Saksalaiset »vasemmisto»-kommunistit vastaavat tavattoman ylimielisesti — ja tavattoman kevytmielisesti — tuohon kysymykseen kielteisesti. Millä perusteella? Edellä esitetystä lainauksesta näimme että:
»...on torjuttava mitä jyrkimmin kaikkinainen palaaminen historiallisesti ja poliittisesti ohitettuihin parlamentaarisen taistelun muotoihin...»
Tuo on sanottu naurettavan vaateliaasti ja on ilmeisesti väärin. »Palaaminen» parlamentarismiin! Ehkä Saksa on jo neuvostotasavalta? Tietääksemme ei ole! Kuinka sitten voidaan puhua »palaamisesta»? Eikö se ole pelkka fraasi?
Parlamentarismi on »historiallisesti ohitettu». Propagandan mielessä se on oikein. Mutta jokainen tietää, että siitä on vielä kovin pitkä matka parlamentarismin käytännölliseen voittamiseen. Kapitalismi olisi voitu jo monia vuosikymmeniä sitten ja täydellä syyllä julistaa »historiallisesti ohitetuksi», mutta se ei silti tee tarpeettomaksi sangen pitkällistä ja tavattoman sitkeää taistelua kapitalismin maaperällä. Parlamentarismi on »historiallisesti ohitettu» maailmanhistoriallisessa mielessä, s.o. porvarillisen parlamentarismin aikakausi on päättynyt ja proletariaatin diktatuurin aikakausi on alkanut. Se on kiistatonta. Mutta maailmanhistorian mittasuhteissa lasketaan vuosikymmenittäin. 10–20 vuotta ennemmin tai myöhemmin, se on maailmanhistorian mittasuhteiden kannalta samantekevää, se on maailmanhistorian kannalta pikkuasia, jota on mahdoton edes likipitäen ottaa huomioon. Mutta juuri sen vuoksi viittaaminen käytännöllisen politiikan kysymyksessä maailmanhistorian mittakaavaan on huutava teoreettinen virhe.
Onko parlamentarismi »poliittisesti ohitettu»? Se on jo kokonaan toinen kysymys. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin »vasemmistolaisilla» olisi vankat asemat. Se on kuitenkin todistettava erittelemällä se mitä perusteellisimmin, mutta »vasemmistolaiset» eivät osaa edes käydä käsiksi tähän työhön. »Teeseissä parlamentarismista», jotka on julkaistu »Kommunistisen Internationalen Väliaikaisen Amsterdamin toimikunnan Bulletiinin» 1. numerossa (»Bulletin of the Provisional Bureau in Amsterdam of the Communist International», February 1920) ja jotka tulkitsevat ilmeisesti hollantilais-vasemmistolaista eli vasemmisto-hollantilaista suuntausta, analyysi on samaten kerrassaan kehno, kuten tulemme näkemään.
Ensiksikin. Kuten tunnettua, saksalaiset »vasemmistolaiset» pitivät parlamentarismia »poliittisesti ohitettuna» jo tammikuussa 1919, vastoin sellaisten etevien poliittisten johtajien kuin Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin mielipidettä. On tunnettua, että »vasemmistolaiset» erehtyivät. Jo yksistään tämä kumoaa kerralla ja juurta myöten sen väitteen, että parlamentarismi on muka »poliittisesti ohitettu». »Vasemmistolaisten» velvollisuudeksi jää todistaa, miksi heidän silloinen kiistaton virheensä on nyt lakannut olemasta virhe. He eivät ole esittäneet eivätkä voikaan esittää mitään todisteita. Poliittisen puolueen voimakkuuden tärkeimpiä ja varmimpia kriteerioita on se, miten tämä puolue suhtautuu virheisiinsä ja täyttää käytännössä velvollisuutensa omaa luokkaansa ja työtätekeviä joukkoja kohtaan. Virheen julkinen tunnustaminen, sen syiden paljastaminen, tuon virheen aiheuttaneen tilanteen erittely, virheen korjaamiseksi tarvittavien keinojen huolellinen harkinta — juuri tämä on tunnusomaista vakavalle puolueelle, juuri täten puolue täyttää velvollisuuksiaan, juuri tämä on luokan ja edelleen myös joukkojen kasvattamista ja opettamista. Kun »vasemmistolaiset» Saksassa (ja Hollannissa) lyövät laimin tämän velvollisuutensa eivätkä suhtaudu äärimmäisen huolellisesti, tarkkaavasti ja varovaisesti selvän virheensä tutkimiseen, niin juuri siten he todistavat, etteivät he ole luokan puolue, vaan kerho, etteivät he ole joukkojen puolue, vaan intelligenttien ja intelligenssin pahimpia piirteitä jäljittelevien harvalukuisten työläisten ryhmä.
Toiseksi. Samasta Frankfurtin »vasemmisto»-ryhmän kirjasesta, josta edellä esitimme yksityiskohtaisia lainauksia, voimme lukea:
»...miljoonat vielä keskustan» (katolisen »keskusta»-puolueen) »politiikan lumoissa olevat työläiset ovat vastavallankumouksellisia. Maalaisproletaareista tulee legiomäärin vastavallankumouksellista sotaväkeä» (mainitun kirjasen 3. sivu).
Kaikesta näkyy, että tuo on sanottu perin häikäilemättömästi ja liioitellusti. Mutta siinä esitetty tärkein tosiasia on kiistaton, ja se, että »vasemmistolaiset» sen tunnustavat, todistaa erittäin havainnollisesti heidän olevan väärässä. Kuinka tosiaan voidaan väittää, että »poliittisesti parlamentarismi on ohitettua», kun vielä on »miljoonia» ja »legiomäärin» proletaareja, jotka eivät vain kannata parlamentarismia yleensä, vaan ovat jopa suorastaan »vastavallankumouksellisia»!? Ilmeisesti parlamentarismi Saksassa ei ole vielä poliittisesti ohitettua. Ilmeisesti Saksan »vasemmistolaiset» luulevat omaa toivomustaan ja aatteellis-poliittista kantaansa objektiiviseksi todellisuudeksi. Vallankumoukselliset eivät voi tehdä sen vaarallisempaa virhettä. Venäjällä, missä tsarismin harjoittaman tavattoman julman ja villin sorron vuoksi ilmaantui erittäin kauan ja varsin monissa muodoissa erilaisia aatesuuntia tunnustaneita vallankumouksellisia, hämmästyttävän uskollisia, intomielisiä, sankarillisia ja lujatahtoisia vallankumouksellisia, Venäjällä olemme tarkkailleet tuota vallankumouksellisten virhettä erittäin läheltä, tutkineet sitä erittäin tarkasti, tunnemme sen varsin hyvin ja siksi näemme sen niin selvästi muillakin. Saksan kommunistien osalta parlamentarismi on tietysti jo »poliittisesti ohitettua», mutta juuri siitä onkin kysymys, ettei sitä, mikä on meidän osalta jo ohitettua, otettaisi siltä kannalta, että se on myös luokan ja joukkojen osalta ohitettua. Juuri tässä taas näemme, että »vasemmistolaiset» eivät osaa ajatella eivätkä menetellä niin kuin luokan puolueen, joukkojen puolueen kuuluu. Te ette saa laskeutua joukkojen tasalle, luokan takapajuisten kerrosten tasalle. Se on kiistatonta. Velvollisuutenne on sanoa niille katkera totuus. Teidän on nimitettävä niiden porvarillis-demokraattisia ja parlamentaarisia ennakkoluuloja ennakkoluuloiksi. Mutta samalla teidän on selväjärkisesti seurattava, miten tietoista ja valmennettua todellisuudessa on nimenomaan koko luokka (eikä vain sen kommunistinen etujoukko), nimenomaan kaikki työtätekevät joukot (eikä vain niiden parhaimmisto).
Jos »miljoonista» ja »legioonista» puhumattakaan edes pienikin melkoisen merkittävä osa teollisuustyöläisistä kulkee katolisten pappien talutusnuorassa ja maalaistyöläisistä — tilanherrojen ja suurtilallisten (Grossbauern) talulutusnuorassa, niin siitäkin jo seuraa epäilemättä, että parlamentarismi Saksassa ei ole vielä poliittisesti ohitettua, että vallankumouksellisen proletariaatin puolueen on otettava ehdottomasti osaa parlamenttivaaleihin ja parlamentin puhujalavalta käytävään taisteluun nimenomaan oman luokkansa takapajuisten kerrosten kasvattamiseksi, nimenomaan kehittymättömien, poljettujen ja vähätietoisten maalaisjoukkojen herättämiseksi ja valistamiseksi. Niin kauan kuin ette vielä pysty hajottamaan porvarillista parlamenttia ja muunlaisia taantumuksellisia laitoksia, teidän velvollisuutenne on toimia niissä juuri sen vuoksi, että niissä on vielä pappien ja syrjäseudun elämän pimittämiä työläisiä, muuten teistä saattaa tulla pelkkiä suunsoittajia.
Kolmanneksi. »Vasemmisto»-kommunistit puhuvat kovin paljon hyvää meistä bolshevikeista. Toisinaan tekee mieli sanoa, että ylistäisivät meitä vähemmän, mutta perehtyisivät paremmin bolshevikkien taktiikkaan, tutkisivat sitä enemmän! Me osallistuimme Venäjän porvarillisen parlamentin, Perustavan kokouksen, vaaleihin syys–marraskuussa 1917. Oliko taktiikkamme oikeaa vai ei? Jos ei ollut, niin se pitää sanoa selvästi ja todistaa: se on välttämätöntä, jotta kansainvälisen kommunistisen liikkeen taktiikka voitaisiin määritellä oikein. Jos se oli oikeaa, niin siitä on tehtävä tietyt johtopäätökset. Luonnollisesti ei voi olla puhettakaan Venäjän olosuhteiden ja Länsi-Euroopan olosuhteiden samaistamisesta. Mutta kysymyksen ollessa erikoisesti siitä, mitä merkitsee käsite »parlamentarismi on poliittisesti ohitettu», pitää ehdottomasti ottaa tarkoin huomioon meidän kokemuksemme, sillä moiset käsitteet muuttuvat kovin helposti tyhjiksi fraaseiksi, ellei oteta huomioon konkreettisia kokemuksia. Eikö meillä, Venäjän bolshevikeilla, ollut vuoden 1917 syys–marraskuussa suurempi oikeus kuin kenelläkään Länsi-Euroopan kommunisteilla olla sitä mieltä, että Venäjällä parlamentarismi oli poliittisesti ohitettua? Tietysti oli, sillä eihän asia riipu siitä, ovatko porvarilliset parlamentit olleet olemassa jo kauan vai lyhyen ajan, vaan siitä, miten valmiit (aatteellisesti, poliittisesti, käytännöllisesti) työtätekevien laajat joukot ovat ottamaan vastaan neuvostojärjestelmän ja hajottamaan porvarillis-demokraattisen parlamentin (tahi sallimaan sen hajottamisen). Aivan kiistaton ja täysin varma historiallinen tosiasia on, että Venäjällä syys–marraskuussa 1917 kaupunkien työväenluokka, sotilaat ja talonpojat olivat useiden erikoisten ehtojen vuoksi poikkeuksellisen valmiit ottamaan vastaan neuvostojärjestelmän ja hajottamaan mitä demokraattisimman porvarillisen parlamentin. Mutta siitä huolimatta bolshevikit eivät julistaneet Perustavaa kokousta boikottiin, vaan osallistuivat vaaleihin ennen proletariaatin valtaantuloa ja sen j ä l k e e n . Että nuo vaalit antoivat erittäin arvokkaita (ja proletariaatille sangen hyödyllisiä) poliittisia tuloksia, sen olen toivottavasti todistanut edellä mainitussa kirjoituksessani, jossa eritellään yksityiskohtaisesti Venäjällä toimitettuja Perustavan kokouksen vaaleja koskevia tietoja.
Siitä seuraa aivan kiistaton johtopäätös: on todistettu, ettei edes muutama viikko ennen Neuvostotasavallan voittoa, ei edes sellaisen voiton jälkeenkään porvarillis-demokraattiseen parlamenttiin osallistuminen aiheuta vahinkoa vallankumoukselliselle proletariaatille, vaan suo sille mahdollisuuden todistaa helpommin takapajuisille joukoille, miksi sellaiset parlamentit ansaitsevat tulla hajotetuiksi, ja helpottaa niiden menestyksellistä hajottamista, helpottaa porvarillisen parlamentarismin »poliittista ohittamista». Kun jätetään ottamatta huomioon tämä kokemus ja samalla halutaan kuulua Kommunistiseen Internationaleen, jonka on kehiteltävä kansainvälisesti taktiikkansa (ei ahtaasti eikä yksipuolisesti kansallisena, vaan nimenomaan kansainvälisenä taktiikkana), niin se merkitsee, että tehdään mitä pahin virhe ja todellisuudessa juuri luovutaan internationalismista, vaikka se sanoissa tunnustetaankin.
Tarkastelkaamme nyt niitä »hollantilais-vasemmistolaisia» todistusperusteita, joita on esitetty parlamenttiin osallistumista vastaan. Tässä on noista edellä mainituista »hollantilaisista» teeseistä tärkeimmän, 4:nnen teesin käännös (englannin kielestä):
»Kun kapitalistinen tuotantojärjestelmä on murrettu ja yhteiskunta on vallankumoustilassa, parlamentaarinen toiminta menettää vähitellen merkityksensä itse joukkojen toimintaan verrattuna. Koska parlamentti sellaisissa oloissa muodostuu vastavallankumouksen keskukseksi ja elimeksi ja koska toisaalta työväenluokka luo oman valtansa välikappaleita Neuvostojen muodossa, kieltäytyminen kaikesta parlamenttitoiminnasta saattaa osoittautua jopa välttämättömäksikin».
Ensimmäinen lause on ilmeisesti erheellinen, sillä joukkojen toiminta — esimerkiksi suuri lakko — on aina tärkeämpää kuin parlamenttitoiminta, eikä suinkaan vain vallankumouksen aikana tai vallankumouksellisessa tilanteessa. Tämä ilmeisesti epäpätevä, historiallisesti ja poliittisesti väärä todistusperuste osoittaa vain erikoisen havainnollisesti, että teesien laatijat eivät ota lainkaan huomioon enempää Euroopan kokemusta (Ranskan kokemusta vuosien 1848 ja 1870 vallankumousten edelliseltä ajalta; Saksan kokemusta vuosien 1878–1890 väliseltä ajalta j.n.e.) kuin Venäjänkään kokemusta (ks. edellä), joka osoittaa, miten tärkeää on legaalisen ja illegaalisen taistelun toisiinsa yhdistäminen. Tällä kysymyksellä on tavattoman suuri merkitys sekä yleensä että erikoisesti sen vuoksi, että kaikissa sivistysmaissa ja kehittyneissä maissa lähestyy nopeasti aika, jolloin tällainen yhdistäminen käy — ja osaksi on jo käynytkin — vallankumouksellisen proletariaatin puolueelle yhä välttämättömämmäksi sen vuoksi, että kansalaissota proletariaatin ja porvariston välillä kypsyy ja lähenee, että tasavaltalaiset ja yleensä porvarilliset hallitukset, jotka ovat valmiit rikkomaan kaikin tavoin legaalisuutta (mitä merkitsee yksistään Amerikan esimerkki) j.n.e., harjoittavat hillitöntä kommunistivainoa. Hollantilaiset ja yleensä vasemmistolaiset eivät ole käsittäneet lainkaan tätä peräti tärkeää kysymystä.
Toinen lause on väärä ensinnäkin historiallisesti. Me bolshevikit olemme osallistuneet mitä vastavallankumouksellisimpiin parlamentteihin, ja kokemus on osoittanut, että tuo osallistuminen ei ole ollut ainoastaan hyödyksi, vaan vieläpä välttämätöntäkin vallankumouksellisen proletariaatin puolueelle juuri Venäjän ensimmäisen porvarillisen vallankumouksen jälkeen (1905) toisen porvarillisen vallankumouksen (helmikuu 1917) ja sitten sosialistisen vallankumouksen (lokakuu 1917) valmistelemiseksi. Toiseksi tuo lause on hämmästyttävän epäloogillinen. Siitä, että parlamentti muodostuu vastavallankumouksen elimeksi ja »keskukseksi» (vaikka todellisuudessa se ei ole koskaan ollut eikä voi olla »keskuksena», tämä sivumennen sanoen) ja työläiset luovat oman valtansa välikappaleita Neuvostojen muodossa, siitä seuraa, että työläisten pitää valmistautua — aatteellisesti, poliittisesti ja teknillisesti — Neuvostojen taisteluun parlamenttia vastaan, parlamentin hajottamiseen Neuvostojen toimesta. Siitä ei suinkaan seuraa, että tuota hajottamista vaikeuttaisi tai ettei sitä helpottaisi se, jos tuon vastavallankumouksellisen parlamentin sisällä on neuvostomielinen oppositio. Käydessämme voittoisaa taistelua Denikiniä ja Koltshakia vastaan emme kertaakaan huomanneet, ettei neuvostomielisen, proletaarisen opposition olemassaololla heidän leirissään olisi ollut merkitystä voitoillemme. Tiedämme varsin hyvin, että kun hajotimme Perustavan kokouksen 5. I. 1918, niin asiaa ei suinkaan vaikeuttanut, vaan päinvastoin helpotti se, että hajotettavan vastavallankumouksellisen Perustavan kokouksen sisällä oli sekä johdonmukainen, bolshevikkien, että epäjohdonmukainen, vasemmistoeserrien, neuvostomielinen oppositio. Teesin laatijat ovat sotkeutuneet kokonaan ja unohtaneet monien, ellei kaikkien, vallankumousten kokemuksen, joka todistaa, miten suureksi hyödyksi vallankumousten aikana on taantumuksellisen parlamentin ulkopuolella tapahtuvan joukkotoiminnan ja parlamentin sisäisen vallankumoukselle myötämielisen (tai vielä mieluummin: vallankumousta suoranaisesti kannattavan) opposition toisiinsa yhdistäminen. Tässä suhteessa hollantilaiset ja yleensä »vasemmistolaiset» järkeilevät aivan kuin vallankumouksen doktrinäärit, jotka itse eivät ole osallistuneet koskaan oikeaan vallankumoukseen tai eivät ole koskaan syventyneet ajattelemaan vallankumoushistoriaa tahi luulevat naiivisti, että tietyn taantumuksellisen laitoksen subjektiivinen »kieltäminen» on jo sen tosiasiallista hävittämistä monien objektiivisten tekijäin yhteisvoimin. Varmin tapa, jonka avulla uusi poliittinen (eikä vain poliittinen) aate saatetaan huonoon valoon ja vahingoitetaan sitä, on tämän aatteen paisuttaminen sen puolustamisen varjolla järjettömyyteen saakka. Mikä totuus tahansa, jos sitä paisutetaan »ylettömästi» (kuten isä Dietzgen sanoi), liioitellaan ja katsotaan sen pätevän laajemmalti kuin se todella pätee, voidaan johtaa järjettömyyksiin ja mainitunlaisessa tapauksessa se kiertämättä muuttuukin järjettömyydeksi. Juuri sellaisen karhunpalveluksen hollantilaiset ja saksalaiset vasemmistolaiset tekevätkin sille uudelle totuudelle, etta Neuvostovalta on parempi kuin porvarillis-demokraattiset parlamentit. Tietenkin väärässä olisi se, joka alkaisi vanhaan tapaan ja ylipäänsä väittää, ettei muka missään tilanteessa sovi kieltäytyä osallistumasta porvarillisiin parlamentteihin. En voi tässä yhteydessä yrittää määritellä olosuhteita, joissa boikotti on paikallaan, sillä tällä kirjoituksella on paljon vaatimattomampi tarkoitus: Venäjän kokemusten huomioonottaminen kommunistien kansainvälisen taktiikan eräiden ajankohtaisten kysymysten yhteydessä. Venäjän kokemus on antanut meille yhden esimerkin boikotin onnistuneesta ja oikeasta harjoittamisesta bolshevikkien taholta (1905) ja toisen esimerkin sen virheellisestä harjoittamisesta (1906). Edellistä tapausta eritellessämme näemme: onnistuttiin estämään taantumuksellinen valta kutsumasta koolle taantumuksellista parlamenttia tilanteessa, jolloin joukkojen ulkoparlamentaarinen vallankumouksellinen toiminta (muun muassa lakkoliike) kasvoi tavattoman nopeasti, jolloin taantumuksellinen valta ei voinut saada mitään kannatusta miltään proletariaatin ja talonpoikaiston kerrokselta, jolloin vallankumouksellinen proletariaatti sai pysyvän vaikutusvallan laajoihin, takapajuisiin joukkoihin lakkotaistelun ja agraariliikkeen avulla. On aivan ilmeistä, ettei tätä kokemusta voida soveltaa Euroopan nykyoloihin. Edellä esitettyjen todistusperusteiden nojalla aivan ilmeistä on myös se, että vaatiessaan, vaikkapa ehdollisestikin, kieltäytymään menemästä parlamentteihin hollantilaiset ja »vasemmistolaiset» menettelivät peräti väärin ja vahingoittivat vallankumouksellisen proletariaatin asiaa.
Länsi-Euroopassa ja Amerikassa parlamentti on tullut erittäin vihatuksi työväenluokan eturivin vallankumouksellisten keskuudessa. Se on kieltämättä totta. Ja se on täysin ymmärrettävää, sillä on vaikea kuvitella mitään sen inhottavampaa, katalampaa ja petoksellisempaa kuin sosialististen ja sosialidemokraattisten parlamenttiedustajain valtaenemmistön menettely sodan aikana ja sen jälkeen. Mutta olisi suorastaan rikollista eikä ainoastaan tyhmää antautua tämän mielialan valtaan ratkaistaessa kysymystä, miten on taisteltava yleisesti tunnettua pahaa vastaan. Monissa Länsi-Euroopan maissa vallankumouksellinen mieliala on nyt niin sanoakseni sellainen »uutuus» tai »harvinaisuus», jota on odoteltu tavattoman kauan, turhaan ja kärsimättömästi, ja ehkä siksi antaudutaan niin helposti tuon mielialan johdettaviksi. Tietenkään vallankumouksellinen taktiikka ei muutu toiminnaksi, ellei joukkojen mieliala ole vallankumouksellinen, ellei ole edellytyksiä tällaisen mielialan voimistumiselle, mutta Venäjällä me olemme erittäin pitkällisen, raskaan ja verisen kokemuksen pohjalla omaksuneet sen totuuden, ettei vallankumouksellista taktiikkaa voida rakentaa yksinomaan vallankumouksellisen mielialan varaan. Taktiikan pitää pohjautua kyseessä olevan valtion (ja sitä ympäröivien valtioiden sekä yleensä maailman kaikkien valtioiden) kaikkien luokkavoimien tervejärkiseen ja ankaran objektiiviseen arviointiin sekä vallankumousliikkeiden antamien kokemusten huomioonottamiseen. On hyvin helppoa näyttää »vallankumouksellisuuttaan» vain haukkumalla parlamenttiopportunismia, vain kieltäytymällä osallistumasta parlamentteihin, mutta juuri siksi, kun se on niin kovin helppoa, se ei olekaan vaikean, erittäin vaikean tehtävän ratkaisemista. Tosivallankumouksellisen parlamenttiryhmän luominen Euroopan parlamenteissa on paljon vaikeampaa kuin se oli Venäjällä. Tietysti. Mutta tämä on vain osa totuudesta, sillä yleinen totuus on, että Venäjän oli vuoden 1917 konkreettisessa, historiallisesti varsin erikoislaatuisessa tilanteessa helppo alkaa sosialistinen vallankumous, kun sen sijaan sen jatkaminen ja loppuunsuorittaminen on Venäjällä vaikeampaa kuin Euroopan maissa. Olen tullut jo vuoden 1918 alussa maininneeksi tästä seikasta, ja kahden vuoden kokemus on sen jälkeen osoittanut tämän käsityksen täysin oikeaksi. Sellaiset erikoislaatuiset edellytykset kuin: 1) mahdollisuus yhdistää neuvostokumous itse tämän kumouksen ansiosta imperialistisen sodan lopettamiseen, sodan, joka oli näännyttänyt työläiset ja talonpojat äärimmilleen; 2) mahdollisuus käyttää jonkin aikaa hyväksi kahden maailman mahtavimman imperialistisaalistajain ryhmän kamppailua elämästä ja kuolemasta, mikä esti näitä ryhmiä yhdistymästä neuvostovihollista vastaan; 3) mahdollisuus kestää verrattain pitkällinen kansalaissota, osittain maan tavattoman laajuuden ja huonojen kulkuyhteyksien vuoksi; 4) niin syvällekäypä porvarillis-demokraattinen vallankumousliike talonpoikaiston keskuudessa, että proletariaatin puolue otti toteuttaakseen talonpoikien puolueen vallankumoukselliset vaatimukset (eserrien, sen puolueen vaatimukset, jonka enemmistö suhtautui räikeän vihamielisesti bolshevismiin) ja toteutti ne heti, kun proletariaatti oli vallannut poliittisen vallan; — Länsi-Euroopasta puuttuvat nyt tällaiset erikoislaatuiset edellytykset, eikä tällaisten tai tämäntapaisten edellytysten toistuminen ole varsin helppoa. Muun muassa juuri tämän vuoksi — paitsi muita syitä — Länsi-Euroopan on vaikeampi alkaa sosialistinen vallankumous kuin meidän. On peräti lapsellista yrittää »kiertää» tämä vaikeus, »harpata» sellaisen vaikean tehtävän yli kuin on taantumuksellisten parlamenttien hyväksikäyttö vallankumouksellisiin tarkoituksiin. Te haluatte luoda uuden yhteiskunnan? — mutta pelkäätte vaikeuksia, joita kohdataan luotaessa hyvää parlamenttiryhmää vakaumuksellisista, uskollisista ja urhoollisista kommunisteista taantumuksellisessa parlamentissa! Eikö se olekin lapsellista? Kun Karl Liebknecht Saksassa ja Z. Höglund Ruotsissa pystyivät ilman laajempaa joukkojen kannatustakin näyttämään esimerkkiä, miten taantumuksellisia parlamentteja on käytettävä hyväksi tosivallankumouksellisella tavalla, niin kuinka sitten tämä nopeasti kasvava vallankumouksellinen joukkopuolue ei pystyisi tilanteessa, jolloin joukot ovat sodan jälkeen pettyneitä ja suuttuneita, luomaan itselleen kommunistista edustajaryhmää huonoimmissakin parlamenteissa? Juuri sen vuoksi, että Länsi-Euroopassa työläisten ja etenkin pientalonpoikien kehittymättömät joukot ovat paljon suuremmassa määrin porvarillis-demokraattisten ja parlamentaaristen ennakkoluulojen vallassa kuin Venäjällä, juuri siksi kommunistit voivat (ja heidän pitää) vain toimimalla sellaisissa laitoksissa kuin porvarillisissa parlamenteissa käydä mitään vaikeuksia säikkymättä aikaa ja sitkeyttä vaativaa taistelua näiden ennakkoluulojen paljastamiseksi, hälventämiseksi ja voittamiseksi.
Saksalaiset »vasemmistolaiset» moittivat puolueensa kehnoja »johtajia» ja lankeavat epätoivoon, päätyen lopulta naurettavaan »johtajien» »kieltämiseen». Mutta oloissa, jolloin »johtajia» joudutaan usein piilottamaan maan alle, hyvien, luotettavien, koeteltujen ja arvovaltaisten »johtajien» kasvattaminen on erikoisen vaikeaa, ja näitä vaikeuksia ei voida menestyksellisesti voittaa, ellei yhdistetä legaalista ja illegaalista toimintaa, ellei koetella »johtajia» muun ohella myös parlamenttitoiminnan alalla. On arvosteltava — mitä jyrkimmin, säälimättömimmin ja leppymättömimmin — ei parlamentarismia ja parlamenttitoimintaa, vaan niitä johtajia, jotka eivät osaa — ja vielä enemmän niitä, jotka eivät halua — käyttää parlamenttivaaleja ja parlamentin puhujalavaa vallankumoukselliseen, kommunistiseen tapaan. Vain sellainen arvostelu — kun samalla tietysti erotetaan kelvottomat johtajat ja heidän tilalleen asetetaan kunnollisia — on hyödyllistä ja tuloksellista vallankumouksellista toimintaa, joka kasvattaa samanaikaisesti niin »johtajia», jotta he olisivat työväenluokan ja työtätekevien joukkojen luottamuksen arvoisia, kuin joukkojakin, jotta ne oppisivat ymmärtämään oikein poliittisen tilanteen sekä käsittämään tästä tilanteesta johtuvat, usein peräti mutkalliset ja sekavat tehtävät.[21]
[21] Minulla on ollut varsin pienet mahdollisuudet tutustua Italian »vasemmisto»-kommunismiin. Epäilemättä toveri Bordiga ja hänen johtamansa »boikotisti-kommunistien» (Comunista astensionista) ryhmä ovat väärässä puolustaessaan parlamenttiin menon kieltämistä. Mutta eräässä kysymyksessä hän nähdäkseni on oikeassa, mikäli voidaan päätellä hänen »Neuvostoä lehtensä kahdesta numerosta (»Il soviet», No:t 3 ja 4, 18. I. ja 1. II. 1920), toveri Serratin mainion »Kommunismi» aikakauslehden neljästä numerosta (»Comunismo» No:t 1–4, 1. X – 30. XI. 1919) sekä Italian porvarillisten sanomalehtien eräistä irtonumeroista, joihin minulla on ollut tilaisuus tutustua. Nimittäin toveri Bordiga ja hänen ryhmänsä ovat oikeassa hyökätessään Turatia ja tämän aateveljiä vastaan, jotka Neuvostovallan ja proletariaatin diktatuurin tunnustaneen puolueen ja parlamentin jäseninä jatkavat vanhaa, mitä turmiollisinta, opportunistista politiikkaansa. Sietäessään sitä toveri Serrati ja koko Italian sosialistinen puolue tekevät tietysti virheen, joka uhkaa johtaa yhtä vahingollisiin ja vaarallisiin seurauksiin kuin Unkarissa, missä unkarilaiset herrat Turatit sabotoivat sisältä käsin sekä puoluetta että Neuvostovaltaa. Tuollainen virheellinen, epäjohdonmukainen tai selkärangaton suhtautuminen opportunistisiin parlamentaarikkoihin synnyttää toisaalta »vasemmisto»-kommunismia ja toisaalta oikeuttaa jossain määrin sen olemassaolon. Toveri Serrati on ilmeisesti väärässä syyttäessään edustaja Turatia »epäjohdonmukaisuudesta» (»Comunismo», No 3), vaikka epäjohdonmukainen on itse Italian sosialistinen puolue, kun se sietää sellaisia opportunistitia parlamentarikkoja kuin Turati ja kumpp.