| Kirj. Karl Kautsky. |
Viime kuukausina on puolueessa ollut paljonlaisesti väittelyä, mutta keskustelu ystävä Pannekoekin kanssa ei ole minulle epämieluinen. Se lupaa enemmän kuin muut väittelyt selvittää asiallisia erimielisyyksiä.
Lähtökohtan Pannekoekin arvostelulle on viime syksyinen kirjotussarja »Joukkoliike», jonka aiheuttivat juuri edellä Englannissa, Ranskassa ja Itävallassa ilmenneet levottomuudet, mitkä liittyivät jättiläislakkoihin (elok. Englannissa), sekä elintarpeitten korkeita hintoja vastaan nousseisiin mielenosotuksiin (syysk. Ranskassa ja Itävallassa). Näihin levottomuuksiin olivat etupäässä ottaneet osaa järjestymättömät joukot. Tämä antoi minulle aiheen tutkia, eivätkö järjestyneen työväen taistelujen rinnalla lähiaikoina »sellaiset erikoiset joukkoliikkeen lajit, joita lyhyesti nimitetään katuliikkeiksi», jälleen tulisi jotain osaa näyttelemään ja mikä se olisi.
Tulin siihen johtopäätökseen, että luokkavastakohtain, hintain kohoamisen ja sodanvaaran kärjistyessä oli odotettavissa, että ajoittainen yhteistoiminta järjestyneen työväen puolelta voimakkaiden järjestymättömien joukkojen kanssa suurissa, äkkiä kuohahtavissa liikkeissä tulisi esittämään suurta osaa. Järjestymättömäin joukkojen ollessa äkkiäyllättäviä tulisi täten rymähdyksellinen aines Europan poliittiseen kehitykseen sellainen kuin v. 1789–1871 antoi Europalle luonteenomaisen leimansa. Mutta tulin tulokseen, ettei tästä erikoisesta asemasta johdu välttämättömyyttä omaksua puolueelle uutta taktiikkaa.
Tuota vastaan kääntyy Pannekoek. Hän haluaa osottaa, että uusi taktiikka on tarpeen. Sitä varten käsittelee hän kirjotukseni tutkimustapaa (metoodia) ja hylkää sen. Sen ohella hän selvittelee käsitteitä järjestäytyminen, joukkoliike, valtiovalta, perustellakseen tarpeellisena pitämäänsä taktiikkaa.
Tosin ei vieläkään saa täyttä selvyyttä menettelytavasta, johon hän pyrkii. Moni kohta jää epäselväksi, moni väärinkäsitys on vielä mahdollinen, mutta kuitenkin riittää Pannekoekin esitys osottamaan että erotus hänen ystäväinsä ja minun välilläni ei, kuten moni heistä arvelee, johdu heilahduksesta minun puoleltani, vaan heidän aivan uusista vaatimuksistaan. Mutta väittäähän Pannekoek, että minä yhdessä kohdin olen tullut uskottomaksi marxilaisuudelleni: siinä tutkimustavassa, jota käytin joukkoliikkeitä arvioidessani.
Tätä metoodia nyt siis tutkimaan.
Se herättää Pannekoekissa vakavia arveluita. Ja että se on vallan kehno, se selviää hänelle jo yhdestä ainoasta tosiseikasta: minä en tule mihinkään tulokseen. Minun »tulokseni ei ole mikään tulos». »Tutkimus on jäänyt tuloksettomaksi.»
Todella suuri puute. Mutta miten luulee Pannekoek olevansa oikeutettu sanomaan, etten minä tule mihinkään tulokseen? Olenko itse sellaisia sanonut? En suinkaan. Olen varsin varmasti havainnut tutkimuksistani selvinneen, että järjestymätön joukko, jota tutkin, on luonteeltaan sangen epämääräinen.
Tätä nimittää P. tuloksettomuudeksi.
Hänen mielestään ei tutkimus silloin johdu tulokseen, kun se tulee määrättyihin päätelmiin, vaan ainoastaan silloin, kun se tuo näytteille jotain varmaa, vankkaa. Hieta-aavikon tutkiminen vie sen mukaan tuloksiin vain silloin, kun se tulee päätökseen, että alla on kallionpohja. Jos se saa selville, että alla on liukuvaa juoksuhietaa, jolle ei voi taloa rakentaa, silloin tulos »ei ole tulos», ja todistaa se, että aavikon tutkija ei käyttänyt oikeaa tutkimistapaa!
Osotettuaan näin valaisevasti, että metoodini on väärä, osottaa hän, missä erehdykseni on: Kautsky on jättänyt marxilaiset apuneuvonsa kotiin eikä siksi ole päässyt tuloksiin. Missään kohdin hänen historiallista esitystään ei ole puhetta joukkojen erikoisesta luokkaluonteesta. — Ryysyköyhälistön, palkkatyöläisten, pikkuporvarien, talonpoikain liikkeet ovat perusteiltaan aivan erilaiset ja voi niitä ymmärtää ainoastaan tutkimalla niiden luokkaluonnetta.
Niin, uskooko toveri Pannekoek todellakin, että minä olen unohtanut marxilaisuuden aakkoset, ajatukset, joiden perille pääsemiseen olen käyttänyt elämäni parhaan osan? Eikö Pannekoekille tullut hetkeksikään mieleen, miksi minä tällä kertaa en nimenomaan puhunut »joukkojen erikoisesta luokkaluonteesta»?
Enpä ole suinkaan unohtanut tutkia, mistä luokista on kotoisin se joukko, jota tuossa kirjotuksessani tutkistelin; se, joka esiintyy järjestymättömissä, äkillisissä katuliikkeissä: ja siitä vain on tässäkin puhe, jota seikkaa pyydän lukijan pitämään mielessään. Tuossa artikkelissani tutkin, mitkä luokat nykyisin Saksassa voisivat tulla tuollaisissa liikkeissä kysymykseen. Tulin siihen tulokseen, että siihen ilman lapsia ja maatalousväestöä voitaisiin lukea noin 30 milj., josta noin kymmenesosa järjestynyttä työväkeä. Lopun muodostavat järjestymättömät työläiset, joilla ajatuspohja suurimmaksi osaksi on talonpoikain, pikkuporvariston ja ryysyköyhylistön mallinen, ja tulisi näiden kahden ryhmän jäseniä lukuisasti mukaan.
Vielä nytkään, Pannekoekin moitteen jälkeen, en ole saanut itselleni selväksi, kuinka voisin niin kirjavasta joukosta löytää yhteistä luokkaluonnetta. Sellaisia »marxilaisia apuneuvoja» en ole »kotiin jättänyt» sillä niitä ei minulla koskaan ole ollutkaan. Tov. Pannekoek tarkottaa ilmeisesti marxilaisuuden olemuksen olevan sitä, että missä vain on joukosta puhe, sillä on tarkotettava määrättyä luokkaa, ja nykyisin vielä teollista, luokkatietoista palkkaköyhälistöä.
Jos olisin niin tehnyt, silloin olisin tullut toisiin tuloksiin, silloin ei joukko olisi näyttänyt minusta epämääräiseltä, vaan olisivat sen pyrkimykset ja tarkotukset olleet hyvin määrätyt. Kaikki olisi ollut vain pikku seikka: kuinka se sopii yhteen todellisuuden kanssa. Todellinen järjestymätön äkillisten katurauhattomuuksien joukko olisi tähän kauniiseen kuvaan sattunut kuin nyrkki silmään.
Pannekoek on keksinyt, että joukot nyt ovat proletaarisia, ennen ne olivat porvarillisia. Siksi ei minun olisi pitänyt joukkoliikkeiden valaisuksi vetää esille Ranskan vallankumousajan joukkoja, ne kun olivat »porvarillisia».
Tähän täytyy minun ensinnä vastata, että on yhtä väärin nimittää nykyaikaista »joukkoa» ilman muuta proletaariseksi, kuin nimittää Ranskan vallankumouksen joukkoja porvarillisiksi. Tosin olivat Pariisin katuliikkeiden joukoissa suuren vallankumouksen aikoina palkkaproletaarit paljoa vähemmän edustetut kuin nykyisin, mutta ryysyköyhälistö oli erittäin suuri ja käsityöläistenkin suuri enemmistö oli hyvin likellä palkkaproletariaattia olevia omistamattomia yksintyöskenteleviä. Joukon luokkakokoonpano oli silloin yhtä kirjava kuin nytkin, sillä erotuksella vain, että miltei kokonaan puuttui suurteollisuuden palkkaproletariaatti, joka nykyisin niissä on vallitsevana joukkona. Niin yksinkertainen, kuin mitä Pannekoek kuvittelee — ennen porvarillisia, nyt proletaarisia joukkoja — ei asia ole.
Mutta varmastikaan eivät luokkamuutokset jää vaikuttamatta joukon luonteeseen ja toimintaan, ja että ne nykyisin monessa suhteessa ovat toiset kuin ennen, sitähän itsekin painostin kuvatessani »Joukkoliikkeen historiallisia vaihteluita».
Kun siitä huolimatta vedin tutkimukseeni Ranskan vallankumouskokemuksiakin, pidin etupäässä sitä silmällä, että juuri niitä kokemuksia vetävät joukon ehdottomat kunnioittajat todisteeksi niiden erehtymättömyydestä. Ja nykyisinkin eräät Pannekoekia hyvin lähellä olevat esittivät joukon vaiston, niin »proletaarisen» kuin »porvarillisenkin», joka on kumouksellisen liikkeen oikeana kompassina.
Eräässäkin Bremenin lehden mumerossa on kaksi kirjotusta, joissa ylistetään joukkojen vaiston erehtymättömyyttä. »Joukkojen kumouksellinen vaisto» nimisessä sanotaan: »proletaariset joukot ovat karaistua väkeä, ne antavat vähemmän kuin taipuisat teoreetikot ulkonäön säikäyttää itseään.»
Sangen helppo keino hyljätä teoreettisen tutkimuksen tulokset joita vastaan ei voi esittää todistuskappaleita. Minun täytyy vain muistuttaa, että »proletaaristen joukkojen vaisto» ei aina kulje jyrkkää suuntaa. Yhdysvalloissa esim. juuri revisionistiset toverit vetoavat joukkojen vaistoon teoreetikkoja vastaan koristellakseen vihamielisyyttään värillisiä proletaareja vastaan. Ja tsekkiläinen erikoisliike (separatismi) mihin se muuhun nojautuu kuin »proletaaristen joukkojen vaistoon?»
Mutta tuossa Bremenin lehden numerossa ei kohoteta vain proletaaristen joukkojen vaisto tieteellisen käsityksen yläpuolelle, vaan joukkojen vaisto ylipäänsä, nimenomaan painostaen Ranskan vallankumousta, jopa talonpoikaissotaakin, siis myöskin »porvarillisen joukon» vaistoa, kuten Pannekoek sanoisi.
»Muistopäivä» nimisessä kirjotuksessa johdetaan mieleen Lassallen käsitykset joukkojen merkityksestä historiassa ja innokkaasti hyväksyen siteerataan seuraava kohta Lassallen kirjeestä, joka koski Franz v. Sickingenin[1] traagillista ajatusta:
»Todellakin, niin vaikealta kuin järjelle tuntuukin sitä käsittää näyttää melkein siltä kuin olisi ratkaisematon vastakohta arvioivan aatteen, joka muodostaa kumouksen voiman ja sen viisauden välillä. Useimmat vallankumoukset, jotka ovat menneet hukkaan, ovat — jokaisen rehellisen historiantuntijan täytyy se myöntää — menneet hukkaan tämän viisauden takia, tai ovat ainakin kaikki ne epäonnistuneet, jotka ovat tähän viisauteen luottaneet. Ranskan suuri vallankumous 1792, joka mitä vaikeimmissa oloissa voitti, voitti vain siksi, että se ymmärsi jättää ymmärryksen sivuun.
»Tässä on vallankumousten äärimmäispuolueiden voiman salaisuus, tässä juuri on se salaisuus, miksi joukkojen vaisto vallankumouksissa on niin paljoa oikeampi kuin sivistyneitten ymmärrys. »Ja mitä ei viisasten viisaus voi, yksinkertaisuus lapsluonnon sen esille toi.» Juuri sivistyksen puute, joka joukoissa on, varjelee sitä diplomaattisten välitysten halusta, varjelee sitä kolahtamasta järkeilevän menettelyn kariin.»
Bremenin lehti painattaa lihavalla sen lauseen, että »vallankumouksissa joukkojen vaisto säännöllisesti on niin paljoa oikeampi kuin sivistyneitten ymmärrys.» Lassalle oli omaksunut tämän käsityksen Ranskan vallankumousajan porvarillisen demokratian perinnäisenä uskona. Sitä vieläkin puoluetoverit puoltavat. Jos minä nyt tutkin vastaako tämä katsantokanta tosiasioita, oliko todella aina ja kaikkina aikoina joukkojen vaisto oikeampi kuin sivistyneitten ymmärrys, ja tulen tulokseen, ettei niin ollut laita, ei Pannekoek voi esittämiäni tosiseikkoja kumota. Eikä hänelle silloin jää muuta jälelle kuin usko, että minä asetan 18:nnen vuosisadan joukot 20:nnen joukkojen rinnalle, ja väittää hän, että menneisyyden tosiasiat eivät todista mitään nykyisyyteen nähden, koskapa nuo edelliset joukot olivat porvarillisia ja nykyiset proletaarisia. — Nyt saa hän selvittää asiaa Bremenin lehden kanssa ja saippuoida sitä sen marxilaisapuneuvojen puutteen takia.
Tässä kuitenkin huomautettakoon, ettei tuo Lassallen lausunto oikeassa yhteydessään ole juuri niin omituinen, kuin se Bremenin lehteen irrallaan otettuna näyttää. Väite, että sivistyksen puute on kumousaikoina etu, että 1792:n kumous »voitti vain siksi, että se ymmärsi jättää ymmärryksen sivuun», ja että vallankumoukset epäonnistuvat viisauden takia — tuohan näyttää olevan tietämättömyyden ja mielettömyyden puolustusta, joka ei suinkaan ansaitsisi sitä innostusta, jolla sitä Bremenissä tervehditään.
Kuitenkin on tuolla lausunnolla toinen sisältö sen oikeassa yhteydessä. Lassalle väittää, että vallankumousten voima on niiden innostuksessa, niiden »välittömässä luottamuksessa oman voimansa ja rajattomuutensa aatteeseen». Mutta innostus taas perustuu siihen, että katsotaan yli aatteen toteutumisen tiellä olevain vaikeuksien. Ja kuitenkin on sen voitettava nämä vaikeudet.
»Näissä oloissa näyttää olevan vallankumousjohtajain erinomaisen tosiviisauden voitto, se, että ottaen olevat keinot huomioon pidetään toisilta (ja usein siinä sivussa itseltäänkin) salassa liikkeen todelliset ja lopulliset pyrkimykset ja sitte tällä tarkotetulla vallitsevien luokkien pimittämisellä sekä sitä hyväkseen käyttäen voitetaan mahdollisuus järjestää uudet voimat, ja viisaasti aikaansaadun todellisuusilmiön kautta.»
Tämänlaista viisautta vastaan nousee Lassalle, sen yläpuolelle panee hän joukkojen vaiston, jota sivistyksen puute varjeli tähän kariin kolahtamasta.
Sitä vastaan ei kylläkään ole mitään sanomista. Sellainen diplomatia, joka yrittää pettää vastustajansa omiin aikomuksiinsa nähden, on puolueelle, jonka voima nojautuu joukkojen innostukseen, aina pahasta. Se ei riistä aseita vastustajalta, joka ei anna pettää itseään, vaan saattaa se aikaan sekaannusta ja masennusta omissa riveissä.
Mutta Lassalle on Bremenin lehden niin hyväkseen julkaisemissa lauseissa ilmaissut ajatuksensa sangen onnettomasti, jos hän saattaa asian siihen valoon, kuin olisi tuo erikoinen kumousjohtajain viisauden laji, joka yrittää pettää vastustajia liikkeen lopullisiin tuloksiin nähden, ymmärryksen ja sivistyksen vaikutusta ja ikäänkuin olisi sivistyksen puute paras vakuus tällaista »kumousjohtajain» politiikkaa vastaan. Ikäänkuin »talonpoikaisoveluus» olisi sivistyneitten etuoikeus ja puuttuisi tykkänään sivistymättömiltä! Juuri syvä käsitys valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista sekä vastakohdista varjelee parhaiten siltä »viekkaudelta», jota vastaan Lassalle tuossa kohdassa taistelee. Vain erikoiset lajit sivistystä, aateperäisyydet, jotka eivät saa selville todellisuutta, vaan peittelevät todellisia vastakohtia, saattavat tarvita joukkojen vaiston oikaisua.
Ja lopuksi ei ole oikein sanoa, että »useimmat vallankumoukset, jotka ovat menneet hukkaan... ovat menneet hukkaan tämän viisauden takia.»
Vallankumouksissa ratkaisevat luokkain todelliset voimasuhteet. Jos kumouksissa jotkut johtajat luottavat »viekkauteen» ja tuollainen diplomatia pääsee vaikuttamaan kumouksen kulkuun, on se kumouksellisen joukon heikkouden ilmenemismuoto eikä syy, eikä taaskaan toiselta puolen voi sanoa, että voittoisten joukkojen jyrkkyys 1792 oli pelkkää siviskymättömän vaiston ilmausta. Sanomalehdistö oli jo valtava silloin vaikuttaen valtavasti joukkoihin. Mutta tehtäisiinpä aikalailla vääryyttä sen ajan radikaalisille sanomalehtimiehille, Marat'lle y. m., jos heiltä sanoisi sivistystä puuttuneen.
Lassallen lauseet eivät siis ole minään aiheena antaa teoreettisen asianymmärryksen väistyä joukkojen vaiston tieltä. Olemme edelleenkin Kommunistisen Manifestin kannalla, joka kommunisteista — nyt sanoisimme marxilaisista — lausuu: »heillä on teoreettisesti köyhälistön suuren joukon rinnalla se etu, että selvästi ymmärtävät köyhälistöliikkeen edellytykset, kulkusuunnan ja yleiset tulokset.»
Ja juuri siksi, että he asettavat teoreettisen asianymmärryksen muun köyhälistöjoukon vaistoa vastaan, osottautuvat he olevansa »käytännössä kaikkien maitten työväenluokan puolueiden päättävintä, aina eteenpäin työntävää ryhmää.»
Varmastikin: kunnioitusta proletaarijoukolle, vain se voi meidät voittoon viedä. Ja se on älyllisesti sekä siveellisesti paljon jokaisen muun joukon yläpuolella. Mutta kunnioitusta sen katsantokannoille vain siinä, missä se on täynnä luokkatietoisuutta, ajattelee itsenäisesti ja punnitsee syitä ja vastasyitä, mutta ei kunnioitusta sokeille vaistoille.
En tiedä, onko Pannekoek bremeniläisellä joukkovaiston kunnioituksen kannalla. Joka tapauksessa näyttää siltä kuin hän sekä pitäisi nykyistä kansanjoukkoa täydelleen samana kuin proletariaattia että myös näkee koko proletaarisen joukon olevan täynnä luokkatietoisuutta.
Vain siten on selitettävissä hänen käsityksensä sodan estämisestä suurlakon kautta.
Viime vuoden Vappukirjotuksessani sitä käsittelin ja lausuin, että on mahdotonta edeltäpäin varmasti sanoa, kuinka tulemme menettelemään sodan sattuessa. Olisi yhtä ennenaikaista selittää, että suurlakko on mahdoton sodan estämiseksi, kuin myös, että se varmasti tulee. Kaikki riippuu niistä edellytyksistä, joista sota syttyy, ja väestön suhtautumisesta siihen. Jos se pitää sotaa hallituksensa väärän politiikan synnyttämänä, pidän sitä hyödyttömänä ja vältettävänä, jos sen hallituksen tilalle tulee toinen; jos se vielä uskoo, että maata ei suurlakon kautta vahingoiteta, silloin sellainen mahdollisuus voisi menestyä. Mutta aivan mahdoton on se siellä missä väestön suuri joukko ei pidä sodan syynä oman hallituksen politiikkaa, vaan vihollisenmaan vaatimuksia, tuntee olevansa sen uhkaama ja ahdistama ja missä vihdoin uhkaa se vaara, että suurlakko ei vie rauhan ylläpitämiseen, vaan helpottaa vihollisen maahan tuloa. Silloin on odotettavissa, että kansanjoukon valtaa hurja sotakiihko ja se tukahuttaa alkuunsa jokaisen yrityksen estää sotavarustukset suurlakolla.
Tällaisia esityksiä toveri Pannekoek aivan kauhistuu. Kuinka voi marxilainen tulla moiseen käsitykseen? huudahtaa hän. Hän ei uskoisi, että minä voisin kirjottaa mokomia, joll'eivät esitykseni joukkoliikkeistä jo valitettavassa määrässä osottaisi, että olen riisunut kaiken marxilaisen asevarustuksen. Marxilaisuushan ei tiedä mitään »väestöstä» eikä mielialoista. Marxilaisuus näkee tuolla porvariston ja täällä köyhälistön. Sodan alkaessa on esillä »taistelu porvariston sotatahdon ja proletariaatin rauhantahdon välillä». Tässä ei jälkimäisellä ole vähintäkään mahdollisuutta.
»Suurkapitalistisessa maassa, jossa köyhälistöjoukko tuntee olevansa kansan voima, täytyy sen yksinkertaisesti esiintyä, kun se näkee pahimman rymäkän tulevan päin.»
Suurlakko sotatapauksessa on siis joukolle kategoorinen imperatiivi (ehdoton välttämättömyys). Niin yksinkertainen on sodan syttyessä asian laita jokaiselle marxilaiselle Pannekoekin katsantokannan mukaan, että on mailman joutavin asia ajatella, mihin asemaan se rauhaahaluava proletariaatti silloin saattaa tulla. Sen täytyy kaikissa oloissa tehdä samaa, mitkä tahansa sitten sodan syyt ja edellytykset ovat.
Pannaan merkille. Tässä ei ole kysymys siitä, etteikö sosialidemokratian velvollisuus aina olisi tehdä kaiken voitavansa sodan ehkäisemiseksi. Se on imperialismin aikana kaiken keskustelun ulkopuolella. Tässä on vain kysymys siitä väitteestäni, jota vastaan Pannekoek nousee, että määrätyn keinon, suurlakon, käyttäminen sodan estämiseksi ei kaikissa oloissa ole mahdollinen, että se suuressa määrin riippuu kansanjoukon mielialasta, joka eri oloissa voi olla hyvin erilainen. Missä joukon valtaa kiihkoisänmaallinen sotakuume, siellä on suurlakko mahdoton.
Marxilaisen täytyy kansanjoukolla aina tarkottaa proletariaattia ja tämä edustaa kaikissa oloissa kokonaisuudessaan mitä varminta rauhan tahtomista ja tulee aina tekemään suurlakon sen puolesta. Että itse Saksan valtakunnassa sosialidemokratiset äänet muodostavat vain kolmanneksen kaikista annetuista äänistä ja seitsemännen osan kaikista äänioikeutetuista, että siis sen rinnalla sotatapauksessa tulee joukkoliikkeeseen nähden esiintymään määräjinä muitakin kansanryhmiä, se tulee hänen mielestään huomioon yhtä vähän kuin senkään punnitseminen, eikö myös voi tulla tilaisuus, jossa siitäkin sosialistisesti äänestävästä kolmasosasta sodan syttyessä tuntuva määrä voi leimahtaa isänmaalliseen innostukseen. Nämä ovat kysymyksiä, joita ei Pannekoekin mielen mukaan saa olla marxilaiselle olemassa. Ne ratkaisee se yksinkertainen tieto, että on luokkavastakohta porvariston ja proletariaatin välillä, ja että palkkatyöläiset aina taistelevat pääomaa vastaan.
Olen viitannut siihen, että varsinkin silloin, kun suurlakko helpottaisi vihollisen tuloa maahan, se saisi mitä varmimman hylkäyksen osakseen jopa laajain proletaarikerrostenkin puolelta.
Tähän vastaa Pannekoek, että se on vanhentunut käsitys, saatu entisistä sodista, jossa väestön pääjoukkona olivat talonpojat ja pikkuporvaristo. Sille oli vihollisen tulo siellä, mihin se kohdistui paha vitsaus. Mihin vihollinen ei tullut, siellä oli vähän kärsittävänä. Nyt muodostaa proletariaatti väestön suurimman osan ja ne kärsimykset, jotka johtuvat tuosta maahankarkauksesta, ovat vähäpätöiset verraten niihin, jotka johtuvat liikepulasta, koko taloudellisen elämän romahduksesta, jota sota merkitsee kapitalistiselle maalle. Siksi täytyy nykyisin joukon tarkotuksena olla, ei niin paljon vihollisen maahantulon estäminen kuin sodan ehkäiseminen.
Tässä on niin paljon totta, että vihollisen tunkeutuminen johonkin maahan ensi kädessä kohtaa maalaisväestöä, joka nykyisin muodostaa pienemmän osan väestöstä kuin koskaan, ja että kaupunkilaisväelle sodan hävitykset ennen kaikkea ja kaikkialla ilmenevät taloudellisena pulana.
Tästä seuraa, että nykyisin ei rauhan säilyttäminen ole vain maalaisväestön etuihin mitä kiinteimmin kuuluva, vaan myös kaupunkilaisväestön. Mutta ei tästä mitenkään seuraa, että vihollisen maahantulon torjuminen olisi tullut asujamiston suurelle joukolle yhdentekeväksi asiaksi. Pannekoek näyttää unohtavan, että sodassa ei tule kysymykseen vain yksi valtio, vaan kaksi. Jos sotaan varustauvista vain toista häiritsevät sisäiset liikkeet, eikä toista, niin ei se suinkaan merkitse sodan ehkäisemistä. Se voi päinvastoin edistää vastustajan hyökkäystä.
Mutta jos otaksummekin, että maahanhyökkäyksen pelko on vanhennut pikkuporvarillinen ennakkoluulo, ei Pannekoek kuitenkaan voi kieltää, että sellainen ajatustapa on vielä joukoissa vallitseva. Käsityksiään sodasta ja sen hävityksistä ei se ota Pannekoekin tulevaa sotaakoskevista arveluista, vaan tähänastisten sotien kokemuksista, ja vain nämät voivat määrätä sen ajatukset ja toimenpiteet tulevaan sotaan nähden. Pannekoek saa sanoa mitä haluaa, mutta Ranskassa ja Englannissa on saksalaisten maahan tulon pelko hyvin levinnyt ja se aiheuttaa ehkä enemmänkin kuin porvariston imperialistiset pyrkimykset sen, että varustuskiihko saa siellä niin vähän vastarintaa osakseen, mutta kansainvälisen aseitten riisumisen ajatus saavuttaa yhä voimakkaampaa kannatusta.
Kun Pannekoek arvelee, että kansanjoukko kaikissa oloissa, vaikka omakin valtio on se, jonka kimppuun hyökätään, eikä hyökkääjänä, haluaa estää sotaväen liikkeelle panon, voin hänelle huomauttaa, ettei niin sosialidemokratiankaan riveissä löydä monia tovereita, joilla on tuollainen katsantokanta.
Essenin puoluepäivillä 1907 selitti esim. Bebel: »Jos meidän todella kerran täytyy puolustaa isänmaata, niin puolustamme me sitä, koska se on isänmaamme, sinä maaperänä, jolla elämme — ja siksi täytyy meidän puolustaa isänmaata, jos hyökkäys tulee.»
Samaan suuntaan on Guesde puhunut Ranskassa. Minä olen jo silloin kirjotussarjassa »Isänmaallisuus, sota ja sosialidemokratia» selostanut samaa kantaa kuin nytkin, m. m. kirjottaen: »Vihollisen sotajoukon hyökkäys merkitsee niin sanomatonta kurjuutta koko maalle, että se itsestään nostattaa koko väestön vastarintaan eikä mikään luokka voi välttää tätä mahtavaa virtausta.»
Olin siis jo silloin ilmeisesti jättänyt marxilaiset varustukseni sivuun ja langennut pikkuporvarillisiin vanhenneisiin ennakkoluuloihin.
Jos asiat todella olisivat niin yksinkertaiset kuin ne Pannekoekista näyttävät: täällä proletariaatin ehdoton rauhanrakkaus, tuolla porvariston ehdoton sodanhalu; jos meidän täytyisi kaikissa oloissa olla varmat siitä, että joukko nousee jokaista sotaa vastaan luonnonvälttämättömyydellä, niin että kaikki sen asian ajatteleminen merkisisi tietojen puutetta uusaikaisiin luokkavastakohtiin nähden — silloinhan toki olisi erotettava, että viime sodat toki olisivat antaneet näytteitä tästä pettämättömästä joukkovaistosta.
Nämä sodat esiintyvät oloissa, jotka ovat mitä suotuisimmat joukkojen rauhantahdon ilmenemiselle. Missään ei omaa maata uhannut vihollisen maahankarkaus, vaikka sotaväen liikkeellepano olisi estettykin, emmekä kuitenkaan missään näe joukkojen kykenevän vastustamaan kiihkoisänmaallisen metelin myrkkytartuntaa. Kaikkialla jäivät sodan vastustajat, kun kerran tappelu oli alkanut, toivottomaan vähemmistöön, joka ei kyennyt kohottamaan tarmokasta joukkoliikettä sotaa vastaan. Niin Englannissa buurisodan puhjetessa, niin Italiassa sen hyökätessä Turkin kimppuun. Viitataan Venäjälle muka suurlakon luvattuna maana. Mutta eihän siellä tehty pienintäkään edes kainon vastalauseen yritystä Japanin sotaa vastaan. Suurlakot tulivat, mitä valtavimpina kyllä, mutta ei keinona sodan puhkeamisen estämiseksi, vaan sodan seurauksena.
»Proletariaatin kiertämätön yritys estää sotaa», kuten Pannekoek sanoo, on tähän saakka ilmennyt kiertämättömän olemattomana.
Tämän ei kylläkään tarvitse kestää ikuisuuteen asti. Me kasvamme päivästä päivään, ja moni seikka on meille huomenna mahdollinen, joka eilen vielä oli mahdoton. Ja ne tilanteet, joista sodat syttyvät, ovat mitä moninaisimmat ja voivat vaikuttaa mitä erilaisimmin.
Minä en pidä hyvinkään todenmukaisena, että me missään päästään siihen, että voisimme suurlakolla ehkäistä sodan, johon joku hallitus yleisen kansan mielialan perustalla tuntee olevansa kyllin voimakas, mutta aivan mahdottomaksihan ei meidän tarvitse sitä julistaa.
Minä vastustan sitä käsitystä, joka riippumatta kaikesta kulloinkin vallinneitten voimasuhteitten tutkimisesta, koettaa johtaa eri kansanluokkien tilanteita ja mielialoja kerta kaikkiaan kaavamaisesti pelkästään palkkatyön ja pääoman vastakohtaa koskevain ajatusjohteitten kautta sekä pitää tätä metoodia marxilaisena, koska se nojautuu marxilaiseen teoriaan. Se unohtaa, että teoria on abstraktsioni, käsitemuodostelma, ei täydellinen, vaan yksinkertaistettu kuva elämästä. Juuri tämän kautta, että se on tehty yksinkertaiseksi, tekee se mahdolliseksi luoda teoriaa, järkeä ja järjestystä ilmiöiden sekamelskaan ja auttaa selviämään sen sokkeloissa. Mutta se on vain Ariadnen lanka,[2] joka johtaa pois labyrintista, mutta ei koskaan ole labyrintti itse, ei koskaan ole aivan sama kuin todellisuus, vaan pikemminkin sen alituinen edelleen tarkastelu.
Enpä tänään ensi kerran joudu tekemisiin tämän yksinkertaiseksi tehdyn marxilaisuuden kanssa. Sitä vastaan kirjotin v. 1889 tutkielmani »Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdista».[3] Toisen painoksen esipuheessa (1908) viittasin »köykäseen marxilaisuuteen, joka saattaneen riittää, missä joku tyytyy kansantajuisesti esittämään Marxin ja Engelsin selville saamia seikkoja, mutta joka pohja pettää, jos hän aikoo jättää nämät ennen kuljetut raitiot».
Minä jatkoin: »Taistellakseni tätä v. 1889 rehottavaa pintapuolista marxilaisuutta vastaan, joka luuli omaavansa kaiken viisauden avaimen, kun tiesi, että yhteiskunnallinen kehitys on luokkataistelujen tuote, ja että sosialistinen yhteiskunta on syntyvä porvariston ja köyhälistön keskinäisestä luokkataistelusta — torjuakseni sitä vaaraa, että marxilaisuus alennettaisiin pelkäksi kaavaksi ja valmiiksi malliksi, julkasin tämän kirjasen, jonka määrä oli muiden teosten rinnalla sitä tarkotusta palvella. Halusin osottaa kuinka syvään ymmärtämykseen auttaa luokkataistelun periaatteen historiaan sovelluttaminen, mutta myös, kuinka moninaisia uusia kysymyksiä se herättää. Tahdoin tässä torjua sekä teorian mataloitumista että myös käytännöllisen luokkataistelun laimentumista osottamalla, ettei sosialistinen politiikko saa tyytyä ylimalkaisesti vain merkitsemään luokkavastakohdan olemassaoloa pääoman ja työn kesken, että täytyy tutkia koko yhteiskunnallinen elimistö kaikkia yksityiskohtiaan myöten, tämän suuren vastakohdan ohella kun yhteiskunnassa on vielä lukuisia muita, tosin vähemmän merkitseviä vastakohtia, joita ei kuitenkaan saa jättää huomioon ottamatta, ja joiden käsittäminen ja hyväkseen käyttäminen voi tuntuvasti helpottaa köyhälistön politiikkaa ja tehdä sen paljoa hedelmällisemmäksi.»
Ja kirjani johdannossa lausuin: »Ollaan liiankin taipuvaisia, jos jokin historiallinen kehitys johdetaan luokkataisteluista, otaksumaan, että yhteiskunnassa kulloinkin on vain kaksi leiriä, kaksi luokkaa, jotka taistelevat toisiaan vastaan, kaksi vankkaa, eheää joukkoa, vallankumouksellinen ja taantumuksellinen joukko, niin että kysymys on vain 'tällä tai tuolla puolen'. Jos tosiasiallisesti niin olisi laita, olisi historiankirjottaminen verraten helppo juttu. Mutta todellisuudessa eivät olot ole niin yksinkertaiset. Yhteiskunta on ja tulee yhä enemmän olemaan erittäin monimutkainen elimistö mitä moninaisimpine luokkineen ja erilaisimpine etuineen, jotka aina olojen mukaan voivat ryhmittyä mitä erilaisimmiksi puolueiksi.»
Ne toverit, joita silloin tarkotin »pintapuolisilla marxilaisilla», he kun yrittivät tehdä marxilaisuuden kovin yksinkertaiseksi, Max Schippel, Hans Müller, Paul Ernst y. m., alkoivat juuri v. 1889 taistelun puoluetoimikuntaa vastaan ja sen »virallisia sanomalehtimiehiä», Bebeliä ja Liebknechtiä, Singeriä ja Aueria, Engelsiä ja minua vastaan, joita he syyttivät puolueen kumouksellisen ja proletaarisen luonteen hylkäämisestä ja sen muuttamisesta pikkuporvarillis-possibilistiseksi reformipuolueeksi. Syytöskohtina olivat lopulta jälkivaalitunnussanat 1890, edustajain osanotto työläisille vihamielisen parlamentin käsittelyihin, vappujuhlasta luopumus, sotilaslakon hylkääminen sotatapauksessa, jota hollantilainen Domela Nieuwenhuis vaati Brysselin kansainvälisessä kongressissa v. 1891.
Siitä on nyt kaksi vuosikymmentä kulunut. Nykyinen sukupolvi ei enää tunne niitä taisteluita, joita silloin kävimme. Mutta tuo yksinkertaistettu marxilaisuus on niin lähellä, niin havainnollinen, niin kansantajuinen, että se aina yhä sukeltaa esille, kun olot ovat sille suotuisat ja joukkovaistot tekevät sen vastaanottamiselle alttiiksi.
Kukistuvan sosialistilain[4] taistelukiihkot olivat v. 1889–1893 kohottaneet esille tuon radikaalisen pintapuolisen marxilaisuuden. Nousuaika v:n 1895 jälkeen tasotti tietä sen oikaisemiselle (revisionille). Luokkavastakohtien kärjistyminen sitten 1907 herätti jälleen joukkovaistot, joita parhaiten vastaa marxilaisuus korkeimmassa, ehdottomimmassa, yksinkertaisimmassa muodossaan.
Ja niin täytyy meidän käsitellä asioita, joita luulimme kylliksemme käsitelleemme kaksi vuosikymmentä sitte.
Mutta uskallamme kuitenkin olla varmat siitä, että tällä kertaa ei tätä yli-marxilaisuutta seuraa uusi revisionismi. Siihen ei kasvavain luokkavastakohtien aika ole sovelias.
Missä on marxilaista ajatuskulkua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi selostettava, siinä onnistuu Pannekoek mainiosti. Mutta kun taas on arvioitava konkreettisia, tosioloisia ilmiöitä, joutuu hänen näiden yksinkertaisten ajatusten mieteperäinen edelleenkehittämisensä vähin ristiriitaan todellisuuden kanssa.
Niinpä esittää hän hyvin kauniisti, kuinka yhteiskunnallisen vallankumouksen tekijät kehittyvät. Hän tulee seuraavaan tulokseen: »Järjestäyminen on köyhälistön valtavin ase. Sen valtavan voiman, joka on hallitsevan luokan kiinteässä järjestäymisessä, voi voittaa vain enemmistön järjestäymisen vielä suurempi voima. — Näiden tekijäin: taloudellisen merkityksen, tietämisen ja järjestäymisen alituisen kasvamisen kautta kohoaa köyhälistön voima vallitsevan luokan voiman yläpuolelle. Siten on vasta saatu yhteiskunnallisen kumouksen edellytykset.»
Tämä on hyvin hyvästi sanottu. Mutta Pannekoekin mukaan on se harhateillä, joka pitää proletariaatin todellisia, konkreettisia järjestöjä niinä, joiden säilyttäminen, kehittäminen ja täydentäminen tietojen levittämisen ohella on meidän tärkein tehtävämme. Eipä olekaan! Todellisiin järjestöihin nähden osottaa Pannekoek vähän harrastusta. Hän totuttelee ajatukseen, että ne sortuvat tulevissa taisteluissa. Proletariaatin järjestäyminen siitä huolimatta kasvaa. Hän sanoo: »Mutta sellaiset väkivaltakeinot eivät sitä kuitenkaan tule auttamaan; se voi siten vain tuhota ulkopuolisen muodon, mutta ei saata satuttaa sen sisäiseen olemukseen. Köyhälistön järjestöä, jonka me nimitämme sen tärkeimmäksi voimakeinoksi, ei ole sekotettava yhteen sen nykyisten järjestöjen ja liittojen kanssa, joissa se ilmenee vielä vankan, porvarillisen järjestyksen luomissa olosuhteissa. Näiden järjestöjen olemus on henkistä laatua, se on köyhälistön luonteen täydellinen uudistuminen.»
Pannekoek itse alleviivaa tämän lauseen, niin merkittävältä tuntuu hänestä lausumansa, että todellisuudessa oleva järjestö ei ole mikään järjestö, vaan jokin aivan toinen proletariaatin luonne.
Suoritettuaan tämän taitonäytteen yhteiskunnallisen alkemian alalla on hänen helppo osottaa, että joukkotaistelut, jotka vievät järjestön häviöön, herättävät työväenjoukot ja täydellisentävät niiden luonteen, niin että ihmeellisesti juuri järjestöjen murskaus on se tie, jolla »vahvistuu järjestön sisäinen lujuus» ja vieläpä »kohoaa köyhälistön voima niin korkealle, kuin on välttämätöntä yhteiskunnan herruutta varten.» »Kumouskauden lopulla», kun kaikki proletariaatin järjestöt ovat hajonneet, on »koko työväenluokka täysin järjestyneenä... ja voi käydä ottamaan käsiinsä tuotantojärjestön.»
Ei pistä Pannekoekin päähän osottaa, ja tuskinpa hän saattaisikaan, että »nykyisten järjestö- ja liittomuotojen» tilalle tulee taistelun kuluessa lopuksi toisia, uusiin edellytyksiin paremmin soveltuvia. Sellainen on mahdollista, mutta jos siihen tultaisiin, olisi se niitä aloja, joilla käytännön miehen täytyy kulkea teoreetikkojen edellä. Siitä ei Pannekoek puhukaan mitään. Kun proletariaatin todellinen järjestö on hänen teoreettisten loppupäätelmäinsä tiellä, hajottaa hän sen yksinkertaisesti ilmaan. Sillä mitään muuta ei ole selitys: järjestäymisen olemus on proletariaatin luonteen mullistus.
Epäilemättä mullistaa järjestäyminen proletariaatin luonteen, mutta tämä mullistus on toki järjestäymisen seuraus eikä olemus.
Järjestäymisen päävaikutuksia työläisen luonteeseen on luottamus kokonaisuuden aineelliseen tukeen, jonka yksilö siitä löytää. Sangen voimakkaasti ilmenee tämä niiden tahojen muodossa, joita liitot kokoovat tarpeen ja taistelujen varalle. Että luonne korvaisi raha-avut, sitä ovat kyllä kumoukselliset syndikalistit jonkun aikaa kuvitelleet, mutta hekin alkavat ymmärtää tämän kuvitelman erehdyksen. Tietenkään eivät toiselta puolen rahat voi korvata luonnetta; ja kuten sodassa ihmisen henkinen ja ruumiillinen tila on tärkeämpi kuin hänen aineelliset varustuksensa, on tämä totta luokkataisteluunkin nähden. Paraskaan kivääri ei tee pelkurista kunnollista sotilasta eikä luonnetta vailla olevista veikoista tule täysien ammattiyhdistyskassojenkaan perustalla luokkataistelijoita. Mutta toiselta puolen jää korkeinkin sankari ja suurinkin voima tappiolle, jos se aseettomana joutuu hyvin varustettua ja taisteluvalmista vastustajaa vastaan. Ja uhrautuvimmankin luokkataistelun täytyy luopua lakosta, kun ei enää ole keinoja hengissä pysymiseksi.
Tämä järjestäymisen puoli, joka todellakaan ei ole aivan samaa kuin luonne, ei liikuta Pannekoekia. Järjestäymisen olemus on hänelle järjestyskin, solidarisuus. Ja ne eivät mene järjestön murskaantuessa hukkaan: »Työläisissä pysyy sama henki, sama kuri, sama yhdysside, sama solidarisuus, sama järjestyneen toiminnan tottumus (nykyisten järjestöjen tuhoamisen jälkeenkin) kuin niissä oli, ja tämä henki luo itselleen uusia toimintamuotoja. Vaikka sellainen väkivaltateko sattuisi raskaastikin, köyhälistön oleellista voimaa se ei koske, yhtä vähän kuin sosialismiin saattoi sattua sosialistilaki, joka esti säännöllisen yhdistys- ja agitatsionimuodon.»
Mutta mitä on tuo kuri, tuo »järjestyneen toiminnan tottumus»? Se on yhteiseen johtoon alistumista, jota ilman suuren joukon järjestynyt toiminta on aivan mahdoton. Kansanvaltaisen järjestön olemus on vain siinä, että joukko itse valitsee sen johdon ja että se itse ainakin perusteisiin nähden, joskaan ei aina yksityiskohtaisesti, määrää taistelun päämäärän ja keinot. Mutta tämä on mahdollista vain »nykyisten järjestöjen ja liittojen» kautta, jotka ovat syntyneet »vielä vankan porvarillisen järjestyksen luomissa olosuhteissa». Jos nämät muodot tehdään mahdottomiksi, eivät joukot voi enää kokoontua päättämään asioistaan vankkojen sääntöjen mukaan ja niin käy kansanvaltainen järjestömuoto mahdottomaksi. Silloin tulee kuten äkillisissä joukkoliikkeissä, pelkäksi sattuman asiaksi, kuka keikahtaa johtajaksi, tai, kuten sosialistilain aikana, joukkojen siihen asti tunnustamat johtajat hoitavat totutulla tavalla tehtäviään edelleen. Tai, kuten sosialistilain aikana paikallisiin asioihin nähden myös oli laita, järjestyy pieni vähemmistö salaisesti ja johtaa muuta, järjestymätöntä joukkoa.
Taistelukykyinen köyhälistö pysyy sellaisissakin oloissa huomioon otettavana voimana. Mutta että köyhälistön järjestäytyminen sellaisissa oloissa kohoaisi ja täydellisentyneenä laajenisi niiden vapaammissa oloissa saavuttamaa piiriä laajemmaksi, sitä ei kukaan tähän asti ole sellaisissa oloissa keksinyt.
Köyhälistö tulee, kun sen järjestöä kohtaa väkivalta, pitämään »tottumuksestaan» ja tavoistaan sitä kiivaammin kiinni, mitä enemmän niiden kimppuun käydään, syystä, että ne kohottivat hänen voimansa. Sen sijaan kääntyisi proletariaatti epäluuloisesti pois järjestöistään ja sen »tottumuksista», jos nämät vain toisivat tappioita, mitkä sitä heikentäisivät. Pannekoek näkee vain yhden aiheen köyhälistön järjestöjen hänen odottamalleen tuhoutumiselle: vastustajain väkivallan. Mutta toinenkin aihe on mahdollinen: väärä taktiikka, joka kevytmielisesti, arvioiden liika alhaisiksi vastustajain voimat ja aivan ylenmääräisiksi omat, panee järjestöille tehtäviä, joissa sen surkeasti täytyy kukistua. Jos järjestö ilman tarvetta lähtee taisteluun, joka olisi vältettävissä paremmin arvioimalla voimasuhteet, jos se tässä vaatii jäseniltään mitä suurinta uhrautuvaisuutta saavuttamatta minkäänlaisia tuloksia, jos se kokonaan tuhoaa voimansa, niin että sen ehdotta täytyy antautua — silloin ei järjestön tuhoutuminen lisää proletaarein taisteluhalua, ei niiden jäyhää johtajainsa ympärillä pysymistä eikä vapaaehtoista kuria, vaan synnyttää pitkäksi aikaa masennusta ja välinpitämättömyyttä, jopa epäluuloakin kaikkea »järjestynyttä toimintaa» vastaan. Tähän sopii Pannekoekin lause: »tähän ajatukseen perustuu ennen kaikkea niiden vastenmielisyys joukkolakkojen käyttöön nähden, joiden tehtävänä on johtaa nykyisiä suuria proletaarijärjestöjä.»
Mutta me tulemme vielä näkemään, että juuri sellainen toiminta, jota Pannekoek ehdottaa, tuottaa välttämättömyydellä sellaisen järjestöjen tuhoutumisen. Tämän hän tuntee ja siksi täytyy hänen, materialistin, lohduttaida spiritualistisella mietelmällä, että vain järjestön ruumis on kuolevainen, mutta sielu kuolematon, ja että sielu juuri on järjestön olemus.
Mutta me tiedämme, että ruumiiton ihminen ei enää ole ihminen ja järjestö ilman toimintaelimiä ei ole enää järjestö.
Tuottaahan kylläkin luokkavastakohtain ja luokkataisteluiden kärjistyminen sen vaaran, että vastustajat yrittävät murskata proletaariset järjestöt. Mutta meidän ei pidä niitä auttaa selittämällä, että se on jotenkin yhdentekevä tapaus, kun vain kuolematon sielu pelastuu, vaan täytyy meidän käydä heitä vastaan siten, että istutamme köyhälistöön mitä syvimmälle tietoisuuden siitä, että järjestöt, vieläpä nykyisessä muodossaan, ennen kaikkea puolueena ja ammatillisina järjestöinä, ovat hänen taistelulleen ja sen menestykselle välttämättömät; sen täytyy niitä mitä innokkaimmin vahvistaa, mitä huolellisemmin vartioida, niitä ei saa panna alttiiksi kevytmielisiin seikkailuihin; niistä täytyy myös, kun kerran suurin taisteluihin tullaan, pitää sitkeästi ja kaikin voimin kiinni; yhdistymis- ja järjestäytymisoikeus ovat sen tärkein oikeus, jonka säilyttämiseksi on kaikki voimat, omaisuus ja veri, uhrattavat.
Pannekoek pitää sitä että proletaariset järjestöt murskataan, laki ja oikeus niihin nähden lakkautetaan, itsestään selvänä tuloksena luokkavastakohtain kärjistymisestä. Niin itsestään selvältä ei asia minusta näytä. Emmekä me saa pitää pyrkimyksiä muuttumattomina tuloksina. Pyrkimyssuunta, tahi yritys murskata proletaariset järjestöt, kasvaa kylläkin sitä mukaa kuin nämät järjestöt käyvät voimakkaammiksi ja vaarallisemmiksi vallitsevalle järjestykselle. Mutta samassa määrin kasvaa myös näiden järjestöjen vastustuskyky, jopa moninkertaisesti niiden välttämättömyys. Proletariaatin järjestäytymismahdollisuuden riistäminen on tullut mahdottomaksi kapitalistisesta kehittyneissä maissa ja vallitsevat luokat itse pyrkivät järjestämään niitä proletaareja, jotka pysyvät heille uskollisina, lisätäkseen niiden voimaa, mikä käy mahdottomaksi, jos peruutetaan kaikkinainen työväen järjestäymismahdollisuus. Proletaarisen järjestäymisen tuhoaminen voi nykyisin olla vain väliaikaista laatua, ei enää koskaan pysyvää — vaikka otetaankin järjestö sen oikeassa eikä vain Pannekoekin mukaisessa mielessä.
Mutta jokainen väliaikainenkin proletaaristen järjestöjen tuhoaminen merkitsee köyhälistön luokkataistelun ankaraa vahingoittamista, ja työväenluokan on kaikella huolella, mutta myös kaikella tarmollaan, koetettava estää tuollaiset tuhot.
Minkälaisia tuloksia syntyy taistelusta vastakkaisten pyrkimyssuuntain kesken. Sitä ei edeltäkäsin voi sanoa. Teoria voi vain ennustaa luokkavastakohtain kärjistymisen, ei sen yksityiskohtaa. Ne riippuvat tilanteista, joita ei kukaan voi aavistaakaan; mutta vihdoin myös viisaudesta ja päättäväisyydestä puolella ja toisella; tarmosta millä käymme loppuun taistelut, joihin kerran olemme joutuneet; viisaudesta, millä voimme estää vastustajat ja omain rivien malttamattomat ainekset saattamasta meitä yrityksiin, joihin emme ole vielä kypsyneet.
Pannekoek ystävineen saattaa nyrpistää nokkaansa tälle viisaudelle ja panna sen samanarvoiseksi sen viisauden kanssa, jonka Lassalle hylkäsi Sickingeniä koskevassa kirjeessään, mutta ei käytännössä.[5] Viisaus, jota me suositamme, on sitä mitä Engels viime julkaisussaan, valtiollisessa testamentissaan suositti.
Pannekoekin yritys yksinkertaistuttaa Marxin metoodia ja hänen henkevöimismenettelynsä järjestöihin nähden ovat vain johdatusta pääasiaan, joka hänellä on mielessä, ja se on »järjestyneen työväen tietty uusi toimintamuoto. Uusaikainen kapitalismin kehitys on pakoittanut luokkatietoisen työväen tähän uuteen toimintatapaan.»
Uusi toimintamuoto — se on todellakin tärkeä seikka. Mutta joka sellaisen keksii tai sitä esittää, hänen velvollisuutensa on ennen kaikkea puhua selvästi ja ymmärrettävästi. Valitettavasti ei Pannekoekilla tässä kohden ole hänen tavallista selvyyttään. En siis tarkoin tiedä, olenko onnistunut häntä oikein ymmärtämään. Ennen kaikkea on meidän kysyttävä: mistä johtuu sen uuden muodon välttämättömyys? Mitkä uudet olot sen vaativat? Siihen emme saa selvää vastausta. Pannekoek sanoo edelläkerrotun lauseen jatkoksi:
»Imperialismin suurin vaaroin sitä uhatessa, taistelussaan suuremmasta vallasta valtiossa, enemmistä oikeuksista, on se pakotettu mitä tarmokkaimmalla tavalla tuomaan tahtonsa esille toisia kapitalismin mahtavia voimia vastaan — tarmokkaammin kuin on mahdollista sen parlamenttiedustajan suun kautta. Sen täytyy itsensä esiintyä, tarttua valtiolliseen taisteluun ja yrittää joukkojen painolla vaikuttaa hallitukseen ja porvaristoon. Kun me puhumme joukkoliikkeistä ja niiden välttämättömyydestä, tarkotamme sillä järjestyneen työväenluokan parlamentin ulkopuolella tapahtuvaa valtiollista toimintaa, jolloin ne itse esiintymällä vaikuttavat politiikkaan välittömästi eikä edustajan kautta.»
Kuinka tällä esityksellä perustellaan uuden taktiikan välttämättömyyttä, ei ole oikein selvää. Eikö proletariaatti jo vanhastaan ole »pakotettu mitä tarmokkaimmalla tavalla tuomaan tahtonsa esille toisia kapitalismin voimia vastaan»? Ja miksi täytyy sen nyt tätä tarkotusta varten tarttua parlamentin ulkopuolisiin keinoihin? Ovatko edustajamme parlamentissa nyt heikommat kuin ennen? — Todellakaan ei näissä esityksissä ole perusteltu uutta taktiikkaa uusien olojen painavilla vaatimuksilla.
Mutta vielä vähemmin selvä on itse uuden taktiikan esitys. Minä olin nimenomaan vaatinut tämän taktiikan puoltajia selvittämään, mitä he sillä tarkottavat. Ennenkuin keskusteluun ryhdytään, »tulisi tietää, vaaditaanko uusia taktiikan periaatteita vaiko menetelmiä».
Mitä vastaa Pannekoek?
»Tähän vastaan vain, että meidän ei tarvitse tehdä ehdotuksia. Se taktiikka, jota pidämme oikeana, on jo puolueen taktiikka; ilman eri ehdotuksia on se tullut käytäntöön joukkomielenosotuksina. Teoreettisesti on puolue sen jo tunnustanut Jenan puoluekokouksen päätöksellä, jossa puhutaan suurlakosta keinona uusien valtiollisten oikeuksien valtaamiseksi.»
Ja sitten lausuu Pannekoek: »Kun me vähin puhumme uudesta taktiikasta, emme halua ehdottaa uusia periaatteita eikä toimenpiteitä... vaan tarkotamme saada teoreettisesti selväksi sen, mikä todella juuri tapahtuu.»
Edellisessä kappaleessa näimme, että Pannekoek pitää järjestöä proletariaatin tärkeimpänä voimakeinona, mutta keksii sitten, että järjestön olemus ei olekaan järjestö. Niin selittää hän nyt: uusi taktiikka on tarpeen ja on siitä keskusteltava, neuvoteltava — mutta kas, tämä taktiikka on jo kuusi vuotta ollut puoluekokouksen miltei yksimielisesti hyväksymänä ja noudatetaan sitä edelleen kenenkään sitä vastaan väittämättä, niin että Pannekoek pitää sangen tarpeettomana sitä lähemmin selostaa. Kun Pannekoekilta kysyy, mikä on se erikoinen taktiikka, jota hän edustaa puoluetoimikuntaa, minua ja monia muita tovereita vastaan, viittaa hän Jenan päätökseen, joka hyväksyttiin 287 äänellä 14 vastaan. Miltei kaikki revisionistit, kuten Bernstein, David, Peus, Sydekum, äänestivät sen puolesta. Ovatko ne kaikki jo »teoreettisesti» hyväksyneet Pannekoekin taktiikan, vieläpä niin epäämättömän selvästi, että hän voi säästää sen lähemmän selittämisen vaivan?
Vaikkapa Pannekoek siis on hyvin säästeliäs sen uuden taktiikan positiiviseen (varmaan) selostukseen nähden, on hän sitä anteliaampi negatiivisella (kielteisellä) puolella, arvostellessaan minun taktiikkaani. Ja sitä ei hän voi tehdä ilman että ainakin tilapäisesti livahtaa esille viittailuja hänen omiinkin menettelytapakatsomuksiinsa.
Minä olin joukkoliikkeitä koskevassa tutkimuksessani tullut seuraavaan tulokseen:
Järjestöä on kehitettävä, vallattava kaikki valta-asemat, jotka omin voimin voimme vallata ja pitää, valtiota ja yhteiskuntaa on tutkittava ja joukkoja valistettava: muuta tehtävää emme voi itsellemme emmekä järjestöillemme nytkään vielä tietoisesti ja suunnitelmallisesti asettaa.
Luulisi Pannekoekin yhtyvän tähän katsomukseen. Sanoohan hän itse: »näiden tekijäin: taloudellisen merkityksen, tietämisen ja järjestymisen alituisen kasvamisen kautta kohoaa köyhälistön voima vallitsevan luokan voiman yläpuolelle.»
Mutta nyt näyttävät hänestä joukkojen järjestämis- ja valistamishommat sekä taistelu yksityisistä valta-asemista jotenkin joutavilta. Hän tulkitsee minun käsitystäni seuraavasti:
»Siihen saakka (loppurymähdykseen saakka, jonka teorian Pannekoek minussa keksi. K.) on työväen liikkeen kuljettava tähän astista tietään: vaaleja, lakkoja, parlamenttaarista työtä, valistusta, kaikki kulkee entistä latuaan vähitellen vain laajeten mitään erityistä maailmassa muuttamatta.»
Minun kantani näyttää Pannekoekista puhtaalta revisionismilta: »se yhtyy revisionismiin siinä, että meidän tietoinen toimintamme on vain parlamentissa ja ammattiyhdistyksissä tapahtuvaa; eikä silloin ole ihme, että sen käytäntö — kuten äsken jälkivaaliliitossa — osottaa lähentelemistä revisionistiseen toimintaan.»
Tämän väitteen ei tarvitse minua suurestikaan kuohauttaa. Mitä Pannekoek revisionismiksi nimittää, se on puolueen tähänastinen käytäntö! Esitettyään Jenan päätöksen, jonka puolesta yhdeksän kymmenesosaa revisionisteja äänesti, riittävänä oman taktiikkansa perusteluna tuomitsee hän puolueen taktiikan revisionistiseksi! Kaunista sekasoppaa.
Mutta läheneepi selitys.
Pannekoek jatkaa: »Kautskyn kanta eroaa revisionismista siinä, että kun tämä (revisionismi) itse tältä toiminnalta odottaa uudistusta, sosialismiin siirtymistä ja siksi kohdistaa koko toimintansa reformeihin, ei Kautsky ole samaa mieltä tähän odotukseen nähden, vaan odottaa kumouksellisia purkauksia, jotka rymähdyksinä, meidän tahdostamme ja toiminnastamme riippumatta, tulevat äkkiä kuin toisesta mailmasta ja pyyhkäsevät pois kapitalismin. Se on se 'vanha, koeteltu taktiikka', vain sen kielteinen puoli järjestelmäksi kohotettuna. Se on rymähdysteoria siinä muodossa, jossa sen tunsimme vain porvarillisena väärinkäsityksenä, kohotettuna puolueopiksi.»
Onneksi on meillä toveri Pannekoek, joka selvittää minun »porvarilliset väärinkäsitykseni» samoinkuin sen »revisionisminkin», jota koko Saksan sosialidemokratia Marxin ja Engelsin hyväksymänä on pian puolen vuosisadan ajan noudattanut.
Oikeastaan ei minun ole tarpeellista kovin laajalti selostella »rymähdysoppiani». Siitä keskustelin kaksi vuotta sitten jotenkin tarkoin toveritar Luxemburgin kanssa. Pannekoek sanookin: »Tätä kantaa edusti Kautsky kaksi vuotta sitten suurlakosta keskusteltaessa — sen teorian mukaan on suurlakko yksinkertainen kumouksellinen ilmaus, jonka tarkotuksena on heittää kumoon kapitalistivalta yhdellä kertaa, se esiintyy nyt vain uudessa muodossa. Se on toimettoman odotuksen teoria... passiivisen (odottavan) jyrkkyyden teoria.»
Minulla ei ole aikaa eikä halua vielä pitkittää tätä jo pitkälle venynyttä väittelyä kertailemalla silloin esittämiäni todisteita. Huomautan vain lyhyesti, etten ole missään väittänyt suurlakon olevan tapahtuman, jonka tarkotuksena olisi heittää kumoon kapitalismi yhdellä iskulla, enkä että meidän on toimettomina odotettava, kunnes »kuin toisesta maailmasta» joku suurlakko puhkee.
Olen vain väittänyt, että länsi-europalaisissa oloissa, joissa on todellisia proletaarisia järjestöjä, eikä vain sellaisia Pannekoekin kuvittelemia, muodostuu valtiollinen suurlakko aina voimainkoetukseksi, joka tavallisesti vie joko ratkaisevaan voittoon tai ratkaisevaan tappioon, ja jolloin voimat molemmin puolin kuluvat niin loppuun, että ei ole odotettavissa taistelun pikaista uusimista. Yhä uudistuvain suurlakkojen aika on mahdollinen korkeintaan jälellä olevissa valtioissa kuten Venäjällä ja sielläkin vain erikoisissa oloissa.
Toiseksi olen väittänyt, että »suurlakko voi Länsi-Europassa menestyä vain silloin, kun sattuu samaan aikaan joukko edellytyksiä, joita voimme käyttää hyväksemme, mutta joita emme voi mielemme mukaan luoda. Missä suurlakko syntyy sellaisissa oloissa, on meidän sitä mitä tehokkaimmin edistettävä ja käytettävä sitä köyhälistön vahvistamiseksi, jonka taas voimme saada aikaan sitä pikemmin, mitä voimakkaammat ovat järjestömme ja mitä paremman opin saaneet niiden jäsenet. Sellaisten joukkoliikkeiden menestymiselle on ratkaistavana seikkana proletaarijoukkojen kiihkeä, kaikki esteet murtava kuohunta. Se voi syntyä vain suurista historiallisista tapahtumista. Minä ajattelin silloin samaan tapaan, kuin lausuu »Leipziger Volkszeitung» Venäjää koskevassa kirjotuksessaan (toukok. 31 p.), jotka sanat se ilmoittaa Lassallen sanoiksi: Joukot tempautuvat kuohuun ja liikkeeseen niin ulkonaisesti kuin henkisestikin vain todellisten tapahtumain kiehumapisteen vaikutuksesta.
Minulla ei ole syytä taaskin puolustella näitä ajatuksia. Pannekoek ei vähimmälläkään tavalla yritä niitä kumota. Mukavampaa on nuijia ne kuoliaaksi siten, että esittää ne mitä mielettömimmässä muodossa.
Väärinkäsitysten välttämiseksi voinen viitata siihen, että väittelyssä tov. Luxemburgin kanssa oli puhetta suurlakosta, kirjotuksessani »Joukon liikkeestä» taas katulevottomuuksista. Niistä sanoin, että ne voivat eräissä oloissa luoda valtiollisia rymähdyksiä, mutta ovat epämääräisiä eikä niitä voi mielin määrin sama aikaan.
En käsitellyt silloin pelkkiä katumielenosotuksia. Ne eivät kylläkään ole arvaamattomia tekijöitä ja voidaan ne valmistaa ja panna toimeen valtiollisten ja ammatillisten järjestöjen toimesta sekä järjestymättömäin joukkojen niihin osaa ottamatta. Esimerkkejä on kyllin. Mutta katumielenosotusten toimeenpano ei suinkaan ole mitään »uutta taktiikkaa». Englantilaiset ovat käyttäneet sitä Karttaliikkeen päivistä saakka ja Amerikassakin ovet ne kauan olleet yleisiä. Itävallassa merkitsevät ne vaikuttavaa mielenosotusmuotoa 1890 jälkeen. Katumielenosotusten toimeenpanoa en minä ole periaatteellisesti vastustanut eikä kukaan muukaan toveri. Sellaiseen sopivasta ajankohdasta saattaa tietysti syntyä eri mieliä. Mutta siitähän ei ole kysymys nyt, kun vain periaatteellisia asioita pohditaan.
Arvatenkin suuremman selvyyden saamiseksi sekottaa Pannekoek katumielenosotukset, katulevottomuudet ja suurlakot yhteen joukkoliikkeiden soppaan ja ulottaa sen, mitä minä olen sanonut katulevottomuuksista, myös katumielenosotuksiinkin. Minun teoriani on muka sama kuin puoluetoimikunnan menetelmä rajottaa katumielenosotukset mahdollisimman vähiin.
Todellisuudessa olen jo 1885 Englannissa ottanut osaa Pannekoekista niin uusilta tuntuviin katumielenosotuksiinkin, jotka siellä jo silloin olivat hyvin vanhaa taktiikkaa, eikä minua ole sittemmin missään maassa, missä olen ollut, puuttunut katumielenosotuksista, joita on pantu toimeen; kai paras todistus siitä, että niitä teoreettisestikin olen vaatinut. Pannekoekilla ei ole oikeutta panna minun nimiini teoriaa eikä käytäntöä, jotka eivät ole minun omaksuamiani.
Kertaan vielä: minun teoriani, »passiivinen jyrkkyys», s. o. sopivan tilaisuuden ja joukkojen mielialan odotus, joita kumpaakaan ei voida edeltä arvioida eikä järjestöjen päätöksillä saada aikaan, koski katulevottomuuksia ja suurlakkoja, joiden tarkotuksena on saada aikaan jokin valtiollinen ratkaisu — ei siis katumielenosotuksia eikä mielenosotuslakkojakaan. Sellaisia voidaan hyvin milloin vain panna toimeen puolueen ja ammattijärjestöjen päätöksellä ottamatta huomioon järjestymättömän joukon mielialaa, mutta eivät ne merkitse uutta taktiikkaa niin kauan kuin pysyvät pelkkinä mielenosotuksina. Mielenosotuksilla vaikuttaminen on aina kuulunut puolueemme taktiikkaan. Mielenosotustekniikka vaihtuu voimien, laillisten ehtojen ja muiden seikkojen vaihtuessa, taktiikan perusteissa ei silti tapahdu muutosta.
Mielenosotuksiin nähden ei siis ole periaatteellista eroa Pannekoekin ja minun välillä. Missä sitten?
Sitä ei ole helppo saada selville. Mutta niin paljon kuin hän pidättyykin omaa taktiikkaansa esittämästä, ei Pannekoek kuitenkaan voi olla edes viittaamatta positiiviseen menettelytapaan minun »negatiivista» taktiikkaani vastaan. Minun »passiivisen jyrkkyyden teoriani» vastakohtana puhuu hän »köyhälistön kumouksellisesta toiminnallisuudesta (aktiivisuudesta), joka rakentaa voimansa yhä kohoovain luokkaliikkeiden aikana ja yhä enemmän riistää luokkavaltioilta voimaa.»
Hän nousee minun »toivottoman odotuksen teoriaani vastaan — joka ei ole toimeton siinä mielessä, ettei tavalliseen tapaan parlamentissa ja ammattiyhdistyksissä toimittaisi, vaan siinä mielessä, että passiivina annetaan suurten joukkoliikkeiden tulla kuin luonnonmullistusten sen sijaan, että oikealla hetkellä aktiivisesti käytäisiin niitä järjestämään ja painamaan eteenpäin».
»Tähänastiset joukkoliikkeet ovat vain alkuna kumouksellisille joukkoliikkeille, joissa köyhälistön, sen sijaan että passiivisesti odottaisi, kunnes ulkoa tulleet rymähdykset mailmaa järkyttävät, itsensä on alituisesti hyökäten tunkeuduttava eteenpäin ja kovalla, uhrautuvalla työllä rakennettava valtansa ja vapautensa. Tämä on se 'uusi taktiikka', jota täydellä syyllä myös voi nimittää vanhan taktiikan positiivisen puolen luonnolliseksi jatkoksi.»
Ja edelleen puhuu Pannekoek luvussa »Taistelu sotaa vastaan» siitä, kuinka kuljetaan »toiminnasta toiseen sekä vihdoin korkeimpaan kiihkeyteen kohonneesta luokkataistelusta, josta valtiovalta lähtee mitä tuntuvimmin heikontuneena, proletariaatin voima taas mitä korkeimmalle kohonneena.» Ja vihdoin osottaa Pannekoek »kumousprosessiin, jossa köyhälistön alituisen toiminnan kautta vähitellen rakentuu sen valta, joka palotellen musertaa pääomavallan.»
Kaikki tämä on sangen epäselvää ja salaperäistä, muistuttaa enemmän Delfin oraakkelia ja Sibyllan ennustusta kuin uuden taktiikan perustelua.
Mutta jotain varmuutta se saa, kun muistetaan, että se on esitetty vastakohtana minun selostamalleni taktiikalle, joka vaatii järjestöjen kehittämistä, kaikkien valta-asemain valtaamista, mitkä omin voimin voimme valloittaa ja pitää hallussamme, valtion ja yhteiskunnan tutkimista, jokaisen joukkoja kuohuttavan tilaisuuden käyttämistä mielenosotuksiin, pakkosuurlakonkin käyttämistä, mutta vain harvinaisissa, äärimmäisissä tapauksissa »vain silloin ja siellä, missä joukkoja ei enää voida pidättää».
Pannekoek vaatii, että puoluetoimikunnan olisi pantava toimeen sarja suurlakkoja, jotka seuraisivat taajaan toisiaan, ottamatta sitä huomioon, tuovatko ne tappiota tullessaan tai tuhoavatko ne järjestöt vai eivätkö. Hän laskee, että taistelu katkeroittaa työläisiä, vetää yhä uusia joukkoja mukaan, täyttää ne yhä kasvavalla kumouskiihkolla, tappioiden kautta yhtä hyvin jopa paremminkin kuin voittojen kautta. Niin kasvavat taistelijain joukot itsensä taistelun kautta ja kasvaa niiden Pannekoekin tarkoittama järjestäyminen, ja luokkataistelun kiinteys kohoaa toiminnasta toiseen, nousten vihdoin vallankumousprosessiksi.
»Tätähän herra tarkottaa, jos oikein ymmärrän.»
Jos olen ymmärtänyt väärin Pannekoekia, on syy hänen itsensä. Siinä tapauksessa täytyy hänen puhua selvemmin. Mutta koko se arvostelu, jonka hän on kohdistanut minun puolustamaani taktiikkaa vastaan, on ymmärrettävissä ainoastaan, jos ymmärrämme hänen taktiikkansa yllä esitetyllä tavalla.
Mutta silloin supistuu hänen taktiikkansa vaatimukseen, että puoluetoimikunnan täytyy »panna toimeen» vallankumous, ei tosin suoranaisesti, kuten yrittivät barrikaadiajan vanhat salaliittolaiset, vaan epäsuorasti, panemalla toimeen joukkoliikkeitä silloinkin kun ne vievät tappioihin ja järjestöjen tuhoon, tarkotuksella kiihottaa joukkojen katkeruutta ja kohottaa se korkeimmilleen — tietysti tarkotetaan katkeroitumista vallitsevia luokkia vastaan eikä tämän mainion taktiikan suorittajia vastaan.
Jollei tämä ole Pannekoekin taktiikka, niin sanokoon selvemmin, mitä hän tarkoittaa »opilla köyhälistön kumouksellisesta toiminnallisuudesta kohoavain joukkoliikkeiden aikakautena». Jos taas olen hänen tarkotuksensa oikein ymmärtänyt, on sitä tarpeeton arvostella. Se oppi ei muodosta koulukuntaa meillä.
Mitä Pannekoek tarkottaneekaan yhä kohoavilla joukkoliikkeillä, hän ilmeisesti otaksuu, että se tulee korvaamaan ja voittamaan tähänastisen toimintamme, valistustyön järjestämisen, valtiollisen ja ammattiyhdistysliikkeen:
»Kuten tähänkinastisissa valtiollisissa ja ammattiyhdistystaisteluissa kohottavat joukkotaistelut proletariaatin voimaa, vain paljoa laajemmalla, valtavammalla ja perusteellisemmalla tavalla.»
Mutta mikä on sitten tämän toiminnan tarkotus? Niin korkeaksi kuin Pannekoek arvioikin joukkoliikkeiden tulokset proletariaatin kasvatus- ja järjestämistyössä (sellaisina kuin hän ne ymmärtää), mitkään toiminnat eivät koskaan vedä joukkoja mukaansa, jos ne eivät ole muuta kuin korkeamman proletaarisen moraalin harjottelumarsseja. Toiminnalla täytyy olla kourin koskettava päämäärä.
Tähänastisen politiikkamme mukaisesti merkitsee Pannekoekin köyhälistöliikkeen ylimmäksi tarkotukseksi valtiovallan valtauksen. Mutta siinäkin on hänellä erikoisuutensa.
Hän väittää: »Köyhälistön taistelu ei ole pelkästään taistelua valtiovallasta, vaan taistelua valtiovaltaa vastaan.»
Tämä tuntuu ensin »Talmudin»[6] tapaiselta viisastelulta. Mutta sitten kuuluu: »Vallankumouksen sisältö on valtion valtakeinojen tuhoaminen ja hajotus proletariaatin valtakeinojen kautta.»
Ja myöhemmin: »Taistelu päättyy vasta kun on saavutettu lopullinen päämäärä, valtiojärjestön täydellinen tuhoaminen. Enemmistön järjestö on silloin osottanut ylemmyytensä, kun se on tuhonnut hallitsevan vähemmistön järjestön.»
Tähän saakka on pidetty sosialidemokraattien ja anarkistien erotuksena sitä, että edelliset ovat tahtoneet vallottaa valtiovallan, jälkimmäiset sen tuhota. Pannekoek haluaa tehdä molemmat. Valitettavasti taaskin ilman lähempiä selityksiä. Niin monisanainen kuin hän onkin, kun haluaa todistaa uuden taktiikkansa tarpeellisuutta, niin lyhytsanainen ja hämärä on hän, kun oli esitettävä sen uuden taktiikan olemus ja tarkotus.
Niin lykkää hän meidän tehtäväksemme halkoa päätämme sillä, mitä hän oikeastaan on saattanut tarkottaa. Tämä on vaikeata jo senkin takia, että hän ei missään tarkemmin esitä, mitä hän oikeastaan valtiovallalla ymmärtää.
Kerran sanoo hän: »Vallitsevan luokan järjestö on valtiovalta. Se esiintyy virkamiesten kokonaisuutena, jotka ovat sirotetut kaikkialle viranomaisiksi kansanjoukkojen keskuuteen ja joita johdetaan hallituskeskustasta määrätyllä tavalla. Huipusta lähtevän tahdon yhtenäisyys muodostaa tämän järjestön voiman ja olemuksen.»
Mitä tahtoo Pannekoek tuhota noin kuvailemastaan järjestöstä? Keskityksenkö? Mutta liittotasavaltakin on valtio ja on sillä valtiovalta. Olisiko meidän pyrittävä hajottamaan valtio itsenäisiin kuntiin?
V. 1850 julisti kommunistiliiton keskustoimikunta (s. o. pääasiassa kai Marx ja Engels) silloin odottamastaan vallankumouksesta:
»Kansanvaltaiset pyrkivät joko suorastaan liittotasavaltaa kohti tai ainakin, jos he eivät voi saavuttaa yhtä ja jakamatonta tasavaltaa, yrittävät he lamauttaa keskushallituksen kuntien ja maakuntien mahdollisimman suuren itsenäisyyden ja riippumattomuuden kautta. Työläisten täytyy tätä suunnitelmaa vastaan sekä pyrkiä yhteen ja jakamattomaan Saksan tasavaltaan (johon silloin luettiin myös saksalainen osa Itävaltaa — K.), että myös saada siinä mitä ratkaisevin vallankeskitys valtiovallan käsiin.»
Jos Pannekoek on sama mieltä, mitä tarkottaa hän sitten valtiojärjestön täydellisellä tuholla?
Haluaako hän ehkä lopettaa virkamiesten valtiolliset tehtävät? Mutta mehän emme tule puolueessa eikä ammattijärjestöissä toimeen ilman virkailijoita, saatikka sitten valtiohallinnossa. Ei ohjelmammekaan vaadi valtion virkamiesten poistamista, vaan viranomaisten kansanvaltaista valitsemista. Tämäkin vaatimus voi koskea vain ylempiä virkamiehiä, sillä eihän jokaisen kirjurin asettamista varten tarvitse panna liikkeelle kansan vaalia.
Varmastikin täytyy meidän pyrkiä toisellaiseen virkakoneiston käyttöön kuin mikä on nykyvaltiossa vallalla. Mutta niiden lukua ja yhteiskunnallista tärkeyttä voimme tuskin vähentää, ainakaan tämän yhteiskunnan puitteissa. Tässä väittelyssämme ei ole nyt kysymys siitä, miten hallintokoneisto järjestyy »tulevaisuuden valtiossa», vaan siitä, hajottaako meidän valtiollinen taistelumme valtiovallan, ennen kuin sen olemme vallanneet.
Mikä ministeristö virkailijoineen voitaisiin lopettaa? Opetusministeristökö? Eipä varmastikaan. Mehän vaadimme paljon enemmän kouluja ja opettajia, kuin mitä nykyvaltiossa emmekä halua muuttaa kouluja yksityiskouluiksi. Haluamme vain lopettaa koulun riippuvaisuuden kirkosta ja nykyisistä hallitsevista luokista — mutta sehän ei käy päinsä valtiovallan tuhoamisen kautta, vaan sen kautta, että lainlaadinta ja hallitus pannan palvelemaan köyhälistöä.
Vai oikeusministeristökö? Meidän täytyy pyrkiä siihen, että nykyinen luokkaoikeus lakkaa, mutta ei toki siihen, että oikeudenkäyttö loppuu. Siviilijutut eivät lopu proletariaatin vahvistuessa, mutta eivät tavalliset rikoksetkaan lopu, niin kauan kuin on kapitalismia ja sen seuraukset vielä tuntuvat.
Entäpä finanssiministeristö? Ei, veroja emme voi poistaa. Päinvastoin. Mitä voimakkaampi köyhälistö on, sitä enemmän se vaatii yhteiskunnallisia reformeja, jotka taas vaativat rahaa, siis veroja. Ei ole pyrkimyksenämme verojen poistaminen, vaan niiden toisellainen peruste, rikasten mitä pisimmälle käyvä verotus on päämäärämme. Se tulee olemaan mitä tehokkaimpana keinona pakkoluovuttajien joutuessa pakkoluovutettaviksi. Emme siis tule veronkantajittakaan toimeen. Ja sitten sisäasiain ministeristö, poliisi? Ei, emme voi pyrkiä sitäkään poistamaan, vain muuttamaan sen tehtäviä. Emme varmastikaan tarvitse valtiollista emmekä siveyspoliisia. Mutta sitä enemmän tarvitsemme terveyspoliisia, asuntopoliisia, poliisia ahdistamaan elintarpeitten väärentäjiä, tehtaita tarkastamaan, työväen suojeluslakien toimeenpanoa valvomaan, poliisia rikkaita, eikä enää köyhiä vastaan.
Säilyykö sotaministeristö? No, emmekö vaadi miliisiä? Miten se järjestyisi ilman virkamiehiä, jotka hankkivat varustuksia, ilman pääesikuntaa, ilman miehistön opastajia ja upseereita?
Ei, meidän valtiollinen taistelumme hallitusta vastaan ei poista yhtään nykyistä ministeristöä. Jos onkin joitakin hallitustehtäviä, jotka haluamme poistaa, niin haluammepa panna lukuisia uusia tilalle.
Minä toistan, väärinkäsitysten välttämiseksi: tässä ei ole kysymys tulevaisuusvaltion järjestämisestä voittoisan sosialidemokkatian toimesta, vaan meidän vastarintamme vaikutuksesta nykyvaltioon.
Kun Pannekoek arvelee, että proletariaatin luokkataistelu johtaa edetessään valtiovallan tuhoamiseen, ei niin voi tulla siihen tulokseen konkreettisia oloja ja todellista valtiota tutkien, vaan pelkän abstraktisen mietiskelyn perustalla. Hän supistaa köyhälistön koko tulevan toiminnan suurlakkoihin — hän kuvittelee keskeytymätöntä suurlakkoaikaa. Suurlakko voi voittaa vain siten, että se herpauttaa valtiojärjestön, hajottaa valtiovallan voimakeinot, — tästä seuraa ilmeisen johdonmukaisena päätelmänä, että keskeymättömäin suurlakkojen aika voi päättyä vain valtiovallan täydelliseen tuhoutumiseen!
Pannekoek lähtee siitä, että tulevissa taisteluissa ensin valtiovalta murskaa proletariaatin järjestöt. Sitten tuhoaa katkeroitunut köyhälistö joukkoliikkeillä valtiojärjestön, ja tällä tavalla kaikkien järjestöjen tuhoutumisen kautta rakennetaan sosialistinen järjestö!
Pannekoek unohtaa, että tulevaisuudessakin suurlakot aina voivat olla vain tapahtumia köyhälistön luokkataistelussa, ei koskaan sen koko sisältö. Totta kyllä voi suurlakko voittaa vain herpauttamalla valtiovallan voimakeinot, mutta tämä herpautus voi olla vain ohimenevä ilmiö, kuten suurlakko itsekin. Sen tehtävä ei voi olla valtiovallan tuhoaminen, vaan ainoastaan hallituksen pakottaminen myönnytyksiin jossain tietyssä kysymyksessä, tai proletariaatille vihamielisen hallituksen vaihtaminen myöntyväisempään.
Pannekoekin odotus, että proletariaatin luokkataistelu tulee tuhoamaan valtiovallan, olisi väärin, vaikkapa me hänen mukaansa pitäisimmekin hallituksen valtakeinoja samana kuin valtiovalta.
Mutta hallituksen valtakeinot ovat yhtä vähän itse hallitus, kuin kädet ovat pää; eikä itse hallituskaan ole valtiovalta, vaan ainoastaan osa siitä.
Jo Montesquieu[7] tiesi, että valtiotoiminnat ovat kolmenlaiset ja jakautuvat kolmen eri vallan kesken: lakia laativan, hallinnollisen eli hallitsevan (toimeenpanevan) ja tuomarivallan. Näiden kolmen vallan tasapainoon perustuu hänen mukaansa vapaus.
Todellisuudessa ei sellaista tasapainoa ole missään olemassa. Joka paikassa on joku niistä ylinnä, useammissa valtioissa hallitus, Yhdysvalloissa oikeuslaitokset, Englannissa lainlaatijakunta.
Näiden kolmen vallan keskenäinen suhde ja niiden valtamäärä valtiossa riippuu yksityisten luokkien eduista ja voimista. Ei jokainen näistä valloista ole samassa mitassa joka luokan ylettyvillä. Kukin luokka koettaa vahvistaa niistä sitä, jonka kautta se paraiten luulee valvovansa luokkaetujaan; sitä, joka on helpoimmin sen itsensä ja vaikeimmin vastustajan saavutettavissa.
Niin kauan kuin porvaristo piti lainlaatijakuntaa sinä valtana, joka oli sen helpoimmin saavutettavissa, pyrki se kohottamaan sen osuutta valtiovallassa sekä hallituksen että tuomioistuinten kustannuksella. Nyt pelkää se köyhälistön tunkeutumista lainlaatijakuntaan ja tukee siksi hallituksen vaatimuksia, jos nämät vain eivät ole kovin hävyttömiä ja tyhmiä, tai missä hallitusvalta on heikko, kuten Yhdysvalloissa, kannattaa se tuomioistuimia.
Köyhälistöllä on täysi syy tätä vastustaa; sen täytyy pyrkiä tekemään lainlaatijakunta hallituksen sekä oikeuslaitosten herraksi, mutta samalla sen täytyy pyrkiä helpottamaan edustajainsa pääsyä lainlaatijakuntiin sekä poistamaan ne laitokset, joista se on pois suljettu (ylähuoneet, herrainhuoneet, senaatit).
Tämä on proletariaatin valtiollinen tehtävä eikä valtiovallan tuhoaminen. Siihen pyrittäessä saattaa kylliksi esiintyä ajoittaisia vaikeuksia, jotka ovat voitettavissa vain suurlakoilla, jolloin köyhälistölle vihamielinen hallitus tehdään hervottomaksi. Mutta ei koskaan se voi viedä valtiovallan tuhoutumiseen, vaan aina valtasuhteitten siirrähtämiseen valtiovallan sisäpuolella.
Se ei kylläkään ole Pannekoekin ajatus, sillä hän odottaa parlamenttien voimattomuusaikaa. Tässä on toinen alkujuuri hänen ajatukselleen, että valtiovallan valtaus on sama kuin sen tuhoutuminen. Toinen juuri oli luulo, että tähänastisten taistelutapojen tilalle tulee vastaisuudessa yhä jatkuvain suurlakkojen aika.
Kun parlamenttien kasvavan toimettomuuden, parlamenttarismin rappeutumisen ajatus on nykyisin hyvin yleinen puoluekeskusteluissa, tutkittakoon sitä tarkemmin.
Ilmiöt, joille tämä ajatus perustuu, ovat ilmeiset, eikä mikään ole helpompaa kuin niiden merkillepano. Parlamenttien lainlaadinnalliset tulokset käyvät yhä surkeammiksi, niiden merkitys hallitusvaltaan nähden yhä vähemmäksi. Sitä ei kukaan voi kieltää. Tästä päättävät jotkut toverit, että meidän on yhä vähemmän välitettävä koko parlamenteista ja pantava yhä enemmän painoa parlamentin ulkopuolisiin joukkoliikkeisiin. Parlamentarismi muka tulee proletariaatin vapaustaisteluissa yhä enemmin yhdentekeväksi.
Tämä johtopäätös on mitä erheellisin.
Mistä johtuu sitten n. k. parlamenttarismin rappeutuminen? Kun parlamentit saavat lainlaadinnassa yhä vähemmän aikaan, niin ei se johdu siitä, että niiden koneisto käy yhä kelvottomammaksi suorittamaan suuria lainlaadintatehtäviä, vaan siitä, että porvarispuolueet, jotka nyt ovat enemmistönä, ovat menettäneet halun saada sellaisia aikaan. Niiden kumouksellinen aika on kaukana takanapäin ja ovat ne järjestäneet valtion tarpeittensa mukaiseksi. Tosin jakautuu porvarillinen enemmistö moniin eri ryhmiin, joilla on erilaisia, vastakkaisiakin pyrkimyksiä, jotka siksi taistelevat keskenään.
Mutta suuria uusia, laajakantoisia valtiollisia tarkotuksia ei kellään näistä ole enää. Niiden keskenäisillä etutaisteluilla voi olla merkitystä vain silloin, kun on estettävä jokin suuri uudistus, joka olisi tuleva jonkun hallitsevan luokan ryhmäkunnan hyväksi. Mutta eivät koskaan enää muodosta hallitsevain luokkien keskenäiset vastakohdat voimaa, joka painaisi voimalla minkään suuren uudistuksen puolesta. Tällaisen työntövoiman muodostaa niin parlamentissa kuin yhteiskunnassa enää vain köyhälistö. Tämä tilanne kuvastuu parlamenteissa, sillä parlamenttarismi on vain uusaikaisen yhteiskunnan jokahetkisten etu- ja voimasuhteitten kuva. Ei kieltäy koneistona palvelemasta se, vaan porvarillinen enemmistö panee yhä enemmän esteitä sen tielle. — Muutettakoon enemmistö ja koneisto käy jälleen.
Porvarillinen enemmistöpä myös vaikuttaa sen, että hallitukset voittavat voimaa ja merkitystä parlamentteihin nähden. Huolimatta esteistä, jotka ovat köyhälistön edustajain parlamenttiin tunkeutumisen tiellä, ei niitä enää voida koskaan sieltä pitää poissa, ja kaikkialla tunkeutuvat ne lakkaamatta eteenpäin. Hallitukset sitävastoin ovat joka paikassa hallitsevain luokkien käsissä. »Sosialistisia ministereitä» lasketaan joskus johonkin hallitukseen, mutta ei köyhälistön taistelijoina, vaan porvariston palkkalaisina, jotka voidaan erottaa heti, kun ne eivät vastaa käskijäinsä odotuksia.
Hallitukset näyttävät nykyisin olevan vaikeammat köyhälistön vallata kuin parlamentit. Porvaristolla ei siis yleensä ole pyrkimyksenä vahvistaa parlamentin valtaa hallitukseen nähden.
Tosin vieläkin sattuu ristiriitoja porvarispuolueiden ja jonkun hallituksen kesken; sillä mikään ei voi tyydyttää kaikkia erilaisten omistavien ainesten vähin sangen vastakkaisiakin etuja eikä hankkia hyväpalkkaisia paikkoja kaikkien puolueiden kaikille virkakiipeejille. Mutta mikään ristiriita jonkun hallituksen ja jonkun porvarispuolueen kesken ei enää käänny niin kireäksi, että sellainen puolue ryhtyisi tarmokkaaseen taisteluun parlamentin vahvistamiseksi hallitukseen nähden.
Mutta merkitsisikö tämä sitä, että proletaarien on tästä lähtien halveksien ja väheksyen käännyttävä pois parlamenteista hakeakseen tarkotusperäänsä joukkoliikkeistä?
Pannekoek näyttää sitä otaksuvan. Hän viittaa uusimman kapitalismin tuhoihin:
»Verot, hintain kohoaminen ja sodan vaara tekevät katkeran torjumistaistelun välttämättömäksi. Mutta näiden seikkain lähtökohtana ovat vain osittain parlamenttipäätökset ja voidaan niitä vastaan siitä syystä vain osittain parlamentissa taistella. Joukkojen on itsensä astuttava taisteluasemaan, välittömästi osotettava vaikutuksensa ja harjotettava painostusta vallitsevia luokkia vastaan. Tähän välttämättömyyteen yhtyy myöskin sen mahdollisuus köyhälistön kasvavan voiman takia. Yhä enemmän syntyy ristiriitaa parlamentin kuten myös meikäläisten parlamenttiryhmäin näiden ilmiöiden toijumisvoimattomuuden ja työväenluokan kasvavan voimatietoisuuden välillä. Siksi ovat joukkoliikkeet luonnollinen seuraus uusiaikaisen kapitalismin imperialistisesta kehityksestä ja muodostavat ne yhä enemmän sitä vastaan käytävän taistelun välttämättömän muodon.»
Tämähän näyttää suoran toiminnan puolustelulta, kun parlamentit ja meidän parlamenttiryhmämme osottautuvat voimattomiksi. »Parlamentin ulkopuolista valtiollista toimintaa», kuten Pannekoek sitä toisessa paikassa nimittää, siis suoraa toimintaa (direkte aktion) vaaditaan lähinnä huomattavalla tavalla viitaten siihen, että vain osa uusaikaisen kapitalismin tuhoista johtuu parlamenttipäätöksistä ja voi niiden kautta tulla parannetuksi. Ja »suoran toiminnan» tarkotuksenahan on astua parlamenttipäätösten tilalle tai kiristää niitä. Kapitalismin tuhot, joita ei voida valtiollisilla toiminnoilla poistaa, ovat osaksi sellaisia, joita ei myöskään voida poistaa minkäänlaisella »vallitsevia luokkia vastaan harjotetulla painostuksella», kuten katovuodet, parannetut kullantuotantotavat j. n. e. Toisia voidaan poistaa ei-valtiollisilla toiminnoilla, kuten esim. alhaisia palkkoja. Suoranaisia palkkataisteluita työnantajain kanssa ei kuitenkaan tähän saakka ole nimitetty »suoraksi toiminnaksi», ne eivät ollenkaan ole mitään uutta, imperialismin ajalle ominaista taktiikkaa.
Niinpä jää sen uuden taktiikan alkusyyksi vain kasvava ristiriita »köyhälistön kohoavan voiman» ja »parlamenttien sekä meidän parlamenttiryhmämme voimattomuuden» välillä taistelussa kapitalismia vastaan.
Mutta todellisuudessa eivät parlamenttien enemmistöt ole voimattomat vaan haluttomat käymään näihin tuhoihin käsiksi. Halukkaita siihen ovat vain meikäläiset parlamenttiryhmät. Tosin panee Pannekoek merkille, että ne ovat voimattomat. Ja hän otaksuu ilmeisesti, että niiden täytyy voimattomina pysyäkin.
Tässä olisi todellakin räikeä ristiriita: työväenluokka käy yhä voimakkaammaksi ja sen parlamenttiryhmä yhä voimattomammaksi. Seurauksena täytyy olla se, että parlamenttaarisen taistelun tilalle astuu suora joukkotaistelu, joka yksin lupaa kouriintuntuvia tuloksia. Pannekoek ei kyllä siitäkään puhu selvästi, mutta se näyttää olevan hänen käsityksensä, sillä hän puhuu »parlamenttaaristen taistelutapojen historiallisesta merkityksestä aikana, jolloin köyhälistö oli vielä heikkoa, toimien ensi nousussa». Tästä voinee päättää Pannekoekin tarkottavan, että tämä menettelytapa ei enää sovi voimakkaalle proletariaatille; sillä on nyt vain »historiallinen merkitys».
Epäilemättä olisi sosialististen parlamenttiryhmäin voimattomuuden (tietenkin kasvavan voimattomuuden?) ja proletariaatin kasvavan voiman välillä ammottava ristiriita — mutta onneksi ei sitä ole todellisuudessa. Proletariaatin voima parlamentissa ja sen ulkopuolella ovat mitä lähimmässä vuorovaikutuksessa keskenään, ne voivat korkeintaan tilapäisesti, mutta ei pysyvästi kulkea vastakkaisiin suuntiin. Toinen puoli vahvistaa toista.
Pannekoek olettaa, että proletariaatin joukkoliikkeet suorittavat yhä voimakkaampaa painostusta valtaluokkia vastaan ja siten tekevät lopun parlamenttiryhmän voimattomuudesta. Miten voi tämä tapahtua, kun on kyseessä ilmiöt, joita määräillään parlamenttipäätöksillä? Saamalla aikaan näitä päätöksiä. Joukkoliike, juuri suurlakko, painostaa parlamentin porvarillista enemmistöä siten, että tämä tuntee olevansa pakotettu tekemään päätöksen proletariaatin eduksi. Niin on meidän kai Pannekoekin mukaan ajateltava joukkoliikkeiden kautta kohoavan köyhälistön voiman.
Mutta mikä osa on siinä asiassa sosialistisella parlamenttiryhmällä? Onko se voimaton sivustakatsoja? Se, minkä porvarillinen enemmistö suurlakon vaikutuksesta hyväksyy, sen puolestaan sosialistinen ryhmä juuri on tarmolla taistellut. Joukkoliikkeen voitto on senkin voitto. Joukot eivät voi vahvistua valtiollisena valtana ilman että ei samaan aikaan niiden parlamenttiedustajainkin valta kasvaisi.
Sosialistisen parlamenttiryhmän voimattomuudesta voidaan puhua vain siellä, missä proletariaatin joukkoliikekin on voimaton. On mahdotonta kuvitella joukkoliikettä vastustamattomasti etenemässä ja parlamenttiryhmää täydelleen voimattomana.
Mutta jos joukkoliikkeet voivat antaa sosialistisille parlamenttiryhmille lisävoimaa, voivat ne sitä tältä saadakin. Katsokaamme Englantiin, jossa joukkoliikkeiden vaikutus parlamenttiin nyt juuri on voimakkaimmin kehittynyt, ja jossa parhaiten voimme tutkia uusaikaisia joukkoliikkeitä, paljoa paremmin kuin vallankumousajan Venäjällä, jonka olot niin suuresti eroavat Länsi-Europan oloista. Siellä kun ei ole minkäänlaisia proletariaatin joukkojärjestöjä, ei minkäänlaista yhdistymis-, kokoontumis-, painovapautta j. n. e.
Tarkastakaamme esimerkiksi Englannin äskeistä kivihiilenkaivajain lakkoa. Joukkoliikkeen kautta olivat kivihiilenkaivajat pakottaneet parlamentin ja sen hallituksen liberaalisen enemmistön pyrkimään lainlaadintateolla sitä tyydyttämään. Jos tämä osottautuikin lähemmin katsoen erittäin epätyydyttäväksi, on siihen ennen kaikkea syynä työväenpuolueen epätyydyttävä tila. Jos alahuoneen työläisryhmä olisi ollut lukuisampi, parempaa kuria noudattava ja jäykkäniskaisempi liberaaleja vastaan, olisivat työläiset enemmän saavuttaneet.
Ei siis joukkoliikkeen voima yksin ratkaise parlamentin päätöstä, vaan myös sosialistisen parlamenttiryhmän voima. Kivihiilenkaivajat olisivat saaneet parempia tuloksia, jos Englannin työläiset olisivat enemmän ajatelleet itsenäistä edustusta parlamentissa.
Toiselta puolen on jo niiden tähänastinenkin edustus, niin epätäydellinen kuin se onkin, sangen edullisesti vuorostaan vaikuttanut proletaaristen joukkojen voimaan. Nämät eivät suinkaan jo edeltäkäsin ole niin yhtenäinen ryhmä kuin Pannekoek näyttää otaksuvan. Niihin kuuluu työläisiä mitä erilaisimmista ammateista, joilla on hyvin erilaiset työ- ja elintavat ja sangen erilaiset edut. Ammattijärjestöllä on lähinnä taipumusta työntää etualalle näitä erilaisuuksia ja antaa yhteisten etujen päästä vähemmän näkyville. Erikoisen työväenpuolueen järjestö, jonka näkyvin ilmaus on sosialistinen parlamenttiryhmä, vaikuttaa taasen päinvastaiseen suuntaan: se kehittää joukoissa tietoisuutta niiden yhteisistä luokkaeduista, sitä enemmän mitä innokkaammin parlamenttiryhmä ottaa itsenäisesti osaa eduskuntatyöhön ja mitä enemmän nämät kiinnittävät väestön mieliä.
Teoreettisia kirjotelmia luokkatietoisuudesta lukevat vain pienet ryhmät. Parlamenttaarisen toiminnan havainto-opetus vaikuttaa koko väestöön. Sielläkin, missä sosialistisen ryhmän voimattomuuden otaksuttaisiin olevan niin suuren, että se ei voisi vähintäkään vaikuttaa lainlaadinnassa ja valtiohallinnon luonteeseen, on sillä kuitenkin suuri käytännöllinen vaikutus sen kautta että se herättää proletariaatin eri ryhmissä niiden etujen yhteyden tietoisuuden ja sen kautta vasta tekee todellisen joukkoliikkeen mahdolliseksi. Ilman parlamenttiryhmiä ei voi olla kaikkien proletaariryhmäin yhteistä joukkoliikettä maissa, joissa ammatillinen järjestäytyminen on hyvin kehittynyt.
Ammatillinen hajanaisuus on tähän asti ollut Englannin työväenliikkeiden suurimpia heikkouksia. Se alkaa olla voitettu. Ammatilliset järjestöt alkavat liittyä yhteen suuriksi teollisuusliitoiksi, kuten Saksassa, toiselta puolen alkavat järjestyneet ja järjestymättömät, ammattitaitoiset ja -taidottomat työläiset joutua yhteisiin liikkeisiin — kaikki tämä tapahtuu vasta sitten, kun on jo olemassa erikoinen työväenpuolue. Siksi on sellaista, sen puutteista ja nurjista puolista huolimatta, ilolla tervehdittävä, ei täydellisenä luomuksena, vaan ainoana keinona liittää yhteen proletaarijoukot, jotka yhteistoiminnassa pian kylläkin oppivat vaikuttamaan eduskuntaryhmäänsä ja järjestämään sen tarkotuksenmukaisemmaksi —. Se on tosin kyllä englantilaistapaan käyvänä pitkällinen prosessi, joka vie kalliita oppirahoja; mutta kunkin maan tavat ovat historiallisesti muodostuneet eivätkä ole mielivaltaisesti muutettavissa. Pääsemme pitemmälle, jos koetamme niitä ymmärtää, kuin niille nenää nyrpistäissämme.
Miten sitten lieneekin, joka tapauksessa on proletariaatin toiminnalla parlamentin ulko- ja sisäpuolella mitä läheisin vuorovaikutus, toinen edistää toista, toinen kasvaa toisen mukana; on tyhmyyttä väittää että toisella puolen kasvaa voimattomuus, toisella voima.
Sosialististen parlamenttiryhmäin kasvavasta voimattomuudesta voisi puhua vain silloin, jos ne täydelleen eristäytyisivät, menettäisivät kaiken kosketuksen proletariaatin kokonaisliikkeen kanssa, kääntäisivät kaiken huomionsa pelkkään parlamenttarismiin, lyhyesti, lankeaisivat siihen yksipuolisuuteen, jota Marx nimitti parlamenttaariseksi kretinismiksi. Sosialististen eduskuntaryhmäin eristetty parlamenttarismi on tuomittu kasvavaan voimattomuuteen katsoen porvarillisten enemmistöjen ja hallitusten kasvavaan haluttomuuteen tehdä proletariaatille kaikkein välttämättömimpiäkään myönnytyksiä.
Mutta sama on laita joka paikassa muuallakin, missä osa köyhälistöä eristyy toisesta. Yhä kasvavia työnantajaliittoja vastaan eivät sangen tärkeittenkään teollisuushaarojen ammatilliset järjestöt mahda mitään eristetyn toiminnan kautta.
Toiselta puolen tarvitsee osuustoiminta, torjuakseen yhä kasvavaa vihollistaan, puolueen ja ammattiyhdistysten apua.
Ja yhä uusia tehtäviä liittyy luokkatietoisen proletariaatin liikkeeseen vaatien mitä erilaisimpain tekijäin yhteisvaikutusta — muistutamme vain nuorisoliikettä.
Vastustajan voimat kasvavat, sen rikkaus kohoaa riistämisen lisääntymisen kautta. Sen liittoutuminen tulee yhä kiinteämmäksi pääoman kasvavan keskittymisen vaikutuksesta. Sitä vastaan on köyhälistönkin voimat vedettävät yhä kiinteämmälle joukkojärjestöihin ja liikkeisiin. Tämän liittymisen tärkeimpiä muotoja on parlamenttaarisen ja ammattiyhdistysliikkeen yhteenliittyminen, kuten se Englannissa on esiintynyt perin tärkeissä käytännöllisissä tapauksissa.
Silloin ei tarvitse odottaa ammattiyhdistysten eikä sosialististen eduskuntaryhmäin kasvavaa merkityksettömyyttä, vaan paremmin niiden tehtävien ja niiden taistelujen ja siten myös niiden merkityksen valtaan kohoamista. Näiden taistelujen yksityistuloksia ei voi edellä aavistaa, niiden kokonaistuloksena täytyy olla työväenluokan sekä sen kautta ammattiyhdistysten ja sosialististen parlamenttiryhmien kohoaminen.
Ja valtiollisen taistelumme päämäärä pysyy samana kuin se on tähänkin asti ollut: valtiovallan valtaus parlamenttienemmistön saavuttamisen kautta, parlamentin kohottaminen hallituksen herraksi. Mutta ei valtiovallan tuhoaminen.
Mitä muuta tietä tahtoo Pannekoek panna toimeen sosialistisen tuotantotavan, jollei lainsäädännöllisten, verotuspolitiikkaa, työväensuojelusta, asuntopolitiikkaa, teollisuusalojen valtion ja kuntain haltuun ottamista, maaperäin, lähinnä kaupunkien asuinperustan, vuorilaitosten, suurviljelysten, vuokramaan yhteisomistuksen toimeenpanoa koskevain toimenpiteitten kautta?
Millä keinoilla tahtoo Pannekoek järjestää nämät olot, jollei proletaarisen valtiovallan kautta? Ja mitä merkitsee se, että kaikkinainen valtiovalta tuhoutuu joukkoliikkeen kautta? Kuten myös käsitys, että köyhälistön täydellisin järjestö on ei mitään järjestöä; joukkoliike valtiollisten suurlakkojen muodossa on muka tulevan työväenliikkeen pysyvä ja säännöllinen tila, ja puoluetoimikunnan velvollisuus on aina ja kaikkialla sellaisia järjestää; yhtä pitämätön on käsitys, että taistelu valtiovallasta muka merkitsee taistelua valtiovallan tuhoamiseksi.
Jos tämä on Pannekoekin puoltaman uuden taktiikan sisältö ja hänen niukat viittauksensa siitä antavat aihetta otaksumisellemme — silloin täytyy meidän se tykkänään hylätä.
Pysyn käsityksessäni, jonka puin viimevuotisen kirjotussarjani loppusanoihin:
»Järjestön kehittäminen, kaikkien valta-asemien valtaus, jotka omin voimin voidaan vallottaa ja säilyttää, valtion ja yhteiskunnan tutkiminen ja joukkojen valistus, muita tehtäviä emme voi itsellemme eikä järjestöllemme nytkään tietoisesti ja suunnitelmallisesti asettaa.»
Valtiolliset suurlakot ja katurauhattomuudet voivat erikoisen kiihkeinä aikoina tuoda merkitsevän voiman joittenkin meidän vaatimustemme edistämiseksi. Mitä suuremmat luokkavastakohdat, mitä katkeroituneemmat joukot, sitä pikemmin ja useammin on sellaisia räjähdyksiä odotettavissa. Mutta ne ovat arvaamattomia eikä niitä voi pitää proletaarisen luokkataistelun alituisina eikä säännöllisinä menettelytapoina.
Koko työväenliikkeen kärjistäminen joukkoliikkeiksi ei ole muuta kuin aikaisemman, Marxin parlamenttaariseksi kretinismiksi nimittämän, yksipuolisuuden tilalle uuden asettaminen, jota me, jos haluamme säilyttää saman kuvannollisen lausetavan, voisimme nimittää joukkoliikkeiden kretinismiksi.
[1] Oli Lassallen kirjottama näytelmäkappale, jonka aihe oli otettu Saksan talonpoikaissodasta. — Suom. muist.
[2] Kreikkalainen tarina kertoo Ariadnesta, joka oveen solmitun langan avulla ateenalaisine tovereineen löysi tien takaisin Kreetan labyrintista, sokkelovankilasta. — Suom. muist.
[3] Löytyy suomeksi. — Suom. muist.
[4] V. 1878–1890 oli Saksassa voimassa poikkeuslaki sosialisteja vastaan. Se kielsi lehdet, järjestöt ja julkisen toiminnan yleensä, mutta ei voinut liikettä masentaa. — Suom. muist.
[5] Tämän selitykseksi mainittakoon, että Lassalle yritti »pelata politiikkaa», petkuttaa vastustajia »viisaudella», mutta ajoi siinä karille. — Suom. muist.
[6] Kreikkalainen filosoofi, jota on hyvin vaikea tulkita. — Suom. muist.
[7] Ranskalainen filosoofi ja historioitsija (1689–1755).