Nykyään varmaankin jo melkein jokainen näkee, että bolshevikit eivät olisi pysyneet vallassa edes 2½ kuukautta, saatikka 2½ vuotta, ellei puolueemme olisi ollut mitä ankarimman, todella rautaisen kurin alainen, ellei puolue olisi saanut mitä täydellisintä ja uhrautuvaisinta kannatusta työväenluokan suurten joukkojen, t.s. kaiken sen taholta, mikä työväenluokassa on ajattelevaa, rehellistä, uhrautuvaa, vaikutusvaltaista, kykenevää johtamaan takapajuisia kerroksia taikka saamaan ne mukaansa.
Proletariaatin diktatuuri on uuden luokan kaikkein uhrautuvaisinta ja armottominta sotaa mahtavampaa vihollista vastaan, porvaristoa vastaan, jonka suistaminen vallasta (vaikkapa yhdessäkin maassa) on kymmenkertaistanut sen vastarinnan ja jonka mahti ei ole ainoastaan kansainvälisen pääoman voimassa, porvariston kansainvälisten siteiden voimassa ja lujuudessa, vaan myös tottumuksen voimassa, pientuotannon voimassa. Pientuotantoa on valitettavasti säilynyt maailmassa vielä paljon, hyvin paljon, ja pientuotanto synnyttää kapitalismia ja porvaristoa alituisesti, joka päivä, joka tunti, luonnonvoimaisesti ja joukkomitassa. Kaikkien näiden syiden vuoksi proletariaatin diktatuuri on välttämätön, eikä porvaristoa voida voittaa ilman pitkällistä, sitkeää ja raivokasta sotaa elämästä ja kuolemasta, sotaa, joka vaatii kestävyyttä, kurinalaisuutta, lujuutta, järkähtämättömyyttä ja yhteistahtoa.
Toistan, että proletariaatin voitokkaan diktatuurin kokemus Venäjällä on osoittanut havainnollisesti niille, jotka eivät kykene ajattelemaan tai eivät ole tulleet miettineeksi tätä kysymystä, että proletariaatin ehdoton keskitys ja mitä ankarin kuri ovat porvariston voittamisen perusehtoja.
Usein rajoitutaan tähän. Mutta ei ajatella läheskään riittävästi, mitä se merkitsee? missä oloissa se on mahdollista? Eiköhän samalla, kun kohotetaan tervehdyshuutoja Neuvostovallalle ja bolshevikeille, pitäisi useammin eritellä mitä vakavimmin niitä syitä, miksi bolshevikit pystyivät luomaan vallankumoukselliselle proletariaatille välttämättömän kurin?
Poliittisena ajatussuuntana ja poliittisena puolueena bolshevismi on ollut olemassa vuodesta 1903. Ainoastaan bolshevismin historia koko sen olemassaolon ajalta voi antaa tyydyttävän selityksen siihen, miten bolshevismi on kyennyt luomaan ja ylläpitämään mitä vaikeimmissa oloissa proletariaatin voitolle välttämättömän rautaisen kurin.
Ja ennen kaikkea herää kysymys: mikä pitää yllä proletariaatin vallankumouksellisen puolueen kuria? mikä on sen kriteerio? mikä lujittaa sitä? Ensiksikin proletariaatin etujoukon tietoisuus ja sen uskollisuus vallankumoukselle, sen kestävyys, uhrautuvaisuus ja sankaruus. Toiseksi se, että se pystyy ottamaan yhteyden, lähestymään ja vieläpä tietyssä suhteessa sulautumaankin työtätekevien mitä laajimpiin joukkoihin, ensi kädessä proletaarisiin, mutta myös ei-proletaarisiin tyotätekeviin joukkoihin. Kolmanneksi se, että tämän etujoukon poliittinen johtotyö on oikeaa, että sen poliittinen strategia ja taktiikka on oikeaa, edellyttäen mitä laajimpien joukkojen kokemusperäistä vakuuttumista niiden oikeellisuudesta. Ilman näitä ehtoja ei voida aikaansaada kuria vallankumouksellisessa puolueessa, joka pystyisi todella olemaan edistyksellisen luokan puolue, sen luokan puolue, jonka on kukistettava porvaristo ja uudistettava koko yhteiskunta. Ilman näitä ehtoja kurin luomisyritykset raukeavat ehdottomasti tyhjiin, muuttuvat fraasiksi, irvailuksi. Mutta toisaalta nämä ehdot eivät voi muodostua kerralla. Ne luodaan vain pitkällisellä työllä, raskasta kokemustietä; niiden muodostumista helpottaa oikea vallankumouksellinen teoria, joka myöskään ei ole dogmi, vaan muodostuu lopullisesti vasta sitten, kun se kytkeytyy läheisesti todellisen joukkoliikkeen ja todellisen vallankumousliikkeen käytäntöön.
Kun bolshevismi on kyennyt vuosina 1917–1920, tavattoman vaikeissa oloissa, aikaansaamaan mitä ankarimman keskityksen ja rautaisen kurin ja noudattamaan niitä menestyksellisesti, niin se on johtunut yksinkertaisesti eräistä Venäjän historiallisista erikoisuuksista.
Toisaalta bolshevismi syntyi vuonna 1903 kaikkein vankimmalla teoreettisella perustalla, marxilaisuuden perustalla. Tämän — ja vain tämän vallankumouksellisen teorian on todistanut oikeaksi paitsi koko XIX vuosisadan yleismaailmallinen kokemus myös eritoten vallankumouksellisen ajattelun harhailun ja horjunnan, virheiden ja pettymysten antamat kokemukset Venäjällä. Miltei puolen vuosisadan ajan, suunnilleen viime vuosisadan 40-luvulta aina 90-luvulle saakka, edistyksellinen ajattelu etsi ahneesti Venäjällä, ennen näkemättömän julman ja taantumuksellisen tsaarivallan sortamana, oikeaa vallankumouksellista teoriaa seuraten hämmästyttävän hartaasti ja tarkasti jokaista Euroopan ja Amerikan »viimeisintä sanaa» tällä alalla. Venäjä omaksui marxilaisuuden, ainoan oikean vallankumouksellisen teorian, todella kärsimysten kautta puolen vuosisadan kuluessa, joka oli ennen kuulumattoman raskaiden tuskien ja uhrausten, ennen näkemättömän vallankumouksellisen sankaruuden, uskomattoman suuren tarmon ja alttiin etsiskelyn, opetuksen, käytännöllisen kokeilun, pettymysten, tarkistuksen sekä Euroopan kokemuksen vertailun aikaa. Tsarismin aiheuttaman maanpakolaisuuden tuloksena vallankumouksellisella Venäjällä oli XIX vuosisadan jälkipuoliskolla niin laajat kansainväliset yhteydet ja niin mainio selvyys maailman vallankumousliikkeen toimintamuodoista ja teorioista, ettei sellaista ollut yhdelläkään muulla maalla.
Toisaalta tällä graniitinlujalla teoreettisella perustalla syntynyt bolshevismi kävi läpi viisitoistavuotisen käytännöllisen työn kauden (1903–1917), jolla ei kokemuksen runsaudessa ole vertaistaan maailmassa. Yhdessäkään maassa ei koettu näiden 15 vuoden aikana läheskään niin paljon vallankumouksellisen kokemuksen mielessä, liikkeen — legaalisen ja illegaalisen, rauhallisen ja myrskyisän, maanalaisen ja julkisen, kerhotoiminnan ja joukkoliikkeen, parlamentaarisen ja terroristisen liikkeen — eri muotojen nopean vaihtelun ja moninaisuuden mielessä. Yhdessäkään maassa näin pieneen ajanjaksoon ei ole keskittynyt tällaista nykyajan yhteiskunnan kaikkien luokkien taistelun muotojen, vivahteiden ja menetelmien paljoutta, ja sitä paitsi sellaisen taistelun, joka maan takapajuisuuden ja raskaan tsaristisen sortokomennon vuoksi kypsyi erittäin nopeasti, omaksui erittäin ahneesti ja menestyksellisesti Amerikan ja Euroopan poliittisen kokemuksen »viimeisen sanan» tällä alalla.