V.I. Lenin
Kappale kaksi
Sanoimme, että liikettämme, joka on paljon laajempi ja syvempi kuin 70-luvun liike, täytyy innostaa tartuttamalla siihen yhtä rajatonta päättäväisyyttä ja tarmokkuutta kuin silloinkin. Todellakin, luullaksemme kukaan ei ole tähän mennessä vielä epäillyt sitä, että nykyisen liikkeen voimana on suurten joukkojen (ja pääasiassa teollisuusproletariaatin) herääminen ja sen heikkoutena vallankumouksellisten johtajien tietoisuuden ja aloitekyvyn riittämättömyys.
Kuitenkin aivan viime aikoina on tehty ällistyttävä keksintö, joka uhkaa kääntää tässä kysymyksessä ylösalaisin kaikki tähän saakka vallinneet mielipiteet. Tämän keksinnön on tehnyt »Rabotšeje Delo», joka väitellessään »Iskraa» ja »Zarjaa» vastaan ei ole rajoittunut pelkkiin yksityisiin vastaväitteisiin, vaan on pyrkinyt johtamaan »yleisen erimielisyyden» syvemmälle ulottuviin juuriin »vaistonvaraisen ja tietoisesti ’suunnitelmallisen’ aineksen suhteellisen merkityksen erilaiseen arvioimiseen». »Rabotšeje Delon» syytösteesi kuuluu: »kehityksen objektiivisen eli vaistonvaraisen aineksen merkityksen väheksyminen» . Tähän me vastaamme: vaikka »Iskran» ja »Zarjan» käymä väittely ei olisi antanut kerrassaan mitään muita tuloksia kuin sen] että se pani »Rabotšeje Delon» mietiskelemään ja oivaltamaan tämän »yleisen erimielisyyden», niin yksistään tämäkin tulos jo olisi tuottanut meille suurta tyydytystä: siksi suurimerkityksinen on tämä teesi, siksi kirkkaasti se valaisee Venäjän sosialidemokraattien nykyisten teoreettisten ja poliittisten erimielisyyksien koko ytimen.
Siinä syy, miksi kysymys tietoisuuden suhteesta vaistonvaraisuuteen kiinnostaa niin tavattomasti kaikkia ja miksi tätä kysymystä on käsiteltävä kaikella perinpohjaisuudella.
a) VAISTONVARAISEN NOUSUN ALKU
Edellisessä luvussa mainitsimme Venäjän sivistyneen nuorison yleisestä viehättymisestä marxilaisuuden teoriaa 90-luvun puolivälissä. Samanlaisen yleisen luonteen saivat melkein samoihin aikoihin työläisten lakot vuonna 1896 käydyn Pietarin kuuluisan teollisen sodan43 jälkeen. Niiden leviäminen yli koko Venäjän oli selvänä todistuksena uudelleen nousevan kansanliikkeen syvyydestä, ja jos ylipäänsä puhutaan »vaistonvaraisesta aineksesta», niin tietenkin juuri tämä lakkoliike on ennen kaikkea tunnustettava vaistonvaraiseksi. Mutta onhan ero myös vaistonvaraisuuden ja vaistonvaraisuuden välillä. Lakkoja oli Venäjällä ollut sekä 70- että 60-luvulla (vieläpä 19. vuosisadan ensipuoliskollakin) ja niiden aikana särjettiin »vaistonvaraisesti» koneita jne. Näihin »mellakoihin» verraten voidaan 90-luvun lakkoja nimittää jopa »tietoisiksi» — siinä määrin huomattava oli se askel eteenpäin, jonka työväenliike tuona. aikana oli ottanut. Tämä osoittaa meille, että »vaistonvarainen aines» ei oikeastaan ole mitään muuta kuin tietoisuuden alkumuoto. Alkeelliset mellakatkin ilmaisivat jo tiettyä tietoisuuden heräämistä: työläisiltä hävisi ikivanha usko heitä painavan järjestyksen järkkymättömyyteen, he alkoivat... en sano ymmärtää, mutta tuntea kollektiivisen vastarinnan välttämättömyyden ja tekivät päättävästi lopun orjamaisesta nöyrtymisestään esimiesten edessä. Mutta se oli kuitenkin enemmän epätoivon ja koston ilmausta kuin taistelua. 90-luvun lakoissa näemme jo paljon enemmän tietoisuuden välähdyksiä: asetetaan tiettyjä vaatimuksia, laskelmoidaan etukäteen, mikä ajankohta on sopivin, käsitellään muiden paikkakuntien tunnettuja tapauksia ja esimerkkejä jne. Kun mellakat olivat yksinkertaisesti sorrettujen ihmisten kapinoimista, niin järjestelmälliset lakot ilmensivät jo luokkataistelun ituja, mutta nimenomaan vain ituja. Nämä lakot sellaisenaan otettuna olivat tradeunionistista eivätkä vielä sosialidemokraattista taistelua, ne olivat merkkinä työläisten ja isäntien välisen antagonismin heräämisestä, mutta työläiset eivät olleet eivätkä voineetkaan olla tietoisia siitä, että heidän etunsa ovat sovittamattomassa ristiriidassa koko nykyaikaisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän kanssa, ts. heillä ei ollut sosialidemokraattista tietoisuutta. Tässä mielessä 90-luvun lakot, huolimatta valtavasta edistysaskelesta »mellakoihin» verrattuna, jäivät puhtaasti vaistonvaraiseksi liikkeeksi.
Me sanoimme, että työläisillä ei voinutkaan olla sosialidemokraattista tietoisuutta. Se voitiin tuoda vain ulkoa käsin. Kaikkien maiden historia on todistuksena siitä, että yksinomaan omin voiminsa työväenluokka kykenee luomaan vain tradeunionistisen tietoisuuden, so. vakaumuksen, että on välttämätöntä yhtyä liitoiksi, käydä taistelua isäntiä vastaan, vaatia hallitukselta erilaisten työläisille välttämättömien lakien julkaisemista jne. Mutta sosialismin oppi kasvoi niistä filosofisista, historiallisista ja taloustieteellisistä teorioista, joita omistavien luokkien valistuneet edustajat, sivistyneistö, olivat kehitelleet. en tieteellisen sosialismin perustajat Marx ja Engels at itsekin yhteiskunnallisen asemansa puolesta porvarilliseen sivistyneistöön. Aivan samoin Venäjälläkin sosialidemokratian teoreettinen oppi on syntynyt täysin riippumatta työväenliikkeen vaistonvaraisesta noususta, se on syntynyt luonnollisena ja kiertämättömänä tuloksena vallankumouksellisen sosialistisen sivistyneistön ajattelun kehittymisestä. Siihen ajankohtaan tultaessa, josta meillä on puhe, so. 90-luvun puoliväliin tultaessa, tämä oppi ( ollut ainoastaan Työn Vapautus -ryhmän jo täysin vakiintunut ohjelma, vaan se oli myös voittanut puolelleen vallankumouksellisen nuorison enemmistön Venäjällä.
Täten oli olemassa sekä työväenjoukkojen vaistonvarainen herääminen, herääminen tietoiseen elämään ja tietoiseen taisteluun, että sosialidemokraattisella teorialla aseistettu vallankumouksellinen nuoriso, joka pyrki kiihkeästi työläisten luokse. Tämän yhteydessä on erikoisen tärkeä panna merkille se usein unohdettu (ja verrattain vähän tunnettu) tosiasia, että tämän kauden ensimmäiset sosialidemokraatit harjoittaessaan innokkaasti taloudellista agitaatiota — (ja ottaen tässä suhteessa täydellisesti huomioon ne todella hyödylliset ohjeet, joita annettiin silloin vasta käsikirjoituksena olleessa kirjasessa »Agitaatiosta») — eivät lainkaan katsoneet sitä ainoaksi tehtäväkseen, vaan päin vastoin aivan alusta alkaen asettivat ratkaistavaksi myös Venäjän sosialidemokratian mitä laajakantoisimpia historiallisia tehtäviä yleensä ja erikoisesti itsevaltiuden kukistamistehtävän. Niinpä esimerkiksi se pietarilaisten sosialidemokraattien ryhmä, joka perusti Taisteluliiton Työväen luokan Vapauttamiseksi44, toimitti jo v. 1895 lopulla »Rabotšeje Delo» nimisen lehden ensimmäisen numeron Tämän täysin painovalmiin numeron santarmit kaappasivat v. 1895 joulukuun 9. päivän vastaisena yönä pitämässään kotitarkastuksessa eräältä ryhmän jäseneltä, Anat. Aleks. Vanejevilta , ja ensiksi perustettu »Rabotšeje Delo» ei saanut nähdä päivänvaloa. Tämän lehden (jonka ehkä jokin »Russkaja Starina»45 vetää kolmisenkymmenen vuoden kuluttua päivänvaloon poliisihallinnon arkistoista) pääkirjoitus viitoitti työväenluokan historialliset tehtävä Venäjällä ja asetti niistä ensi sijalle poliittisen vapauden valtaamisen. Sitten seurasi kirjoitus »Mitä ministerimme ajattelevat?», jossa käsiteltiin poliisin toimeenpanemaa Lukutaitokomiteoiden hajottamista, ja joukko kirjeenvaihtajani kirjeitä ei ainoastaan Pietarista, vaan muiltakin Venäjän paikkakunnilta (esim. työläisten pieksämisestä Jaroslavlin kuvernementissa46). Näin siis, ellemme erehdy, tämä Venäjän 90-luvun sosialidemokraattien »ensimmäinen koe» oli lehti, joka ei ollut luonteeltaan ahtaasti paikallinen, sitä vähemmän »ekonomistinen» ja joka pyrki yhdistämään lakkotaistelun itsevaltiusvastaiseen vallankumousliikkeeseen ja saamaan kaikki taantumuksen mustien voimien harjoittaman politiikan sortamat joukot tukemaan sosialidemokratiaa. Eikä kukaan, joka vähänkin tuntee liikkeen silloista tilaa, epäile sitä, että tuollainen lehti olisi saanut osakseen pääkaupungin työläisten ja vallankumouksellisen intelligenssin täydellisen kannatuksen ja saavuttanut mitä laajimman levikin. Yrityksen epäonnistuminen todisti vain sitä, etteivät silloiset sosialidemokraatit kyenneet tyydyttämään ajankohdan päivänpolttavaa vaatimusta sen vuoksi, ettei heillä ollut riittävästi vallankumouksellista kokemusta eikä käytännöllistä valmennusta. Samaa täytyy sanoa myös julkaisusta »Spb. Rabotšij Listok»47 ja varsinkin »Rabotšaja Gazetasta» sekä keväällä 1898 perustetun Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen »Manifestista»48. On itsestään selvää, ettei meille tule edes mieleenkään syyttää silloisia toimihenkilöitä tästä valmentumattomuudesta. Mutta voidaksemme käyttää hyväksemme liikkeen antamia kokemuksia ja saada tästä kokemuksesta käytännöllisiä opetuksia, meidän on tehtävä itsellemme täysin selväksi tuon tai tämän puutteen syyt ja merkitys. Sen vuoksi on erikoisen tärkeää panna merkille, että osa (ehkäpä enemmistökin) vuosina 1895—1898 toimineista sosialidemokraateista piti aivan oikeutetusti mahdollisena jo silloin, aivan »vaistonvaraisen» liikkeen alussa, esittää laajimman ohjelman ja taistelutaktiikan . Vallankumouksellisten valtaosan valmentumattomuus, joka on aivan luonnollinen ilmiö, ei sen sijaan voinut herättää mitään erikoista pelkoa. Kun kerran tehtävät oli oikein asetettu, kun kerran oli tarmoa yhä uudestaan yrittää näiden tehtävien täyttämistä, niin väliaikaiset epäonnistumiset eivät merkinneet suurta vahinkoa. Vallankumouksellinen kokeneisuus ja organisatorinen taitavuus ovat kyllä saavutettavissa. Kunhan vain olisi tahtoa kehittää itsessään asian vaatimia ominaisuuksia! Kunhan vain oltaisiin tietoisia puutteellisuuksista, sillä vallankumouksellisessa toiminnassa se merkitsee enemmän kuin puoli parannusta! Mutta pieni vahinko muuttui todelliseksi vahingoksi, kun tämä tietoisuus (joka oli erinomaisen elävä edellä mainittujen ryhmien toimihenkilöillä) alkoi himmetä, kun ilmestyi henkilöitä, jopa sosialidemokraattisia lehtiäkin, jotka olivat valmiit julistamaan puutteellisuudet hyveiksi ja jotka yrittivät jopa teoreettisestikin perustella nöyräselkäistä vaistonvaraisuuden kumartamista. On aika tehdä yhteenveto tästä suunnasta, jonka sisältöä luonnehtii hyvin epätarkasti »ekonomismi»-käsite, joka on liian suppea sen tulkitsemiseksi.
b) VAISTONVARAISUUDEN KUMARTAMINEN. »RABOTšAJA MYSL»
Ennen kuin siirrymme käsittelemään tuon kumartamisen kirjallisia ilmauksia panemme merkille seuraavan (edellä mainitusta tietolähteestä saamamme) kuvaavan tosiasian, l mikä luo jonkinlaista valaistusta siihen, miten Pietarissa toimineiden toverien keskuudessa syntyi ja kehittyi Venäjän sosialidemokratian kahden tulevan suunnan välinen eripuraisuus. Vuoden 1897 alussa joutuivat A. A. Vanejev ja eräät hänen tovereistaan ottamaan osaa karkotukseen lähettämisensä edellä erääseen yksityisluontoiseen kokoukseen49, jossa kohtasivat toisensa »vanhat» ja »nuoret» jäsenet Taisteluliitosta Työväenluokan Vapauttamiseksi. Keskustelua käytiin pääasiallisesti järjestökysymyksestä ja muun muassa juuri niistä »Työläiskassan säännöistä», jotka lopullisessa muodossaan on julkaistu »Listok ’Rabotnika’» lehden 9.—10. numerossa (s. 46)50. »Vanhusten» (»dekabristien», kuten Pietarin sosialidemokraatit silloin heitä leikillään nimittivät) ja eräiden »nuorten» välillä (jotka ovat myöhemmin ottaneet läheisesti osaa »Rabotšaja Myslin» toimittamiseen) ilmeni heti jyrkkiä erimielisyyksiä ja heidän kesken syntyi kiihkeä väittely. »Nuoret» puolustivat sääntöjen pääkohtia sellaisina kuin ne on julkaistu. »Vanhukset» sanoivat, että me emme lainkaan tarvitse ensi kädessä sitä, vaan taisteluliiton lujittamista sellaiseksi vallankumouksellisten järjestöksi, jonka johdon alaiseksi on alistettava erilaiset työläiskassat, opiskelevan nuorison keskuudessa toimivat propagandakerhot jne. On itsestään selvää, ettei väittelijöiden mieleenkään tullut nähdä tässä erimielisyydessä jakautumisen alkua, vaan päinvastoin he pitivät sitä yksinäisenä ja satunnaisena ilmiönä. Mutta tämä tosiasia osoittaa, että »ekonomismin» syntyminen ja leviäminen ei ole suinkaan Venäjälläkään käynyt taistelutta »vanhoja» sosialidemokraatteja vastaan (tämän seikan nykyiset »ekonomistit» usein unohtavat). Ja se, ettei tästä taistelusta ole jäänyt useimmiten mitään jälkiä »asiakirjoihin», johtuu yksinomaan siitä, että toimivien kerhojen kokoonpano vaihtui tavattoman usein, ettei saatu aikaan minkäänlaista periytyvyyttä työssä, ja sen vuoksi eivät erimielisyydetkään tulleet merkityiksi minkäänlaisiin asiakirjoihin.
»Rabotšaja Myslin» syntyminen toi »ekonomismin» päivänvaloon, vaikka ei taaskaan aivan heti. On luotava itselleen konkreettinen kuva lukuisten venäläisten kerhojen toimintaoloista ja niiden lyhytikäisyydestä (ja tämän käsittää konkreettisesti vain se, joka on sen itse kokenut), jotta voitaisiin ymmärtää, kuinka paljon satunnaista oli uuden suunnan onnistumisessa tai epäonnistumisessa eri kaupungeissa ja miksi tämän »uuden» kannattajat enempää kuin sen vastustajatkaan eivät voineet pitkään aikaan määritellä eikä heillä ollut kirjaimellisesti minkäänlaista mahdollisuutta määritellä, oliko tämä todellakin erikoinen suunta vai oliko se yksinkertaisesti erinäisten henkilöiden valmentumattomuuden ilmenemistä. Esimerkiksi ensimmäiset hektografilla painetut »Rabotšaja Myslin» numerot jäivät sosialidemokraattien suurelle enemmistölle jopa kokonaan tuntemattomiksi, ja se, että me nykyään voimme viitata sen ensimmäisen numeron pääkirjoitukseen, on mahdollista vain siksi, että tuo kirjoitus on uudelleen painettu I—nin artikkelissa51 (»Listok ’Rabotnika’», n: o 9—10 s. 47 ja seur. ), joka ei tietenkään lyönyt laimin tilaisuutta ylistää innokkaasti, ihan liiankin innokkaasti uutta lehteä joka erosi niin jyrkästi edellä mainitsemistamme sanoma lehdistä ja suunnitelluista lehdistä. Mutta kannatta pysähtyä tarkastelemaan tuota pääkirjoitusta, sillä niin selvästi on siinä tuotu esiin »Rabotšaja Myslin» ja yleensä »ekonomismin» koko henki.
Viitattuaan siihen, ettei sinihihainen käsi52 pysty pidättämään työväenliikkeen kehitystä, pääkirjoitus jatkaa »... Tällaisesta elinvoimaisuudestaan saa työväenliike kiittää sitä, että työläinen on vihdoinkin ryhtynyt itse järjestämään kohtaloaan ja temmannut sen johtajien käsistä», ja tätä perusteesiä kehitellään sitten seikkaperäisesti. Itse asiassa voidaan sanoa, että poliisi tempasi johtajat (s sosialidemokraatit, taisteluliiton järjestäjät) työläisten käsistä , mutta asia esitetään siten, ikään kuin työläiset olisivat käyneet taistelua näitä johtajia vastaan ja vapautuneet heidän ikeensä alta! Sen sijaan, että olisi kehotettu kulkemaan eteenpäin, lujittamaan vallankumouksellista järjestöä ja laajentamaan poliittista toimintaa, alettiin kutsua takaisin, pelkkään tradeunionistiseen taisteluun. Julistettiin, että »liikkeen taloudellista pohjaa varjoaa se että pyritään pitämään aina mielessä poliittinen ihanne») että työväenliikkeen tunnuksena on »taistelu taloudellisen asemaa puolesta» (!) tai vielä paremmin »työläiset työläisiä varten»; ilmoitettiin, että lakkokassat ovat »liikkeelle arvokkaampia kuin satakunta muuta järjestöä» (verratkaa tätä lokakuussa 1897 lausuttua väitettä kiistaan »dekabristien» ja »nuorten» välillä vuoden 1897 alussa) jne. Sentapaiset sanat, että huomion kohteeksi ei ole otettava työläisten »kermakerrosta», vaan »keskitason» työläinen, rivityömies että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden mukana» jne. jne., tulivat muotiin ja saavuttivat vastustamattoman vaikutusvallan liikkeeseen vedettyyn nuorisoon jolla useimmissa tapauksissa oli vain legaalisista esityksistä saatuja hajatietoja marxilaisuudesta.
Se oli tietoisuuden täydellistä tukahduttamista vaiston-varaisuudella, niiden »sosialidemokraattien» vaistonvaraisuudella jotka toistivat herra V. V: n »aatteita», niiden työläisten vaistonvaraisuudella, jotka hyväksyivät sen perustelun, että kopeekka ruplan päälle on läheisempi ja arvokkaampi kuin mikään sosialismi ja mikään politiikka, että heidän tulee käydä »taistelua tietäen taistelevansa itsensä ja lastensa hyväksi eikä minkään tulevien sukupolvien hyväksi» (»Rabotšaja Myslin» 1. numeron pääkirjoitus). Tuollaiset fraasit ovat aina olleet niiden länsieurooppalaisten porvareiden mieliaseita, jotka vihaten sosialismia ovat itse tehneet työtä (kuten saksalainen »yhteiskuntapoliitikko» Hirsch) englantilaisen tradeunionismin siirtämiseksi oman maansa maaperälle ja sanoneet työläisille, että pelkkä ammatillinen taistelu on juuri taistelua itsensä ja lastensa hyväksi eikä minkään tulevien sukupolvien hyväksi joinekin tulevine sosialismeineen, ja nyt »Venäjän sosialidemokratian V. V: t»53 ovat ryhtyneet toistamaan näitä porvareiden fraaseja. Tässä on tärkeää panna merkille kolme seikkaa, jotka ovat meille hyvään tarpeeseen tuonnempana tapahtuvassa nykyisten erimielisyyksien erittelyssä.
Ensinnäkin mainitsemamme tietoisuuden tukahduttaminen vaistonvaraisuudella on myös tapahtunut vaiston varaisesti. Tämä näyttää sanaleikiltä, mutta se on — ikävä kyllä! — katkera totuus. Se ei ole tapahtunut siten, että kaksi toisilleen täysin vastakkaista katsomusta on käynyt avointa taistelua ja toinen näistä on voittanut toisen, vaan siten, että santarmit ovat »temmanneet» riveistä yhä enemmän vallankumouksellisia »vanhuksia» ja että näyttämölle on noussut yhä enemmän »nuoria» »Venäjän sosialidemokratian V. V: eitä». Jokainen, joka on, en sano: osallistunut Venäjän nykyiseen liikkeeseen, vaan edes hengittänyt s ilmaa, tietää mainiosti, että asianlaita on juuri näin. Ja kun me siitä huolimatta erikoisesti korostamme sitä, että lukija tekisi itselleen täydellisesti selväksi tämän yleisesti tunnetun tosiasian, kun me niin sanoakseni havainnollisuuden vuoksi esitämme tietoja ensiksi perustetusta »Rabotšeje Delosta» ja »vanhusten» ja »nuorten» välisestä kiistasta vuoden 1897 alussa, niin teemme sen siksi, että »demokratismillaan» kerskuvat henkilöt keinottelevat sillä, että laaja yleisö (tai varhaisnuoriso) ei tunne tätä tosiasiaa. Palaamme tähän vielä tuonnempana.
Toiseksi jo »ekonomismin» ensimmäisestä kirjallisesta ilmauksesta voimme havaita sen erittäin omalaatuisen ja nykyisten sosialidemokraattien keskuudessa vallitsevien erimielisyyksien ymmärtämiselle mitä kuvaavimman ilmiön, että »puhtaan työväenliikkeen» kannattajien, niiden, jotka puoltavat mitä kiinteintä ja »elimellisintä» (»Rabotšeje Delon» sanonta) yhteyttä proletaariseen taisteluun, ja kaiken ei-proletaarisen intelligenssin (vaikkapa se olisi sosialististakin intelligenssia) vastustajien on pakko asenteensa puolustamiseksi turvautua porvarillisten »yksistään tradeunionistien» perusteluihin. Tämä osoittaa meille, että »Rabotšaja Mysl» on aivan ensi päivistään lähtien, itsekään tajuamatta sitä, ryhtynyt toteuttamaan »Credon» ohjelmaa. Tämä osoittaa (mitä »Rabotšeje Delo) ei jaksa mitenkään käsittää), että kaikkinainen työväenliikkeen vaistonvaraisuuden kumartaminen, kaikkinainen »tietoisen, aineksen» merkityksen, sosialidemokratian merkityksen väheksyminen merkitsee samalla — riippumatta lainkaan siitä, toivooko väheksyvä sitä tahi ei —, että voimistetaan porvarillisen ideologian vaikutusta työläisiin. Kaikki, jotka puhuvat »ideologian yliarvioimisesta» , tietoisen aineksen merkityksen liioittelemisesta jne., kuvittelevat, että puhtaasti työläisten liike sinänsä voi kehittää ja kehittääkin itselleen itsenäisen ideologian, kunhan työläiset vain »tempaavat kohtalonsa johtajien käsistä». Mutta se on suuri erehdys. Lisäykseksi siihen, mitä olemme edellä sanoneet, esitämme vielä seuraavat K. Kautskyn hyvin oikeudenmukaiset ja tärkeät sanat, jotka hän on lausunut Itävallan sosialidemokraattisen puolueen uuden ohjelman luonnoksen johdosta .
»Monet meidän revisionistiarvostelijoistamme olettavat Marxin muka väittäneen, että taloudellinen kehitys ja luokkataistelu eivät luo ainoastaan edellytyksiä sosialistiselle tuotannolle, vaan synnyttävät välittömästi myös tietoisuuden (kursivointi K. K: n) sen välttämättömyydestä. Ja sitten nämä arvostelijat väittävät, että kapitalistisesti korkeimmalle kehittynyt maa, Englanti, on kauimpana tästä tietoisuudesta. Luonnoksen perusteella voitaisiin luulla, että itävaltalaisen ohjelman laatinut valiokunta on myös tuolla muka ortodoksisella marxilaisella kannalla, joka mainitulla tavalla kumotaan. Luonnoksessa sanotaan: ’Mitä enemmän kapitalistinen kehitys lisää proletariaatin lukumäärää, sitä suurempi pakko tämän on käydä ja se saa mahdollisuuden käydä taistelua kapitalismia vastaan. Proletariaatti tulee tietoiseksi’ sosialismin mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä. Tässä yhteydessä sosialistinen tietoisuus näyttää proletariaatin luokkataistelun välttämättömältä ja välittömältä tulokselta. Mutta asia ei ole lainkaan siten. Tietysti sosialismi oppina juontaa juurensa nykyisistä taloudellisista suhteista samoin kuin proletariaatin luokkataistelukin, se samoin kuin tämä viimeksi mainittukin johtuu taistelusta, jota käydään kapitalismin synnyttämää joukkojen kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, mutta sosialismi ja luokkataistelu syntyvät rinnakkain eivätkä toinen toisestaan, ne syntyvät erilaisten edellytysten vallitessa. Nykyaikainen sosialistinen tietoisuus voi syntyä ainoastaan syvällisen tieteellisen tiedon perusteella. Nykyaikainen taloustiede on todellakin yhtä suuressa määrin sosialistisen tuotannon ehto kuin esimerkiksi nykyaikainen tekniikkakin, mutta proletariaatti ei parhaalla tahdollaankaan voi luoda kumpaakaan; ne molemmat syntyvät nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta prosessista. teen kehittäjä ei ole proletariaatti, vaan porvarillinen intelligenssi (Kursivointi K. K: n): tämän kerroksen yksityisten jäsenten päässään syntynyt nykyaikainen sosialismikin, ja he ovat sitten tutustuttaneet siihen henkisen kehityksensä kannalta etevät proletaarit, jotka sitten vievät sen proletariaatin luokkataisteluun siellä, missä olosuhteet sen sallivat. Sosialistinen tietoisuus on siis jotakin sellaista, mikä on tuotu ulkoapäin (von außen Hineingetragenes) proletariaatin luokkataisteluun, eikä mitään sellaista, mikä on syntynyt siitä vaistonvaraisesti (unwüchsig). Tämän mukaisesti vanha Hainfeldin ohjelma sanoikin aivan oikein, että sosialidemokratian tehtävänä on saada proletariaatti tietoiseksi (kirjaimellisesti: täyttää proletariaatti tietoisuudella) asemastaan ja tietoiseksi tehtävästään. Tämä ei olisi tarpeellista, jos tuo tietoisuus syntyisi itsestään luokkataistelusta Uusi luonnos on ottanut tämän väitteen vanhasta ohjelmasta ja liittänyt sen yllä esitettyyn väitteeseen. Mutta se on katkaissut kokona ajatuksen juoksun... »
Kun kerran ei voi olla puhettakaan omintakeisesta, itse työläisjoukkojen liikkeensä kulussa kehittämästä ideologiasta , niin kysymys on vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole (sillä ihmiskunta ei ole kehittänyt mitään »kolmatta» ideologiaa, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään ei-luokka- tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa). Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistamista Puhutaan vaistonvaraisuudesta. Mutta työväenliikkeen vaistonvarainen kehitys vie juuri sen alistamiseen porvarillisen ideologian alaiseksi, se käy nimenomaan »Credon» ohjelman mukaisesti, sillä vaistonvarainen työväenliike on tradeunionismia, se on Nur-Gewerkschaftlerei, ja tradeunionismi merkitsee juuri sitä, että porvaristo orjuuttaa aatteellisesti työläiset. Sen tähden meidän tehtävämme, sosialidemokratian tehtävä, on taistella vaistonvaraisuutta vastaan, vieroittaa työväenliike tästä tradeunionismista, joka pyrkii vaistonvaraisesti porvariston siipien suojaan, ja ohjata se vallankumouksellisen sosialidemokratian siipien suojaan. Se ”Iskran» 12. numerossa julkaistun »ekonomistisen» kirjeen laatijain fraasi, että minkäänlaiset innokkaimpienkaan ideologien ponnistukset eivät pysty vetämään työväenliikettä pois siltä tieltä, minkä aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön välinen vuorovaikutus määrää, on sen vuoksi aivan samaa kuin kieltäytyminen sosialismista, ja jos nämä kirjoittajat kykenisivät harkitsemaan, mitä he puhuvat, harkitsemaan rohkeasti ja johdonmukaisesti loppuun asti, niin kuin on harkittava ajatuksiaan jokaisen, joka astuu kirjallisen ja yhteiskunnallisen toiminnan näyttämölle, niin heille ei jäisi muuta neuvoksi, kuin »jäädä kädet ristissä odottamaan» ja... ja luovuttaa työkenttä herroille Struveille ja Prokopovitšeille, jotka kiskovat työväenliikettä »pienimmän vastustuksen tietä», so. porvarillisen tradeunionismin tietä, tai herroille Zubatoveille, jotka kiskovat sitä pappis- ja santarmi- »ideologian» suuntaan56.
Palauttakaa mieleenne Saksan esimerkki. Mikä oli Lassallen historiallinen ansio Saksan työväenliikkeessä? Se, että hän johti tämän liikkeen pois siltä progressistisen tradeunionismin ja osuustoimintaliikkeen tieltä, jolle se vaistonvaraisesti oli suuntautunut (Schulze-Delitzschien ja heidän kaltaistensa suosiollisella osanotolla). Tämän tehtävän suorittamiseksi tarvittiin jotain sellaista, mikä ei muistuttanut lainkaan puheita vaistonvaraisen aineksen väheksymisestä, prosessi-taktiikasta, ainesten ja ympäristön vuorovaikutuksesta jne. Sitä varten tarvittiin vimmattua taistelua vaistonvaraisuutta vastaan, ja vain sellaisen, monia vuosia kestäneen taistelun tuloksena saavutettiin esimerkiksi se, että Berliinin työläisväestö muuttui progressistipuolueen tukipylväästä yhdeksi sosialidemokratian parhaimmaksi linnakkeeksi. Eikä tämä taistelu ole suinkaan vieläkään loppunut (kuten saattaisi näyttää henkilöistä, jotka tutkivat Saksan liikkeen historiaa Prokopovitšin mukaan ja sen filosofiaa Struven mukaan). Nytkin Saksan työväenluokka on jakautunut useampiin ideologioihin, jos niin voidaan sanoa: osa työläisistä on liittynyt katolisiin ja monarkistisiin työväenyhdistyksiin, osa hirsch-dunckerilaisiin57 yhdistyksiin, joita englantilaisen tradeunionismin porvarilliset ihailijat ovat perustaneet, ja kolmas osa kuuluu sosialidemokraattisiin yhdistyksiin. Viimeksi mainittu osa on verrattomasti kaikkia muita suurempi, mutta tämän johtoasemansa sosialidemokraattinen ideologia on voinut saavuttaa ja voi sen säilyttää vain taistelemalla järkähtämättä kaikkia muita ideologioita vastaan.
Lukija saattaa kysyä, miksi vaistonvarainen liike, liike joka etenee pienimmän vastustuksen linjaa, johtaa nimen omaan porvarillisen ideologian herruuteen? Siitä yksinkertaisesta syystä, että porvarillinen ideologia on syntyperänsä puolesta paljon vanhempi kuin sosialistinen, että sitä on kehitelty paljon monipuolisemmin, että sillä on mittaamattomasti suuremmat leviämismahdollisuudet . Ja mitä nuorempaa on sosialistinen liike jossakin maassa, sitä tarmokkaammin on mainitusta syystä taisteltava kaikkia ei sosialistisen ideologian lujittamisyrityksiä vastaan, sitä jyrkemmin on varoitettava työläisiä niistä huonoista neuvonantajista, jotka pitävät melua »tietoisen aineksen liioittelua» vastaan yms. »Ekonomistisen» kirjeen laatijat peittoavat yhteen ääneen »Rabotšeje Delon» kanssa liikkeen lapsuusajalle ominaista suvaitsemattomuutta. Me vastaamme siihen: kyllä, liikkeemme on todellakin lapsuusasteella, ja pikemmin miehistyäkseen sen on nimenomaan opittava olemaan suvaitsematon niitä henkilöitä kohtaan, jotka kumartamalla vaistonvaraisuutta pidättävät sen kasvua Ei ole mitään sen naurettavampaa ja vahingollisempaa kuin tekeytyä vanhuksiksi, jotka ovat jo aikoja sitten käyneet läpi kaikki ratkaisevat taisteluvaiheet!
Kolmanneksi »Rabotšaja Myslin» ensimmäinen numero osoittaa meille, että nimitys »ekonomismi» (jonka käyttämisestä emme tietenkään aio luopua, sillä olipa miten tahansa, niin tämä nimitys on jo vakiintunut) ei ilmaise riittävän tarkasti uuden suunnan olemusta. »Rabotšaja Mysl» ei kiistä kokonaan poliittista taistelua: niissä kassan säännöissä, jotka on julkaistu »Rabotšaja Myslin» 1. numerossa, puhutaan taistelusta hallitusta vastaan. »Rabotšaja Mysl” on vain sitä mieltä, että »politiikka seuraa aina kuuliaisesti talouden mukana» (ja »Rabotšeje Delo» muuntaa tätä teesiä väittäen ohjelmassaan, että »Venäjällä taloudellinen taistelu on enemmän kuin missään muussa maassa sidottu erottamattomasti poliittiseen taisteluun»). Nämä »Rabotšaja Myslin» ja »Rabotšeje Delon» teesit ovat aivan vääriä, jos politiikalla ymmärretään sosialidemokraattista politiikkaa. Työläisten taloudellinen taistelu on hyvin usein sidottu (vaikkakaan ei erottamattomasti) porvarilliseen, klerikaaliseen ym. politiikkaan, kuten edellä jo olemme nähneet. »Rabotšeje Delon» teesit ovat oikeita, jos politiikalla ymmärretään tradeunionistista politiikkaa, so. kaikkien työläisten yhteistä pyrkimystä saada hallitus ryhtymään yksiin tai toisiin toimenpiteisiin, jotka on kohdistettu heidän asemalleen ominaista hätää ja puutetta vastaan, mutta jotka eivät vielä tee loppua tästä asemasta, ts. eivät tee loppua työn alistamisesta pääoman herruuteen. Tämä pyrkimys on todella yhteinen sekä englantilaisille tradeunionisteille, jotka suhtautuvat vihamielisesti sosialismiin, että katolilaisille työläisille, »zubatovilaisille» työläisille ym. Politiikalla ja politiikalla on ero. Näemme siis, että mitä poliittiseen taisteluun tulee, niin »Rabotšaja Mysl» ei niinkään kiistä sitä kuin kumartaa sen vaistonvaraisuutta, sen itsetiedottomuutta. Tunnustaen täydellisesti itse työväenliikkeestä vaistonvaraisesti kasvavan poliittisen taistelun (oikeammin: työläisten poliittiset toivomukset ja vaatimukset) »Rabotšaja Mysl» kokonaan kieltäytyy kehittämästä itsenäisesti erityistä sosialidemokraattista politiikkaa, mikä vastaa sosialismin yleisiä tehtäviä ja Venäjän nykyisiä olosuhteita. Tuonnempana osoitamme, että samanlainen on myös »Rabotšeje Delon» virhe.
c) ITSEVAPAUTUSRYHMÄ58» JA »RABOTšEJE DELO»
Olemme näin perinpohjaisesti käsitelleet vähän tunnettua ja nykyään melkein unohduksiin joutunutta »Rabotšaja Myslin» ensimmäisen numeron pääkirjoitusta sen vuoksi, että se ennen kaikkia muita ja kaikkein selvimmin toisen yleisvirtauksen, mikä on sitten pulpunnut päivänvaloon lukemattomina pieninä purosina. V. I—n oli aivan oikeassa, kun hän »Rabotšaja Myslin» ensimmäistä numeroa ja sen pääkirjoitusta kehuessaan sanoi, että se on kirjoitettu ”kiivaasti ja kiihkeästi” (»Listok ’Rabotnika’», n:o 9-10, s. 49). Jokainen mielipiteestään varma henkilö, joka uskoo antavansa jotain uutta, kirjoittaa »kiihkeästi ja niin, että ilmaisee mielipiteensä havainnollisesti. Vai: ihmisillä, jotka ovat tottuneet istumaan kahdella tuolille ei ole mitään »kiihkoa», vain sellaiset henkilöt voivat ylistettyään eilen »Rabotšaja Myslin» kiihkeyttä hyökätä tänään sen vastustajien kimppuun syyttäen näitä »polemiikkikiihkosta».Pysähtymättä tarkastelemaan »’Rabotšaja Myslin’ erillisliitettä» (joudumme tuonnempana eri syistä viittaamaa tähän julkaisuun, joka esittää johdonmukaisimmin »ekonomistien» aatteita) huomautamme vain lyhyesti »Työläisten itsevapautusryhmän julistuksesta» (maaliskuu 1899, julkaistu uudelleen Lontoossa ilmestyneessä »Nakanune» lehden 7. numerossa heinäkuussa 1899). Tämän julistuksen laa jät sanovat aivan oikein, että »työläis-Venäjä on vasta heräämässä, että se vasta silmäilee ympärilleen ja tarttuu vaistomaisesti ensimmäisinä eteen sattuviin taistelukeinoihin mutta tekevät siitä sen saman väärän johtopäätöksen kuin »Rabotšaja Mysl» lehtikin tekee unohtaen, että vaistoma suus juuri onkin itsetiedottomuutta (vaistonvaraisuutta jonka avuksi sosialistien on riennettävä, että »ensimmäisinä eteen sattuvina» taistelukeinoina nykyisessä yhteiskunnassa tulevat aina olemaan tradeunionistiset taistelukeinot ja »ensimmäisenä eteen sattuvana» ideologiana porvarillinen (tradeunionistinen) ideologia. Julistuksen laatijat eivät niin ikään »kiistä» myöskään politiikkaa, mutta sanovat ainoastaan (ainoastaan!) hra V. V: n jälkiä seuraten, että politiikka on päällysrakenne ja sen vuoksi »poliittisen agitaation tulee olla taloudellisen taistelun puolesta käytävän agitaation päällysrakenteena, sen tulee kasvaa tämän taistelun pohjalta ja seurata sitä».
Mitä tulee »Rabotšeje Deloon», niin se alkoi toimintansa suoranaisesti »ekonomistien» »puolustamisesta». Suorastaan valehdeltuaan jo ensimmäisessä numerossaan (n: o l, s. 141-142), että se muka »ei tiedä, mistä nuorista tovereista Axelrod puhui», kun hän tunnetussa kirjasessaan varoitti »ekonomisteja», »Rabotšeje Delon» oli pakko tunnustaa siinä polemiikissa, mikä tämän valheen johdosta syntyi sen ja Axelrodin ja Plehanovin kesken, että se »halusi hämäännystä teeskennellen suojella kaikkia nuorempia ulkomaisia sosialidemokraatteja tältä epäoikeutetulta syytökseltä» (Axelrod on syyttänyt »ekonomisteja» ahdasmielisyydestä). Itse asiassa tämä syytös oli aivan oikeutettu ja »Rabotšeje Delo» tiesi mainiosti, että se koski myös sen oman toimituksen jäsentä V. I—nia. Muuten huomautan, että Axelrod oli tuossa polemiikissa aivan oikeassa ja »Rabotšeje Delo» aivan väärässä tulkitessaan kirjastani »Venäjän sosialidemokraattien tehtävät» . Tämä kirjanen on kirjoitettu v. 1897, jo ennen »Rabotšaja Myslin» ilmestymistä, jolloin pidin ja minulla oli oikeus pitää vallitsevana suuntana Pietarin taisteluliiton alkuperäistä suuntaa, jonka olen edellä luonnehtinut. Ja ainakin vuoden 1898 keskivaiheille saakka tämä suunta oli todellakin vallitsevana. Sen vuoksi »Rabotšeje Delolla» ei ollut pienintäkään oikeutta »ekonomismin» olemassaolon ja sen vaaran kiistääkseen vedota kirjaseen, jossa esitettiin katsomuksia, jotka »ekonomistiset» katsomukset syrjäyttivät Pietarissa v. 1897—1898 .
Mutta »Rabotšeje Delo» ei ole ainoastaan »puolustanut» »ekonomisteja», vaan on itsekin alituisesti hairahtanut samalla tavalla perusasioissa. Tämän hairahduksen juuret ovat olleet »Rabotšeje Delon» ohjelman seuraavan väitteen kaksimielisessä ymmärtämisessä: »Venäjän elämän tärkeimpänä ilmiönä, joka etupäässä tulee määrittelemään liiton kirjallisen toiminnan tehtävät (kursivointi meidän) ja luonteen, pidämme viime vuosina syntynyttä työväen joukkoliikettä» (»Rabotšeje Delon» kursivointi). Se on kiistatonta, että joukkoliike on mitä tärkein ilmiö. Mutta koko kysymys on siitä, miten ymmärretään, että tämä joukkoliike »määrittelee tehtävät». Se voidaan ymmärtää kahdella tavalla: joko siinä mielessä, että kumarretaan tämän liikkeen vaistonvaraisuutta, so. että sosialidemokratian osuus typistetään siihen, että se pelkästään palvelee työväenliikettä sellaisenaan (»Rabotšaja Myslin», Itsevapautusryhmän ja muiden »ekonomistien» käsitys); taikka siinä mielessä, että joukkoliike asettaa ratkaistavaksemme uusia teoreettisia, poliittisia ja organisatorisia tehtäviä, jotka ovat paljon monimutkaisempia kuin ne, joihin voitiin tyytyä joukkoliikkeen syntymistä edeltäneellä kaudella. »Rabotšeje Delo» on ollut ja on edelleenkin taipuvainen käsittämään sen nimenomaan ensin mainitulla tavalla, sillä se ei ole sanonut mitään varmaa minkäänlaisista uusista tehtävistä, vaani on koko ajan järkeillyt nimenomaan siten, aivan kuin tämä »joukkoliike» vapauttaisi meidät välttämättömyydestä käsittää selvästi ja ratkaista sen esiin nostamat tehtävät. Riittää, kun viittaamme siihen, että »Rabotšeje Delo» piti mahdottomana asettaa työväen joukkoliikkeen ensimmäiseksi tehtäväksi itsevaltiuden kukistamista madaltaen tämän tehtävän (joukkoliikkeen nimessä) taisteluksi lähimpien poliittisten vaatimusten puolesta (»Vastaus», s. 25) Sivuuttaen »Rabotšeje Delon» 7. numerossa julkaistun lehden toimittaja B. Kritševskin kirjoituksen »Taloudellinen ja poliittinen taistelu
Venäjän liikkeessä», kirjoituksen, jossa toistetaan samat virheet , siirrymme suoraan käsittelemään »Rabotšeje Delon» 10. numeroa. Emme tietystikään ryhdy erittelemään niitä erinäisiä vastaväitteitä, joita B Kritševski ja Martynov ovat esittäneet »Zarjaa» ja »Iskraa» vastaan. Meitä kiinnostaa tässä ainoastaan se periaatteellinen kanta, jonka »Rabotšeje Delo» on 10. numerossaan ottanut. Emme ryhdy esimerkiksi käsittelemään sitä huvittavaa seikkaa, että »Rabotšeje Delo» on havainnut »suoranaisen ristiriidan» seuraavien teesien välillä:
»Sosialidemokratia ei sido käsiään, se ei rajoita toimintaansa mihinkään yhteen ennakolta ajateltuun poliittisen taistelun suunnitelmaan taikka menettelytapaan, — se tunnustaa kaikki taistelukeinot, kunhan ne vain vastaavat puolueen voimavahvuuksia» jne. (»Iskra» n: o 1) . ja:
»Jos ei ole lujaa järjestöä, joka olisi koeteltu poliittisessa taistelussa kaikenlaisissa tilanteissa ja kaikenlaisina aikoina, niin ei voi olla puhettakaan siitä järjestelmällisestä, vankkojen periaatteiden valaisemasta ja järkkymättä toteutettavasta toimintasuunnitelmasta, jota yksin vain voidaankin nimittää taktiikaksi» (»Iskra» n: o 4) .
Jos sotkettaisiin toisiinsa kaikkien taistelukeinojen, kaikkien suunnitelmien ja menettelytapojen tunnustaminen periaatteessa oikeiksi, kunhan ne vain ovat tarkoituksenmukaisia, ja se vaatimus, että tiettynä poliittisena ajankohtana pitää noudattaa järkkymättä toteutettavaa suunnitelmaa, jos halutaan puhua taktiikasta, niin se olisi samaa kuin jos sotkettaisiin toisiinsa lääketieteen kaikkien parannusmenetelmien tunnustaminen ja se vaatimus, että jonkin taudin parantamisessa on noudatettava yhtä tiettyä menetelmää. Mutta siinäpä se juuri onkin, että »Rabotšeje Delo» sairastaessaan itse tautia, jonka olemme nimittäneet vaistonvaraisuuden kumartamiseksi, ei tahdo tämän taudin parantamiseksi tunnustaa minkäänlaisia »parannusmenetelmiä».
Siksi se on tehnyt sen mainion keksinnön, että »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa» (n: o 10, s. 18), että taktiikka on »yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvun prosessi» (s. 11, kursivointi »Rabotšeje Delon»). Tällä viimeksimainitulla lauselmalla on kaikki edellytykset tulla kuuluisaksi lauselmaksi, »Rabotšeje Delon» »suunnan» järkkymättömäksi muistopatsaaksi. Kysymykseen: »minne on kuljettava?» tämä johtava äänenkannattaja vastaa: liike on liikkeen lähtökohdan ja sen seuraavien välikohtien välimatkan muuttumisprosessi. Tämä verraton syvämielinen miete ei ole vain eriskummallisuus (silloin siihen ei olisi erikoista syytä pysähtyä), vaan kokonaisen suunnan ohjelma, nimenomaan se ohjelma, jonka R. M. (»’Rabotšaja Myslin’ erillisliitteessä») toi ilmi sanoilla: suotavaa on se taistelu mikä on mahdollista, ja mahdollista on se, mikä tällä hetkellä on käynnissä. Tämä on juuri rajattoman opportunismin suunta, joka passiivisesti mukautuu vaistonvaraisuuteen.
»Suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa!» Tuo on marxilaisuuden parjausta, sen muuttamista juuri sellaiseksi irvikuvaksi, minkä narodnikit60 asettivat meidän kantamme vastapainoksi meitä vastaan käymässään sodassa. Se on juuri tietoisten toimihenkilöiden oma-aloitteisuuden ja tarmon väheksymistä, kun marxilaisuus sitä vastoin antaa mahtavan sysäyksen sosialidemokraatin oma-aloitteisuudelle ja tarmolle, avaa hänelle mitä laajimmat näköalat ja antaa hänen käytettäväkseen (jos niin voidaan sanoa) työväenluokan miljoonaisten »vaistonvaraisesti» taisteluun nousi vien joukkojen valtavat voimat! Koko kansainvälisen sosialidemokratian historia on tulvillaan suunnitelmia joita on esittänyt milloin yksi, milloin toinen poliittinen johtaja ja jotka osoittavat yhden johtajan poliittiset j organisatoriset katsomukset kaukonäköisiksi ja oikeiksi sekä tuovat ilmi toisen johtajan lyhytnäköisyyden ja poliittiset virheet. Kun Saksassa tapahtui eräs suurimmista historiallisista murroksista — keisarikunnan perustaminen valtiopäivien avaaminen ja yleisen äänioikeuden antaminen —, niin Liebknechtillä oli sosialidemokraattiseen politiikkaan ja toimintaan nähden yleensä toinen suunnitelma ja Schweitzerillä toinen. Kun Saksan sosialistien päälle syöstiin poikkeuslaki, niin Mostilla ja Hasselmannilla, jotka olivat valmiit yksinkertaisesti kehottamaan väkivaltaan ja terroriin, oli yksi suunnitelma ja toisenlainen oli Höchbergillä, Schrammilla ja (osaksi) Bernsteinillä, jotka alkoivat saarnata sosialidemokraateille, että nämä olivat harkitsemattomalla jyrkkyydellään ja vallankumouksellisuudellaan aiheuttaneet tämän lain ja että näiden pitäisi nyt mallikelpoisella käytöksellä ansaita anteeksianto; kolmas suunnitelma oli niillä, jotka valmistelivat illegaalisen äänenkannattajan61 julkaisemista ja alkoivat sitten julkaista sitä. Jos monien vuosien kuluttua sen jälkeen, kun kiista tien valinnasta on päättynyt ja historia sanonut ratkaisevan sanansa valitun tien kelpoisuudesta, katsahdetaan taaksepäin, on tietysti helppo osoittaa syvämielisyyttä puhumalla yhdessä puolueen kanssa kasvavien puolueen tehtävien kasvamisesta. Mutta kun tuollaiseen syvämielisyyteen rajoitutaan sekasorron hetkellä, jolloin venäläiset »arvostelijat» ja »ekonomistit» madaltavat sosialidemokratiaa tradeunionismin tasalle ja terroristit kehottavat innokkaasti hyväksymään »suunnitelma-taktiikan», jossa toistuvat vanhat virheet, niin se merkitsee »köyhyydentodistuksen» antamista itselleen. Kun hetkellä, jolloin monia Venäjän sosialidemokraatteja vaivaa juuri oma-aloitteisuuden ja tarmon puute, »poliittisen propagandan, agitaation ja organisaation laajakantoisuuden» puute ja puuttuu »suunnitelmia» vallankumouksellisen toiminnan saattamiseksi laajemmalle pohjalle, kun tällaisella hetkellä sanotaan: »suunnitelma-taktiikka on ristiriidassa marxilaisuuden varsinaisen hengen kanssa», niin se ei merkitse ainoastaan marxilaisuuden teoreettista madaltamista, vaan myös käytännöllistä puolueen kiskomista taaksepäin.
»Vallankumouksellisen sosialidemokraatin tehtävä» opettaa »Rabotšeje Delo» edelleen meitä, »on tietoisella toiminnallaan vain jouduttaa objektiivista kehitystä eikä kieltää sitä tai korvata sitä subjektiivisilla suunnitelmilla. Teoreettisesti ’Iskra’ tietää kaiken tämän. Mutta se valtava merkitys, minkä marxilaisuus aivan oikein antaa tietoiselle vallankumoukselliselle toiminnalle, johtaa ’Iskran’ käytännössä, koska se suhtautuu doktrinäärisesti taktiikkaan, väheksymään kehityksen objektiivisen eli vaistonvaraisen aineksen merkitystä» (s. 18).
Taaskin mitä pahinta teoreettista sekavuutta, joka on herra V. V: n ja hänen kumppaneittensa arvon mukaista. Me haluaisimme kysyä filosofiltamme: miten objektiivisen kehityksen »väheksyminen» voi ilmetä subjektiivisten suunnitelmien tekijän taholta? Nähtävästi siten, että hän ei huomaa, että tämä objektiivinen kehitys synnyttää tai lujittaa, saattaa häviöön tai heikentää niitä tai näitä luokkia, kerroksia, ryhmiä, niitä tai näitä kansakuntia, kansakuntien ryhmiä jne. aiheuttaen siten sellaisen ja sellaisen kansainvälisen poliittisen voimaryhmityksen, vallankumouksellisten puolueiden kannan yms. Mutta tuollaisen suunnitelmanlaatijan vikana ei silloin ole vaistonvaraisen aineksen väheksyminen, vaan päinvastoin tietoisen aineksen väheksyminen, sillä hänellä ei riitä »tietoisuutta» objektiivisen kehityksen oikein ymmärtämiseen. Tämän vuoksi pelkkä vaistonvaraisuuden ja tietoisuuden »suhteellisen (’Rabotšeje Delon’ kursivointi) merkityksen arvioimisesta» puhuminenkin osoittaa täydellistä »tietoisuuden» puuttumista. Jos tietyt »kehityksen vaistonvaraiset ainekset» ovat ylipäänsä ihmisälyllä tajuttavissa, niin niiden väärä arviointi merkitsee »tietoisen aineksen väheksymistä». Mutta jos ne eivät ole tajuttavissa, me emme niitä tunne emmekä voi niistä puhua. Mistä sitten B. Kritševski puhuu? Jos hän katsoo »Iskran» »subjektiiviset suunnitelmat» virheellisiksi (ja hän nimenomaan julistaa ne virheellisiksi), niin hänen olisi pitänyt osoittaa, nimenomaan minkälaisia objektiivisia tosiasioita näissä suunnitelmissa ei ole otettu huomioon, ja syyttää »Iskraa» tämän huomioimatta jättämisen nojalla tietoisuuden puutteesta, hänen kielellään sanottuna »tietoisen aineksen väheksymisestä». Mutta ellei hän, ollessaan tyytymätön subjektiivisiin suunnitelmiin, voi todistaa asiaa muuten kuin vain viittaamalla »vaistonvaraisen aineksen väheksymiseen» (!!), niin sillä hän vain todistaa sen, että (1) teoreettisesti hän ymmärtää marxilaisuutta à la Karejevit ja Mihailovskit, joita Beltov62 on kyllin ivaillut, (2) käytännöllisesti hän on täysin tyytyväinen niihin »kehityksen vaistonvaraisiin aineksiin», jotka ovat saaneet meidän legaaliset marxilaisemme viehättymään bernsteiniläisyyteen ja meidän sosialidemokraattimme viehättymään »ekonomismiin», ja että hän tuntee »vihreää vihaa» niitä kohtaan, jotka ovat päättäneet hinnalla millä hyvänsä johtaa Venäjän sosialidemokratian pois »vaistonvaraisen» kehityksen tieltä.
Ja edelleen näemme jo vallan huvittavia asioita. »Samoin kuin ihmiset, kaikista luonnontieteiden saavutuksista huolimatta, tulevat lisääntymään esi-isiensä tavoin, samoin myös uuden yhteiskuntajärjestelmän ilmestyminen maailmaan, kaikista yhteiskuntatieteiden saavutuksista ja tietoisten taistelijoiden lisääntymisestä huolimatta, tulee vastaisuudessakin olemaan etupäässä vaistonvaraisten purkausten tulos» (19). Samoin kuin esi-isiltä peritty viisaus kuuluu: kenelläpä ei riittäisi älyä lapsien hankkimiseen? — niin myös »uusimpien sosialistien» viisaus (à la Narkissos Tuporylov63) kuuluu: jokaisella riittää älyä voidakseen osallistua uuden yhteiskuntajärjestelmän vaistonvaraiseen syntymiseen. Mekin luulemme, että jokaisella riittää. Sellaista osallistumista varten on riittävää suostua — »ekonomismiin», kun »ekonomismi» on vallalla, terrorismiin, kun on syntynyt terrorismi. Niinpä tämän vuoden keväällä, jolloin oli niin tärkeää varoittaa viehättymästä terroriin, »Rabotšeje Delo» osoittautui neuvottomaksi »uuden» kysymyksen edessä. Mutta nyt puolen vuoden kuluttua, jolloin kysymys ei enää ole niin päivänpolttava, lehti tarjoaa meille samanaikaisesti sekä seuraavan lausunnon: »meidän mielestämme ei sosialidemokratian tehtävänä voi eikä saa olla terrorististen mielialojen nousun vastustaminen» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 23) että edustajakokouksen päätöslauselman: »Edustajakokous katsoo systemaattisen hyökkäyksellisen terrorin ajankohtaan sopimattomaksi» (»Kaksi edustajakokousta», s. 18). Miten erinomaisen selvää ja johdonmukaista! Emme vastusta, mutta julistamme ajankohtaan sopimattomaksi, ja julistamme vielä sillä tavalla, että »päätöslauselma» ei koske epäsystemaattista ja puolustuksellista terroria. Täytyy myöntää, että sellainen päätöslauselma on hyvin vaaraton ja täysin suojattu virheellisyyksiltä, samoin kuin virheiltä on suojattu myös henkilö, joka on puhunut vain ollakseen mitään sanomatta! Ja sellaisen päätöslauselman laatimiseen tarvitaan vain yhtä seikkaa: taitoa pysytellä liikkeen hännillä. Kun »Iskra» teki pilkkaa sen johdosta, että »Rabotšeje Delo» oli julistanut terrorikysymyksen uudeksi kysymykseksi , niin »Rabotšeje Delo» syytti kiukkuisesti »Iskraa» siitä, että sillä on »suorastaan uskomaton into tyrkyttää puoluejärjestölle sitä taktillisten kysymysten ratkaisua, jonka ryhmä emigranttikirjailijoita on osoittanut yli 15 vuotta sitten» (s. 24). Todellakin, miten suurta vaateliaisuutta ja minkälaista tietoisen aineksen liioittelua: ratkaista kysymykset etukäteen teoreettisesti saadakseen sitten sekä järjestön, puolueen että joukot vakuuttuneiksi siitä, että tämä ratkaisu on oikea! Aivan toista on kerrata ilman muuta vanhoja yleisesti tunnettuja asioi ja kenellekään mitään »tyrkyttämättä» alistua jokaiseen »käännökseen» sekä »ekonomismin» että terrorismin suuntaan. »Rabotšeje Delo» vielä yleistääkin tämän suuren elämänviisauden syyttäen »Iskraa» ja »Zarjaa» siitä, että »ne ovat asettaneet liikkeen vastapainoksi oman ohjelmansa henkenä, joka leijailee muodottoman kaaoksen yllä (s. 29). Mikä sitten olisi sosialidemokratian tehtävä, ellei se, että sen tulee olla »henki», joka ei ainoastaan leijailee vaistonvaraisen liikkeen yllä, vaan myös nostaa viimeksimainitun »oman ohjelmansa» tasolle? Eihän ainakaan se että se laahustaisi liikkeen hännässä: parhaassa tapauksessa se on liikkeelle hyödytöntä, pahimmassa tapauksessa sangen vahingollista. Mutta »Rabotšeje Delo» ei ainoastaan seuraa tätä »prosessitaktiikkaa», vaan vieläpä kohottaa sen periaatteeksi, niin että oikeampaa olisi nimittää sen suuntaa hvostismiksi (sanasta: hvost ) eikä opportunismiksi. Eikä voida olla tunnustamatta, että henkilöt, jotka ovat lujasti päättäneet aina kulkea liikkeen perässä sen häntänä, ovi ainiaaksi ja ehdottomasti suojattuja »kehityksen vaistonvaraisen aineksen väheksymiseltä».
Täten olemme vakuuttuneet, että Venäjän sosialidemokratian »uuden suunnan» perusvirhe on vaistonvaraisuuden kumartaminen, se, ettei ymmärretä joukkojen vaistonvaraisuuden vaativan meiltä sosialidemokraateilta erittäin suurta tietoisuutta. Mitä suurempi on joukkojen vaistonvarainen nousu, mitä laajemmaksi liike paisuu, sitä enemmän ja nopeammin kasvaa valtava tietoisuuden tarve sekä sosialidemokratian teoreettisessa, poliittisessa että organisatorisessa työssä.
Joukkojen vaistonvarainen nousu Venäjällä on tapahtunut (ja tapahtuu edelleenkin) niin nopeasti, että sosialidemokraattinen nuoriso on osoittautunut valmentumattomaksi täyttämään näitä jättiläismäisiä tehtäviä. Tämä valmentumattomuus on meidän yhteinen onnettomuutemme, kaikkien Venäjän sosialidemokraattien onnettomuus. Joukkojen nousu on jatkunut ja laajentunut keskeytymättä ja säilyttänyt jatkuvuutensa, se ei ole keskeytynyt sielläkään, missä se jo on alkanut, vaan valtaa yhä uusia seutuja ja uusia väestökerroksia (työväenliikkeen vaikutuksesta on kuohunta vilkastunut opiskelevan nuorison ja yleensä intelligenssin ja jopa talonpoikaistonkin keskuudessa). Mutta vallankumoukselliset ovat jääneet jälkeen tästä noususta sekä »teorioissaan» että toiminnassaan, he eivät ole onnistuneet luomaan pysyväistä ja jatkuvuutensa säilyttävää järjestöä, joka kykenisi johtamaan koko liikettä.
Ensimmäisessä luvussa me totesimme, että »Rabotšeje Delo» madaltaa teoreettisia tehtäviämme ja toistaa »vaistonvaraisesti» muotiin tullutta »arvosteluvapaus»-tunnusta: tämän tunnuksen toistajilla ei ole riittänyt »tietoisuutta» sen käsittämiseen, että opportunisti-»arvostelijain» ja vallankumouksellisten kanta Saksassa ja Venäjällä ovat suorastaan vastakkaiset.
Seuraavissa luvuissa me tarkastelemme, miten tämä vaistonvaraisuuden kumartaminen on ilmennyt sosialidemokratian poliittisten tehtävien ja organisatorisen työn alalla.