Saksan kommunistit, joista meidän nyt on puhuttava, eivät nimitä itseään »vasemmistolaisiksi», vaan — ellen erehdy — »periaatteelliseksi oppositioksi». Mutta allaseuraavasta tekstistä käy ilmi, että heihin sopivat täydellisesti »vasemmistolaisuuden lastentaudin» oireet.
Tuon opposition katsantokannalla oleva »Frankfurt am Mainin paikallisryhmän» julkaisema »Saksan Kommunistisen Puolueen (spartakistien liiton) jakaantuminen» niminen kirjanen selittää äärimmäisen havainnollisesti, tarkasti, selvästi ja suppeasti tämän opposition katsantokantojen olemuksen. Muutamat lainaukset riittävät tutustuttamaan lukijat tuohon olemukseen:
»Kommunistinen puolue on mitä jyrkimmän luokkataistelun puolue...»
»...Poliittisesti tämä siirtymäkausi» (kapitalismin ja sosialismin välillä) »on proletariaatin diktatuurin aikakautta...»
»...Herää kysymys: minkä pitää olla diktatuurin toteuttajana: k o m m u n i s t i s e n p u o l u e e n k o v a i p r o l e t a a r i l u o k a n ? . . Pitääkö periaatteessa pyrkiä kommunistisen puolueen diktatuuriin vai proletaariluokan diktatuuriin?»...
(Kursivointi lainauksessa kaikkialla originaalin mukaan.)
Edelleen kirjasen kirjoittaja syyttää Saksan kommunistisen puolueen »Keskusta» siitä, että tämä »Keskus» hakee tietä liittoutuakseen Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen kanssa ja että tämä »Keskus» on herättänyt »kysymyksen kaikkien poliittisten taistelukeinojen periaatteellisesta tunnustamisesta», m.m. parlamentarismin tunnustamisesta, vain voidakseen verhota todelliset pyrkimyksensä, pääpyrkimyksensä — päästä liittoutumaan riippumattomien kanssa. Ja kirjasessa sanotaan edelleen:
»Oppositio on valinnut toisen tien. Se on sitä mieltä, että kysymys kommunistisen puolueen herruudesta ja puolueen diktatuurista on vain taktiikkakysymys. Joka tapauksessa kommunistisen puolueen herruus on kaikkinaisen puolueherruuden viimeinen muoto. Periaatteessa on pyrittävä proletaariluokan diktatuuriin. Ja puolueen kaikkien toimenpiteiden, sen organisaation, sen taistelumuodon, sen strategian ja taktiikan on oltava sen mukaisia. Tätä vastaavasti on torjuttava mitä jyrkimmin kaikenlaiset kompromissit muiden puolueiden kanssa, kaikkinainen palaaminen historiallisesti ja poliittisesti ohitettuihin parlamentaarisen taistelun muotoihin, kaikkinainen luovimis- ja sovittelupolitiikka». »Erikoisesti on kiinnitettävä huomiota varsinaisiin proletaarisiin vallankumoustaistelun menetelmiin. Ja jotta saataisiin mukaan mitä laajimmat proletaariset piirit ja kerrokset, joiden tulee käydä vallankumoustaistelua kommunistisen puolueen johdon alaisina, on luotava uusia mahdollisimman laajapohjaisia ja laajapuitteisia järjestömuotoja. Tällaisena kaikkien vallankumouksellisten ainesten kokoamispaikkana on tehdasjärjestöjen pohjalle rakentuva työväenliitto. Siihen pitää yhdistyä kaikkien työläisten, jotka ovat kannattaneet tunnusta: Pois ammattiliitoista! Taisteleva proletariaatti järjestäytyy siinä mitä laajimmiksi taistelurivistöiksi. Siihen liittymiseksi riittää luokkataistelun, neuvostojärjestelmän ja diktatuurin tunnustaminen. Kaikki sitä seuraava: taistelevien joukkojen myöhäisempi poliittinen kasvatus ja poliittinen orientointi taistelussa on työväenliiton ulkopuolella olevan kommunistisen puolueen tehtäviä...»
»...Siis nykyään on vastakkain kaksi kommunistista puoluetta:
T o i n e n o n j o h t a j a i n p u o l u e , joka pyrkii järjestämään vallankumouksellisen taistelun ja ohjaamaan sitä ylhäältä käsin, suostuu kompromisseihin ja parlamentarismiin saadakseen aikaan sellaisia tilanteita, mitkä soisivat heille mahdollisuuden päästä kokoomushallitukseen, jonka käsissä olisi diktatuuri.
T o i n e n o n j o u k k o p u o l u e , joka toivoo alhaalta käsin tapahtuvaa vallankumoustaistelun nousua ja tunnustaa tässä taistelussa vain yhden selvästi päämäärään johtavan menettelytavan ja noudattaa sitä hyläten kaikki parlamentaariset ja opportunistiset menettelytavat; tämä ainoa menettelytapa on porvariston ehdoton kukistaminen tarkoituksena pystyttää sitten proletariaatin luokkadiktatuuri sosialismin toteuttamiseksi...» »...
Siellä johtajien diktatuuri — täällä joukkojen diktatuuri! sellainen on tunnuksemme».
Tällaiset ovat ne oleellisimmat ajatukset, jotka luonnehtivat Saksan kommunistisessa puolueessa olevan opposition katsantokantoja.
Nämä järkeilyt luettuaan jokainen bolshevikki, joka on ollut tietoisesti mukana tai läheisesti seurannut bolshevismin kehitystä vuodesta 1903 saakka, sanoo heti: »perin vanhaa, kauan sitten tunnettua pötyä! tavatonta 'vasemmistolaista' lapsellisuutta!»
Mutta tarkastelkaamme lähemmin näitä järkeilyjä.
Jo yksin kysymyksenasettelu: »puolueenko diktatuuri v a i luokan diktatuuri? johtajienko diktatuuri (puolue) v a i joukkojen diktatuuri (puolue)?» todistaa aivan uskomatonta ja auttamatonta ajatuksen sekavuutta. Ihmiset yrittävät keksiä jotain aivan erikoista ja viisasteluvimmassaan muuttuvat naurettaviksi. On yleisesti tunnettua, että joukot jakaantuvat luokkiin; että joukot ja luokat voidaan asettaa toistensa vastakohdiksi vain, jos yleensä suunnaton enemmistö, jaottelematta sitä osiin sen mukaisesti, mikä asema sillä on yhteiskunnallisessa tuotantojärjestelmässä, asetetaan niiden ryhmien vastakohdaksi, joilla on erikoinen asema yhteiskunnallisessa tuotantojärjestelmässä; että ainakin nykyisissä sivistysmaissa luokkia johtavat tavallisesti ja useimmiten poliittiset puolueet; että poliittisia puolueita johtavat tavallisesti enemmän tai vähemmän vakiintuneet ryhmät, jotka koostuvat arvovaltaisimmista, vaikutusvaltaisimmista, kokeneimmista, kaikkein vastuunalaisimpiin tehtäviin valituista henkilöistä, joita sanotaan johtajiksi. Kaikki nämä ovat aapistotuuksia. Kaikki tämä on yksinkertaista ja selvää. Minkä vuoksi sen asemesta tarvittiin moista sekasotkua? jotakin uutta volapük'iä? Toisaalta ihmiset ovat näköjään sotkeutuneet jouduttuaan vaikeaan tilanteeseen, jolloin puolueen nopea muuttuminen legaalisesta illegaaliseksi ja päinvastoin rikkoo johtajien, puolueiden ja luokkien väliset tavalliset, normaalit, yksinkertaiset suhteet. Saksassa, kuten muissakin Euroopan maissa, on totuttu liiaksi legaalisuuteen, totuttu valitsemaan »johtajat» vapaasti ja säännöllisesti puolueen sääntömääräisissä edustajakokouksissa, ottamaan vaivattomasti selvää puolueen luokkakokoomuksesta parlamenttivaalien, kokousten, lehdistön, ammattiyhdistyksissä ja muissa liitoissa vallitsevien mielialojen j.n.e. perusteella. Kun vallankumouksen myrskyisän kulun ja kansalaissodan kehittymisen vuoksi tästä tavallisesta tilasta on pitänyt siirtyä nopeasti legaalisen ja illegaalisen toiminnan vuorotteluun, ryhtyä yhdistämään niitä, käyttämään »epämukavia» ja »epädemokraattisia» menettelytapoja »johtajaryhmien» nimittämisessä tai muodostamisessa tai säilyttämisessä, niin ihmiset ovat joutuneet hämmennyksiin ja alkaneet keksiä aivan mahdottomia. Nähtävästi hollantilaiset »tribuunalaiset»,[12] jotka onnettomuudekseen ovat syntyneet pienessä maassa, jossa legaalisuus on perinteellistä ja edellytyksiltään erittäin erioikeudellista ja erittäin pysyvää, eivätkä ole koskaan nähneet legaalisuuden ja illegaalisuuden vuorottelua, ovat itse sotkeutuneet ja joutuneet ymmälle ja auttaneet typeryyksien keksimistä.
Toisaalta on havaittavissa, että käytetään aivan harkitsematta ja sopimattomasti sellaisia aikamme »muoti»-sanoja kuin »joukot» ja »johtajat». Ihmiset ovat kuulleet paljon kaikenlaista ja painaneet lujasti mieleensä hyökkäilyt »johtajia» vastaan, »johtajien» ja »joukkojen» vastakkainasettelun, mutta eivät ole kyenneet ajattelemaan, mistä on kysymys, eivätkä tekemään asiaa itselleen selväksi.
»Johtajien» ja »joukkojen» välinen ristiriita antoi tietää itsestään kaikissa maissa erittäin selvästi ja räikeästi imperialistisen sodan lopulla ja sen jälkeen. Marx ja Engels selittivät vuosina 1852—1892 monta kertaa tämän ilmiön perussyitä Englannin esimerkin pohjalla. Englannin monopoliasemasta johtui, että »joukkojen» keskuudesta nousi puolittain pikkuporvarillista, opportunistista »työläisaristokratiaa». Tämän työläisaristokratian johtajia siirtyi alituiseen porvariston puolelle, ja he olivat joko suoranaisesti tai välillisesti porvariston elättejä. Marxilla oli kunnia saada osakseen tuon lurjussakin vihat sen johdosta, että hän leimasi avoimesti heidät kavaltajiksi. Uusin (XX vuosisadan) imperialismi loi etuoikeutetun monopoliaseman eräille kehittyneimmille maille, ja tällä pohjalla II Internationalessa ilmaantui kaikkialla tyypillisiä petturijohtajia, opportunisteja ja sosialishovinisteja, jotka ajoivat oman kuppikuntansa, työläisaristokratiakerroksensa etuja. Opportunistiset puolueet irtaantuivat »joukoista», s.o. työtätekevien laajoista kerroksista, työtätekevien enemmistöstä, huonoimmin palkatuista työläisistä. Vallankumouksellisen proletariaatin voitto on mahdoton, ellei taistella tätä pahaa vastaan, paljasteta, leimata häpeällä ja karkoteta pois opportunistisia sosialistiluopiojohtajia; tällaista politiikkaa III Internationale onkin ajanut.
On naurettavan järjetöntä ja typerää puhua tämän johdosta y l e e n s ä joukkojen diktatuurin ja johtajien diktatuurin vastakkainasettamisesta. Varsin huvittavaa on, että itse asiassa vanhojen johtajien tilalle, jotka katsovat tavallisia asioita yleisinhimilliseltä kannalta, nostetaan esiin (»alas johtajat» tunnuksen varjolla) uusia johtajia, jotka puhuvat aivan mahdotonta pötyä ja palturia. Sellaisia ovat Saksassa Lauffenberg, Wolfheim, Horner,[13] Karl Schröder, Friedrich Wendell ja Karl Erler.[14] Tämän viimeksi mainitun yritykset »syventää» kysymystä ja julistaa poliittiset puolueet yleensä tarpeettomiksi ja »porvarillisiksi» ovat jotain niin mahdottoman järjetöntä, ettei voi muuta kuin ihmetellä. Totta totisesti: pieni virhe voidaan aina paisuttaa hirvittävän suureksi, jos siitä pidetään uppiniskaisesti kiinni, jos sitä perustellaan syvällisesti, jos se »viedään loppuun saakka».
Oppositio päätyi lopulta puolueen ja puoluekurin kieltämiseen. Ja se on samaa kuin proletariaatin täydellinen aseistariisuminen porvariston eduksi. Se on nimenomaan sitä pikkuporvarillista hajanaisuutta, horjuvaisuutta, kykenemättömyyttä itsehillintään, yhdistymiseen ja johdonmukaiseen toimintaan, mikä vie jokaisen proletaarisen vallankumousliikkeen kiertämättä turmioon, jos sille annetaan periksi. Kommunismin kannalta puolueen kieltäminen merkitsisi hyppäystä kapitalismin romahduksen aatosta (Saksassa) ei kommunismin alimpaan eikä keskimmäiseen, vaan sen korkeimpaan vaiheeseen. Me otamme Venäjällä parhaillaan (kolmantena vuonna porvariston kukistamisen jälkeen) ensimmäisiä askeleita siirtyäksemme kapitalismista sosialismiin eli kommunismin alimpaan vaiheeseen. Luokat ovat säilyneet ja säilyvät kaikkialla vuosikausia senkin jälkeen, kun proletariaatti on ottanut vallan. Kenties Englannissa, jossa ei ole talonpoikia (mutta on kuitenkin pienyrittäjiä!), tämä ajanjakso on oleva lyhyempi. Luokkien hävittäminen ei merkitse ainoastaan tilanherrain ja kapitalistien karkottamista — sen me teimme verrattain helposti —, vaan se merkitsee myös pien-tavarantuottajain poistamista. Mutta näitähän e i v o i d a k a r k o t t a a eikä nujertaa, vaan heidän kanssa täytyy oppia elämään sovussa, nämä voidaan (ja pitääkin) muuttaa, kasvattaa toisenlaisiksi vain hyvin pitkällisen, aikaa vaativan ja varovaisen organisatorisen työn avulla. Nämä ympäröivät proletariaatin joka puolelta pikkuporvarillisella ilmapiirillä, myrkyttävät sillä proletariaattia, turmelevat sillä proletariaattia ja aiheuttavat alinomaa proletariaatin keskuudessa tämän tästä toistuvaa pikkuporvarillista selkärangattomuutta, hajanaisuutta ja individualismia, innostuksen vaihtumista alakuloisuuteen. Kaiken tämän vastustamiseksi proletariaatin poliittisessa puolueessa täytyy olla mitä ankarin sentralisaatio ja kuri, jotta proletariaatti voisi suorittaa oikein, menestyksellisesti, voittoisasti organisatorisen tehtävänsä (mikä onkin sen tärkein tehtävä). Proletariaatin diktatuuri on sitkeää, veristä ja veretöntä, väkivaltaista ja rauhallista, aseellista ja taloudellista, kasvatuksellista ja hallinnollista taistelua vanhan yhteiskunnan voimia ja perinteitä vastaan. Miljoonien ja kymmenien miljoonien ihmisten tottumuksen voima on mitä pelottavin voima. Tätä taistelua ei voida käydä menestyksellisesti ilman rautaista ja taistelussa karaistunutta puoluetta, joka nauttii kyseellisen luokan kaikkien rehellisten ainesten luottamusta, ilman puoluetta, joka kykenee seuraamaan joukkojen mielialaa ja vaikuttamaan siihen. Keskittyneen suurporvariston voittaminen on tuhat kertaa helpompaa kuin miljoonien ja miljoonien pienyrittäjien »voittaminen», vaikka juuri nämä jokapäiväisellä, arkisella, näkymättömällä, huomaamattomalla, rappeuttavalla toiminnallaan saavat aikaan niitä tuloksia, joita porvaristo tarvitsee ja jotka synnyttävät porvaristoa uudelleen. Joka heikentää vaikkapa hiukankin proletariaatin puolueen rautaista kuria (erikoisesti proletariaatin diktatuurin aikana), hän auttaa tosiasiallisesti porvaristoa proletariaatin vahingoksi.
Rinnan johtajia — puoluetta — luokkaa — joukkoja koskevan kysymyksen kanssa on asetettava kysymys »taantumuksellisista» ammattiliitoista. Mutta ensin haluan esittää vielä pari loppuhuomautusta puolueemme kokemusten nojalla. Meidän puolueessamme on aina hyökkäilty »johtajain diktatuuria» vastaan: ensi kerran muistan sellaisia hyökkäilyjä tapahtuneen vuonna 1895, jolloin puoluetta ei muodollisesti vielä ollut olemassa, mutta Pietarissa oli muodostumassa keskusryhmä ja sen oli otettava tehtäväkseen eri kaupunkipiirien puolueryhmien johto. Puolueemme 9:nnessä edustajakokouksessa (huhtikuussa 1920) esiintyi pienehkö oppositio, joka myös puhui »johtajain diktatuuria», »harvainvaltaa» j.n.e. vastaan. Siksi saksalaisten keskuudessa esiintyvä »vasemmistokommunismin» »lastentauti» ei lainkaan ihmetytä, se ei ole mikään uusi eikä hirveä. Tämä tauti menee ohi vaarattomasti ja elimistö jopa vahvistuukin sen jälkeen. Toisaalta legaalisen ja illegaalisen toiminnan nopea vaihtelu, jolloin on välttämätöntä »piilottaa», konspiroida erikoisesti juuri pääesikunta, juuri johtajat, johti meillä toisinaan peräti vaarallisiin ilmiöihin. Pahinta oli se, että vuonna 1912 bolshevikkien Keskuskomiteaan soluttautui provokaattori, Malinovski. Hän poltti monia kymmeniä parhaita ja erittäin uskoilisia tovereita toimittaen heidät pakkotyövankiloihin ja jouduttaen monien kuolemaa. Se, ettei hän pystynyt saamaan aikaan vieläkin pahempaa, johtui siitä, että olimme yhdistäneet legaalisen ja illegaalisen toiminnan toisiinsa oikein. Voittaakseen luottamuksemme Malinovskin täytyi puolueen Keskuskomitean jäsenenä ja Duuman edustajana auttaa meitä perustamaan julkisia päivälehtiä, jotka kykenivät tsarismin vallitessakin käymään taistelua menshevikkien opportunismia vastaan ja tekemään tunnetuiksi bolshevismin perusteita vastaavalla tavalla verhotussa muodossa. Toimittaessaan toisella kädellään kymmeniä ja taas kymmeniä bolshevistisen liikkeen parhaita työntekijöitä pakkotyövankiloihin ja kuolemaan Malinovskin oli pakko toisella kädellään auttaa kymmenien ja taas kymmenien tuhansien uusien bolshevikkien kasvattamista julkisen sanomalehdistön avulla. Tätä seikkaa sietäisi miettiä tarkasti niiden saksalaisten (ja samoin englantilaisten ja amerikkalaisten, ranskalaisten ja italialaisten) tovereiden, joiden on nyt opittava harjoittamaan vallankumouksellista toimintaa taantumuksellisissa ammattiliitoissa.[16]
Monissa maissa, m.m. kehittyneimmissä maissa, porvaristo soluttaa epäilemättä nyt ja on soluttava vastaisuudessakin provokaattoreita kommunistisiin puolueisiin. Yhtenä taistelukeinona tuota vaaraa vastaan on legaalisen ja illegaalisen toiminnan taitava yhdistäminen.
[12] Hollantilaisiksi »tribuunalaisiksi» Lenin nimittää Hollannin kommunistisen puolueen jäseniä. Alunperin he olivat Hollannin sosialidemokraattisen työväenpuolueen vasemmistoryhmä, joka perusti vuonna 1907 sanomalehden »Tribuuna» (»De Tribune»). Vuonna 1909 tribuunalaiset erotettiin sosialidemokraattisesta työväenpuolueesta ja he perustivat itsenäisen puolueen (Hollannin sosialidemokraattisen puolueen). Vuonna 1918 tribuunalaiset osallistuivat Hollannin kommunistisen puolueen perustamiseen. Toim.
[13] Horner — Anton Pannekoek. Toim.
[14] »Kommunistinen Työväenlehti»[15] (Hampurissa ilmestyvä, No 32, 7. 11. 1920, Karl Erlerin kirjoitus: »Puolueen hajallelasku»): »Työväenluokka ei voi hävittää porvarillista valtiota hävittämättä porvarillista demokratiaa, eikä se voi hävittää porvarillista demokratiaa hävittämättä puolueita.»
Kaikkein sekapäisimmät romaanisten maiden syndikalistit ja anarkistit saavat »hyvitystä»: vakaat saksalaiset, jotka ilmeisesti pitävät itseään marxilaisina (mainitussa lehdessä julkaisemissaan artikkeleissa K. Erler ja K. Horner todistelevat varsin vakaasti pitävänsä itseään edustavina marxilaisina ja puhuvat kerrassaan naurettavasti tavatonta pötyä, osoittaen siten, etteivät he käsitä marxilaisuuden aakkosiakaan), puhuvat aivan sopimattomia asioita. Pelkkä marxilaisuuden tunnustaminen ei vielä varjele virheiltä. Venäläiset tietävät sen erittäin hyvin, sillä marxilaisuus oli perin usein »muodissa».
[15] »Kommunistinen työväenlehti» (»Kommunistische Arbeiterzeitung») — Saksan kommunistisesta puolueesta (spartakisteista) 1919 eronneiden vasemmistokommunistien ryhmän äänenkannattaja. Toim.
[16] Malinovski oli vankina Saksassa. Kun hän palasi Venäjälle bolshevikkien ollessa jo vallassa, hänet pantiin heti syytteeseen rikoksistaan ja työläisemme ampuivat hänet. Menshevikit hyökkäilivät erittäin kiukkuisesti meitä vastaan sen erehdyksemme takia, että provokaattori oli päässyt puolueemme Keskuskomiteaan. Mutta kun me Kerenskin vallan aikana vaadimme Duuman puheenjohtajan Rodzjankon vangitsemista ja syytteeseen asettamista, koska Rodzjanko oli jo ennen sotaa saanut tietää Malinovskin provokatorisesta toiminnasta, mutta ei ollut ilmoittanut siitä Duuman trudovikeille eikä työläisedustajille, niin vaatimustamme eivät kannattaneet menshevikit eivätkä eserrät, jotka olivat Kerenskin mukana hallituksessa, ja niin Rodzjanko sai jäädä vapaaksi ja pääsi esteettömästi menemään Denikinin puolelle.