Sosialidemokratisen työväestön käymä valtiollinen taistelu, josta jokainen vaalitaistelu on ainoastaan pieni osa, ei ole ensi kädessä taistelua erityisistä valtiolaitoksista ja lakivaatimuksista, vaan yleistä luokkataistelua omistavien ja omistamattomain luokkien kesken. Sen oikein ymmärtämiseksi on tarpeellista lähemmin tutustua taistelijoihin, taistelun syihin ja päämääriin.
Voipi näyttää, kun taistelevia puolueita tällä tavalla nimitetään, että olisi tehty rahaomistus tai tulot luokkaerotuksen perustaksi. Porvarilliset vastustajamme sen usein näin ymmärtävätkin. He ottavat tulo- ja omaisuustilaston käteensä, vetävät pari poikkiviivaa, jotka erottavat alhaiset tulot keskikertaisista ja keskinkertaiset suurista ja uskovat perinpohjin tutustuneensa nykyajan luokkasuhteisiin. Mutta vielä naurettavampaa on, kun he esittävät meille keskiajan tai kahdeksannentoista vuosisadan tilastoa ja osottavat siitä, että siihen aikaan oli suhteellisesti aivan yhtä paljo pieniä, keskinkertaisia ja suuria tuloja kuin nykyjään; ja sillä uskovat he sitte kumonneensa väitteet pääoman keskittymisestä, keskiluokan häviöstä ja luokkavastakohtien kärjistymisestä.
Näillä neropateilla, jotka tällä tavalla tahtovat tehdä olemattomaksi suuren yhteiskunnallisen mullistuksen ilmeisen totuuden, ei ole todellakaan hämärintä aavistustakaan siitä, mitä yhteiskuntaluokka oikeastaan on. Luokka ei ole ryhmä ihmisiä, joilla on yhtäsuuret tulot, vaan ryhmä ihmisiä, joilla yhteiskunnallisessa tuotannossa on taloudellisesti samat tehtävät Sanomme taloudellisesti, ettemme joutuisi siihen harhaluuloon, että pitäisimme työn teknillistä puolta yhteiskunnallisena tehtävänä. Kutojalla ja kirjaltajalla on ammatillisesti eri tehtävänsä, teknillisesti on heidän työnsä erilaista, mutta taloudellisesti ovat he molemmat palkkatyöläisiä ja kuuluvat samaan luokkaan.
Yhteiskunnallisen tuotantoprosessin monimuotoisuuden vuoksi ei ole ihmekään, että silmä näkee kirjavan kuvan eri yhteiskuntaluokista. Teollisuudessa ovat kapitalistiset työnantajat palkkatyöläisten vastakohtina, tälle yleiselle perussuhteelle nojautuu liikkeen suuruuden mukaan erilaisia luokkasuhteita. Itsenäinen käsityöläinen on siinä suhteessa kapitalistin kanssa samassa asemassa, että hän on itsenäinen liikkeenharjottaja, joka ei kuitenkaan käytä palkkatyöväkeä. Käsityömäisen pienliikkeen pikkumestareita, samoinkuin pienkauppiaitakin kutsutaan tavallisessa keskustelukielessä erikoiseksi suurkapitalisteista erotetuksi luokaksi, keskisäädyksi; niiden erona on, että näillä on pienempi määrä palkkatyöläisiä, pienemmät pääomat, ilman että kuitenkaan voidaan mitään varmoja rajaviivoja vetää. Suurliikkeessä tuppautuu kapitalistin ja työläisten väliin ryhmä tarkastajia ja teknillisiä liikkeenjohtajia. Nykyisten suur- ja jättiläisliikkeiden korkeat vaatimukset tieteellisessä ja teknillisessä suhteessa ovat synnyttäneet erikoisen luokan yksityisiä teknillisesti ja tieteellisesti sivistyneitä virkailijoita, jotka yhdessä samallaisten ja samassa asemassa olevien yleisten virkailijoiden kanssa muodostavat n. s. »sivistyneen luokan», »inteiligensin». Taloudellisesti kuuluvat he palkkatyöläisiin, koska hekin palkasta myövät työvoimansa — erikoista, pitkän koulutuksen avulla hankittua ja korkeammassa hinnassa olevaa työvoimaansa; mutta palkan suuremmuus, siis myöskin elämän tavat erottavat heidät työmiehistä. Samoin on suurliikkeen kehitys suurten pääomien avulla, joita se vaatii, erottanut toisistaan teollisuuttaharjottavan liikemiehen, joka elää liikevoitosta, ja rahanomistajan, joka elää koroista. Osakeyhtiössä astuu liikkeenharjottajan tilalle palkattu virkamies, johtaja; kapitalistin kaksinainen toimi, johtaa tuotantoa ja koota itselleen lisäarvoa, on jakautunut kahdenlaisille henkilöille. Mutta kaikkia rahakapitalisteja ei voi samaan pataan heittää yhtä vähän kuin kaikkia liikkeen harjottajiakaan, suuruuden mukaan on olemassa sama ero kuin esim. kalamaailmassa meressä: suuret syövät pienempiään. Pieni koroillaeläjä on yhtä hyvä rahakapitalisti kuin joku pörssiylimyskin, mutta näihin pörssisusiin on hän jokseenkin noin pörssilampaan asemassa, ja senvuoksi on hänen yhteiskunnallinen osansa aivan toisenlainen.
Jos nyt tarkastamme maataloutta, huomaamme sielläkin samat asteet, jollei nyt juuri aivan samallaisina kuin teollisuuden alalla; täällä vain kohtaamme uuden luokan entisten lisäksi, koska maanomistajat yksinomistuksensa avulla voivat anastaa itselleen maakorkoa maatalouden tuloksista itse tarvitsematta ollenkaan olla siinä työssä mukana. On olemassa kääpiötilallisia, pienviljelijöitä, keski- ja suurtilallisia ja maatyöläisiä. Täällä esiintyvät jo väli- ja ylimenomuodot, jotka tekevät yhteiskuntaluokkien kuvan tottuneellekin silmälle niin sekavaksi. Maatyöläisellä on usein pieni maakappale, kun taas pienen maatilan omistaja, maatilan, joka on liian pieni, jotta siitä eläisi, etsii itselleen sivuansiota maa- tai myöskin tehdastyömiehenä. He ovat siis samalla itsenäisiä maanviljelijöitä ja palkkatyöläisiä. Kotiteollisuuden alalla löydämme näennäisesti itsenäisiä käsityöläisiä, jotka sieluineen ja ruumiineen ovat riippuvaisia kapitalistisesta kauppiaasta. Ettei palkkatyön lainopillinen muoto riitä määrittelemään luokkarajoja, sen osottavat lukuisat siirtymiset palkatusta johtajasta ohi alajohtajan, osastopäällikön, yliinsinöörin, teknikon, piirtäjän, pomojen aina työmieheen saakka. Tässä on usein pahassakin pulassa, kun siirtymisten näin asteettain tapahtuessa, pitäisi tarkasti määritellä, mitä luokkatunnusmerkkejä täytyy otta huomioon ja missä luokkien rajat ovat.
Yhteiskuntaelämä tarjoaa meille kirjavan kuvan mitä erilaisimmista yhteiskuntaluokista, joiden tehtävät yhteiskuntaelämässä ja sen kautta myöskin edut ovat milloin jyrkässä ristiriidassa ja niin toisistaan eroavia kuin ajatella saattaa, milloin taas asteeltain yhtyvätkin toisiinsa. Eikö tämä kuva kumoakin täydellisesti meidän väitettämme, että yhteiskuntataistelussa on ainoastaan kaksi luokkaa vastakkain? Eikö jo silmäyskin luokkien erilaisiin tehtäviin heti osota, että ainoastaan omaisuuteen perustava jako kahteen luokkaan on epätieteellinen, paikkansa pitämätön ja ainoastaan kansankiihotustarkotuksessa keksitty väite?
Ei. Tämä jako perustuu yhteiskuntajärjestyksen sisimpään olemukseen. Se johtuu siitä erikoisesta osasta, joka rahalla on kapitalismin valtaankohoamisajoilta asti. Raha voi olla kapitalia, s. o. jos sen omistaja ostaa sillä tuotantovälineitä, vuokraa työläisiä ja myy niiden valmistamia tavaroita, niin palaa se takaisin hänen käsiinsä enentyneenä rahana, suurempana, lisäarvolla siunattuna pääomana, hänen ei tarvitse edes itse sitä tehdä: toiset ihmiset kyllä ottavat mitä suurimmalla mielihyvällä hänellä huolekseen liikkeen surut, vaivat ja maksavat hänelle hänen pääomansa käyttämisestä osan voitosta korkona. Raha on kapitalismin kautta saanut ominaisuuden kasata omistajalleen korkoja. Jolla siis on rahaa käytettävissään, hän voi taata itselleen työttömiä tuloja.
Nämä tulot ovat syntyisin lisäarvosta, jota muodostuu tuotannossa. Työläisluokka tuottaa työllään summattoman määrän arvoa, ainoastaan osan siitä saa se palkkana takaisin, jälelle jäävä osa on lisäarvoa, joka joutuu kapitalistiluokalle. Lisäarvon jakavat eri kapitalistit ja kapitalistiryhmät keskenään, sillä he kaikki elävät siitä. Maanomistajat vaativat osansa, kauppiaat ja välikädet osansa, johtajat ja hyväpalkkaiset liikkeenjohtajat ottavat hekin osansa, rahakapitalistit saavat korkonsa tai voitto-osinkonsa. Lisäarvon jaosta taistelevat he keskenään ja tämän jaon määräävät osaksi taloudelliset lait, osaksi valtiolliset voimasuhteet. Meille tärkeätä on se tosiasia, että kaikki ne, joilla on rahaa, sen kautta voivat vaatia osansa lisäarvosta, luonnollisesti edellyttäen, etteivät he entisaikojen saiturien tavoin kätke rahojaan vanhoihin sukkiin. Lisäarvo syntyy alempien luokkien riistämisestä, joiden työ tuottaa tämän ylijäämän; kaikki nuo luokat, jotka keskenään jakavat lisäarvon, muodostavat yhdessä suuren anastajayhtiön, ja jokainen, jolla on rahaa, on sen kautta mammonan armosta tämän oivallisen yhtiön osakas.
Tässä on siis syy, jonka nojalla saa puhua suuresta luokkavastakohdasta omistavien ja omistamattomien luokkien kesken. Se on siinä, että nämä sanat merkitsevät samaa kuin riistävät ja riistetyt luokat. Joka ei mitään omista, on pakotettu, voidakseen elää, myymään työvoimansa tuotantovälineiden omistajille, siis välillisesti pääomanomistajille. Nämä antavat hänelle raskaasta ja pitkästä työstä palkan, joka juuri niukin naukin riittää puutteen alaiseen elantoon ja lopun hänen tuottamastaan arvosta pistävät he taskuunsa. Jolla ei mitään ole, se saa kauniisti jättää itsensä riistettäväksi; tuotantovälineiden yksityisomistus sulkee häneltä kaikki muut tiet. Asianlaita jää jokseenkin samallaiseksi, vaikka työmies omistaisikin hiukkasen rahaa, jonka korko olisi pienenä lisänä hänen palkkaansa. Vaikka hänellä olisikin rahaa pankissa ei hän vielä ole riistäjä sen kautta. Korossa saa hän tosin aivan mitättömän pienen osan suuresta lisäarvomäärästä, jota puristetaan koko työläisluokalta mutta tämä pieni osanen ei paljoakaan paina sen lisäarvon rinnalla, jonka hän itse palkkatyöllään liittää kokonaismäärään. Hän suurentaa tätä lisäarvomäärää, häntä riistetään, hän on samallaisessa asemassa kuin hänen toverinsakin. Tavallisesti ei hän tätä rahaansa pidäkään pääomana, vaan säästönä, josta hän työttömyyden tai tapaturman sattuessa saa elantonsa.
Mutta heti kun omaisuus kohoaa yli vissin rajan, tekee se omistajalle mahdolliseksi elämisen riistämisellä oman työn asemasta, vaatimattomassa muodossa, jos hän on pieni koroillaan eläjä tai pienliikkeen harjottaja, loisteliaasti ja ylellisesti, jos hän kuuluu rikkaisiin. Niin monellaiset kuin näiden kesken luokkaeroavaisuudet ovatkin, niin erilaisia aktivisia tai passivisia[1] toimia kuin heillä kullakin on riistämisessä, niin kiivaasti kuin he vielä saaliin jaossa toisiaan vihaavat ja keskenään kamppailevatkin, jonka vuoksi heidän omaisuutensa ei aina ole varmalla pohjalla — niin on heillä kuitenkin yksi yhteinen etu ja pyrkimysperä, koska he kaikki ovat riistämisen osanottajia. Suuressa yhteiskunnallisessa riidassa riistäjien ja riistettyjen kesken ei kysytä omaisuuden suuruutta riistäjäin osuuskunnan jäsenten kesken.
Tässä selostuksessa käy heti selville, ettemme väitä, että yhteiskunnan muodostavat ainoastaan nämä molemmat ryhmät. Niiden välillä on kerros, josta ei voida sanoa kumpaa ryhmää lähempänä se on, kuten esim. talonpoika, joka riistää työmiestä, mutta jota itseä maanomistaja riistää, tai virkamies, joka saa keskinkertaisen palkan. Mille kannalle hän asettuu suuressa valtiollisessa taistelussa käy selville vasta erikoisesti tutkittaessa hänen luokka-asemaansa. Mutta ihmisten ja luokkien enimmistöön nähden pitää paikkansa, että heidän erilaiset ja erikoiset yhteiskunnalliset toimensa suuressa valtiollisessa taistelussa syrjäytyvät sen suuren peruskysymyksen taakse, kuuluvatko he omistaviin vai omistamattomiin, s. o. riistäjiin vaiko riistetyihin.
[1] Aktivinen = itsetoimiva, toimintaan osaa ottava; passivinen = toiminnasta kärsivä, itsekohtaisesti osaa ottamaton. [Suomentajan huomautus.]