V.I. Lenin
Kappale yksi
a) MITÄ MERKITSEE »ARVOSTELUVAPAUS»?
»Arvosteluvapaus» — se on nykyään epäilemättä muodinmukaisin tunnus, jota useimmin käytetään kaikkien maiden sosialistien ja demokraattien välisissä kiistoissa. Ensi näkemältä on vaikea kuvitella mitään kummallisempaa kuin nuo toisen kiistapuolen juhlalliset vetoamiset arvosteluvapauteen. Onko edistyneimpien puolueiden riveistä kuulunut todellakin ääniä sitä useimpien Euroopan maiden perustuslakien säädöstä vastaan, joka takaa tieteen ja tieteellisen tutkimuksen vapauden? »Tässä on jotain vinossa!», sanoo jokainen sivullinen henkilö, joka on kuullut kaikissa tienristeyksissä toistetun muotitunnuksen, mutta ei ole vielä päässyt syventymään kiistelevien välillä olevien erimielisyyksien ytimeen. »Tämä tunnus on nähtävästi eräs niistä sovituista sanoista, jotka lisänimien lailla vakiintuvat voimaan] paljosta käyttämisestä ja muuttuvat melkein yleisnimiksi. »
Tosiaankin, ei ole salaisuus, että nykyaikaisessa kansainvälisessä sosialidemokratiassa on muodostunut kaksi suuntaa, joiden välillä taistelu milloin kiihtyy ja leimahtaa ilmiliekkiin, milloin taas vaimenee ja kytee mahtipontisten »aselepopäätöslauselmien» tuhkan alla. Bernstein on kyllin selvästi sanonut ja Millerand näyttänyt, mikä sisältö on tuolla »uudella» suunnalla, joka suhtautuu »arvostelevasti» »vanhaan, dogmaattiseen» marxilaisuuteen.
Sosialidemokratian täytyy muuttua yhteiskunnallisen vallankumouksen puolueesta demokraattiseksi yhteiskunnallisten reformien puolueeksi. Tämän poliittisen vaatimuksen on Bernstein ympäröinyt kokonaisella patterilla melko luontevasti toisiinsa sopeutettuja »uusia» todistuksia ja käsityksiä. Kiellettiin mahdollisuus perustella tieteellisesti sosialismia ja todistaa materialistisen historiankäsityksen kannalta sen välttämättömyys ja kiertämättömyys; kiellettiin sellainen tosiasia kuin lisääntyvä kurjistuminen, proletarisoituminen ja kapitalististen ristiriitojen kärjistyminen; itse »lopullisen päämäärän» käsitekin julistettiin paikkansapitämättömäksi ja proletariaatin diktatuurin aate hylättiin ehdottomasi i; kiellettiin liberalismin ja sosialismin periaatteellinen vastakohtaisuus; kiellettiin luokkataistelun teoria muka sopimattomana ehdottomasti demokraattiselle yhteiskunnalle, jota hallitaan enemmistön tahdon mukaisesti, jne.
Täten siis vaatimusta päättävän käänteen tekemisestä vallankumouksellisesta sosialidemokratiasta porvarilliseen sosialireformismiin on seurannut yhtä päättävä käänne marxilaisuuden kaikkien perusaatteiden porvarilliseen arvosteluun. Mutta kun tällaista arvostelua marxilaisuutta vastaan on käyty jo ammoisista ajoista saakka sekä poliittisilta puhujalavoilta, yliopiston katedereilta, lukuisissa kirjasissa että monissa tieteellisissä tutkielmissa ja kun sivistyneiden luokkien koko nousevaa polvea on vuosikymmenien kuluessa kasvatettu järjestelmällisesti tämän arvostelun pohjalla, niin ei ole ihme, että »uusi arvosteleva» suunta sosialidemokratiassa syntyi jotenkin kerralla jo aivan valmiina, niin kuin Minerva Jupiterin13 päästä. Sisältönsä puolesta tämän suunnan ei tarvinnut kehittyä eikä muodostua: se siirrettiin suoraan porvarillisesta kirjallisuudesta sosialistiseen kirjallisuuteen.15
Edelleen. Jos Bernsteinin harjoittama teoreettinen arvostelu ja hänen poliittiset pyrkimyksensä ovat vielä jääneet joillekin epäselviksi, niin ranskalaiset ovat pitäneet huolen »uuden metodin» havainnollisesta esittämisestä. Ranska todistanut tälläkin kerralla oikeutetuksi vanhan maineensa »maana, jonka historiassa luokkataistelut on enemmän kuin missään muualla viety ratkaisuun asti» (Engelsin esipuheesta Marxin teokseen: »Der 18 Brumaire»). Ranskalaiset sosialistit eivät ryhtyneet teoretisoimaan, vaan suoraan toimimaan; Ranskan demokraattisessa suhteessa kehittyneemmät valtiolliset olosuhteet antoivat heille mahdollisuuden siirtyä heti »käytännölliseen bernsteiniläisyyteen kaikkine siitä johtuvine seurauksineen. Millerand on antanut mainion näytteen tästä käytännöllisestä bernsteiniläisyydestä; Bernstein ja Vollmar eivät ole suotta rientäneet niin innokkaasti puolustamaan ja ylistämään Millerandia! Tosiaankin: jos sosialidemokratia on olemukseltaan yksinkertaisesti reformipuolue ja sillä pitää olla rohkeutta tunnustaa se avoimesti, niin silloin sosialistilla ei ole ainoastaan oikeus mennä porvarilliseen ministeristöön, vaan hänen on siihen aina pyrittäväkin. Jos demokratia merkitsee olemukseltaan luokkaherruuden hävittämistä, niin minkä vuoksi sosialistiministeri ei saisi lumota koko porvarillista maailmaa puheilla luokkien yhteistoiminnasta? Minkä vuoksi hän ei saisi jäädä ministeristöön vielä senkin jälkeen, kun santarmien toimeenpanemat työläisten murhat ovat sadannen ja tuhannennen kerran osoittaneet luokkien demokraattisen yhteistoiminnan todellisen luonteen? Minkä vuoksi hän ei saisi henkilökohtaisesti olla mukana tervehtimässä tsaaria, jota ranskalaiset sosialistit eivät nykyään nimitä muuksi kuin hirsipuun, ruoskan ja karkotusten sankariksi (knouteur, pendeur et déportateur)? Ja korvauksen tästä sosialismin äärettömästä alentamisesta ja itsensä häpäisemisestä koko maailman silmissä, työläisjoukkojen sosialistisen tietoisuuden — tämän ainoan perustan, mikä voi meille turvata voiton, —turmelemisesta, korvauksena kaikesta tästä on saatu mitättömien reformien mahtipontisia luonnoksia, niin mitättömien, että porvarillisilta hallituksilta on onnistuttu saamaan vaadituksi enemmän!
Se, joka ei sulje tahallaan silmiään, ei voi olla näkemät tä, että uusi »arvosteleva» suunta sosialismissa ei ole mitään muuta kuin uusi opportunismin muunnos. Ja ellei ihmisiä arvostella sen loistavan univormun mukaan, jonka he ovat itse pukeneet ylleen, eikä sen komeasti kajahtavan nimen mukaan, jonka he ovat itse ottaneet itselleen, vaan sen mukaan, miten he menettelevät ja mitä he todella propagoivat, niin käy selväksi, että »arvosteluvapaus» on opportunistisen suunnan vapautta sosialidemokratiassa, vapautta muuttaa sosialidemokratia demokraattiseksi reformipuolueeksi, vapautta juurruttaa sosialismiin porvarillisia aatteita ja porvarillisia aineksia.
Vapaus on ylevä sana, mutta teollisuuden vapauden lipun alla on käyty kaikkein julkeimpia rosvoussotia, työn vapauden lipun alla on ryövätty työtätekeviä. Yhtä vilpillistä on olemukseltaan nykyaikainen »arvosteluvapaus»-sanan käyttö. Ihmiset, jotka ovat todella vakuuttuneita siitä, että he ovat vieneet tiedettä eteenpäin eivät vaatisi uusien katsantokantojen vapautta vanhojen rinnalla, vaan vanhojen korvaamista uusilla. Mutta nykyiset »eläköön arvosteluvapaus!» -huudot muistuttavat liiaksi tarinaa tyhjästä tynnyristä.
Me kuljemme jyrkänteistä ja vaivalloista tietä tiiviinä ryhmänä pitäen lujasti kiinni toisistamme. Viholliset ovat saartaneet meidät joka puolelta, ja meidän on miltei aina kuljettava heidän tulensa alla. Me olemme liittyneet yhteen vapaaehtoisesti tekemämme päätöksen perusteella nimenomaan taistellaksemme vihollisia vastaan ja ollaksemme poikkeamatta viereiseen suohon, jonka asujaimet ovat alusta alkaen moittineet meitä siitä, että olemme erottuneet erilliseksi ryhmäksi ja valinneet taistelun tien emmekä sovittelun tietä. Ja nyt eräät meidänkin joukostamme alkavat huutaa: menkäämme tuohon suohon!—ja kun heitä koetetaan saada häpeämään, niin he vastaavat: kuinka takapajuisia te olette! kuinka te kehtaattekin kieltää meiltä oikeuden kutsua teitä paremmalle tielle! — Tietenkin, hyvät herrat, te olette vapaita ei ainoastaan kutsumaan, vaan menemäänkin minne haluatte, vaikkapa suohon; ja meistä tuntuu, että teidän oikea paikkanne onkin juuri suossa, ja me olemme valmiit voimiemme mukaan auttamaan teidän muuttoanne sinne. Mutta irrottakaa silloin kätenne meistä, älkää tarttuko meihin älkääkä ryvettäkö ylevää sanaa vapaus, sillä olemmehan mekin »vapaita» menemään minne haluamme, vapaita taistelemaan ei ainoastaan suota vastaan, vaan myös niitä vastaan, jotka kääntyvät suolle!
b) »ARVOSTELUVAPAUDEN» UUDET PUOLUSTAJAT
Juuri tämän tunnuksen (»arvosteluvapaus») on aivan äskettäin juhlallisesti esittänyt »Rabotšeje Delo» (n: o 10), ulkomaisen Venäläisten Sosialidemokraattien Liiton14 äänen kannattaja, eikä sitä ole esitetty teoreettisena postulaattina, vaan poliittisena vaatimuksena, vastauksena kysymykseen: »onko ulkomailla toimivien sosialidemokraattisten järjestöjen yhdistäminen mahdollista?» »Pysyvää yhdistymistä varten tarvitaan arvosteluvapautta» (s. 36).
Tästä lausunnosta johtuu kaksi aivan selvää johtopäätöstä: 1. »Rabotšeje Delo» ottaa suojelukseensa opportunistisen suuntauksen kansainvälisessä sosialidemokratiassa yleensä; 2. »Rabotšeje Delo» vaatii opportunismin vapautta Venäjän sosialidemokratiassa. Tarkastelkaamme näitä johtopäätöksiä.
»Rabotšeje Deloa» ei miellytä »varsinkaan» »’Iskran’ ja ’Zarjan’15 taipumus ennustaa välien katkeamista kansainvälisen sosialidemokratian Vuoren ja Gironden16 välillä» .
»Puhuminen Vuoresta ja Girondesta sosialidemokratian riveissä», kirjoittaa »Rabotšeje Delon» toimittaja B. Kritševski, »kuulostaa meistä yleensä pintapuoliselta historialliselta analogialta, kummalliselta marxilaisen kynästä lähteneenä: Vuori ja Gironde eivät edustaneet erilaisia luonteenlaatuja tai henkisiä virtauksia, kuten historioitsija-ideologeista saattaa tuntua, vaan eri luokkia tai kerroksia — toisaalta keskisuurta porvaristoa ja toisaalta köyhempää pikkuporvaristoa ja proletariaattia. Nykyaikaisessa sosialistisessa liikkeessä sen sijaan ei ole luokkaetujen ristiriitaisuuksia, se on kokonaisuudessaan, kaikkine (kursivointi B. Kr. ) muunnoksineen, paatuneimmat bernsteiniläisetkin mukaan luettuna, proletariaatin luokkaetujen kannalla, proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käymän luokkataistelun kannalla» (s. 32—33).
Rohkea väite! Eikö B. Kritševski ole kuullut siitä jo kauan sitten huomatusta tosiasiasta, että nimenomaa »akateemikko» -kerroksen laaja osallistuminen viime vuosien sosialistiseen liikkeeseen on turvannut bernsteiniläisyydelle näin nopean leviämisen? Ja mikä tärkeintä, — millä kirjoittajamme perustelee sitä mielipidettään, että »paatuneimmat bernsteiniläisetkin» ovat proletariaatin poliittisen ja taloudellisen vapautuksen puolesta käytävän luokkataistelun kannalla? Se on tietämätöntä. Paatuneimpien bernsteiniläisten päättävää puolustamista ei perustella kerrassaan minkäänlaisilla todisteilla enempää kuin näkökohdillakaan. Kirjoittaja luulee nähtävästi, että kun hän toistaa samaa, mitä paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat sanoneet itsestään, niin hänen väitteensä ei kaipaakaan todistuksia. Mutta voidaanko kuvitella mitään »pintapuolisempaa» kuin on tämä mielipide kokonaisesta suunnasta siihen perustuen, mitä sen edustajat itse ovat itsestään sanoneet? Voidaanko kuvitella mitään pintapuolisempaa kuin sitten seuraava »moraali» puoluekehityksen kahdesta erilaisesta, vieläpä suoraan vastakkaisesta tyypistä eli tiestä (»Rabotšeje Delo», s. 34—35)? Saksalaiset sosialidemokraatit tunnustavat nähkääs täyden arvosteluvapauden, mutta ranskalaiset eivät tunnusta, ja juuri heidän esimerkkinsä osoittaa koko »suvaitsemattomuuden vahingollisuuden».
Juuri B. Kritševskin oma esimerkki, vastaamme me tähän, osoittaa, että toisinaan nimittävät itseään marxilaisiksi henkilöt, jotka suhtautuvat historiaan kirjaimelleen »Ilovaiskin tapaan». Saksan Sosialistisen Puolueen yhtenäisyyden ja Ranskan Sosialistisen Puolueen hajanaisuuden selittämiseksi ei lainkaan tarvitse kaivella molempien maiden historian erikoisuuksia, vertailla sotilaallisen puoliabsolutismin ja tasavaltalaisen parlamentarismin olosuhteita, eritellä Kommuunin20 ja sosialisteja vastaan suunnatun poikkeuslain21 seurauksia, verrata taloudellista elämää ja taloudellista kehitystä eikä muistella, miten »Saksan sosialidemokratian ennen kuulumattoman kasvun» seurauksena oli sosialismin historiassa ennen kuulumattoman tarmokas taistelu ei ainoastaan teoreettisia (Mülberger, Dühring, katederisosialistit24), vaan myös taktillisia (Lassalle) hairahduksia vastaan, ym. ym. Kaikki se on tarpeetonta Ranskalaiset riitelevät siksi, että he ovat suvaitsemattomia, saksalaiset ovat yhtenäisiä siksi, että he ovat kilttejä poikia.
Pankaa merkille, että tämän verrattoman syvämielisyyden avulla »jäävätään» tosiasia, joka kumoaa täydellisesti bernsteiniläisten puolustamisen. Ovatko he proletariaatin luokkataistelun kannalla, sen kysymyksen voi lopullisesti ja peruuttamattomasti ratkaista vain historian kokemus. Siis tärkein merkitys tässä suhteessa on juuri Ranskan esimerkillä, joka on ainoa maa, missä bernsteiniläiset ovat yrittäneet itsenäisesti nousta jaloilleen saksalaisten virkaveljiensä (ja osittain myös venäläisten opportunistien: vrt. «Rabotšeje Delo», n: o 2—3, s. 83—84) osoittaessa lämpimästä suosiotaan. Viittaus ranskalaisten »leppymättömyyteen» osoittautuu — »historiallisen» (nozdrjovilaisessa mielessä25 »historiallisen») merkityksensä ohella — yksinkertaisesti yritykseksi hämätä kiukkuisilla sanoilla kovin epämieluisat tosiasiat.
Emmekä me aio suinkaan lahjoittaa vielä saksalaisiakaan B. Kritševskille ja muille »arvosteluvapauden» monilukuisille puolustajille. Jos »paatuneimpia bernsteiniläisiä» vielä siedetään Saksan puolueen riveissä, niin vain sikäli mikäli he alistuvat sekä Hannoverin päätöslauselmaan26, jossa torjutaan päättävästi Bernsteinin esittämät »oikaisut», että Lyypekin päätöslauselmaan27, jossa (kaikesta diplomaattisuudestaan huolimatta) varoitetaan suoranaisesti Bernsteiniä. Saksan puolueen etujen kannalta voidaan väitellä siitä, miten paikallaan diplomaattisuus on ollut, onko tässä tapauksessa laiha sopu ollut parempi kuin lihava riita, lyhyesti sanoen voidaan olla eri mieltä arvioitaessa bernsteiniläisyyden sen tai tämän hylkäämistavan tarkoituksenmukaisuutta, mutta ei voida sulkea silmiä näkemästä sitä tosiasiaa että Saksan puolue on kahdesti hylännyt bernsteiniläisyyden. Siksi sellainen luulo, että saksalaisten esimerkki vahvistaa väitteen: »paatuneimmat bernsteiniläisetkin ovat proletariaatin taloudellisen ja poliittisen vapautuksen puolesta käymän luokkataistelun kannalla», merkitsee sitä, ettei ollenkaan ymmärretä, mitä kaikkien nähden tapahtuu.
Eikä siinä kaikki. »Rabotšeje Delo» esiintyy, kuten ]0 huomautimme, Venäjän sosialidemokratian edessä vaatimalla »arvosteluvapautta» ja puolustamalla bernsteiniläisyyttä. Ilmeisesti sen on täytynyt tulla vakuuttuneeksi siitä, että meillä on loukattu epäoikeudenmukaisesti »arvostelijoitamme» ja bernsteiniläisiämme. Keitä nimenomaan? kuka? missä? milloin? missä nimenomaan epäoikeudenmukaisuus on ilmennyt? »Rabotšeje Delo» vaikenee siitä nimeämättä yhtään kertaa ainoatakaan venäläistä arvostelijaa tai bernsteiniläistä! Me emme voi muuta kuin valita kahdesta mahdollisesta olettamuksesta toisen. Joko epäoikeudenmukaisesti loukattu puoli ei ole mikään muu kuin »Rabotšeje Delo» itse (tätä olettamusta tukee se, että kymmenennen numeron kummassakin kirjoituksessa puhutaan vain siitä, miten »Zarja» ja »Iskra» ovat loukanneet »Rabotšeje Deloa»). Mutta miten on silloin selitettävissä sellainen kummallisuus, että »Rabotšeje Delo», joka on aina niin itsepintaisesti kiistänyt kaikkinaisen solidaarisuuden bernsteiniläisyyttä kohtaan, ei ole voinut puolustaa itseään sanomatta sanaa »paatuneimpien bernsteiniläisten» ja arvosteluvapauden puolesta? Tahi on epäoikeudenmukaisesti loukattu joitain kolmansia henkilöitä. Mutta mitkä ovat ne syyt, joiden vuoksi heistä vaietaan?
Täten siis näemme, että »Rabotšeje Delo» jatkaa sitä piiloleikkiä, jota se on leikkinyt (kuten tuonnempana osoitamme) ihan syntymästään saakka. Ja tämän jälkeen kiinnittäkää huomiotanne tähän kehutun »arvosteluvapauden» ensimmäiseen tosiasialliseen soveltamiseen. Todellisuudessa se johti heti siihen, että puuttui kaikkinainen arvostelu, vieläpä yleensä itsenäinen ajattelu. Sama »Rabotšeje Delo», joka vaikenee venäläisestä bernsteiniläisyydestä aivan kuin salaisesta taudista (Staroverin osuvaa sanontaa käyttääksemme), ehdottaa tämän taudin parantamiseksi yksinkertaisesti jäljentämään viimeisen saksalaisen reseptin saksalaista taudinmuunnosta vastaan! Arvosteluvapauden asemesta orjallista, vieläpä pahempaakin: apinamaista matkimista! Nykyaikaisen kansainvälisen opportunismin yhtäläinen yhteiskunnallis-poliittinen sisältö tulee esiin erilaisissa muodoissa kansallisia erikoisuuksia vastaavasti. Yhdessä maassa opportunistien ryhmä on esiintynyt ammoisista ajoista erikoisen lippunsa alla, toisessa opportunistit ovat hyljeksineet teoriaa harjoittaen käytännössä radikaalisosialistien politiikkaa, kolmannessa on muutamia vallankumouksellisen puolueen jäseniä loikannut opportunistien leiriin, ja pyrkii saavuttamaan tarkoitusperänsä ei taistelemalla avoimesti periaatteiden ja uuden taktiikan puolesta, vaan turmelemalla omaa puoluettaan vähitellen, huomaamattomasti ja, jos niin voidaan sanoa, rankaisematta, neljännessä samanlaiset yliloikkarit käyttävät samoja keinoja poliittisen orjuuden pimeydessä »legaalisen» ja »illegaalisen» toiminnan välisten suhteiden ollessa peräti omalaatuisia jne. Mutta kun ryhdytään puhumaan arvostelu- ja bernsteiniläisyyden vapaudesta venäläisten sosialidemokraattien yhteenliittymisen ehtona tekemättä samalla selkoa siitä, missä venäläinen bernsteiniläisyys on nimenomaan ilmennyt ja minkälaisia erikoisia hedelmiä se on kantanut, niin se on samaa kuin ryhdyttäisiin puhumaan ollakseen mitään sanomatta.
Yrittäkäämme sitten itse sanoa vaikkapa muutamin j sanoin se, mitä »Rabotšeje Delo» ei halunnut sanoa (tai mitä se ei kenties kyennyt käsittämäänkään).
C) ARVOSTELU VENÄJÄLLÄ
Venäjän peruserikoisuutena tässä suhteessa on se, että toisaalta vaistonvaraiselle työväenliikkeelle ja toisaalta edistyksellisen yleisen mielipiteen käänteelle marxilaisuuteen oli aivan alun pitäen tunnusomaista selvästi erilaatuisten ainesten yhdistyminen yhteisen lipun alle ja taistelun käymiseksi yhteistä vihollista (vanhentunutta yhteiskuntapoliittista maailmankatsomusta) vastaan. Tarkoitamme »legaalisen marxilaisuuden» kuherruskuukautta. Se oli yleensä sangen omalaatuinen ilmiö, jonka mahdollisuuteen kukaan ei olisi voinut 80-luvulla tai 90-luvun alussa edes uskoa. Vallankumouksellisen marxilaisuuden teoria, jota esitetään vertauskuvallisella, mutta kaikille »asianharrastajille» ymmärrettävällä kielellä, raivaa yht’äkkiä itselleen tien sensuurinalaiseen kirjallisuuteen itsevaltiuden maassa, jossa lehdistö oli täydellisesti kahlehdittu, ja hillittömän, vähäisintäkin poliittista tyytymättömyyttä ja vastarintaa vainonneen poliittisen taantumuksen kaudella. Hallitus oli tottunut pitämään vaarallisena ainoastaan (vallankumouksellisen) narodnajavoljalaisuuden teoriaa, huomaamatta, kuten tavallista, sen sisällä tapahtunutta kehitystä ja iloiten kaikkinaisesta sitä vastaan suunnatusta arvostelusta. Kului pitkä aika (meidän venäläisen laskumme mukaan) ennen kuin hallitus havahtui, ennen kuin kankealiikkeinen sensorien ja santarmien armeija äkkäsi uuden vihollisen ja kävi sen kimppuun. Ja sillä välin ilmestyi marxilaisia kirjoja toinen toisensa jälkeen, perustettiin marxilaisia aikakaus- ja sanomalehtiä, ihan kaikista tuli marxilaisia, marxilaisia mairiteltiin, marxilaisia palveltiin, kustantajat olivat haltioissaan marxilaisten kirjojen tavattoman hyvästä menekistä. Täysin ymmärrettävää on, että tällaisen huumeen valtaan joutuneiden aloittelevien marxilaisten joukossa osoittautui olevan useampi kuin yksi »ylpistynyt kirjailija»... 30
Nykyään tuosta kaudesta voidaan puhua rauhallisesti, kuten menneisyydestä. Kenellekään ei ole salaisuus, että marxilaisuuden lyhytaikaisen kukoistuksen meidän kirjallisuutemme pinnalla sai aikaan liitto äärimmäisen jyrkkien ]a sangen maltillisten ihmisten välillä. Itse asiassa nämä viimeksi mainitut olivat porvarillisia demokraatteja, ja unen johtopäätös (jonka heidän myöhempi »arvosteleva» kehityksensä aivan selvästi vahvisti) tuli yhden ja toisen mieleen jo »liiton» eheyden aikana .
Mutta eikö näin ollen suurin vastuu myöhemmin seuranneesta »sekasorrosta» lankea juuri vallankumouksellisille sosialidemokraateille, jotka menivät tähän liittoon tulevien »arvostelijain» kanssa? Tällaisen kysymyksen ja myöntävän vastauksen siihen kuulee toisinaan henkilöiltä, jotka katselevät asiaa liian suoraviivaisesti. Mutta nämä henkilöt ovat kokonaan väärässä. Väliaikaisia liittoja vaikka epäluotettavienkin henkilöiden kanssa voi pelätä vain se joka ei luota itseensä, eikä ainoakaan poliittinen puoli voisi tulla toimeen ilman tällaisia liittoja. Ja liittoutuminen legaalisten marxilaisten kanssa oli tavallaan Venäjä sosialidemokratian ensimmäinen todella poliittinen liitto. Tämän liiton avulla saavutettiin hämmästyttävän nopea voitto narodnikkilaisuudesta ja saatiin aikaan marxilaista aatteiden leviäminen äärettömän laajalle (vaikkakin vulgäärissä muodossa). Eikä liittoa sitä paitsi tehty ilman mitään ehtoja». Todistus: sensuurin v. 1895 polttama marxilainen kirjoituskokoelma »Aineistoa kysymykseen Venäjän taloudellisesta kehityksestä»31. Jos kirjallisuutta koskevaa sopimusta legaalisten marxilaisten kanssa voidaan verrata poliittiseen liittoon, niin tätä kirjaa voidaan verrata poliittiseen sopimukseen.
Välien katkeaminen ei tietenkään aiheutunut siitä, että »liittolaiset» olivat porvarillisia demokraatteja. Päinvastoin, tämän viimeksi mainitun suunnan edustajat ovat sosialidemokratian luonnollisia ja toivottuja liittolaisia, mikäli kysymyksessä ovat sosialidemokratian demokraattiset tehtävät, jotka Venäjän nykyinen tilanne nostaa etualalle. Mutta tällaisen liiton välttämättömänä ehtona on, että sosialisteilla on täysi mahdollisuus paljastaa työväenluokalle sen etujen ja porvariston etujen vihamielinen vastakohtaisuus. Mutta se bernsteiniläisyys ja »arvosteleva» suunta, jonka puoleen suurin osa legaalisista marxilaisista joukolla kääntyi, sulki pois tämän mahdollisuuden ja turmeli sosialistista tietoisuutta mataloittamalla marxilaisuutta, saarnaamalla yhteiskunnallisten ristiriitojen tylsistymisen teoriaa, julistamalla yhteiskunnallisen vallankumouksen ja proletariaatin diktatuurin aatteen järjettömyydeksi typistämällä työväenliikkeen ja luokkataistelun ahtaaksi tradeunionismiksi ja »realistiseksi» taisteluksi pienten, asteittaisten reformien puolesta. Tämä oli aivan samaa kuin jos porvarillisen demokratian taholta olisi kielletty sosialismilta oikeus itsenäisyyteen ja siis myös olemassaolo-oikeus; käytännössä se merkitsi pyrkimystä muuttaa alkanut työväenliike liberaalien laahustimeksi.
Tällaisessa tilanteessa välien katkaiseminen oli tietenkin välttämätöntä. Mutta Venäjän »omituinen» erikoisuus ilmeni siinä, että tämä välien katkaiseminen merkitsi yksinkertaista sosialidemokraattien syrjäyttämistä kaikille helpoimmin saatavissa olevasta ja laajalle levinneestä »legaalisesta» kirjallisuudesta. Siihen pesiytyivät »entiset marxilaiset», jotka olivat asettuneet »arvostelun lipun alle» ja saaneet miltei yksinoikeudekseen marxilaisuuden »peittoamisen». Huudot: »ortodoksiaa vastaan» ja »eläköön arvosteluvapaus» (joita »Rabotšeje Delo» nyt toistaa) tulivat heti muotisanoiksi, ja se, että tätä muotia vastaan eivät jaksaneet pitää puoliaan sensorit eivätkä santarmit, näkyy sellaisista tosiasioista kuin kuuluisan (Herostratoksen tavalla kuuluisan) Bernsteinin kirjan32 ilmestyminen kolmena venäjänkielisenä painoksena tai Zubatovin antama suositus Bernsteinin, herra Prokopovitšin ym. kirjoista (»Iskra», n: o 10). Sosialidemokraateille lankesi nyt jo sinänsä vaikea ja puhtaasti ulkonaisten esteiden vielä tavattomasti vaikeuttama tehtävä taistella uutta virtausta vastaan. Ja tämä virtaus ei rajoittunut kirjallisuuden alalle. Käännettä »arvosteluun» seurasi sosialidemokraattisten käytännön-miesten vastavuoroinen viehättyminen »ekonomismiin».
Se mielenkiintoinen kysymys, millä tavalla syntyi ja kehittyi legaalisen arvostelun ja illegaalisen »ekonomismin» yhteys ja keskinäinen riippuvaisuus, voisi olla erikoisen kirjoituksen aiheena. Meille on riittävää, kun panemme tässä merkille sen, että tämä yhteys on epäilemättä olemassa. Surullisen kuuluisa »Credo» saavuttikin niin ansaitun kuuluisuutensa juuri siksi, että se määritteli avomielisesti tämän yhteyden ja lörpötteli maailmalle »ekonomismin» poliittisen perustendenssin: työläiset käykööt taloudellista taistelua (täsmällisempää olisi ollut sanoa: tradeunionistista taistelua, sillä tämä sisältää myös erityisen työväenpolitiikan), mutta marxilainen sivistyneistö yhtyköön liberaaleihin poliittista »taistelua» varten. Tradeunionistinen työ »kansan keskuudessa» oli tämän tehtävän ensimmäisen puolen ja legaalinen arvostelu sen toisen puolen täyttämistä Tämä julistus on ollut niin mainio ase »ekonomismia» vastaan, että ellei »Credoa» olisi ollut, niin se olisi kannattanut keksiä.
»Credo» ei ollut keksintö, mutta se julkaistiin ilman tekijäinsä suostumusta ja ehkäpä vastoin heidän tahtoaan kin. Ainakin näiden rivien kirjoittaja, joka osallistui uuden »ohjelman» saattamiseen päivänvaloon, sai kuulla valituksiä ja moitteita sen johdosta, että puhujien omista mielipiteistään paperille panemaa yhteenvetoa oli levitetty jäljennöksinä, että se oli nimitetty »Credoksi» ja tuli vielä painetuksikin yhdessä vastalauseen kanssa! Mainitsemme tästä välikohtauksesta siksi, että se paljastaa meidän »ekonomismimme» erään hyvin mielenkiintoisen piirteen: julkisuuden pelon. Se on nimenomaan »ekonomismin» yleinen eikä ainoastaan »Credon» tekijäin piirre: se on ilmennyt sekä »Rabotšaja Myslissä»34, avomielisimmässä ja rehellisimmässä »ekonomismin» kannattajassa, että »Rabotšeje Delossa» (kun se suuttui »ekonomististen» asiakirjojen julkaisemisesta »Vademecumissa»35), sekä Kijevin komiteassa, kun tämä ei pari vuotta sitten halunnut antaa lupaa oman »Profession de foinsa»38 julkaisemiseen yhdessä sitä vastaan kirjoitetun kumoavan kirjoituksen kanssa, että monen monissa »ekonomismin» yksityisissä edustajissa.
Tätä arvosteluvapauden kannattajissa ilmenevää arvostelun pelkoa ei voida selittää yksistään viekasteluksi (vaikka toisinaan ei tietenkään tulla toimeen ilman viekastelua: ei ole järkevää paljastaa vielä varttumattomia uuden suunnan taimia alttiiksi vihollisen rynnistykselle!). Ei, suurin osa »ekonomisteista» suhtautuu (ja »ekonomismin» olemuksen mukaisesti heidän on suhtauduttava) aivan vilpittömän pahansuovasti kaikkiin teoreettisiin kiistoihin, ryhmäerimielisyyksiin, laajoihin poliittisiin kysymyksiin, vallankumouksellisten järjestäytymissuunnitelmiin jne. »Kunpa kaiken tämän voisi luovuttaa ulkomaille!»sanoi eräs melko johdonmukainen »ekonomisti» kerran minulle, ja hän ilmaisi siten hyvin laajalle levinneen (ja taaskin puhtaasti tradeunionistisen) katsantokannan: meidän asiamme on työväenliike, työväenjärjestöt täällä, omalla paikkakunnallamme, kaikki muu on kamarioppineiden keksintöä, »ideologian yliarvioimista», kuten »Iskran» 12. numerossa julkaistun kirjeen kirjoittajat lausuivat yhteen ääneen »Rabotšeje Delon» 10. numeron kanssa.
Nyt herää kysymys: kun venäläisellä »arvostelulla» ja venäläisellä bernsteiniläisyydellä on tällaisia erikoisuuksia, niin mitä olisi pitänyt tehdä niiden, jotka halusivat vastustaa opportunismia teoissa eikä ainoastaan sanoissa? Ensiksikin olisi pitänyt huolehtia sen teoreettisen työn elvyttämisestä, joka oli saatu töin tuskin alulle legaalisen marxilaisuuden kaudella ja joka nyt on jälleen langennut illegaalisten toimihenkilöiden hartioille; ilman sellaista työtä ei liikkeen menestyksellinen kehittyminen ollut mahdollista. Toiseksi olisi pitänyt lähteä aktiivisesti taisteluun legaalista »arvostelua» vastaan, joka on syvästi turmellut mieliä. Kolmanneksi olisi pitänyt nousta aktiivisesti hajanaisuutta ja horjuntaa vastaan käytännöllisessä liikkeessä, paljastaa ja torjua kaikki yritykset madaltaa tietoisesti tai tiedottomasti ohjelmaamme ja taktiikkaamme. Tunnettua on, ettei »Rabotšeje Delo» tehnyt mitään — ei ensimmäistä, ei toista eikä kolmatta —, ja tuonnempana meidän täytyy tehdä yksityiskohtaisesti selväksi tämä tunnettu totuus mitä erilaisimmilta puolilta. Nyt tahdomme vain osoittaa, miten huutavassa ristiriidassa »arvosteluvapauden» vaatimus on meidän kotimaisen arvostelumme ja venäläisen »ekonomismin» erikoisuuksien kanssa. Katsahtakaapa tosiaankin sen päätöslauselman tekstiä, jolla Venäläisten Sosialidemokraattien Ulkomainen Liitto vahvisti oikeaksi »Rabotšeje Delon» katsantokannan:
«Sosialidemokratian tulevan aatteellisen kehityksen etujen nimessä me hyväksymme ehdottoman välttämättömäksi vapauden arvostella sosialidemokraattista teoriaa puoluekirjallisuudessa, mikäli arvostelu ei ole ristiriidassa tämän teorian luokkaluonteen ja se» vallankumouksellisen luonteen kanssa» (»Kaksi edustajakokousta» s. 10).
Ja perustelu: päätöslauselman »ensimmäinen osa on yhdenmukainen Lyypekin puoluekokouksen Bernsteiniä koskevan päätöslauselman kanssa»... Yksinkertaisuudessaan »liittolaiset» eivät edes huomaa, minkälaisen testimonium paupertatis (köyhyydentodistuksen) he allekirjoittavat itselleen tällä kopioinnillaan!., »mutta... sen toinen osa rajoittaa arvosteluvapautta tiukemmin kuin Lyypekin puoluekokous».
Liiton päätöslauselma on siis suunnattu venäläisiä bernsteiniläisiä vastaan? Muutenhan viittaus Lyypekkiin olisi aivan järjetön! Mutta ei ole totta, että se »rajoittaa tiukasti arvosteluvapautta». Hannoverin päätöslauselmassaan saksalaiset hylkäsivät kohta kohdaltaan nimenomaan ne korjausehdotukset, joita Bernstein teki, ja Lyypekin päätös lauselmassa antoivat Bernsteinille henkilökohtaisesti varoituksen mainiten hänet päätöslauselmassa. Meidän »vapaat” jäljittelijämme sen sijaan eivät sanallakaan viittaa erikoisesti venäläisen »arvostelun» ja venäläisen »ekonomismin” ainoaankaan ilmaukseen; tämän vaikenemisen yhteydessä paljas viittaus teorian vallankumoukselliseen ja luokka-luonteeseen jättää paljon enemmän tilaa väärille tulkinnoille, erikoisesti jos liitto kieltäytyy pitämästä opportunismina »niin sanottua ’ekonomismia’» (»Kaksi edustajakokousta», s. 8, I pyk. ). Tämä kuitenkin sivumennen sanottuna. Tärkeintä on se, että opportunistien asenne vallankumouksellisiin sosialidemokraatteihin on Saksassa ja Venäjällä aivan vastakkainen. Saksassa vallankumoukselliset sosialidemokraatit, kuten tunnettua, kannattavat sen säilyttämistä, mitä on olemassa: puolustavat vanhaa ohjelmaa ja taktiikkaa, jotka ovat kaikille tunnetut ja monien vuosikymmenien kokemuksin selitetyt kaikkia yksityiskohtia myöten. »Arvostelijat» taas haluavat tehdä muutoksia, mutta kun näitä arvostelijoita on mitätön vähemmistö ja kun heidän revisionistiset pyrkimyksensä ovat perin arkoja, niin voidaan ymmärtää ne syyt, joiden perusteella enemmistö rajoittuu yksinkertaisesti hylkäämään »uutuudet». Meillä Venäjällä taas arvostelijat ja »ekonomistit» puoltavat sen säilyttämistä, mitä on: »arvostelijat» haluavat, että heitä pidettäisiin edelleenkin marxilaisina ja että heille taattaisiin se »arvosteluvapaus», jota he ovat kaikella tavalla käyttäneet (sillä asiallisesti he eivät ole koskaan tunnustaneet minkäänlaista puolueyhteyttä , eikä meillä ole ollut sellaista yleisesti tunnustettua puolue-elintäkään, joka olisi voinut edes neuvoilla »rajoittaa» arvosteluvapautta); »ekonomistit» tahtovat, että vallankumoukselliset tunnustaisivat »nykyisen liikkeen täyskelpoisuuden» (»Rabotšeje Delo», n: o 10, s. 25), so. »lailliseksi» sen, mikä on olemassa; että »ideologit» eivät yrittäisi »työntää pois» liikettä siltä tieltä, minkä »aineellisten elementtien ja aineellisen ympäristön keskinäinen vuorovaikutus määrää» (»Iskran» 12. numerossa julkaistu »kirje»); että tunnustettaisiin toivottavaksi sellainen taistelu, »minkä käyminen vain onkin työläisille mahdollista nykyisessä tilanteessa», ja mahdolliseksi tunnustettaisiin se taistelu, »mitä he tällä hetkellä todellisuudessa käyvät» (»’Rabotšaja Myslin’ erillisliite»37, s. 14). Me, vallankumoukselliset sosialidemokraatit, sitä vastoin olemme tyytymättömiä siihen, että kumarretaan vaistonvaraisuutta, so. sitä, mitä on »tällä hetkellä»; vaadimme viime vuosina vallinneen taktiikan muuttamista, sanomme, että »ennen yhtymistä ja yhtymistä varten on tehtävä ensin päättävästi ja tarkasti rajat selviksi» (»Iskran» julkaisemisilmoituksesta». Sanalla sanoen, saksalaiset pitävät kiinni nykyisestä hyläten muutokset; me vaadimme nykyisen olotilan muuttamista, emme suostu kumartamaan tätä nykyistä emmekä sovintoon sen kanssa.
Tätä »pientä» eroa eivät saksalaisten päätöslauselmien »vapaat» jäljittelijämme olekaan huomanneet!
d) ENGELS TEOREETTISEN TAISTELUN MERKITYKSESTÄ
»Dogmaattisuus, doktrinäärisyys», »puolueen luutuminen, tämä kiertämätön rangaistus ajatuksen väkivaltaisesta kahlehtimisesta», — sellaisia ovat ne viholliset, joita vastaan »arvosteluvapauden» puolustajat »Rabotšeje Delossa» nousevat ritarillisesti taistelemaan. Olemme hyvin mielissämme tämän kysymyksen päiväjärjestykseen as tamisesta ja kehottaisimme vain täydentämään sitä toisella kysymyksellä:
Entä keitä ovat tuomarit?
Edessämme on kaksi ilmoitusta kirjallisista julkaisuista. Toinen on »Venäläisten Sos.-dem. Liiton aikakauslehden ’Rabotšeje Delon’ ohjelma» (eripainos »Rabotšeje Delon» ensimmäisestä numerosta). Toinen on »Ilmoitus Työn Vapautus -ryhmän38 kustannustoiminnan uusimisesta» Molemmat on päivätty vuonna 1899, jolloin »marxilaisuuden kriisi» oli jo kauan sitten ollut päiväjärjestyksessä! Ja mitä näemme? Ensimmäisestä kirjoituksesta saisitte turhaan etsiä viittauksia tähän ilmiöön ja selvää esitystä siitä kannasta, jonka uusi äänenkannattaja aikoo tässä kysymyksessä ottaa. Teoreettisesta työstä ja sen ajankohtaisista tehtävistä tänä aikana ei mainita sanaakaan tässä ohjelmassa samoin kuin niissä täydennyksissäkään, joita Liiton kolmas edustajakokous siihen teki v. 190139 (»Kaksi| edustajakokousta», ss. 15—18). Koko tämän ajan »Rabotšeje Delon» toimitus on jättänyt sivuun teoreettiset kysymykset, vaikka ne ovat askarruttaneet koko maailman kaikkien sosialidemokraattien mieliä.
Toinen ilmoitus sitä vastoin viittaa ennen kaikkea mielenkiinnon heikkenemiseen teoriaa kohtaan viime vuosina, vaatii päättävästi »tarkan huomion kiinnittämistä proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen teoreettiseen puoleen» ja kehottaa »arvostelemaan säälimättömästi bernsteiniläisiä ja muita vallankumousvastaisia suuntia» liikkeessämme. »Zarjan» ilmestyneet numerot osoittavat, miten tätä ohjelmaa on toteutettu.
Näemme siis, että mahtipontiset fraasit ajatuksen luutumista yms. vastaan verhoavat huolettomuutta ja avuttomuutta teoreettisen ajattelun kehittämisessä. Venäjän sosialidemokraattien esimerkki kuvaa erikoisen havainnollisti sitä yleiseurooppalaista ilmiötä (minkä saksalaisetkin marxilaiset ovat jo kauan sitten panneet merkille), että surullisen kuuluisa arvosteluvapaus ei merkitse toisen teorian vaihtamista toiseen, vaan vapautta kaikkinaisesta ehyestä ja harkitusta teoriasta, se merkitsee eklektisismiä ja periaatteettomuutta. Kuka vähänkin tuntee liikkeemme todellista tilaa, hän ei voi olla huomaamatta, että marxilaisuuden laajan leviämisen mukana on seurannut teoreettisen tason tietty aleneminen. Liikkeen käytännöllisen merkityksen ja menestyksen vuoksi sen mukaan on lyöttäytynyt paljon sellaista väkeä, joka on teoreettisesti perin vähän vaimentunutta ja jopa kokonaan valmentumatonta. Siksi voidaan ymmärtää, kuinka tahditon »Rabotšeje Delo» on, kun se voitokkaan näköisenä esittää Marxin lauseen: »kaikkinainen todellisen liikkeen edistyminen on tärkeämpää kuin tusina ohjelmia»10. Näiden sanojen toistaminen teoreettisen hajaannuksen kaudella on samaa kuin jos huutaisi hautaussaattueen nähdessään: »enemmän vain teille sellaista kantamista!». Sitä paitsi nuo Marxin sanat on otettu hänen kirjeestään Gothan ohjelman johdosta41, jossa hän tuomitsee ankarasti periaatteiden määrittelyssä esiintyvän eklektisismin: jos kerran piti yhtyä, kirjoitti Marx puolueen johtomiehille, niin solmikaa sopimuksia liikkeen käytännöllisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, mutta älkää tinkikö periaatteista, älkää tehkö teoreettisia »myönnytyksiä». Sellainen oli Marxin ajatus, mutta meillä on ihmisiä, jotka pyrkivät hänen nimessään heikentämään teorian merkitystä!
Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään. Ei voida kylliksi korostaa tätä ajatusta sellaisena aikana, jolloin muotiin tulleeseen opportunismin saarnaamiseen kytkeytyy käytännöllisen toiminnan suppeimpiin muotoihin viehättyminen. Ja teorian merkitystä Venäjän sosialidemokratialle lisäävät vielä kolme seikkaa, jotka usein unohdetaan, nimittäin: ensinnäkin se, että meidän puolueemme on vasta muodostumassa, että se vasta etsii muotoaan eikä ole vielä likimainkaan tehnyt välejään selviksi vallankumouksellisen ajattelun muiden suuntien kanssa, jotka uhkaavat vetää liikkeen pois oikealta tieltä. Päinvastoin juuri aivan viime ajoille on ollut ominaista (kuten Axelrod jo kauan sitten ennusti »ekonomisteille») ei-sosialidemokraattisten vallankumouksellisten suuntien elpyminen. Tällaisten olojen vallitessa voi ensi silmäyksellä »vähäpätöiseltä» näyttävä virhe saada aikaan mitä ikävimpiä seurauksia, ja vain lyhytnäköiset ihmiset voivat katsoa ryhmäriidat ja vivahduserojen tarkan erottamisen ajankohtaan sopimattomiksi ja tarpeettomiksi. Tämän taikka tuon »vivahduseron» lujittumisesta voi riippua koko Venäjän sosialidemokratian tulevaisuus monen moniksi vuosiksi.
Toiseksi sosialidemokraattinen liike on itse olemukseltaan kansainvälistä. Se ei merkitse vain sitä, että meidän oi taisteltava kansallista šovinismia vastaan. Se merkitsee myös sitä, että nuoressa maassa alkava liike voi olla menestyksellistä vain sillä ehdolla, että se käyttää hyväkseen muiden maiden kokemusta. Mutta tällaista hyväksikäyttämistä varten ei riitä yksinkertainen tutustuminen tuohon kokemukseen tai yksinkertainen viimeisten päätöslauselmien jäljentäminen. Sitä varten tarvitaan taitoa suhtautui arvostelevasti tuohon kokemukseen ja tarkistaa sitä itsenäisesti. Ken käsittää sen, miten valtavasti nykyaikainen työväenliike on kasvanut ja haarautunut eri tahoille, hän ymmärtää, mikä määrä teoreettisia voimia ja poliittista (sekä myös vallankumouksellista) kokemusta tarvitaan tämän tehtävän täyttämiseksi.
Kolmanneksi Venäjän sosialidemokratian kansalliset tehtävät ovat sellaisia, jonka veroisia ei ole vielä ollut yhdelläkään sosialistisella puolueella maailmassa. Meidän on tuonnempana puhuttava niistä poliittisista ja organisatorisista velvollisuuksista, joita tämä tehtävämme — koki kansan vapauttaminen itsevaltiuden ikeestä — meille ase» taa. Tässä haluamme ainoastaan huomauttaa, että eturivin taistelijan tehtävän voi suorittaa vain puolue, jolla on ohjeenaan edistyksellisin teoria. Ja voidakseen vähänkin konkreettisesti käsittää, mitä se merkitsee, lukija muistakoot Venäjän sosialidemokratian sellaisia edeltäjiä kuin olivat Herzen, Belinski, Tšernyševski ja 70-luvun vallankumousmiesten loistava kärkijoukko; ajatelkoon sitä yleismaailmallista merkitystä, minkä Venäjän kirjallisuus nykyään saa; ajatelkoon... vaikka riittää jo tämäkin!
Esitämme tässä vuodelta 1874 peräisin olevia Engelsin huomautuksia kysymykseen teorian merkityksestä sosialidemokraattisessa liikkeessä. Engels toteaa sosialidemokratian suuressa taistelussa olevan ei kaksi muotoa (poliittinen ja taloudellinen taistelu), kuten meillä tavallisesti todetaan, vaan kolme asettaen näiden rinnalle myös teoreettisen taistelun. Hänen evästyksensä käytännöllisesti ja poliittisesti lujittuneelle Saksan työväenliikkeelle on nykyisten kysymysten ia kiistojen kannalta katsottuna niin opettavainen, että toivottavasti lukija ei pane pahakseen, vaikka otamme pitkän lainauksen esipuheesta kirjaseen »Der deutsche Bauernkrieg» , joka on jo aikoja sitten tullut mitä suurimmaksi kirjalliseksi harvinaisuudeksi:
»Saksan työläisillä on muun Euroopan työläisiin verraten kaksi oleellista etuisuutta. Ensiksikin se, että he kuuluvat Euroopan teoreettisimpaan kansaan ja ovat säilyttäneet teoreettisen tajunsa, minkä Saksan niin sanotut ’sivistyneet’ luokat ovat miltei täydellisesti menettäneet. Ilman edellä käypää saksalaista, etenkin Hegelin filosofiaa saksalainen tieteellinen sosialismi, ainoa tieteellinen sosialismi, mikä milloinkaan on ollut olemassa, ei olisi koskaan syntynyt. Jollei työläisillä olisi ollut teoreettista tajua, tämä tieteellinen sosialismi ei olisi koskaan tullut heissä lihaksi ja vereksi siinä määrin kuin nyt. Ja miten tavattoman suuri etuisuus tämä on, se näkyy toisaalta siitä kaiken teorian väheksymisestä, mikä on eräänä pääsyynä siihen, että Englannin työväenliike kaikesta eri ammattialojen erinomaisesta organisaatiosta huolimatta edistyy niin hitaasti, ja toisaalta siitä hajaannuksesta ja sekaannuksesta, jota proudhonismi42 on aiheuttanut alkuperäisessä muodossaan ranskalaisten ja belgialaisten keskuudessa sekä Bakuninin karikoimassa muodossa espanjalaisten ja italialaisten keskuudessa.
Toisena etuisuutena on se, että ajallisesti saksalaiset ovat tulleet työväenliikkeeseen milteipä viimeisinä. Niin kuin saksalainen teoreettinen sosialismi ei ole koskaan unohtava, että se pohjaa Saint-Simoniin, Fourieriin ja Oweniin, kolmeen ajattelijaan, jotka kaikesta oppiensa fantastisuudesta ja utooppisuudesta huolimatta kuuluvat kaikkien aikojen suurimpiin älyihin ja ennakoivat nerokkaasti lukemattomia totuuksia, joiden pätevyyden me todistamme nyt tieteellisesti, niin myös Saksan käytännöllisen työväenliikkeen ei pidä koskaan unohtaa, että se on kehittynyt Englannin ja Ranskan liikkeen pohjalla, että se on voinut ilman muuta käyttää hyödykseen näiden kalliisti ostamia kokemuksia, välttää nyt niiden virheitä, jotka] silloin useimmiten olivat väistämättömiä. Missä olisimmekaan nyt ilman edelläkäypiä Englannin trade unioneja ja Ranskan poliittisia työväentaisteluja, ilman sitä valtavaa sysäystä, minkä etenkin Pariisin Kommuuni on antanut?
Saksan työläisille on annettava tunnustus, että he ovat harvinaisen ymmärtäväisesti käyttäneet hyväkseen asemansa tarjoamia etuisuuksia. Ensi kerran siitä lähtien, kun työväenliikettä on, taistelua käydään suunnitelmallisesti sen kaikilla kolmella keskenään sopusoinnussa ja toisiinsa yhteydessä olevalla suunnalla — teoreettisella, poliittisella ja käytännöllis-taloudellisella (kapitalistien vastustaminen) suunnalla. Tässä niin sanoaksemme konsentrisessa hyökkäyksessä onkin Saksan työväenliikkeen voima ja voittamattomuus.
Toisaalta tämä Saksan työläisten edullinen asema ja toisaalta saariasemasta johtuvat Englannin työväenliikkeen erikoisuudet ja Ranskan työväenliikkeen väkivaltainen nujertaminen ovat asettaneet tällä haavaa heidät proletaarien taistelun etujoukoksi. Kuinka kauan tapahtumat sallivat heidän olla tällä kunniapaikalla, sitä ei voi etukäteen sanoa. Mutta niin kauan kuin he siinä ovat, he tulevat toivottavasti täyttämään velvollisuutensa niin kuin kuuluu. Se vaatii ponnistamaan kaksin verroin enemmän taistelun ja agitaation kaikilla aloilla. Etenkin johtajien velvollisuus on tehdä itselleen yhä selvemmäksi kaikki teoreettiset kysymykset, vapautua yhä enemmän perinnäisten, vanhaan maailmankatsomukseen kuuluvien fraasien vaikutuksesta ja pitää alati mielessään, että siitä lähtien kun sosialismista on tullut tiede, sitä on myös tieteenä käsiteltävä, ts. sitä pitää tutkia. Tätä näin hankittua, yhä enemmän kirkastettua tietoa on levitettävä yhä suuremmalla innolla työläisjoukkojen keskuuteen ja tiivistettävä yhä lujemmaksi puoluejärjestöä samoin kuin ammattiyhdistysjärjestöä...
... Jos Saksan työläiset tulevat näin kulkemaan eteenpäin, niin he tulevat marssimaan, joskaan ei nyt aivan liikkeen kärjessä — ei olisi lainkaan liikkeen etujen mukaista, että vain jonkin yhden kansakunnan työläiset marssisivat sen kärjessä —, niin kumminkin kunniakkaalla paikalla taistelulinjassa; ja he tulevat olemaan täysissä aseissa silloin, kun odottamattoman raskaat koettelemukset valtavat tapahtumat vaativat heiltä suurempaa miehuutta, suurempaa päättäväisyyttä ja toimintatarmoa. »
Engelsin sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Muutaman vuoden kuluttua Saksan työläisiä kohtasivat yht’äkkiä raskaat koettelemukset sosialisteja vastaan suunnatun poikkeuslain muodossa. Ja Saksan työläiset todellakin ottivat ne vastaan täysin varustautuneina ja kykenivät voittoisasti selviytymään niistä.
Venäjän proletariaatin edessä ovat vielä mittaamattomasti raskaammat koettelemukset, sillä on edessään taistelu hirviötä vastaan, johon verrattuna poikkeuslaki perustuslaillisessa maassa näyttää vain kääpiöltä. Historia on nyt asettanut meille lähimmän tehtävän, joka on kaikkein vallankumouksellisin minkä tahansa muun maan proletariaatin kaikista lähimmistä tehtävistä. Tämän tehtävän suorittaminen, ei ainoastaan eurooppalaisen, vaan myös (voimme nyt sanoa) aasialaisen taantumuksen mahtavimman suojamuurin murskaaminen tekisi Venäjän proletariaatista kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin etujoukon. Ja meillä on syytä olettaa, että saavutamme tämän kunniakkaan nimen, jonka edeltäjämme, 70-luvun vallankumoukselliset, jo taistelullaan ansaitsivat, jos me kykenemme innostamaan tuhat kertaa laajemman ja syvemmän liikkeemme tartuttamalla siihen yhtä rajatonta päättäväisyyttä ja tarmokkuutta.