Ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen, kun proletariaatti oli vallannut valtiovallan Venäjällä (25. X. — 7. XI. 1917), saattoi näyttää siltä, että takapajuisen Venäjän suuri eroavuus Länsi-Euroopan kehittyneimpiin maihin verraten saa proletariaatin vallankumouksen noissa maissa näyttämään hyvin vähän meidän vallankumouksemme kaltaiselta. Nyt meillä on jo melko runsaasti kansainvälistä kokemusta, joka osoittaa mitä selvimmin, että vallankumouksemme eräillä peruspiirteillä ei ole vain paikallinen, puhtaasti kansallinen, vain Venäjään rajoittuva, vaan kansainvälinen merkitys. En puhu tässä kansainvälisestä merkityksestä sanan laajassa mielessä: että kaikilla eikä ainoastaan eräillä vallankumouksemme peruspiirteillä ja monilla toisarvoisilla piirteillä on kansainvälinen merkitys siinä mielessä, että se vaikuttaa kaikkiin maihin. Ei, vaan sanan ahtaimmassa mielessä, s.o. tarkoittaen kansainvälisellä merkityksellä meidän tapahtumiemme kansainvälistä kantavuutta eli niiden toistumisen historiallista väistämättömyyttä kansainvälisessä mitassa, täytyy tunnustaa, että vallankumouksemme eräillä peruspiirteillä on sellainen merkitys.
Olisi tietysti peräti virheellistä liioitella tätä totuutta ja ulottaa se koskemaan muitakin kuin vallankumouksemme eräitä peruspiirteitä. Aivan samoin olisi virheellistä olla ottamatta huomioon sitä, että proletaarisen vallankumouksen voitettua vaikkapa yhdessäkin kehittyneimmistä maista todennäköisesti tapahtuu jyrkkä käänne, nimittäin: Venäjä muuttuu kohta sen jälkeen mallimaasta taas jälkeenjääneeksi ("neuvostollisessa" ja sosialistisessa mielessä jälkeenjääneeksi) maaksi.
Mutta historian nykyisellä ajankohdalla asianlaita on nimenomaan siten, että Venäjän esimerkki näyttää kaikille maille yhtä ja toista ja varsin oleellistakin niiden omasta kiertämättömästä ja läheisestä tulevaisuudesta. Eturivin työläiset kaikissa maissa ovat aikoja sitten käsittäneet sen, — ja vieläkin useammin on käynyt niin, että he eivät ole sitä niinkään käsittäneet kuin vallankumouksellisen luokan vaistolla tunteneet ja aavistaneet sen. Siitä syystä Neuvostovallalla sekä bolshevistisen teorian ja taktiikan perusteilla on kansainvälistä »merkitystä» (sanan ahtaassa merkityksessä). Sitä eivät ole käsittäneet II Internationalen »vallankumoukselliset» johtajat, sellaiset kuin Kautsky Saksassa, Otto Bauer ja Friedrich Adler Itävallassa, jotka ovatkin sen vuoksi osoittautuneet taantumuksellisiksi, pahimman opportunismin ja sosialiluopuruuden puolustajiksi. Muuten, Wienissä vuonna 1919 ilmestynyt anonyymi kirjanen »Maailmanvallankumous» (»Weltrevolution», Sozialistische Bücherei, Heft 11; Ignaz Brand[1]) näyttää erittäin havainnollisesti koko tuon ajatuksenjuoksun ja koko ajatuspiirin tai oikeammin koko älyttömyyden, pedanttisuuden, kataluuden sekä työväenluokan etujen kavaltamisen kaikessa pohjattomuudessaan — ja päälle päätteeksi »maailmanvallankumous»-aatteen »puolustamisella» höystettynä.
Mutta tuota kirjasta pitänee käsitellä yksityiskohtaisemmin jolloinkin toiste. Tässä yhteydessä todettakoon vielä vain eräs seikka: hyvin kauan sitten, kun Kautsky oli vielä marxilainen eikä luopio, käsitellessään kysymystä historioitsijana hän ennusti mahdollisesti tulevan sellaisen tilanteen, jolloin Venäjän proletariaatin vallankumouksellisuus on muodostuva esikuvaksi Länsi-Euroopalle. Se oli vuonna 1902, jolloin Kautsky kirjoitti vallankumoukselliseen »Iskra» lehteen artikkelin: »Slaavilaiset ja vallankumous». Hän kirjoitti tuossa artikkelissaan seuraavaa:
»Nykyään taas» (päinvastoin kuin vuonna 1848) »voidaan ajatella, etteivät slaavilaiset ole vain astuneet vallankumouksellisten kansojen riveihin, vaan että myös vallankumouksellisen ajattelun ja vallankumouksellisen toiminnan painopiste siirtyy yhä enemmän slaavilaisten taholle. Vallankumouksellisen liikkeen painopiste on siirtymässä lännestä itään. XIX vuosisadan alkupuoliskolla se oli Ranskassa ja ajoittain Englannissa. Vuonna 1848 myös Saksa astui vallankumouksellisten kansakuntien riveihin... Uusi vuosisata alkaa tapahtumilla, jotka panevat ajattelemaan, että saamme nähdä vallankumouksellisen liikkeen painopisteen siirtyvän edelleenkin, siirtyvän nimittäin Venäjälle... Venäjä, joka on saanut niin paljon vallankumouksellisia vaikutteita Lännestä, voi nyt ehkä itse muodostua vallankumouksellisen tarmon lähteeksi sille. Venäjän kiihtyvä vallankumousliike muodostuu ehkä voimakkaimmaksi tekijäksi, joka ravistaa pois sen raukkamaisen poroporvarillisuuden ja laskelmoivan politikoimisen hengen, mikä on alkanut levitä riveihimme, ja se kiihdyttää uudelleen kirkkaaksi paloksi taisteluhalun ja intomielisen uskollisuuden suurille ihanteillemme. Venäjä on jo aikoja sitten lakannut olemasta Länsi-Euroopalle pelkkä taantumuksen ja itsevaltiuden tukipylväs. Nykyään asianlaita on pikemminkin suorastaan päinvastoin. Länsi-Eurooppa muodostuu Venäjän taantumuksen ja itsevaltiuden tueksi... Venäjän vallankumoukselliset olisivat ehkä jo aikoja sitten tehneet selvää tsaarista, ellei heidän olisi pitänyt taistella samanaikaisesti myös hänen liittolaistaan — Euroopan pääomaa vastaan. Toivokaamme, että tällä kertaa heidän onnistuu tehdä selvää kummastakin vihollisestaan ja että uusi 'pyhä allianssi' romahtaa nopeammin kuin edeltäjänsä. Mutta päättyköönpä nykyinen taistelu Venäjällä kuinka tahansa, niin marttyyrit, joita se valitettavasti synnyttää enemmän kuin riittävästi, eivät uhraa vertaan ja onneaan suotta. Ne hedelmöittävät yhteiskunnallisen kumouksen oraita koko sivistyneessä maailmassa, rehevöittävät ja jouduttavat niiden kasvua. Vuonna 1848 slaavilaiset olivat se paukkuva pakkanen, joka palellutti kansojen kevään kukkaset. Kenties heidän on nyt määrä olla sinä myrskynä, joka särkee taantumuksen jään ja tuo uuden, onnellisen kevään kansoille». (Karl Kautsky, »Slaavilaiset ja vallankumous», artikkeli, joka julkaistiin venäläisessä sosialidemokraattisessa vallankumouksellisessa »Iskra» lehdessä v. 1902, No 18, maaliskuun 10 pnä 1902.)
Miten hyvin Karl Kautsky kirjoittikaan 18 vuotta sitten!
[1] — Sosialistinen kirjasto, 11. vihko: Ignaz Brand. Toim.