Ensiksikin ja pääasiallisesti taistellen opportunismia vastaan, joka vuonna 1914 kasvoi lopullisesti sosialishovinismiksi ja siirtyi lopullisesti porvariston puolelle proletariaattia vastaan. Se oli luonnollisesti bolshevismin päävihollinen työväenliikkeen sisällä. Tuo vihollinen on edelleenkin päävihollinen kansainvälisessä mitassa. Tuohon viholliseen bolshevismi on kiinnittänyt ja kiinnittää eniten huomiota. Bolshevikkien toiminnan tämä puoli tunnetaan nykyään jo melko hyvin ulkomaillakin.
Mutta toista on sanottava bolshevismin toisesta työväenliikkeen sisäisestä vihollisesta. Ulkomailla ei vielä tiedetä riittävän hyvin sitä, että bolshevismi kasvoi, muodostui ja karaistui monivuotisessa taistelussa pikkuporvarillista vallankumouksellisuutta vastaan, joka vivahtaa anarkismiin tai lainaa siitä jotakin ja joka kaikissa oleellisissa seikoissa poikkeaa proletariaatin johdonmukaisen luokkataistelun ehdoista ja vaatimuksista. Teoreettisesti marxilaisille on täysin selvää ja kaikkien Euroopan vallankumousten ja vallankumousliikkeiden kokemus on vahvistanut täysin paikkansapitäväksi sen, että pienomistaja, pienyrittäjä (monissa Euroopan maissa hyvin laajalti ja joukoittaisesti esiintyvä sosiaalinen tyyppi), jota kapitalismin vallitessa alati sorretaan ja joka sangen usein saa tuntea elintasonsa huononevan tavattoman jyrkästi ja nopeasti ja joutuu häviöön, muuttuu helposti äärimmäisen vallankumoukselliseksi, mutta siltä puuttuu lujuutta, järjestyneisyyttä, kurinalaisuutta ja sitkeyttä. Kapitalismin kauhuista »raivostunut» pikkuporvari on kuten anarkismikin kaikille kapitalistisille maille ominainen sosiaalinen ilmiö. On yleisesti tunnettua, että tällainen vallankumouksellisuus on epävakaata, martoa ja että sille on ominaista nopea muuttuminen nöyryydeksi, välinpitämättömyydeksi ja haihatteluksi, jopa »hurjaksi» innostumiseksi johonkin porvarilliseen »muoti»-suuntaan. Mutta näiden totuuksien teoreettinen, abstraktinen tunnustaminen ei silti lainkaan pelasta vallankumouksellisia puolueita vanhoilta virheiltä, jotka esiintyvät aina odottamattomasta syystä, hieman uudessa muodossa, oudossa asussa tai ympäristössä sekä epätavallisissa — enemmän tai vähemmän epätavallisissa — olosuhteissa.
Anarkismi on usein esiintynyt tavallaan rangaistuksena työväenliikkeen opportunistisista synneistä. Molemmat rujoudet ovat täydentäneet toinen toistaan. Ja kun Venäjällä, vaikka pikkuporvarillista väestöainesta tässä maassa onkin suhteellisesti enemmän kuin muissa Euroopan maissa, anarkismilla oli kummankin vallankumouksen (1905 ja 1917) sekä niiden valmistelun kaudella verrattain mitätön vaikutus, niin se on epäilemättä luettava osittain bolshevismin ansioksi, sillä tämä on aina käynyt mitä ankarinta ja leppymättömintä taistelua opportunismia vastaan. Sanon »osittain», sillä sitäkin tärkeämpää osaa anarkismin laimenemisessa Venäjällä esitti se seikka, että anarkismilla oli aikaisemmin (XIX vuosisadan 70-luvulla) mahdollisuus kehittyä tavattoman reheväksi ja osoittaa lopullisesti, että se on väärä eikä kelpaa vallankumouksellisen luokan johtavaksi teoriaksi.
Syntyessään vuonna 1903 bolshevismi omaksui perinnäistavakseen armottoman taistelun pikkuporvarillista, puolianarkistista (taikka anarkismia liehakoimaan taipuvaista) vallankumouksellisuutta vastaan, jota perinnäistapaa vallankumouksellinen sosialidemokratia on aina noudattanut ja joka vakiintui meillä erikoisesti vuosina 1900–1903, jolloin Venäjällä laskettiin vallankumouksellisen proletariaatin laajan joukkopuolueen perusta. Bolshevismi otti tehtäväkseen jatkaa taistelua puoluetta vastaan, joka selvimmin edusti pikkuporvarillisen vallankumouksellisuuden tendenssejä, nimittäin »sosialistivallankumouksellisten» puoluetta vastaan, kolmessa pääkohdassa. Ensiksikin tämä puolue, joka kielsi marxilaisuuden, ei halunnut millään käsittää (ehkäpä on oikeammin sanoa, ettei se voinut käsittää), että ennen kuin ryhdytään poliittiseen tekoon on otettava huomioon täysin objektiivisesti luokkavoimat ja niiden keskinäiset suhteet. Toiseksi tämä puolue katsoi olevansa erikoisen »vallankumouksellinen» eli »vasemmistolainen», kun se hyväksyi yksilöterrorin, murhayritykset, mitkä me marxilaiset olemme hylänneet jyrkästi. Me olemme hylänneet yksilöterrorin tietysti vain tarkoituksenmukaisuussyistä, ja sellaiset henkilöt, jotka olisivat valmiit »periaatteessa» tuomitsemaan Ranskan suuren vallankumouksen harjoittaman terrorin taikka yleensä koko maailman porvariston piirittämän voittoisan vallankumouksellisen puolueen terrorin, sellaiset henkilöt Plehanov saattoi pilkan alaisiksi ja leimasi häpeällä jo vuosina 1900–1903, jolloin Plehanov oli marxilainen ja vallankumouksellinen. Kolmanneksi »sosialistivallankumoukselliset» pitivät »vasemmistolaisuutena» sitä, että he nauraa hihittivät Saksan sosialidemokratian verrattain vähäisille opportunistisille hairahduksille, joskin samalla itse matkivat tämän puolueen äärimmäisiä opportunisteja esimerkiksi agraarikysymyksessä ja proletariaatin diktatuuria koskevassa kysymyksessä.
Sivumennen sanottakoon, että historia on nyt vahvistanut suuressa, maailmanhistoriallisessa mitassa oikeaksi mielipiteen, jota olemme aina puoltaneet, nimittäin sen, että Saksan vallankumouksellinen sosialidemokratia (huomatkaa, että jo Plehanov vuosina 1900–1903 vaati Bernsteinin[6] erottamista puolueesta ja että bolshevikit, noudattaen aina tätä perinnäistapaa, paljastivat vuonna 1913 Legienin[7] koko kataluuden, konnamaisuuden ja petturuuden), että Saksan vallankumouksellinen sosialidemokratia oli lähinnä sellainen puolue, jota vallankumouksellinen proletariaatti tarvitsee voittaakseen. Nyt vuonna 1920, sotakauden ja ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien kaikkien häpeällisten romahdusten ja kriisien jälkeen näkyy selvästi, että kaikista länsimaiden puolueista juuri Saksan vallankumouksellinen sosialidemokratia nosti riveistään parhaimmat johtajat ja elpyi, parantui ja lujittui uudelleen ennen muita. Se näkyy sekä spartakistien puolueesta[8] että »Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen» proletaarisesta vasemmistosiivestä, joka käy järkkymättä taistelua Kautskyjen, Hilferdingien, Ledebourien ja Crispienien[9] opportunismia ja selkärangattomuutta vastaan. Jos nyt luodaan yleissilmäys täysin päättyneeseen historian kauteen, nimittäin aikajaksoon Pariisin Kommuunista ensimmäiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan saakka, niin yleensä marxilaisuuden suhde anarkismiin hahmottuu täysin selvänä ja kiistattomana. Marxilaisuus osoittautui loppujen lopuksi olevan oikeassa, ja kun anarkistit osoittivat aivan aiheellisesti, että valtioon nähden useimmissa sosialistisissa puolueissa ovat vallitsevina opportunistiset mielipiteet, niin ensinnäkin tähän opportunismiin oli syynä Marxin valtiosta esittämien mielipiteiden vääristely ja jopa suoranainen salaaminenkin (»Valtio ja vallankumous» -nimisessä kirjassani mainitsin, että Bebel[10] piti 36 vuotta, vuodesta 1875 vuoteen 1911 saakka, kätkössä Engelsin kirjeitä, jossa paljastetaan erittäin näkyvästi, jyrkästi, suoraan ja selvästi sosialidemokraattien keskuuteen levinneiden valtiota koskevien käsitysten opportunistisuus); toiseksi, näitä opportunistisia mielipiteitä oiottiin, Neuvostovalta hyväksyttiin ja tunnustettiin porvarillista parlamentaarista demokratiaa paremmaksi nopeimmin ja laajimmin nimenomaan niiden Euroopan ja Amerikan sosialistipuolueissa esiintyvien virtausten taholta, jotka olivat marxilaisimpia.
Kahdessa tapauksessa bolshevismin taistelu »vasemmisto»-poikkeamaa vastaan sen oman puolueen riveissä sai erittäin laajan luonteen: vuonna 1908, kun oli kysymyksessä osallistuminen mitä taantumuksellisimpaan »parlamenttiin» sekä mitä taantumuksellisimpien lakien rajoissa toimiviin julkisiin työväenyhdistyksiin, ja vuonna 1918 (Brestin rauha), jolloin oli kysymys siitä, onko se tai tämä »kompromissi» sallittu.
Vuonna 1908 »vasemmisto»-bolshevikit erotettiin puolueestamme, koska he eivät halunneet millään käsittää, että mitä taantumuksellisimpaan »parlamenttiin» osallistuminen on välttämätöntä. »Vasemmistolaiset» — heidän joukossaan oli paljon erinomaisia vallankumousmiehiä, jotka ovat sittemmin olleet (ja ovat yhä) kunniakkaita kommunistisen puolueen jäseniä —, nojasivat erikoisesti vuoden 1905 boikotissa saatuun myönteiseen kokemukseen. Kun tsaari ilmoitti elokuussa 1905 neuvottelevan »parlamentin» koollekutsumisesta, bolshevikit julistivat tuon »parlamentin» boikottiin — vastoin kaikkia oppositiopuolueita ja menshevikkejä — ja vuoden 1905 lokakuun vallankumous tosiaankin lakaisi sen pois. Boikotti osoittautui silloin oikeaksi, mutta ei suinkaan siksi, että olisi yleensä oikein olla ottamatta osaa taantumuksellisiin parlamentteihin, vaan sen vuoksi, että oli arvioitu oikein objektiivinen tilanne, mikä kehittyi nopeasti kohti joukkolakkojen muuttumista poliittiseksi ja edelleen vallankumoukselliseksi lakoksi sekä vihdoin kapinaksi. Sitä paitsi silloin käytiin taistelua siitä, jätetäänkö ensimmäisen edustuslaitoksen koollekutsuminen tsaarin asiaksi vai yritetäänkö riistää koollekutsumisaloite vanhan vallan käsistä. Koska ei ollut eikä voinut olla varmuutta siitä, että objektiivinen tilanne oli taas samanlainen ja kehittyi sainaan suuntaan ja samalla vauhdilla, niin boikotti ei ollut enää paikallaan.
Bolshevikkien julistama »parlamentin» boikotti vuonna 1905 antoi vallankumoukselliselle proletariaatille tavattoman arvokasta poliittista kokemusta osoittaen, että käyttämällä sekä legaalisia että illegaalisia, parlamentaarisia ja ei-parlamentaarisia taistelumuotoja toisinaan on hyödyllistä ja suorastaan välttämätöntäkin osata luopua parlamentaarisista muodoista. Mutta tuon kokemuksen sokea, jäljittelevä, epäkriitillinen soveltaminen toisissa oloissa ja toisenlaisessa tilanteessa on mitä suurin virhe. Bolshevikkien julistama »Duuman» boikotti vuonna 1906 oli jo virhe, tosin vähäinen ja helposti korjattava.[11] Mitä vakavin ja vaikeasti korjattava virhe oli boikotti vuosina 1907, 1908 ja sitä seuraavina vuosina, jolloin toisaalta ei ollut odotettavissa kovin nopeaa vallankumousaallon nousua eikä sen kehittymistä kapinaksi ja jolloin toisaalta historiallinen tilanne, porvarillisen monarkian uudistaminen, vaati ehdottomasti toimimaan sekä legaalisesti että illegaalisesti. Kun nyt luomme silmäyksen taaksepäin, täysin päättyneeseen historian kauteen, jonka yhteys seuraaviin kausiin on jo täysin nähtävissä, niin käsitämme erittäin selvästi, että bolshevikit eivät olisi voineet pitää koossa (saatikka lujittaa, kehittää ja voimistaa) proletariaatin vallankumouksellisen puolueen lujaa ydinjoukkoa vuosina 1908–1914, elleivät he olisi mitä kiivaimmin taistellen puolustaneet loppuun saakka sitä, että illegaalisten ja legaalisten taistelumuotojen toisiinsa yhdistäminen on välttämätöntä, että osallistuminen mitä taantumuksellisimpaan parlamenttiin ja moniin muihin taantumuksellisten lakien rajoissa toimiviin laitoksiin (vakuutuskassat y.m.s.) on välttämätöntä.
Vuonna 1918 ei kuitenkaan tapahtunut kahtiajakautumista. »Vasemmisto»-kommunistit muodostivat silloin vain erikoisen ryhmänsä eli »fraktion» puolueemme sisällä, eikä sekään ollut pitkäaikainen. Samana vuonna 1918 »vasemmistokommunismin» huomattavimmat edustajat, esimerkiksi toverit Radek ja Buharin, tunnustivat avoimesti virheensä. Heistä näytti siltä, että solmiessaan Brestin rauhan vallankumouksellisen proletariaatin puolue teki periaatteessa sallimattoman ja vahingollisen kompromissin imperialistien kanssa. Se oli tosiaan kompromissi imperialistien kanssa, mutta juuri sellaisessa tilanteessa tehty ja sellainen, joka oli välttämätön.
Kun nykyään kuulen esimerkiksi »sosialistivallankumouksellisten» moittivan Brestin rauhan allekirjoittamisessa noudattamaamme taktiikkaa tai sellaisia huomautuksia kuin toveri Lansbury esitti keskustellessaan kanssani: »meidän englantilaiset trade unionien johtajat sanovat, että heillekin kompromissit ovat sallittuja, koska ne olivat sallittuja bolshevismille», niin vastaan tavallisesti ennen kaikkea yksinkertaisella ja »helppotajuisella» vertauksella:
Kuvitelkaa, että aseistetut rosvot ovat pysäyttäneet autonne. Te annatte heille rahanne, passinne, revolverinne ja autonne. Pääsette eroon tuosta miellyttävästä rosvojen seurasta. Se on epäilemättä kompromissi. »Do ut des» (»annan» sinulle rahat, aseen, auton, »jotta sinä antaisit» minulle mahdollisuuden mennä hyvällä ja ehjin nahoin). Mutta on vaikea löytää sellaista täysijärkistä ihmistä, joka väittäisi moisen kompromissin »periaatteessa sallimattomaksi» taikka leimaisi tuollaiseen kompromissiin suostuneen henkilon rosvojen kumppaniksi (vaikkakin rosvot ovat voineet autoon päästyään käyttää autoa ja asetta hyväkseen uusissa rosvouksissa). Meidän kompromissimme Saksan imperialismin rosvojen kanssa oli tuonlaatuinen kompromissi.
Mutta kun menshevikit ja eserrät Venäjällä, scheidemannilaiset (ja suurelta osalta myös kautskylaiset) Saksassa, Otto Bauer ja Friedrich Adler (herroista Rennereistä ja kumpp. puhumattakaan) Itävallassa, Renaudelit ja Longuet't kumppaneineen Ranskassa, fabianilaiset, »riippumattomat» ja »työväenpuoluelaiset» (»labouristit») Englannissa ovat vuosina 1914–1918 ja vuosina 1918–1920 solmineet kompromisseja oman maansa porvarirosvojen ja toisinaan myös »liittolaismaiden» porvarirosvojen kanssa oman maansa vallankumouksellista proletariaattia vastaan, niin kaikki nuo herrat ovat toimineet silloin rosvojen rikoskumppaneina.
Johtopäätös on selvä: kompromissien »periaatteellinen» kieltäminen, yleensä kaikkinaisten kompromissien katsominen sallimattomiksi on lapsellisuutta, jota on vaikea ottaa edes vakavalta kannalta. Poliitikon, joka haluaa olla hyödyksi vallankumoukselliselle proletariaatille, pitää osata erottaa juuri sellaiset konkreettiset kompromissit, jotka ovat sallimattomia ja joissa ilmenee opportunismia ja petturuutta, sekä suunnata koko arvostelun voima, armottoman paljastuksen ja leppymättömän taistelun kärki n ä i t ä k o n k r e e t t i s i a kompromisseja vastaan sallimatta paljonkokeneiden »käytännön» sosialistien ja parlamenttijesuiittojen kiertää ja välttää vastuuta järkeilemällä »kompromisseista yleensä». Herrat englantilaiset trade unionien samoin kuin fabianilaisten yhdistyksen ja »riippumattoman» työväenpuolueen »johtajat» yrittävät juuri sillä lailla kiertää vastuuta tekemästään kavalluksesta, sellaisesta kompromissista, joka merkitsee todella pahimman lajista opportunismia, petturuutta ja kavallusta. Kompromisseilla ja kompromisseilla on ero. Pitää osata eritellä, missä tilanteessa ja konkreettisissa olosuhteissa mikin kompromissi on tehty ja minkä laatuinen se on. Pitää oppia erottamaan henkilö, joka on antanut rosvoille rahat ja aseen vähentääkseen rosvojen tuottamaa pahaa ja helpottaakseen rosvojen kiinnisaamista ja ampumista, siitä henkilöstä, joka antaa rosvoille rahaa ja aseita päästäkseen osalliseksi rosvotusta saaliista. Politiikassa se ei aina ole läheskään niin helppoa kuin lapsellisen yksinkertaisessa esimerkissä. Mutta se olisi vain veijari, joka yrittäisi keksiä työläisille sellaisen reseptin, mikä antaisi ennakolta valmiit ratkaisut kaikkien mahdollisten tapausten varalta, tai lupaisi, ettei vallankumouksellisen proletariaatin politiikassa tule eteen mitään vaikeuksia eikä mitään mutkallisia tilanteita.
Ettei jäisi sijaa väärintulkinnoille, koetan hahmotella vaikkapa aivan suppeasti muutamia perusseikkoja konkreettisten kompromissien erittelyä varten.
Puolue, joka solmi kompromissin Saksan imperialistien kanssa allekirjoittamalla Brestin rauhan, oli kehittänyt tosiasiallisesti internationalismiaan vuoden 1914 lopulta lähtien. Se ei pelännyt julistaa tsaristisen monarkian tappiota eikä tuomita »isänmaan puolustamista» kahden imperialistisen saalistajan välisessä sodassa. Tämän puolueen parlamenttiedustajat menivät Siperiaan sen sijaan, että olisivat lähteneet porvarillisen hallituksen ministerinpaikoille johtavalle tielle. Vallankumouksessa, joka kukisti tsaarivallan ja loi demokraattisen tasavallan, tämä puolue kävi läpi uuden ja mitä suurimman tarkistuksen: se ei suostunut sopimaan mistään »omien» imperialistien kanssa, vaan valmisteli niiden kukistamista ja kukisti ne. Otettuaan käsiinsä valtiovallan tämä puolue ei jättänyt kiveä kiven päälle tilanherrojen enempää kuin kapitalistienkaan omistusoikeudesta. Saatettuaan julkisuuteen ja julistettuaan mitättömiksi imperialistien salaiset sopimukset tämä puolue tarjosi rauhaa kaikille kansoille ja alistui Brestin ryövärien väkivaltaan vasta sitten, kun Englannin ja Ranskan imperialistit olivat torpedoineet rauhan ja bolshevikit olivat tehneet kaiken mikä inhimillisesti oli mahdollista vallankumouksen jouduttamiseksi Saksassa ja muissa maissa. Kaikille käy päivä päivältä yhä selvemmäksi ja ilmeisemmäksi, että tuollainen kompromissi, minkä tämä puolue teki sellaisessa tilanteessa, oli aivan paikallaan.
Venäjän menshevikit ja eserrät (samaten kuin kaikki II Internationalen johtajat kaikkialla maailmassa vuosina 1914–1920) aloittivat kavalluksesta kannattamalla suoranaisesti tai välillisesti »isänmaan puolustamista», s.o. oman maansa rosvoavan porvariston puolustamista. He jatkoivat petostaan liittoutumalla oman maansa porvariston kanssa ja taistelemalla yhdessä oman porvaristonsa kanssa oman maansa vallankumouksellista proletariaattia vastaan. Heidän liittoutumisensa ensin Kerenskin ja kadettien kanssa ja sitten Koltshakin ja Denikinin kanssa Venäjällä samoin kuin heidän ulkomaisten aateveljiensä liittoutuminen omien maittensa porvariston kanssa oli siirtymistä porvariston puolelle proletariaattia vastaan. Heidän kompromissinsa imperialismin rosvojen kanssa oli alusta loppuun saakka imperialististen rosvojen rikoskumppaneina olemista.
[6] Eduard Bernstein — saksalainen sosialidemokraatti, tunnettu ns. revisionistisen aatesuuntauksen teoreettisena kehittelijänä. Toim.
[7] Carl Legien — saksalainen ay-toimitsija, kansanedustaja ja oikeistososialidemokraatti. Toim.
[8] Spartakistit — »Spartakus»-liiton jäsenet; liitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan aikana tammikuussa 1916 Karl Liebknechtin, Rosa Luxemburgin, Franz Mehringin, Clara Zetkinin y.m. johdolla. Huhtikuussa 1917 spartakistit liittyivät keskustalaiseen Saksan riippumattomaan sosialidemokraattiseen puolueeseen (USPD) säilyttäen siinä organisatorisen itsenäisyytensä. Saksan marraskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 spartakistit erosivat USPD:stä ja perustivat samat vuoden joulukuussa Saksan kommunistisen puolueen. Toim.
[9] Karl Kautsky, Rudolf Hilderding, Georg Ledebour, Arthur Crispien — saksalaisia keskustasuuntausta edustaneita sosialidemokraatteja, jotka olivat mukana Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen (USPD) toiminnassa. Toim.
[10] August Bebel — saksalainen sosialidemokraatti, edusti Saksan työväenliikkeen ns. eisenachilaista suuntausta, joka yhdistyi vuonna 1875 Ferdinand Lassallen opetuksia kannattaneen pohjoissaksalaisen työväenpuolueen (ADAV) kanssa Saksan sosialistiseksi työväenpuolueeksi. Toim.
[11] Politiikkaan ja puolueisiin sopii — vastaavin muutoksin — sama, mikä pitää paikkansa yksityisistä henkilöistä puheen ollen. Viisas ei ole se, joka ei tee virheitä. Sellaisia ihmisiä ei ole eikä voikaan olla. Viisas on se, joka ei tee kovin oleellisia virheitä ja osaa korjata ne helposti ja nopeasti.