Vallankumouksen valmistelun vuodet (1903–1905). Suuren myrskyn lähestyminen tuntuu kaikkialla. Kaikki luokat ovat käymistilassa ja varustautuvat. Ulkomailla emigranttilehdistö asettaa teoreettisesti kaikki vallankumouksen pääkysymykset. Kolmen tärkeimmän luokan edustajat, kolmen poliittisen päävirtauksen: liberaalisen porvariston, pikkuporvarillisten kansanjoukkojen (verhottuna »sosialidemokraattisen» ja »sosialivallankumouksellisen» suuntauksen kylteillä) sekä vallankumouksellisen proletariaatin edustajat ennakoivat ja valmistelevat lähestyvää luokkien avointa taistelua käymällä mitä kiivainta taistelua ohjelmallisista ja taktillisista näkökannoista. Silloisesta lehdistöstä voidaan (ja pitääkin) huomata itumuodossaan kaikki ne kysymykset, joista joukot kävivät aseellista taistelua vuosina 1905–1907 ja 1917–1920. Ja näiden kolmen pääsuunnan välillä on tietysti vaikka kuinka paljon väli-, siirtymämuotoja, epämääräisiä muodostelmia. Oikeammin: lehdistön, puolueiden, ryhmäkuntien ja ryhmien taistelussa kristalloituvat ne aatteellis-poliittiset suunnat, jotka ovat todella luokkasuuntia; luokat takovat itselleen tarvittavia aatteellis-poliittisia aseita lähestyviä suurtaisteluja varten.
Vallankumousvuodet (1905–1907). Kaikki luokat esiintyvät avoimesti. Kaikki ohjelmalliset ja taktilliset kannat tarkistetaan joukkojen toiminnalla. Lakkotaistelu on ennen näkemättömän laajaa ja kärkevää. Taloudelliset lakot kasvavat poliittisiksi ja poliittiset lakot kapinaksi. Käytännössä tarkistetaan johtavan proletariaatin sekä johdettavan, häilyvän ja horjuvan talonpoikaiston väliset suhteet. Taistelun kehittyessä luonnonvoimaisesti syntyy neuvostojärjestömuoto. Silloiset kiistat Neuvostojen merkityksestä ennakoivat jo vuosien 1917–1920 suurtaistelua. Parlamentaaristen ja ei-parlamentaaristen taistelumuotojen, parlamentarismin boikottitaktiikan ja parlamenttiin osallistumistaktiikan, legaalisten ja illegaalisten taistelumuotojen vaihtelu samoin kuin niiden keskinäissuhteet ja yhteydet — kaikki se on hämmästyttävän runsassisältöistä. Tämän kauden jokainen kuukausi opetti poliittisen tiedon alkeita — niin joukoille kuin johtajille, niin luokille kuin puolueillekin — yhtä paljon kuin kokonainen vuosi »rauhallisen» »perustuslaillisen» kehityksen kaudella. Ilman vuoden 1905 »kenraaliharjoitusta» ei Lokakuun vallankumouksen voitto vuonna 1917 olisi ollut mahdollinen.
Taantumusvuodet (1907–1910). Tsarismi on voittanut. Kaikki vallankumoukselliset ja oppositiopuolueet on lyöty. Masennusta, ryhdittömyyttä, hajaannusta, hoipertelua, luopuruutta ja pornografiaa politiikan asemesta. Viehättyminen filosofiseen idealismiin voimistuu; mystillisyys vastavallankumouksellisten mielialojen ilmenemismuotona. Mutta samalla juuri suuri tappio koituu vallankumouksellisille puolueille ja vallankumoukselliselle luokalle todelliseksi ja mitä hyödyllisimmäksi opetukseksi, se opettaa niille historiallista dialektiikkaa, opettaa ne ymmärtämään poliittista taistelua, opettaa niille poliittisen taistelun käymisen taitoa. Hädässä ystävä tunnetaan. Lyödyt armeijat oppivat hyvin.
Voittaneen tsarismin on pakko hävittää pikaisessa järjestyksessä esiporvarillisen, patriarkaalisen elämänmuodon jätteitä Venäjällä. Venäjän porvarillinen kehitys edistyy erittäin nopeasti. Sellaiset luulot, että voidaan olla luokkien ulkopuolella, luokkien yläpuolella, että voidaan välttää kapitalismi, pettävät. Luokkataistelu saa aivan uusia muotoja ja ilmenee sitä selvemmin.
Vallankumouksellisten puolueiden on opittava lisää. Ne ovat oppineet hyökkäämään. Nyt täytyy ymmärtää, että tämän tiedon lisäksi on opittava tietämään, miten on oikeampaa perääntyä. Täytyy ymmärtää — ja vallankumouksellinen luokka oppii ymmärtämään sen katkerasta kokemuksestaan —, ettei voida voittaa, ellei ole opittu oikein hyökkäämään ja oikein perääntymään. Kaikista lyödyiksi tulleista oppositio- ja vallankumouspuolueista bolshevikit perääntyivät parhaassa järjestyksessä, heidän »armeijansa kärsi vähiten menetyksiä ja he säilyttivät ydinjoukostaan enemmän kuin muut, heidän keskuudessaan hajaannus (sen syvyyden ja auttamattomuuden kannalta) ja demoralisaatio oli vähäisintä, ja he olivat kykenevämpiä ryhtymään jälleen toimimaan laajemmassa mitassa, oikeammin ja tarmokkaammin kuin muut. Ja bolshevikit pystyivät siihen vain siksi, että he paljastivat säälimättä ja karkottivat joukostaan ne, jotka olivat vallankumouksellisia vain sanoissa eivätkä halunneet ymmärtää, että oli peräännyttävä, että oli osattava perääntyä, että oli ehdottomasti opittava toimimaan legaalisesti mitä taantumuksellisimmissa parlamenteissa, mitä taantumuksellisimmissa ammatti-, osuustoiminta-, vakuutus- ja muissa sellaisissa järjestöissä.
Nousun vuodet (1910–1914). Nousu oli ensin tavattoman hidasta, mutta sitten, vuoden 1912 Lenan tapahtumain jälkeen, jonkin verran nopeampaa. Ennen kuulumattomia vaikeuksia voittaen bolshevikit syrjäyttivät menshevikit, joiden merkityksen porvariston asiamiehinä työväenliikkeessä koko porvaristo ymmärsi varsin hyvin vuoden 1905 jälkeen ja joita koko porvaristo sen vuoksi tuki tuhansin tavoin taistelussa bolshevikkeja vastaan. Bolshevikit eivät olisi koskaan onnistuneet siinä, elleivät he olisi noudattaneet oikeaa taktiikkaa — harjoittaneet illegaalista toimintaa ja samalla käyttäneet ehdottomasti hyväkseen »legaalisia mahdollisuuksia». Mitä taantumuksellisimmassa Duumassa bolshevikit saivat puolelleen koko työväenkuurian.
Ensimmäinen imperialistinen maailmansota (1914–1917). Julkinen parlamenttitoiminta, vaikka »parlamentti» onkin äärimmäisen taantumuksellinen, on mitä suurimmaksi hyödyksi vallankumouksellisen proletariaatin puolueelle, bolshevikeille. Duuman bolshevikkiedustajat joutuvat Siperiaan. Emigranttilehdistössämme kuvastuvat täysin sosiali-imperialismin, sosialishovinismin, sosialipatriotismin, epäjohdonmukaisen ja johdonmukaisen internationalismin ja pasifismin kaikki vivahteet sekä pasifististen harhaluulojen vallankumouksellinen kieltäminen. Kun sota oli riistänyt ylistetyn »legaalisen» toimintavapauden kaikissa kehittyneissä maissa, II Internationalen oppineet pölhöt ja vanhat ämmät, jotka nyrpistivät nenäänsä halveksivasti ja ylimielisesti Venäjän sosialismin »ryhmäkuntien» paljoudelle ja niiden välisen taistelun kiivaudelle, eivät kyenneet järjestämään lähimainkaan niin vapaata (illegaalista) mielipiteiden vaihtoa eivätkä niin vapaata (illegaalista) oikeiden katsantokantojen muokkaamista kuin venäläiset vallankumoukselliset järjestivät Sveitsissä ja useissa muissa maissa. Juuri siksi sekä suoranaiset sosialipatriootit että »kautskylaiset» ovat kaikissa maissa osoittautuneet pahimmiksi proletariaatin pettureiksi. Ja kun bolshevismi kykeni voittamaan vuosina 1917–1920, tämän voiton tärkeimpiä syitä oli se, että bolshevismi oli jo vuoden 1914 lopulta saakka paljastanut armotta sosialishovinismin ja »kautskylaisuuden» (jota Ranskassa vastaa longuetlaisuus[2], Englannissa Riippumattoman työväenpuolueen[3] ja fabianilaisten[4] johtajain ja Italiassa Turatin katsomukset j.n.e.) inhottavuuden, konnamaisuuden ja halpamaisuuden, ja joukot tulivat sitten omasta kokemuksestaan yhä enemmän vakuuttuneiksi bolshevikkien katsantokantojen oikeellisuudesta.
Venäjän toinen vallankumous (vuoden 1917 helmikuusta lokakuuhun). Tsarismin tavaton vanhentuneisuus ja vanhanaikaisuus oli luonut (mitä piinallisimman sodan iskujen ja rasitusten avulla) tavattoman suuren hävittävän voiman, joka suuntautui sitä vastaan. Venäjä muuttui muutamassa päivässä demokraattiseksi porvarilliseksi tasavallaksi, joka oli — sodan oloissa — vapaampi kuin mikään muu maa. Oppositio- ja vallankumouspuolueiden johtajat alkoivat muodostaa hallitusta aivan kuin kaikkein »tiukimman parlamentarismin» mukaisissa tasavalloissa, ja parlamentin, vaikkapa taantumuksellisimmankin parlamentin, oppositiopuolueen johtajan nimi auttoi tätä johtajaa suorittamaan sittemmin johtajanosan vallankumouksessa.
Menshevikit ja »sosialistivallankumoukselliset» omaksuivat mainiosti muutamassa viikossa kaikki II Internationalen eurooppalaisten sankarien, ministerisosialistien ja muiden opportunistihylkiöiden kaikki menettely- ja käytöstavat, todisteluperusteet ja sofismit. Kaikki mitä saamme nyt lukea Scheidemanneista ja Noskesta, Kautskysta ja Hilferdingistä, Renneristä ja Austerlitzista, Otto Bauerista ja Fritz Adlerista, Turatista ja Longuet'sta, Englannin fabianilaisista ja Riippumattoman työväenpuolueen johtajista, kaikki se tuntuu meistä olevan (ja todella onkin) vanhan ja tutun nuotin ikävää toistamista ja kertaamista. Kaiken sen olemme jo nähneet menshevikeillä. Historia on tehnyt kepposen ja pannut takapajuisen maan opportunistit ehättämään monien kehittyneiden maiden opportunistien edelle.
Kun kaikki II Internationalen sankarit kärsivät vararikon ja nolasivat itsensä Neuvostojen ja Neuvostovallan merkitystä ja osuutta koskevassa kysymyksessä, kun tässä kysymyksessä erikoisen »räikeästi» nolasivat itsensä ja sekaantuivat II Internationalesta vastikään eronneiden kolmen sangen tärkeän puolueen (nimittäin Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen[5], Ranskan longuetlaisten puolueen ja Englannin riippumattoman työväenpuolueen) johtajat, kun he kaikki osoittautuivat pikkuporvarillisen demokratian ennakkoluulojen orjiksi (täysin vuoden 1848 pikkuporvarien hengessä, jotka sanoivat olevansa »sosialidemokraatteja»), niin menshevikkien esimerkki oli jo näyttänyt meille kaiken sen. Historia teki sellaisen kepposen, että Venäjällä syntyivät vuonna 1905 Neuvostot, että helmi–lokakuussa 1917 niitä väärensivät menshevikit, jotka kärsivät täydellisen vararikon, kun eivät ymmärtäneet niiden osuutta ja merkitystä, ja että nyt on koko maailmassa syntynyt Neuvostovalta-aate, joka leviää tavattoman nopeasti kaikkien maiden proletariaatin keskuuteen, samalla kun II Internationalen vanhat sankarit kärsivät niin kuin meidän menshevikkimmekin kaikkialla vararikon, kun he eivät ymmärrä Neuvostojen osuutta ja merkitystä. Kokemus on osoittanut, että proletaarisen vallankumouksen eräissä varsin oleellisissa kysymyksissä kaikki maat joutuvat kiertämättä käymään läpi sen, minkä Venäjä on käynyt.
Bolshevikit aloittivat sangen varovasti voittoisan taistelunsa parlamentaarista (itse asiassa) porvarillista tasavaltaa ja menshevikkejä vastaan, eikä sen valmistelu käynyt niinkään yksinkertaisesti, vaikka Euroopassa ja Amerikassa nyt usein tavataankin sellaisia käsityksiä. Tuon kauden alussa emme kehottaneet kukistamaan hallitusta, vaan selitimme, että sen kukistaminen on mahdotonta, ellei ensin saada aikaan muutoksia Neuvostojen kokoonpanossa ja mielialoissa. Emme julistaneet porvarillista parlamenttia, perustavaa kokousta, boikottiin, vaan sanoimme, sanoimme virallisesti puolueen nimessä puolueemme huhtikuun konferenssista (1917) lähtien, että porvarillinen tasavalta perustavine kokouksineen on parempi kuin samanlainen tasavalta ilman perustavaa kokousta, mutta että »työläisten ja talonpoikain» tasavalta, Neuvostotasavalta, on parempi kuin mikään porvarillis-demokraattinen, parlamentaarinen tasavalta. Ilman tällaista varovaista, perusteellista, harkittua ja pitkällistä valmistelua emme olisi kyenneet saavuttamaan voittoa lokakuussa 1917 emmekä säilyttämään sitä.
[2] Longuetlaisuus — keskustalainen virtaus Jean Longuet'n johtamassa Ranskan sosialistisessa puolueessa. Toim.
[3] Englannin riippumaton työväenpuolue (Independent Labour Party) perustettiin vuonna 1893. Puolueen johdossa olivat James Keir Hardie, R. MacDonald y.m. Toim.
[4] Fabianilaiset — reformistisen »Fabianilaisen yhdistyksen» jäsenet; yhdistyksen perusti liberaalis-radikaalinen intellektuelliryhmä Englannissa vuonna 1884. Toim.
[5] Saksan riippumaton sosialidemokraattinen puolue — vuoden 1917 huhtikuussa perustettu keskustasuuntausta edustanut puolue. Huomattava osa puolueesta liittyi joulukuussa 1920 Saksan kommunistiseen puolueeseen. Vuonna 1922 riippumattomat yhtyivä jälleen Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen. Toim.