainittua» (n: o 6); me olemme kannattaneet protestoivia tilastomiehiä (n: o 7) ja moittineet lakonrikkureina esiintyneitä tilastomiehiä (n: o 9). Se, joka pitää tätä taktiikkaa proletariaatin luokkatietoisuuden himmentämisenä ja kompromissina liberalismin kanssa, osoittaa vain siten, ettei hän ymmärrä lainkaan »Credon» ohjelman todellista merkitystä ja noudattaa de facto juuri tätä ohjelmaa, kieltäköön hän sen kuinka kovasti tahansa! Sillä siten hän kiskoo sosialidemokratiaa »taloudelliseen taisteluun isäntiä ja hallitusta vastaan» ja perääntyy liberalismin edessä kieltäytyen tehtävästä puuttua aktiivisesti jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen ja määritellä oma sosialidemokraattinen suhteensa tähän kysymykseen.
f) VIELÄ KERRAN »PANETTELIJOITA», VIELÄ KERRAN »MYSTIFIKAATTOREITA»
Kuten lukija muistanee, nämä herttaiset sanat kuuluvat »Rabotšeje Delolle», joka sillä tavalla vastasi syytökseemme, että se »välillisesti valmistaa maaperää työväenliikkeen muuttamiselle porvarillisen demokratian välikappaleeksi». Yksinkertaisuudessaan »Rabotšeje Delo» päätteli, että tämä syytös ei ole sen enempää kuin polemiikkihyökkäys: nuo ilkeät dogmaatikot ovat muka päättäneet ladella meille kaikenlaisia loukkauksia: mikäpä voisi olla sen epämiellyttävämpää kuin joutua porvarillisen demokratian välikappaleeksi? Niinpä sitten painetaan lihavalla »kumoava peruutus»: »millään peittelemätöntä panettelua» (»Kaksi edustajakokousta», s. 30), »mystifikaatiota» (31), »naamiopeliä» (33). »Rabotšeje Delo» vihoittelee Jupiterin tavoin (vaikka se muistuttaa kovin vähän Jupiteria) nimenomaan siksi, että se on väärässä ja osoittaa hätäisesti haukkumalla, ettei se kykene syventymään vastustajainsa ajatuksenkulkuun. Mutta eihän sitä varten tarvitsisi kovin paljoa ajatella, että ymmärtäisi, miksi kaikkinainen joukkoliikkeen vaistonvaraisuuden kumartaminen ja kaikkinainen sosialidemokraattisen politiikan madaltaminen tradeunionistisen politiikan tasolle on juuri maaperän valmistamista työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian välikappaleeksi. Vaistonvarainen työväenliike kykenee itse omin voimin luomaan (ja kiertämättä luokin) vain tradeunionismia, mutta työväenluokan tradeunionistinen politiikka on juuri työväenluokan porvarillista politiikkaa. Työväenluokan osallistuminen poliittiseen taisteluun, vieläpä poliittiseen vallankumoukseenkin ei vielä lainkaan tee sen politiikkaa sosialidemokraattiseksi politiikaksi. Vai aikooko »Rabotšeje Delo» kiistää tämän? Aikooko se lopultakin sanoa suoraan ja verukkeitta kaikkien kuullen, miten se ymmärtää kansainvälisen ja Venäjän sosialidemokratian päivänpolttavat kysymykset? — Ei lainkaan, sille ei tule koskaan mieleenkään tehdä mitään sellaista, sillä se pitää tiukasti kiinni menettelytavasta, jota voisi nimittää »eipäs»-menetelmäksi. Minä en ole minä, hevonen ei ole minun, enkä minä ole ajuri. Me emme ole »ekonomisteja», »Rabotšaja Mysl» ei ole »ekonomismia» eikä Venäjällä ole yleensä »ekonomismia». Tämä on erinomaisen sukkela ja »poliitillinen» menettelytapa, jolla on vain se pieni vika, että sitä käyttäviä lehtiä on tapan nimittää lisänimellä »mitä suvaitsette?»78
»Rabotšeje Delosta» näyttää siltä, että yleensä porvarillinen demokratia Venäjällä on »kuvitelma» (»Kaksi edustajakokousta», s. 32) . Onnellisia ihmisiä! Kamelikurjen tavoin he kätkevät päänsä siiven alle ja kuvittelevat, että siten koko ympäristö katoaa olemattomiin. Joukko liberaalisia sanomalehtimiehiä, jotka joka kuukausi kuuluttavat kaikille riemuaan marxilaisuuden hajoamisen ja jopa sen katoamisen johdosta; joukko liberaalisia lehtiä (»S. P. B. Vedomosti»79, »Russkije Vedomosti»80 ja monet muut) kannustaa niitä liberaaleja, jotka levittävät työläisten keskuuteen brentanolaista käsitystä luokkataistelusta81 ja tradeunionistista käsitystä politiikasta; joukko marxilaisuuden arvostelijoita, joiden todelliset pyrkimykset »Credo» on niin hyvin tuonut esille ja joiden kirjalliset tavarat ovat ainoita, jotka saavat vero- ja tullivapaina kiertää Venäjällä; vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpyminen, erikoisesti helmi- ja maaliskuun tapahtumien jälkeen; kaikki tämä on muka kuvittelua! Kaikella tällä ei muka ole kerrassaan mitään yhteyttä porvarilliseen demokratiaan!
»Rabotšeje Delon» samoin kuin »Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen kirjoittajienkin sietäisi »tarkoin ajatella sitä, miksi keväälliset tapahtumat saivat aikaan sellaisen vallankumouksellisten ei-sosialidemokraattisten suuntien elpymisen sen sijaan, että olisivat johtaneet, sosialidemokratian arvovallan ja vaikutuksen voimistumiseen»? — Siksi, kun me emme olleet tehtävien tasolla, työläisjoukkojen aktiivisuus osoittautui olevan korkeammalla kuin meidän aktiivisuutemme, meillä ei ollut käytettävissämme riittävän vaimentuneita vallankumouksellisia johtajia ja organisaattoreita, jotka olisivat tunteneet tarkalleen kaikkien oppositiokerrosten mielialat ja kyenneet astumaan liikkeen johtoon, muuttamaan vaistonvaraisen mielenosoituksen poliittiseksi mielenosoitukseksi, laajentamaan sen poliittista luonnetta jne. Tällaisissa olosuhteissa meidän takapajuisuuttamme tulevat ehdottomasti käyttämään hyväkseen joustavammat ja tarmokkaammat ei-sosialidemokraattiset vallankumoukselliset, ja työläiset, taistelkoot he poliisia ja sotaväkeä vastaan kuinka uhrautuvaisesti ja tarmokkaasti tahansa, esiintykööt he kuinka vallankumouksellisesti tahansa, osoittautuvat vain näitä vallankumouksellisia tukevaksi voimaksi, osoittautuvat porvarillisen demokratian jälkijoukoksi eivätkä sosialidemokraattiseksi etujoukoksi. Katsokaa esimerkiksi Saksan sosialidemokratiaa, jolta meidän »ekonomistimme» haluavat omaksua vain sen heikot puolet. Miksi ainoakaan poliittinen tapahtuma Saksassa ei mene ilman, ettei se voimistaisi jatkuvasti sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusta? Siksi, että sosialidemokratia arvioi tämän tapahtuman aina muita vallankumouksellisemmin, puolustaa ensimmäisenä kaikkia vastalauseita mielivaltaa” vastaan. Se ei tuudittele itseään järkeilyillä, että taloudellinen taistelu sysää työläiset heidän oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen ja että konkreettiset olot sysäävät työväenliikettä kohtalokkaasti vallankumoukselliselle tielle. Se sekaantuu kaikkiin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän aloihin ja kaikkiin kysymyksiin, siihenkin kysymykseen, miksi Vilhelm ei vahvistanut porvarillista edistysmielistä henkilöä kaupungin pääksi (meidän »ekonomistimme» eivät ole vielä ehtineet valistaa saksalaisia, että se on asiallisesti kompromissi liberalismin kanssa!), samoin sellaisiin kysymyksiin kuin lain laatiminen »siveettömiä» teoksia ja kuvituksia vastaan, hallituksen vaikutus professorien valintaan ym. jne. Kaikkialla he ovat kaikkia muita edellä nostattaen poliittista tyytymättömyyttä kaikkien luokkien keskuudessa, ravistellen hereille unisia, kannustaen jälkeenjääviä, antaen kaikinpuolista aineistoa proletariaatin poliittisen tietoisuuden ja poliittisen aktiivisuuden kehittämiseksi. Ja tulos on se, että eturivin poliittista taistelijaa alkavat kunnioittaa jopa tietoiset sosialismin vihollisetkin, ja tärkeä asiapaperi joutuu usein jollakin ihmeellisellä tavalla ei ainoastaan porvarillisista, vaan vieläpä byrokratian piireistä ja hovipiireistäkin »Vorwärtsin» toimitushuoneistoon.
Tässä juuri onkin ratkaisu siihen näennäiseen »ristiriitaan», joka menee niin paljon yli »Rabotšeje Delon» ymmärryksen, että se vain luo katseensa korkeuksiin ja huutaa: »naamiopeliä»! Ajatelkaahan tosiaankin: me, »Rabotšeje Delo», asetamme ensi sijalle työväen joukkoliikkeen (ja painatamme sen lihavilla kirjakkeilla!), me varoitamme kaikkia ja jokaista vaistonvaraisen aineksen aliarvioimisesta, me haluamme antaa itse, itse, itse taloudelliselle taistelulle poliittisen luonteen, me haluamme olla edelleenkin kiinteässä ja elimellisessä yhteydessä proletariaatin taisteluun! Mutta meille sanotaan, että me valmistamme maaperää työväenliikkeen muuttamiseksi porvarillisen demokratian välikappaleeksi. Ja kuka sitä puhuu? Ihmiset, jotka menevät »kompromissiin» liberalismin kanssa sekaantuen jokaiseen »liberaaliseen» kysymykseen (miten suurta ymmärtämättömyyttä, ei käsitetä »elimellistä yhteyttä proletariaatin taisteluun»!) ja kiinnittävät niin suurta huomiota ylioppilaisiin ja vieläpä (voi kauhistus!) zemstvomiehiin! Ihmiset, jotka yleensä haluavat omistaa voimistaan suuremman prosenttimäärän (kuin »ekonomistit») toiminnalle ei-proletaaristen väestöluokkien keskuudessa! Eikö tämä ole »naamiopeliä»??
Voi »Rabotšeje Delo» parkaa! Jaksaakohan se koskaan ajatella niin pitkälle, että pystyisi ratkaisemaan tämä: konstikkaan arvoituksen?