Frankfurtilaisesta kirjasesta otetusta lainauksesta näimme, miten päättäväisesti »vasemmistolaiset» asettavat tuon tunnuksen. On ikävää, että henkilöt, jotka epäilemättä pitävät itseään marxilaisina ja haluavat olla marxilaisia, ovat unohtaneet marxilaisuuden päätotuudet. Engels, joka samoin kuin Marx kuului niihin harvoihin, aniharvoihin kirjailijoihin, joiden jokaisen huomattavamman teoksen jokainen lause sisältää erittäin syviä ajatuksia, kirjoitti vuonna 1874 kirjoituksessaan 33:n blanquilaisen kommunardin manifestia vastaan seuraavaa:
»'...Me olemme kommunisteja' (kirjoittivat blanquilaiset kommunardit manifestissaan) 'siksi, että haluamme saavuttaa päämäärämme pysähtymättä väliasemilla, suostumatta kompromisseihin, jotka vain lykkäävät tuonnemmaksi voiton päivää ja pidentävät orjuuden aikakautta'.
Saksalaiset kommunistit ovat kommunisteja siksi, että kaikkien väliasemien ja kompromissien läpi, jotka eivät ole heidän, vaan historiallisen kehityskulun synnyttämiä, he näkevät selvästi päämäärän ja pyrkivät alati siihen, nimittäin hävittämään luokat ja luomaan sellaisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei enää ole sijaa maan eikä tuotantovälineiden yksityisomistukselle. 33 blanquilaista ovat kommunisteja siksi, kun he kuvittelevat, että kun kerran he haluavat harpata väliasemien ja kompromissien yli, niin asia on sillä selvä, ja jos »alkaa» näinä päivinä — siitä he ovat vuoren varmoja — ja valta joutuu heidän käsiinsä, niin ylihuomenna »kommunismi saatetaan voimaan». Siis ellei sitä voida tehdä heti, niin eivät hekään ole kommunisteja.
»Miten lapsellisen naiivia — teoreettiseksi todistusperusteeksi esitetään oma malttamattomuus» (Fr. Engels, »Blanquilaisten kommunardien ohjelma», saksalaisesta sosialidemokraattisesta »Volksstaat» lehdestä, v. 1874, No 73; kokoelmateoksessa »Kirjoituksia vuosilta 1871–1875», venäjänkiel. käännös, Pietari, 1919, ss. 52—53).
Samassa kirjoituksessaan Engels sanoo kunnioittavansa syvästi Vaillant'ia ja puhuu tämän »eittämättömästä ansiosta» (Vaillant oli niin kuin Guesdekin kansainvälisen sosialistisen liikkeen huomatuimpia johtajia, kunnes he elokuussa 1914 kavalsivat sosialismin asian). Mutta Engels ei sivuuta ilmeistä virhettä erittelemättä sitä yksityiskohtaisesti. Tietenkin kovin nuorista ja kokemattomista vallankumouksellisista samaten kuin pikkuporvarillisistakin, jopa hyvinkin kunnioitettavaan ikään ehtineistä ja sangen kokeneista vallankumouksellisista tämä »kompromissien salliminen» saattaa tuntua tavattoman »vaaralliselta», käsittämättömältä ja väärältä. Ja monet sofistit (jotka ovat ylen tai äärettömän »kokeneita» politikoitsijoita) järkeilevät juuri siihen tapaan kuin toveri Lansburyn mainitsemat englantilaiset opportunistijohtajat, että »kun kerran bolshevikit saavat tehdä sen ja sen kompromissin, niin miksi me emme saisi tehdä mitä kompromisseja tahansa?» Mutta lukuisten lakkotaistelujen (ottaaksemme vain tämän yhden luokkataistelun ilmenemismuodon) kasvattamat proletaarit omaksuvat tavallisesti erittäin hyvin mitä syvällisimmän (filosofisen, historiallisen, poliittisen ja psykologisen) totuuden, jonka Engels on esittänyt. Jokaisella proletaarilla on kokemusta lakoista, kokemusta vihattujen sortajien ja riistäjien kanssa tehdyistä »kompromisseista», jolloin työläisten on pitänyt ryhtyä työhön joko saamatta aikaan mitään parannuksia tai myöntyen vaatimustensa osittaiseen tyydyttämiseen. Joukkotaistelu ja luokkavastakohtien jyrkkä kärjistyminen nykyaikana auttaa jokaista proletaaria huomaamaan, missä suhteessa kompromissi, johon objektiiviset olosuhteet pakottavat (kun lakkolaisten kassa on köyhä, kun ei saada apua muualta, kun lakkolaiset ovat perin nälkiintyneitä ja nääntyneitä) ja joka ei vähennä hitustakaan tuollaisen kompromissin tehneiden työläisten uskollisuutta vallankumoukselle ja heidän valmeuttaan jatkaa taistelua, missä suhteessa sellainen kompromissi eroaa petturien tekemästä kompromissista, petturien, jotka puolustelevat objektiivisilla syillä itsekästä omanedun tavoitteluaan (myös lakonrikkurit tekevät »kompromissin»!), pelkuruuttaan, nöyrää haluaan palvella kapitalisteja ja sitä, että he ovat helposti kapitalistien peloiteltavissa, suostuteltavissa, lahjottavissa ja imarreltavissa (Englannin työväenliikkeen historia tuntee erittäin paljon tällaisia Englannin trade unionien johtajien tekemiä petoksellisia kompromisseja, mutta melkein kaikkien maiden työläiset ovat nähneet samoja ilmiöitä muodossa tahi toisessa).
On tietysti erinäisiä poikkeuksellisen vaikeita ja mutkallisia tapauksia, jolloin vain erittäin suurella vaivalla saadaan määritellyksi oikein tietyn »kompromissin» todellinen luonne, niin kuin on murhatapauksia, jolloin on perin vaikea ratkaista, onko murha ollut täysin oikeutettu, jopa välttämätönkin (esimerkiksi itsepuolustustarkoituksessa) vai onko kysymyksessä anteeksiantamaton varomattomuus tai ehkä hienosti toimeenpantu kavala suunnitelma. Tietysti politiikassa, missä toisinaan on kysymys tavattoman mutkallisista — kansallisista ja kansainvälisistä — luokkien ja puolueiden välisistä suhteista, tavataan lukuisia paljon vaikeampia tapauksia kuin on kysymys oikeutetusta »kompromissista» lakon yhteydessä tai lakonrikkurien, luopiojohtajien petoksellisesta »kompromissista» y.m.s. On typerää ryhtyä keksimään sellaista reseptiä tai yleistä sääntöä (»ei mitään kompromisseja»!), joka pätee kaikissa tapauksissa. On osattava ajatella omalla päällä, jotta kyetään orientoitumaan kussakin eri tapauksessa. Puoluejärjestön ja puoluejohtajien, jotka ovat tällaisen nimen arvoiset, merkitys onkin m.m. juuri siinä, että he pystyvät kyseessä olevan luokan kaikkien ajattelevien edustajien[22] suorittaman pitkäaikaisen, sitkeän, erimuotoisen ja monipuolisen työn avulla saamaan välttämättömiä tietoja, välttämätöntä kokemusta sekä — tiedon ja kokemuksen lisäksi — välttämätöntä poliittista vaistoa voidakseen ratkaista monimutkaiset poliittiset kysymykset nopeasti ja oikein.
Naiivit ja aivan kokemattomat ihmiset kuvittelevat, että kun tunnustetaan sallittaviksi kompromissit yleensä, niin sillä jo pyyhitään pois kaikki rajat opportunismin — jota vastaan me käymme ja meidän on käytävä leppymätöntä taistelua — ja vallankumouksellisen marxilaisuuden eli kommunismin väliltä. Mutta elleivät nuo ihmiset vielä tiedä, että kaikki rajat niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin ovat muuttuvaisia ja tietyssä määrin ehdollisia, niin heitä ei auta mikään muu kuin pitkällinen koulutus, kasvatus, valistus sekä poliittinen ja käytännöllinen elämänkokemus. On tärkeää, että osataan erottaa kunkin erillisen tai historiallisesti erikoisen ajankohdan politiikan käytännön kysymyksistä ne, joissa pääasiallisesti tehdään sallimattomia, petosluontoisia ja vallankumoukselliselle luokalle turmiollista opportunismia olennoivia kompromisseja, ja suunnataan kaikki voimat niiden selittämiseen ja taisteluun niitä vastaan. Vuosien 1914–1918 imperialistisen sodan, kahden yhtä rosvomaisen ja saaliinhimoisen valtioryhmän välisen sodan aikana tuollaisena opportunismin tärkeimpänä lajina, päälajina oli sosialishovinismi, s.o. »isänmaan puolustuksen» kannattaminen, mikä tuollaisessa sodassa merkitsi tosiasiassa »oman» porvariston ryöstöpyrkimysten puoltamista. Sodan jälkeen — rosvomaisen »Kansainliiton» puolustaminen; vallankumouksellista proletariaattia ja »neuvosto»-liikettä vastaan suunnattujen oman maan porvariston kanssa tehtyjen välittömien tai välillisten liittojen puolustelu; porvarillisen demokratian ja porvarillisen parlamentarismin puolustelu »Neuvostovaltaa» vastaan; — tällaisissa muodoissa ilmenivät pääasiallisesti ne sallimattomat ja petosluontoiset kompromissit, joiden kaikkien yhteistuloksena oli vallankumoukselliselle proletariaatille ja sen asialle turmiollinen opportunismi.
»...On torjuttava mitä jyrkimmin kaikenlaiset kompromissit muiden puolueiden kanssa... kaikkinainen luovimis- ja sovittelupolitiikka» —
kirjoittavat Saksan vasemmistolaiset frankfurtilaisessa kirjasessaan.
Merkillistä, että tuollaisella kannalla olevat vasemmistolaiset eivät tuomitse jyrkästi bolshevismia! Eiväthän Saksan vasemmistolaiset voi olla tietämättä, että bolshevismin historiassa niin ennen Lokakuun vallankumousta kuin sen jälkeenkin on ollut yhtenään tapauksia, jolloin on täytynyt luovia, sovitella ja tehdä kompromisseja muiden puolueiden, myös porvarillisten puolueiden kanssa!
Kun käydään sotaa kansainvälisen porvariston kukistamiseksi, sotaa, joka on sata kertaa vaikeampaa, pitkällisempää ja monimutkaisempaa kuin ankarinkaan tavanomainen valtioiden välinen sota, ja kun tällöin jo etukäteen kieltäydytään luovimasta, käyttämästä vihollisten välisiä (vaikkapa tilapäisiäkin) eturistiriitoja, tekemästä sopimuksia ja kompromisseja mahdollisten (vaikkapa väliaikaistenkin, heikkojen, horjuvien, ehdollisten) liittolaisten kanssa, niin eikö se ole äärettömän hullunkurista? Eikö se vaikuta samantapaiselta kuin jos me ennen tutkimattomalle ja ennen saavuttamattomalle vuorenhuipulle noustessamme jo ennakolta kieltäytyisimme joskus mutkittelemasta, palaamasta joskus takaisin, luopumasta kerran valitsemastamme suunnasta ja yrittämästä eri suuntiin? Ja eräät Hollannin kommunistisen puolueen jäsenet ovat saattaneet kannattaa — suoranaisesti tai välillisesti, avoimesti tai peitetysti, kokonaan tai osittain — noin vähätietoisia ja kokemattomia ihmisiä (on onni, jos se johtuu vain nuoruudesta; itse luoja on antanut nuorisolle luvan puhua tietyn ajan moisia tyhmyyksiä)!!
Proletariaatin ensimmäisen sosialistisen vallankumouksen jälkeen, kun porvaristo on kukistettu yhdessä maassa, tämän maan proletariaatti on pitkän aikaa heikompi kuin porvaristo jo yksistään siitä syystä, että porvaristolla on tavattoman laajat kansainväliset yhteydet ja että porvariston kukistaneessa maassa pientavarantuottajat elvyttävät ja synnyttävät uudelleen alkuvoimaisesti ja alituiseen kapitalismia ja porvaristoa. Mahtavampi vastustaja voidaan voittaa vain jännittämällä äärimmilleen kaikki voimat sekä käyttämällä ehdottomasti ja mitä tarkimmin, huolellisimmin, varovaisimmin ja taitavimmmin kaikkia, yksinpä vähäisimpiäkin vihollisten kesken ilmeneviä »rakoiluja», kaikkia eri maiden porvariston välisiä sekä erillisten maiden eri porvariryhmien ja -kerrosten välisiä sisäisiä eturistiriitoja samoin kuin jokaista, vieläpä pienintäkin mahdollisuutta hankkia itselleen joukkoliittolainen, vaikkapa vain tilapäinen, horjuva, epävakaa, epävarma tai ehdollinen liittolainen. Joka ei tätä ole käsittänyt, hän ei ole käsittänyt hitustakaan marxilaisuudesta eikä tieteellisestä, nykyaikaisesta sosialismista yleensä. Joka ei ole todistanut käytännössä, melko pitkän ajan kuluessa ja useissa erilaisissa poliittisissa tilanteissa, osaavansa soveltaa tätä totuutta käytännössä, hän ei ole oppinut vielä auttamaan vallankumouksellista luokkaa sen taistelussa koko työtätekevän ihmiskunnan vapauttamiseksi riistäjistä. Ja tämä koskee yhtä hyvin proletariaatin poliittisen vallan valloittamisen e d e l l i s t ä kuin sen j äl k e i s t ä k i n kautta.
Meidän teoriamme ei ole dogmi, vaan toimintaohje, sanoivat Marx ja Engels, ja sellaisten »patentti»-marxilaisten kuin Karl Kautskyn, Otto Bauerin y.m. mitä pahin virhe ja suurin rikos on, että he eivät ole käsittäneet sitä eivätkä ole kyenneet soveltamaan sitä proletariaatin vallankumoustaistelun tärkeimpinä hetkinä. »Poliittinen toiminta ei ole Nevskin valtakadun jalkakäytävällä kävelemistä» (Pietarin aivan suoran pääkadun puhdas, leveä, tasainen jalkakäytävä), sanoi jo marxilaisuutta edeltäneen kauden suuri venäläinen sosialisti N. G. Tshernyshevski. Venäjän vallankumoukselliset saivat sitten Tshernyshevskin aikojen maksaa lukemattomin uhrein siitä, kun eivät pitäneet väliä tuosta totuudesta tai unohtivat sen. Hinnalla millä hyvänsä on aikaansaatava se, etteivät Länsi-Euroopan ja Amerikan vasemmistokommunistit ja työväenluokalle uskolliset vallankumoukselliset joutuisi maksamaan tuon totuuden oppimisesta niin kalliisti kuin takapajuiset venäläiset.
Ennen tsaarivallan kukistumista Venäjän vallankumoukselliset sosialidemokraatit käyttivät monasti hyväkseen porvarillisten liberaalien palveluksia, s.o. solmivat heidän kanssaan käytännössä lukuisia kompromisseja, ja vuosina 1901–1902, jo ennen bolshevismin syntymistä, »Iskran» vanha toimituskunta (siihen kuuluivat: Plehanov, Axelrod, Zasulitsh, Martov, Potresov ja minä) solmi (tosin lyhyeksi ajaksi) muodollisen poliittisen liiton Struven, porvarillisten liberaalien poliittisen johtajan kanssa, mutta osasi samalla käydä herkeämättä mitä ankarinta aatteellista ja poliittista taistelua porvarillista liberalismia sekä kaikkea sen pienimpääkin työväenliikkeen sisällä ilmennyttä vaikutusta vastaan. Bolshevikit ovat noudattaneet aina tuota samaa politiikkaa. Vuodesta 1905 lähtien he ovat kannattaneet johdonmukaisesti työväenluokan liittoutumista talonpoikaiston kanssa liberaalista porvaristoa ja tsarismia vastaan, kieltäytymättä silti milloinkaan tukemasta porvaristoa tsaarivaltaa vastaan (esimerkiksi vaalien toisessa vaiheessa tai uusintaäänestyksissä) ja jatkaen mitä leppymättömintä aatteellista ja poliittista taistelua porvarillis-vallankumouksellista talonpoikaispuoluetta, »sosialistivallankumouksellisia» vastaan, paljastaen heidät pikkuporvarillisiksi demokraateiksi, jotka vilpillisesti pitävät itseään sosialisteina. Vuonna 1907 Duuman vaaleissa bolshevikit solmivat lyhytaikaisen muodollisen poliittisen liiton »sosialistivallankumouksellisten» kanssa. Vuosina 1903–1912 olimme menshevikkien kanssa väliin useampia vuosia muodollisesti yhtenäisessä sosdem. puolueessa lakkaamatta silti milloinkaan taistelemasta aatteellisesti ja poliittisesti heitä vastaan, koska he olivat proletariaattiin kohdistuvan porvarillisen vaikutuksen välittäjiä ja opportunisteja. Sodan aikana teimme tavallaan kompromissin »kautskylaisten», vasemmistomenshevikkien (Martov) ja »sosialistivallankumouksellisten» erään osan (Tshernov, Natanson) kanssa pitämällä heidän kanssaan istuntoja Zimmerwaldissa ja Kienthalissa ja julkaisemalla yhteisiä manifesteja, mutta emme lopettaneet emmekä heikentäneet koskaan aatteellista ja poliittista taisteluamme »kautskylaisia», Martovia ja Tshernovia vastaan (Natanson kuoli vuonna 1919, jolloin hän oli hyvin lähellä meitä, miltei meidän kannalla oleva »vallankumouksellinen kommunisti»-narodnikki). Juuri Lokakuun kumouksen aikana teimme, emme tosin virallista, mutta muuten sangen tärkeän (ja peräti tuloksellisen) poliittisen liiton pikkuporvarillisen talonpoikaiston kanssa hyväksymällä täydellisesti eserrien agraariohjelman tekemättä siihen yhtään muutosta, t.s. teimme ilmeisen kompromissin todistaaksemme talonpojille, että emme aio käyttää enemmistövaltaa heihin nähden, vaan tehdä sopimuksen heidän kanssaan. Samalla ehdotimme »vasemmistoeserrille» hallitukseen osallistumista edellyttävän virallisen poliittisen liiton solmimista (se solmittiinkin pian), mutta eserrät rikkoivat meidän kanssa tekemänsä liiton Brestin rauhan solmimisen jälkeen ja nousivat sitten aseelliseen kapinaan meitä vastaan heinäkuussa 1918 ja myöhemmin suoranaiseen aseelliseen taisteluun meitä vastaan.
Siksi on ymmärrettävää, että saksalaisten vasemmistolaisten hyökkäilyt Saksan kommunistipuolueen Keskuskomiteaa vastaan Saksassa siitä syystä, että tämä KK pitää mahdollisena liittoutumista »riippumattomien» (»Saksan riippumaton sosdem. puolue», kautskylaiset) kanssa, tuntuvat meistä kerrassaan kevytmielisiltä ja todistavat havainnollisesti »vasemmistolaisten» olevan väärässä. Myös meillä Venäjällä oli Saksan Scheidemanneja vastaavia oikeistomenshevikkejä (jotka olivat mukana Kerenskin hallituksessa) sekä vasemmistomenshevikkejä (Martov), jotka olivat oppositiossa oikeistomenshevikkejä vastaan ja vastaavat Saksan kautskylaisia. Vuonna 1917 meillä oli selvästi havaittavissa työväenjoukkojen asteittainen siirtyminen menshevikkien kannalta bolshevikkien kannalle: Neuvostojen I yleisvenäläisessä edustajakokouksessa kesäkuussa 1917 meillä oli vain 13% äänistä. Enemmistö oli eserrillä ja menshevikeillä. Neuvostojen toisessa edustajakokouksessa (vanhaa lukua 25. X. 1917) meillä oli 51 % äänistä. Minkä vuoksi Saksassa aivan samanlainen, täysin samansuuntainen työläisten siirtyminen oikealta vasemmalle ei johtanut heti kommunistien voimistumiseen, vaan voimisti ensin välimuotoa edustavaa »riippumattomien» puoluetta, vaikka tuolla puolueella ei ole koskaan ollut mitään itsenäisiä poliittisia aatteita, mitään omintakeista politiikkaa, vaan se on horjunut aina Scheidemannien ja kommunistien välillä?
Nähtävästi yhtenä syynä on ollut Saksan kommunistien virheellinen taktiikka, ja heidän on nyt arkailematta ja rehellisesti tunnustettava virheensä ja opittava korjaamaan se. Virheenä on ollut se, että he eivät ole hyväksyneet osallistumista taantumukselliseen, porvarilliseen parlamenttiin ja taantumuksellisiin ammattiliittoihin, virheenä on lukuisissa tapauksissa ollut se »vasemmistolaisuus»-lastentauti, joka on nyt puhjennut pinnalle ja sen vuoksi saadaan parannetuksi helpommin, pikemmin ja elimistölle edullisimmin.
Saksan »Riippumaton sosdem. puolue» on kokoomukseltaan hyvin erilaatuista ainesta: rinnan vanhojen opportunistijohtajien (Kautsky, Hilferding, nähtävästi suurelta osalta Crispien, Ledebour y.m.) kanssa, jotka ovat näyttäneet, etteivät he kykene ymmärtämään Neuvostovallan ja proletariaatin diktatuurin merkitystä eivätkä johtamaan proletariaatin vallankumoustaistelua, tuossa puolueessa on muodostunut ja kasvaa erittäin nopeasti vasen, proletaarinen siipi. Sadat tuhannet tämän puolueen jäsenet (puolueessa on kai noin ¾ miljoonaa jäsentä) ovat proletaareja, jotka luopuvat Scheidemannista ja lähestyvät nopeasti kommunismia. Tämä proletaarinen siipi jo ehdotti riippumattomien Leipzigin edustajakokouksessa (1919) viipymätöntä ja varauksetonta liittymistä III Internationaleen. On suorastaan naurettavaa pelätä »kompromissia» puolueen tuon siiven kanssa. Päinvastoin, kommunistien pitää ehdottomasti hakea ja löytää sopiva muoto kompromissille heidän kanssaan, sellaiselle kompromissille, joka toisaalta helpottaisi ja jouduttaisi täydellistä, välttämätöntä yhteensulautumista tuon siiven kanssa, mutta toisaalta ei estäisi millään tavoin kommunisteja käymästä aatteellista ja poliittista taistelua »riippumattomien» opportunistista oikeistosiipeä vastaan. Sopivan kompromissimuodon löytäminen ei ilmeisesti ole helppoa, mutta vain veijari voisi luvata Saksan työläisille ja Saksan kommunisteille »helppoa» tietä voittoon.
Kapitalismi ei olisikaan kapitalismia, ellei »puhtaan» proletariaatin ympärillä olisi suuri joukko tavattoman kirjavia välimuotoja proletaarista puoliproletaariin (henkilöön, joka hankkii elatuksensa puoliksi työvoimaansa myymällä), puoliproletaarista pientalonpoikaan (ja pienkäsityöläiseen, kotiteollisuudenharjoittajaan, yleensä pienyrittäjään), pientalonpojasta keskivarakkaaseen talonpoikaan j.n.e.; ellei itse proletariaatti olisi jakautunut enemmän ja vähemmän kehittyneisiin kerroksiin, ellei olisi maakunnallista, ammatillista, toisinaan uskonnollista y.m. jakoa. Ja kaiken tämän vuoksi proletariaatin etujoukon, sen luokkatietoisen osan, kommunistisen puolueen, pitää välttämättömästi ja ehdottoman välttämättömästi turvautua luovimiseen, sovitteluun ja kompromisseihin proletaarien eri ryhmien kanssa, työläisten ja pienyrittäjäin eri puolueiden kanssa. Kysymys on vain siitä, että osattaisiin soveltaa tätä taktiikkaa niin, ettei alenneta, vaan kohotetaan proletariaatin yleistä tietoisuustasoa, vallankumouksellisuutta, kykyä taistella ja voittaa. On muuten mainittava, että voittaakseen menshevikit bolshevikkien oli sovellettava ei ainoastaan ennen vuoden 1917 Lokakuun vallankumousta, vaan sen jälkeenkin luovimis-, sopimus- ja kompromissitaktiikkaa, luonnollisesti siten ja sellaista, joka auttoi bolshevikkeja pääsemään helpoimmin, pikimmin, varmimmin ja tehokkaimmin voitolle menshevikeistä. Pikkuporvarilliset demokraatit (m.m. myös menshevikit) horjuvat ehdottomasti porvariston ja proletariaatin välillä, porvarillisen demokratian ja neuvostojärjestelmän välillä, reformismin ja vallankumouksellisuuden välillä, työläisrakkauden ja proletariaatin diktatuurin pelkäämisen välillä j.n.e. Kommunistien oikean taktiikan on oltava sellaista, että käytetään hyväksi tuota horjuntaa eikä suinkaan jätetä sitä huomioonottamatta; tällainen hyväksikäyttö vaatii tekemään myönnytyksiä aineksille, jotka kääntyvät proletariaatin puoleen, ja tekemään niitä silloin ja sikäli, milloin ja mikäli nuo ainekset tekevät sellaisen käännöksen, ja samalla se vaatii käymään taistelua porvariston puoleen kääntyviä vastaan. Oikean taktiikan soveltamisen tuloksena menshevismi on meillä hajonnut ja hajoaa yhä enemmän, samalla kun auttamattoman opportunistiset johtajat joutuvat eristettyyn asemaan ja parhaat työläiset ja pikkuporvarillisten kansanjoukkojen parhaat ainekset siirtyvät meidän leiriimme. Tämä prosessi on pitkällinen, ja sellaisella äkkipikaisella »ratkaisulla», että »ei mitään kompromisseja, ei mitään luovimista», voidaan vain vahingoittaa vallankumouksellisen proletariaatin vaikutuksen voimistumista ja sen voimien kasvua.
Ja vihdoin Saksan »vasemmistolaisten» eittämättömiä virheitä on heidän suoraviivainen vaatimuksensa kieltäytyä tunnustamasta Versailles'in rauhaa. Mitä »edustavammin» ja »vakavammin», mitä »jyrkemmin» ja tinkimättömämmin esimerkiksi K. Horner muotoilee tämän kannan, sitä tyhmemmältä se kuulostaa. Kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen nykyoloissa ei riitä se, että ollaan hyväksymättä »kansallisen bolshevismin» (Lauffenberg y.m.) mahdottomia typeryyksiä, »bolshevismin», joka kannattaa jopa liittoutumista Saksan porvariston kanssa sodan käymiseksi Ententeä[23] vastaan. Pitää käsittää, että peräti väärää olisi sellainen taktiikka, ettei neuvosto-Saksan (jos piakkoin muodostettaisiin Saksan neuvostotasavalta) ole pakko tunnustaa joksikin ajaksi Versailles'in rauhaa ja alistua siihen. Se ei kuitenkaan merkitse, että »riippumattomat» olivat oikeassa vaatiessaan silloin, kun Scheidemannit olivat hallituksessa, kun Unkarin Neuvostovalta ei ollut vielä kukistunut, kun vielä oli jäljellä mahdollisuus tukea Neuvosto-Unkaria neuvostovallankumouksella Wienissä, — että he olivat oikeassa vaatiessaan silloisissa oloissa Versailles'in rauhan allekirjoittamista. »Riippumattomat» luovivat ja manöveroivat silloin kerrassaan kehnosti, sillä he ottivat itselleen suuremman tai pienemmän vastuun luopio-Scheidemannien menettelystä ja luisuivat Scheidemanneja vastaan suunnatun säälimättömän (ja mitä kylmäverisimmän) luokkasodan kannalta suuremmassa tai pienemmässä määrin »luokkien ulko-» tai »luokkien yläpuolella» olemisen kannalle.
Mutta nyt tilanne on ilmeisesti sellainen, ettei Saksan kommunistien pidä sitoa käsiään eikä luvata, että Versailles'in rauha kumotaan varmasti ja ehdottomasti, jos kommunismi pääsee voitolle. Se olisi tyhmää. Pitää sanoa: Scheidemannit ja kautskylaiset ovat syyllistyneet moniin petoksiin, jotka ovat vaikeuttaneet liittoutumista (osaksi suorastaan ehkäisseet liittoutumisen) Neuvosto-Venäjän ja Neuvosto-Unkarin kanssa. Me kommunistit tulemme kaikin keinoin helpottamaan ja valmistelemaan tuota liittoutumista, mutta meidän ei ole ehdottomasti pakko kumota Versailles'in rauhaa, semminkään viivyttelemättä. Sen menestyksellinen kumoaminen ei riipu yksistään Saksan, vaan myös kansainvälisen neuvostoliikkeen voitoista. Scheidemannit ja kautskylaiset ovat estäneet tätä liikettä, me edistämme sitä. Juuri siinä on asian ydin, juuri siinä on pääeroavaisuus. Ja kun luokkavihollisemme, riistäjät ja heidän lakeijansa Scheidemannit ja kautskylaiset ovat päästäneet ohi monta tilaisuutta, jotka olisivat voimistaneet neuvostoliikettä Saksassa ja kansainvälisessä mitassa, voimistaneet Saksan ja kansainvälistä neuvostovallankumousta, se on heidän syynsä. Saksan neuvostovallankumous lujittaa kansainvälistä neuvostoliikettä, joka on vahvin suoja (ja ainoa varma, voittamaton, yleismaailmallinen suoja) Versailles'in rauhaa ja yleensä kansainvälistä imperialismia vastaan. Poroporvarillista (Kautskyjen, Hilferdingien, Otto Bauerin ja kumpp. arvolle sopivaa) nationalismia eikä vallankumouksellista internationalisinia on se, että Versailles'in rauhasta vapautuminen asetetaan ehdottomasti, välttämättä ja hetikohtaisesti ensi sijalle, ennen sellaista kysymystä kuin on muiden imperialismin sortamien maiden vapauttaminen imperialismin sorrosta. Porvariston kukistaminen missä Euroopan suurvaltiossa tahansa, m.m. Saksassa, on sellainen kansainvälisen vallankumouksen voitto, että sen vuoksi voidaan ja pitää suostua — jos se on välttämätöntä — Versailles'in rauhan pitkäaikaiseenkin voimassaoloon. Kun Venäjä pystyi yksinään kestämään vallankumouksen hyväksi muutamia kuukausia Brestin rauhaa, niin Neuvosto-Saksa liittoutuneena Neuvosto-Venäjän kanssa voi aivan hyvin kestää Versailles'in rauhaa pitemmänkin ajan vallankumouksen hyväksi. Ranskan, Englannin y.m. maiden imperialistit provosoivat saksalaisia kommunisteja ja virittävät heille ansoja: »sanokaa, että ette allekirjoita Versailles'in rauhaa». Ja vasemmistokommunistit menevät kuin lapset tuohon ansaan, sen sijaan että manöveroisivat taitavasti kavalaa ja tällä hetkellä voimakkaampaa vihollista vastaan, sen sijaan että sanoisivat sille: »nyt me allekirjoitamme Versailles'in rauhan». Typeryyttä eikä vallankumouksellisuutta on sitoa ennakolta käsiään ja sanoa suoraan viholliselle, jolla tällä hetkellä on parempi aseistus kuin meillä, ryhdymmekö sotimaan sitä vastaan ja milloin sen teemme. On rikos antautua taisteluun silloin, kun se on ilmeisesti edullista viholliselle eikä meille, eivätkä sellaiset vallankumouksellisen luokan poliitikot kelpaa mihinkään, jotka eivät osaa »luovia, sovitella ja tehdä kompromisseja» välttääkseen tiettävästi epäedullista taistelua.
[22] Valistuneimmissakin maissa on jokaisessa, edistyksellisimmässäkin luokassa, joka ajan olojen ansiosta on kaikilta henkisiltä voimiltaan tavattoman korkealla kehitystasolla, aina sellaisiakin luokan edustajia, jotka eivät lainkaan ajattele eivätkä kykene ajattelemaan, ja heitä tulee väistämättömästi olemaan niin kauan kuin on luokkia, niin kauan kuin luokaton yhteiskunta ei ole täydellisesti lujittunut, vakiintunut ja kehittynyt omalla perustallaan. Jos ei näin olisi, kapitalismi ei olisikaan joukkoja sortavaa kapitalismia.
[23] Entente oli ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden liittouma. Toim.