Lähde: MEW, 19. osa, s. 297-305; "Bruno Bauer und das Christentum".
Julkaistu: 4.-11. toukokuuta 1882 Sozialdemokrat-lehdessä.
Käännös: © Vesa Oittinen
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren
Berliinissä kuoli 13. huhtikuuta mies, joka aikoinaan oli esittänyt tiettyä osaa filosofina ja teologina, mutta sitten vuosikausia oli puoliksi unohdettuna vain silloin tällöin, ”kirjallisena originellina”, kiinnittänyt puoleensa yleisön mielenkiinnon. Viralliset teologit, heidän joukossaan myös Renan,[2] kopioivat hänen teoksistaan ja vaikenivat hänet sen vuoksi yksimielisesti kuoliaaksi. Ja kuitenkin hän oli enemmän arvoinen kuin he kaikki ja oli saanut aikaan enemmän kuin he kaikki eräässä kysymyksessä, joka kiinnostaa myös meitä sosialisteja: kristinuskon historiallista alkuperää koskevassa kysymyksessä.
Hänen kuolemansa antaa meille aiheen kuvailla lyhyesti tämän kysymyksen nykytilaa ja Bauerin panosta sen ratkaisemiseksi.
Keskiajan vapaa-ajattelijoista aina 1700-luvun valistajiin saakka, viimeksi mainitut mukaan lukien, ulottuva vallitseva näkemys, jonka mukaan kaikki uskonnot ja niin muodoin myös kristinusko olisivat petkuttajien aikaansaannosta, ei enää ollut riittävä sen jälkeen kun Hegel[3] oli asettanut filosofian tehtäväksi osoittaa maailmanhistoriassa tapahtuvan rationaalisen kehityksen.
On täysin ymmärrettävää, että vaikka luontoperäiset uskonnot, kuten neekerien fetissinpalvonta tai arjalaisten[4] yhteinen alku-uskonto, syntyvätkin ilman että petkutus esittäisi niissä mitään osaa, tulee pappien petos silti hyvin pian välttämättömäksi niiden kehittyessä pitemmälle. Sen sijaan perustetut uskonnot eivät, kaiken rehellisen haaveilun ohella, voi tulla toimeen ilman jo niiden perustamisen yhteydessä tapahtuvaa petkutusta ja historian väärentämistä. Myös kristinuskolla on tässä suhteessa jo aivan alkuvaiheessaan näytettävänään kaikenmoisia saavutuksia, kuten Bauer on osoittanut Uuden Testamentin kritiikissään[5]. Mutta näin on todettu vasta muuan yleinen ilmiö, ei selitetty sitä yksittäistä tapausta, josta juuri on kyse.
Sellaisesta uskonnosta, joka alisti alleen Rooman maailmanvaltakunnan ja hallitsi mitä merkittävintä osaa sivistyneestä ihmiskunnasta 1800 vuoden ajan, ei päästä vain selittämällä se yksinkertaisesti petkuttajien kokoonhaalimaksi järjettömyydeksi. Siitä päästään vasta, kun ymmärretään selittää sen alkuperä ja sen kehitys niistä historiallisista edellytyksistä, joiden vallitessa se on syntynyt ja päässyt valtaan. Tämä koskee erityisesti kristinuskoa. On ratkaistava juuri se kysymys, miten saattoi käydä niin, että Rooman valtakunnan kansanjoukot suosivat tätä päälle päätteeksi orjien ja sorrettujen saarnaamaa järjettömyyttä enemmän kuin mitään muuta uskontoa, niin että kunnianhimoinen Konstantinus[6] näki viimein tämän järjettömyysuskonnon omaksumisessa parhaan keinon ponnistautua roomalaisen maailman itsevaltiaaksi.
Tämän kysymyksen ratkaisemisessa Bruno Bauerin panos on ollut huomattavasti suurempi kuin kenenkään muun. Wilke[7] oli osoittanut puhtaasti kielellisin perustein evankeliumien ajallisen perättäisyyden ja keskinäisen riippuvuuden, ja Bauer osoitti tämän kumoamattomasti myös mitä tuli niiden sisältöön, niin paljon kuin vuotta 1849 seuranneen taantumus-ajan puoliuskovaiset teologit sitä vastaan halunnevatkin hangoitella. Hän paljasti Straussin[8] kaikessa epätieteellisyydessään hämärän myyttiteorian, jonka mukaan jokainen voi pitää evankelikertomuksia niin historiallisina kuin häntä miellyttää. Ja jos tällöin osoittautui, ettei evankeliumien sisällöstä voitu tuskin mitään ehdottomasti pitää historiallisesti toteennäytettävänä — siinä määrin, että itse Jeesuksen Kristuksen historiallinen olemassaolokin voidaan selittää kyseenalaiseksi — oli Bauer tällöin vasta raivannut sen maaperän, jolla voidaan ratkaista kysymys: Mistä ovat peräisin ne käsitykset ja ajatukset, jotka kristinuskossa on sidottu yhteen eräänlaiseksi järjestelmäksi, ja miten ne pääsivät maailmanvaltiuteen?
Tämän parissa Bauer teki työtä viimeiseen saakka. Hänen tutkimuksensa huipentuvat tulokseen, että aleksandrialainen juutalainen Filon[9], joka oli elossa vielä ajanlaskumme vuonna 40, mutta korkeassa iässä, olisi kristinuskon varsinainen isä ja roomalainen stoalainen Seneca[10] niin sanoaksemme sen setä. Meille Filonin laatimina säilyneet lukuisat kirjoitukset ovat itse asiassa syntyneet allegoris-rationalistisesti käsitettyjen juutalaisten perinteiden ja kreikkalaisen, varsinkin stoalaisen filosofian yhteensulautumisesta. Tämä länsimaisten ja itämaisten katsomusten sovittuminen sisältää jo kaikki olennaiset kristilliset näkemykset: ihmisen perisynnin; logoksen, Sanan, joka on jumalan tykönä ja itse on jumala, joka toimii jumalan ja ihmisen välittäjänä; katumuksen, jota ei suoriteta eläinuhrilla, vaan uhraamalla sydän jumalalle; ja lopuksi sen olennaisen piirteen, että uusi uskonnonfilosofia kääntää siihenastisen maailmanjärjestyksen ylösalaisin, etsii opetuslapsensa köyhien, kurjien, orjien ja hylättyjen joukosta ja halveksii rikkaita, mahtavia, etuoikeutettuja, ja että se näin asettaa esikuvaksi kaikkien maallisten nautintojen halveksunnan ja lihan kuolettamisen.
Toisaalta jo Augustus oli pitänyt huolen siitä, ettei ainoastaan jumalihmisestä vaan myös ns. saastattomasta sikiämisestä oli tullut yksi valtakunnan hyväksymiä ajatuskaavoja. Hän ei vain antanut kunnioittaa Caesaria ja itseään jumalana, hän myös salli kerrottavan, ettei hän, Augustus Caesar Divus[11], tuo jumalainen, suinkaan olisi inhimillisen isänsä poika, vaan hänen äitinsä oli saanut hänet Apollon kanssa. Mahtoikohan tämä Apollo-jumala olla jotain sukua sille, josta Heine[12] runoili?
Niin kuin näkyy, puuttui vain viimeinen kivi, jotta kristinuskon peruspiirteet olisivat valmiit: ihmiseksi tulleen Logoksen ruumiillistuminen tietyssä henkilössä ja hänen sovitusuhrinsa ristillä syntisen ihmiskunnan lunastamiseksi. Siitä, miten tämä päätöskivi historiallisesti liitettiin stoalais-filonilaiseen oppiin, eivät todella luotettavat lähteet kerro meille. Ainakin se on varma, etteivät filosofit, Filonin tai Stoan oppilaat, sitä ole tehneet. Uskontoja perustavat ihmiset, joilla itsellään on uskonnollinen tarve ja jotka tajuavat kansanjoukkojen uskonnollisen tarpeen. Filosofisten koulukuntien edustajien kohdalla asianlaita ei säännönmukaisesti ole näin. Sen sijaan havaitsemme yleisen rappion kausina, kuten nytkin, kuinka filosofia ja uskonnollinen dogmatiikka latistuvat muodoltaan rahvaanomaiseksi ja leviävät kaikkialle. Jos klassinen kreikkalainen filosofia viime muodoissaan — etenkin Epikuroksen[13] koulukunnan kohdalla — johti ateistiseen materialismiin, niin kreikkalainen vulgaarifilosofia vei oppiin ainoasta jumalasta ja kuolemattomasta ihmissielusta. Aivan samoin oli myös vierasuskoisten ja puolijuutalaisten kanssa tekemisissä ollut rationalistis-vulgarisoitunut juutalaisuus päätynyt lakiseremonioiden laiminlyöntiin, alun perin yksinomaan juutalaisen kansallisjumalan Jahven[1*] muuttumiseen ainoaksi oikeaksi jumalaksi, taivaan ja maan luojaksi, sekä juutalaisuudelle alun perin vieraan sielun kuolemattomuusopin omaksumiseen. Näin kohtasi monoteistinen vulgaarifilosofia sen vulgaariuskonnon, joka edusti sille ainokaista jumalaa vakiintuneena ja valmiina. Ja näin oli valmisteltu se maaperä, jolla juutalaisten parissa toteutettu yhtä vulgarisoitujen filonilaisten käsitysten muokkailu saattoi synnyttää kristinuskon ja kerran syntyneenä tulla kreikkalaisten ja roomalaisten omaksumaksi. Todistuksena sille, että kristinusko syntyi popularisoiduista filonilaisista käsityksistä eikä välittömästi Filonin omista kirjoituksista, on se, että Uusi Testamentti sivuuttaa lähes täysin näiden kirjoitusten pääosan, nimittäin Vanhan Testamentin kertomusten allegorisen filosofisen tulkinnan. Tätä puolta ei Bauer ole ottanut tarpeeksi huomioon.
Siitä, miltä kristinusko näytti alkumuodossaan, voi saada kuvan lukemalla ns. Johanneksen ilmestyksen. Villiä, sekavaa fanatismia, dogmit vasta idullaan, niin sanotusta kristillisestä moraalista vasta lihan kuolettaminen, näkyjä ja profetointeja sitä vastoin koko joukko. Dogmien ja siveysopin muotoutuminen kuuluu myöhempään aikaan, jolloin kirjoitettiin evankeliumit ja niin sanotut apostolien kirjeet. Ja näiden yhteydessä käytettiin kursailematta — ainakin moraalin kohdalla — hyväksi stoalaista filosofiaa ja varsinkin Senecaa. Bauer on osoittanut, että apostolien kirjeet ovat usein sananmukaisia kopioita Senecalta. Itse asiassa sen panivat merkille jo oikeauskoiset kristityt, mutta he väittivät Senecan muka kopioineen Uudesta Testamentista, jota tuolloin ei vielä ollut edes laadittu. Dogmatiikka kehittyi yhtäältä liittymällä kehkeytyvään evankeliumilegendaan Jeesuksesta, toisaalta juutalais- ja pakanakristittyjen välisen taistelun ansiosta.
Myös niistä syistä, jotka auttoivat kristinuskoa pääsemään voittoon ja maailmanherruuteen, antaa Bauer hyvin arvokkaita tietoja. Mutta tässä astuu häneen nähden poikkiteloin saksalaisen filosofin idealismi, joka estää häntä näkemästä selvästi ja muotoilemasta sanottavaansa osuvasti. Fraasin on usein astuttava itse asian tilalle ratkaisevissa kohdissa. Sen sijaan että menisimme Bauerin katsomusten yksityiskohtiin, esitämme mieluummin oman, Bauerin kirjoitusten lisäksi myös itsenäisille tutkimuksille perustuvan näkemyksemme tästä kohdasta.
Roomalaisten valloitus hajotti kaikissa alistetuissa maissa ensin suoranaisesti aiemmat poliittiset olosuhteet ja sitten epäsuorasti myös vanhat yhteiskunnalliset elinolosuhteet. Ensiksi siten, että se asetti vanhan säätyjaon sijaan (orjuutta lukuun ottamatta) yksinkertaisen eron Rooman kansalaisten ja ei-kansalaisten tai valtion alamaisten välille. Toiseksi, ja pääasiallisesti, Rooman valtion nimissä suoritettujen kiristystoimien avulla. Jos käskynhaltijoiden rikastumisvimmalle asetettiinkin keisariaikana valtion etujen nimissä rajat, niin sen sijaan astui lisääntyvällä voimalla vaikuttava, yhä tiukemmalle kierretty veroruuvi valtion kukkaron täyttämiseksi — tämä oli tyhjiin imemistä, joka vaikutti kauhistuttavan hajottavasti. Ja lopuksi kolmanneksi roomalaiset tuomarit tuomitsivat kaikkialla roomalaisen oikeuden mukaisesti ja näin paikalliset yhteiskuntatavat julistettiin pätemättömiksi sikäli kuin ne eivät vastanneet roomalaista oikeusjärjestystä. Näiden kolmen vipusimen täytyi vaikuttaa valtavalla tasoittavalla voimalla, etenkin kun niitä sovellettiin parin vuosisadan ajan sellaisiin väestöryhmiin, joista vahvin osa oli joko tuhottu valloitusta edeltävissä, sitä saattavissa ja usein vielä sen jälkeenkin käydyissä taisteluissa tai sitten kuljetettu orjuuteen. Provinssien sosiaaliset olosuhteet lähentyivät yhä enemmän Italian pääkaupungin olosuhteita. Väestö jakautui yhä enemmän ja enemmän kolmeen, mitä erilaisimmista aineksista ja kansallisuuksista kokoon haalittuun luokkaan: rikkaisiin, joiden joukossa oli paljon vapautettuja orjia (ks. Petronius[15]), suurmaanomistajia, koronkiskojia tai molempia yhtaikaa, kuten kristinuskon setä, Seneca; omaisuudettomiin vapaisiin, joita valtio Roomassa ruokki ja huvitti — provinsseissa he saivat tulla toimeen miten taisivat; ja lopuksi suureen joukkoon — orjiin. Valtioon, toisin sanoen keisariin nähden molemmat ensimmäiset luokat olivat miltei yhtä oikeudettomia kuin orjat isäntiinsä nähden. Varsinkin Tiberiuksesta Neroon oli sääntönä tuomita rikkaita roomalaisia kuolemaan heidän omaisuutensa takavarikoimiseksi. Hallituksen aineellisena tukena oli sotaväki, joka jo muistutti paljon enemmän palkkasoturiarmeijaa kuin vanhaa roomalaista talonpoikaisarmeijaa; sen moraalisena tukena oli yleinen tietoisuus siitä, ettei tilanteesta ollut ulospääsyä, että tämä tai tuo keisari sinänsä ei ollut kiertämätön välttämättömyys, mutta kylläkin itse sotilasvallalle perustuva keisarius. Tässä yhteydessä ei voida paneutua niihin hyvin aineellisiin tosiasioihin, joihin tämä tietoisuus perustui.
Yleistä oikeudettomuutta ja parempien olosuhteiden mahdollisuuden epäilemistä vastasi yleinen veltostuminen ja moraalin rappeutuminen. Harvat vielä jäljellä olleet patriisien kaltaiset tai -mieliset vanhat roomalaiset joutuivat syrjään tai kuolivat; Tacitus[16] oli viimeisiä heistä. Muut olivat iloisia, mikäli saattoivat pysyä täysin erillään julkisesta elämästä; rikkauden hankinta ja siitä nauttiminen, yksityiset juorut ja juonittelut täyttivät heidän elämänsä. Omaisuudettomilla vapailla, joita valtio Roomassa elätti, oli sitä vastoin provinsseissa kovat oltavat. Heidän oli tehtävä työtä ja vieläpä orjatyön kanssa kilpaillen. Silti heitä oli vain kaupungeissa. Heidän lisäkseen provinsseissa oli vielä talonpoikia, vapaita maanomistajia (siellä täällä vielä yhteisomistuksen puitteissa), tai, kuten Galliassa, suurten tilanherrojen velallisia. Yhteiskunnallinen mullistus koski vähiten tähän luokkaan; se vastusti myös pisimpään uskonnollista mullistusta.[2*] Ja lopuksi olivat orjat, oikeudettomina ja tahdottomina, kykenemättöminä vapautumaan, kuten Spartacuksen[18] tappio oli osoittanut; mutta samalla orjat olivat itse enimmäkseen entisiä vapaita tai vapautettujen poikia. Heidän keskuudessaan on siis täytynyt vallita elävin, vaikka tosin ulospäin voimaton viha omia elinehtojaan kohtaan. Tätä vastaavasti havaitaan myös tuon ajan ideologioiden olevan rappeutuneita. Filosofit olivat joko pelkkiä rahasta opettavia koulumestareita tai rikkaiden tuhlarien maksettuja huvittajia. Mitä heistä tuli kun heillä meni hyvin, sen osoittaa herra Seneca. Tämä hyvettä ja pidättyväisyyttä saarnaava stoalainen oli Neron ensimmäinen hovijuonittelija, mikä ei sujunut ilman matelua; hän antoi lahjoittaa itselleen rahaa, maatiloja, puutarhoja, palatseja, ja samalla kun hän saamasi evankeliumin köyhää Lasarusta,[19] oli hän todellisuudessa saman vertauksen rikas mies. Vasta kun Nero halusi käydä hänen kimppuunsa, pyysi hän keisaria ottamaan takaisin kaikki lahjansa — hänelle riittäisi hänen filosofiansa. Vain hyvin harvat filosofit, kuten Persius[20], heiluttivat edes satiirin ruoskaa rappeutuneiden aikalaistensa yllä. Mitä taas toiseen ideologien lajiin, juristeihin tulee, niin nämä olivat innoissaan uudesta järjestyksestä, koska kaikkien säätyerojen hämärtyminen teki heille mahdolliseksi kehittää rakasta yksityisoikeuttaan kaikessa laveudessaan, jonka vastineeksi he sitten kyhäsivät keisarille kaikkein orjamaisimman valtio-oikeuden mitä koskaan on ollut olemassa.
Kansojen poliittisten ja sosiaalisten erityispiirteiden myötä Rooman valtakunta oli tuominnut perikatoon myös erityiset uskontonsa. Kaikki muinaisajan uskonnot olivat luontoperäisiä heimo- ja myöhemmin kansallisuskontoja, jotka olivat versoneet esiin kulloisenkin kansan yhteiskunnallisista ja poliittisista olosuhteista ja kasvettuneet niihin kiinni. Kun tämä niiden perusta kerran tuhottiin, periytyneet yhteiskuntamuodot, totunnainen poliittinen järjestelmä ja kansallinen riippumattomuus murtuivat, romahti ilman muuta myös näihin liittyvä uskonto. Kansallisjumalat saattoivat sietää toisia kansallisjumalia rinnallaan, toisten kansojen parissa, ja tämä oli yleinen sääntö vanhalla ajalla: mutta eivät yläpuolellaan. Itämaisten jumalkulttien istuttaminen Roomaan oli vain vahingoksi roomalaiselle uskonnolle, mutta ei kyennyt ehkäisemään itämaisten uskontojen rappeutumista. Niin pian kuin kansallisjumalat eivät enää voineet suojata kansakuntansa riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, ne katkaisivat itse oman kaulansa. Näin kävi kaikkialla (paitsi talonpoikien keskuudessa, erityisesti vuoristoissa). Minkä Roomassa ja Kreikassa teki vulgaarifilosofinen valistus — olin sanomaisillani: voltairelaisuus[21] — sen aikaansai provinsseissa roomalaisille alistaminen ja vapaudestaan ylpeiden miesten korvaaminen epätoivoisilla alamaisilla ja itsekkäillä roistoilla.
Tämä oli aineellinen ja moraalinen tilanne. Nykyhetki oli sietämätön, tulevaisuus mikäli mahdollista vielä uhkaavampi. Ei ollut mitään ulospääsyä. Oli vain epätoivoa tai sitten paettiin mitä tavanmukaisimpiin aistinautintoihin — ainakin ne pakenivat, joilla oli siihen varaa, ja he muodostivat pienen vähemmistön. Muut voivat vain veltosti antautua välttämättömän edessä.
Mutta kaikissa luokissa täytyi olla tietty määrä ihmisiä, jotka epäillen aineellista vapahdusta etsivät henkistä vapahdusta sen korvauksena — lohtua tajunnan tasolla, joka varjeli heitä täyteen epätoivoon vaipumiselta. Tätä lohdutusta ei stoalaisuus kyennyt tarjoamaan, yhtä vähän kuin Epikuroksen koulukunta, juuri siksi että ne olivat filosofioita eikä niitä siis ollut tehty arkitajunnan mittojen mukaan, ja toiseksi siksi, että niiden opetuslasten elämäntapojen muutos sai koulukunnan opit huonoon huutoon. Lohdutusta ei tarvittu korvaamaan hunningolle joutunutta filosofiaa vaan menetettyä uskontoa; lohdutuksen piti esiintyä juuri uskonnollisessa muodossa, kuten kaiken sen, minkä piti mennä kansanjoukkoihin. Näin oli silloin ja näin oli vielä 17. vuosisadalle asti.
Lienee tuskin tarpeen huomauttaa, että niiden ihmisten enemmistö, jotka kaipasivat tällaista sielun lohtua, tällaista pakoa ulkoisesta maailmasta sisäiseen, löytyi välttämättä orjien parista.
Tämän yleisen taloudellisen, poliittisen, älyllisen ja moraalisen rappion kautena astui nyt esiin kristinusko. Se oli jyrkässä vastakohta-asemassa kaikkiin siihenastisiin uskontoihin nähden.
Kaikissa siihenastisissa uskonnoissa seremoniat olivat olleet pääasia. Vain osallistumalla uhreihin ja kulkueisiin, idässä vielä noudattamalla mitä perusteellisimpia puhtaus- ja ruokailusääntöjä, saatettiin ilmaista tietyn uskonnon kannattajiin kuuluminen. Kun Rooma ja Kreikka olivat viimeksi mainitussa suhteessa suvaitsevaisia, oli idässä vallalla uskonnollinen kielto-vimma, jonka osuus lopulliseen rappioon ei ollut aivan vähäinen. Kahta eri uskontoa tunnustavat ihmiset — egyptiläiset, persialaiset, juutalaiset, kaldealaiset jne. — eivät voi syödä tai juoda yhdessä, toimittaa yhdessä mitään arkipäiväisiä asioita, tuskin edes puhua keskenään. Tämä ihmisen erottaminen ihmisestä oli yksi väinhän Idän perikadon pääsyitä. Kristinusko ei tunne mitään erottavia seremonioita, ei edes klassisen maailman uhreja ja kulkueita. Kun se siis näin hylkää kaikki kansallisuskonnot ja niille yhteisen seremoniallisuuden sekä kääntyy erotuksetta kaikkien kansojen puoleen, tulee siitä itsestään ensimmäinen mahdollinen maailmanuskonto. Myös juutalaisuus oli uusine universaalijumalineen ottanut askeleita maailmanuskonnon suuntaan; mutta Israelin lapset pysyivät aina aristokratiana uskovaisten ja ympärileikattujen parissa, ja kristinuskonkin oli ensin päästävä irti käsityksestä, jonka mukaan juutalaiskristitylle kuuluu etusija (mikä oli vallalla vielä ns. Johanneksen ilmoituksessa), ennen kuin siitä saattoi tulla todellinen maailmanuskonto. Toisaalta islam on, säilyttämällä spesifisesti itämaisen seremoniallisuutensa, itse rajoittanut levinneisyysalueensa itämaihin sekä valloitettuun ja arabialaisten beduiinien uudelleen asuttamaan Pohjois-Afrikkaan: täällä siitä saattoi tulla hallitseva uskonto, mutta ei lännessä.
Toisekseen, kristinusko kosketti kieltä, jonka täytyi herättää vastakaikua lukemattomissa sydämissä. Kaikkiin valituksiin aikojen huonoudesta ja yleisestä aineellisesta ja moraalisesta kurjuudesta vastasi kristillinen synnintunto: Niin on, eikä toisin voi olla; maailman turmeltuneisuuteen olet sinä itse syypää, te kaikki, sinun ja teidän oma sisäinen turmeluksenne! Ja kuka on se, joka voisi tämän kiistää? Mea culpa![3*] Tieto jokaisen yksityisen omasta syntiosuudesta yleiseen onnettomuuteen oli vastaansanomaton ja siitä tuli nyt myös edellytys sille henkiselle vapahdukselle, jota kristinusko samanaikaisesti julisti. Ja tämä henkinen vapahdus oli suunniteltu sellaiseksi, että jokaisen vanhan uskonnollisen yhteisön jäsenet saattoivat ymmärtää sen helposti. Kaikille näille vanhoille uskonnoille oli tuttua käsitys sovintouhrista, jolla loukattua jumaluutta lepytettiin; miksi ei siis käsitys välittäjästä, joka vapaaehtoisesti antaa itsensä uhriksi lunastaakseen kerta kaikkiaan ihmiskunnan synnit, voittaisi helposti alaa? Kun kristinusko siis ilmaisi synnintuntona selvästi sen laajalle levinneen tunteen, että ihmiset itse olivat syypäitä yleiseen turmelukseen, ja tarjosi samalla perustajansa uhrikuoleman kaikkialla helposti käsitettävässä muodossa yleisesti kaivattua sisäistä vapahdusta turmeltuneesta maailmasta, osoitti se jälleen kykynsä kohota maailmanuskonnoksi — ja lisäksi juuri olemassa olevaan maailmaan sopivaksi uskonnoksi.
Niin kävikin, että tuhansista korvessa huutavista profeetoista ja saarnaajista, jotka tuona aikana loivat loputtoman määrän uskonnollisia uutuuksia, ainoastaan kristinuskon perustajilla oli menestystä. Ei vain Palestiina vaan koko Itä vilisi tällaisia uskonnonperustajia, joiden keskuudessa vallitsi — näin voidaan sanoa — darvinistinen taistelu aatteellisesta olemassaolosta. Kiitos ennen kaikkea tässä esitettyjen asianhaarojen voitti kristinusko. Siitä, kuinka sen luonne maailmanuskontona kehittyi yhä pitemmälle lahkojen keskinäisen ja pakanallista maailmaa vastaan käydyn taistelun luonnollisen valinnan tuloksena, kertoo yksityiskohtaisesti kolmen ensimmäisen vuosisadan kirkkohistoria.
[1*] Kuten jo Ewald[14] osoitti, juutalaiset kirjoittivat sellaisissa käsikirjoituksissa, jotka oli varustettu vokaaleiden ääntämistä osoittavilla pisteillä ja lukumerkeillä, Jahven nimen (jonka lausuminen oli kielletty) konsonanttien alle ne vokaalit, jotka kuuluivat sen sijasta lausuttuun sanaan ”Adonai”. Tämä merkintä luettiin sitten myöhemmin ”Jehova”. Kyseinen sana ei siis ole mikään jumalan nimi, vaan yksinkertaisesti karkea kieliopillinen virhe, se ei yksinkertaisesti ole hepreaa. — Engelsin huomautus
[2*] Fallmerayerin[17] mukaan talonpojat uhrasivat vielä 9. vuosisadalla Mainassa (Peloponnesoksella) Zeukselle. — Engelsin huomautus
[3*] Minun syyni! — Toim.
[1] Engelsin työ ”Bruno Bauer ja alkukristillisyys” laadittiin huhtikuun toisella puoliskolla vuonna 1882 Der Sozialdemokrat -lehteä varten. Se painettiin tämän lehden numeroissa 19 ja 20 (4. ja 11. toukokuuta 1882). Välittömänä syynä artikkelin laatimiseen oli Bruno Bauerin kuolema; hän oli syntynyt vuona 1809. Bauer oli saksalainen idealistifilosofi, merkittävä raamatun kriitikko ja hän on laatinut useita töitä alkukristillisyyden historiasta. Bauerin tutkimukset Uudesta Testamentista ja kristinuskosta horjuttivat tuohon aikaan ei vain oikeaoppisia dogmeja, vaan myöskin liberaalisen protestanttisen Tübingenin koulukunnan johtopäätöksiä. Siksi Marx ja Engels arvioivat niitä myönteisesti, vaikka Bauer itse olikin jäänyt hegeliläisen idealismin kannalle (ks. esipuhetta).
[2] Renan, Ernest (1823-1892) oli ranskalainen idealistifilosofi, uskonnonhistorioitsija ja kielitieteilijä. Hän piti kehityksen päämääränä jumalan toteutumista. Pääteokset: ”La vie de Jésus” (Jeesuksen elämä) sekä ”Histoire des origines du christianisme”, voll. 1-8, Paris 1863 — 1883 (Kristinuskon alkuperän historia).
[3] Hegel, Georg Wilhelm Friedrich (1770-1831) oli merkittävä klassisen saksalaisen filosofian edustaja, objektiivis-idealistinen dialektikko.
[4] Engels käyttää tässä sanaa ”arjalaiset” ainoastaan merkitsemään indoeurooppalaisia kieliä puhuvia kansoja. Nykyisin tämä käytäntö on vanhentunut, koska on osoittautunut, ettei näiden kansojen rodullinen ja sivistyksellinen yhtenäisyys ole koskaan ollut sellainen kuin mitä on kuviteltu.
[5] Uuden Testamentin kritiikkiä sisältyy seuraaviin Bruno Bauerin teoksiin: ”Kritik der evangelischen Geschichte des Johannes”, Bremen 1840 (Johanneksen evankeliumihistorian kritiikkiä), sekä ”Kritik der evangelischen Geschichte der Synoptiker”, Bd. I—II, Leipzig 1841 (Synoptikkojen evankeliumihistorian kritiikkiä). Teoksen kolmas nide oli nimeltään ”Kritik der evangelischen Geschichte der Synoptiker und des Johannes”, Braunschweig 1842 (Synoptikkojen ja Johanneksen evankeliumihistorian kritiikkiä). — Synoptikoilla tarkoitetaan kolmen ensimmäisen evankeliumin laatijoita Matteusta, Markusta ja Luukasta.
[6] Konstantinus, lisänimeltään ”Suuri” (n. 274-337) oli Rooman keisari vuosina 306-337. Hänen aikanaan kristinuskosta tuli valtionuskonto. Vaikka Konstantinus otti kasteen vasta kuolinvuoteellaan, häntä pidetään perinteisesti ensimmäisenä kristittynä keisarina.
[7] Wilke, Christian Gottlob (1786-1854) oli saksalainen teologi ja raamatuntutkija. Engelsin mainitsema analyysi suoritetaan Wilken teoksessa ”Der Urevangelist oder exegetisch-kritische Untersuchung über das Verwandt-schaftsverhältniss der drei ersten Evangelien”, Dresden — Leipzig 1838 (Alkuevankelista eli eksegeettis-kriittinen tutkimus kolmen ensimmäisen evankeliumin sukulaisuussuhteesta).
[8] Strauss, David Friedrich (1808-1874) oli saksalainen idealistifilosofi, teologi ja lehtimies. Hän kiisti evankeliumien kertomusten historiallisen luotettavuuden ja piti niitä pelkästään myytteinä. Pääteos: ”Das Leben Jesu”, Bd. I—II, Tübingen 1835-1836 (Jeesuksen elämä).
[9] Aleksandrialainen Filon eli noin vuosina 25 e.a.a.—50 a.a. Hän oli juutalais-aleksandrialaisen uskonnollisen filosofian pääedustaja, joka yhdisteli juutalaisen uskonnon dogmeja kreikkalaiseen filosofiaan (Platoniin, stoalaisuuteen, pythagoralaisuuteen). Filon kehitteli oppia ”Logoksesta” eli ”Sanasta”, joka toimisi yliluonnollisena välittäjänä jumalan ja ihmisten kesken. ”Jumalan Sana” oli hänen mukaansa jumalan poika, joka oli lähetetty maailmaan, jotta ihmisille voitaisiin osoittaa tie totuuteen ja kohti jumalaa. Nämä ajatukset vaikuttivat kristillisen ideologian muotoutumiseen erittäin voimakkaasti.
[10] Lucius Annaeus Seneca (n. 4 e.a.a.—65 a.a.) oli roomalainen filosofi, keisari Neron kasvattaja ja eräs stoalaisuuden huomattavimpia edustajia. Seneca opetti, että maailma tarvitsee yliluonnollista, jumalallista isäntää, joka kykenee pelastamaan ihmiskunnan lähestyvältä katastrofilta. — Stoalainen filosofia syntyi Kreikassa 300-luvulla e.a.a. ja jatkoi olemassaoloaan aina 500-luvulle a.a. Stoalaisuudelle luonteenomainen piirre oli aluksi horjunta materialismin ja idealismin välillä; Rooman keisarikunnan aikoihin se oli jo muuttunut idealistis-uskonnolliseksi opiksi. Se kiinnitti erityistä huomiota moraaliongelmiin ja käsitteli niitä usein mystisismin ja fatalismin hengessä.
[11] Augustus (63 e.a.a.—14 a.a.) oli Rooman keisari vuosina 27 e.a.a.—14 a.a. Hän oli sukua Julius Caesarille ja omaksui siksi vuonna 27 e.a.a. nimen ”Caesar Augustus”. Kuoltuaan hänet julistettiin ”jumalaiseksi” (divus) ja hänen kulttinsa perustettiin: kaikkialle Rooman valtakuntaan pystytettiin edesmenneen keisarin patsaita ja alttareita.
[12] Engels viittaa Heinrich Heinen satiirisen ”Apollo-jumala”-runon henkilöhahmoon (teoksessa ”Romanzero”). Siinä esiintyy muuan nuori velikulta, laulaja Amsterdamin synagogassa, joka esittää Apolloa.
[13] Epikuros (341-270 e.a.a.) oli kreikkalainen materialistifilosofi ja ateisti. Hän piti jumalia aineellisina olioina, mutta kielsi sen, että nämä puuttuisivat maailman asioihin. Hän edusti atomiteoriaa ja katsoi myös sielun olevan materiaalisista atomeista koostuva kuolevainen olio. Epikuroksen kannattajat muodostivat antiikin aikana oman koulukuntansa, jonka huomattavimpia edustajia oli roomalainen Lucretius (99-55 e.a.a.).
[14] G. H. Ewald, ”Geschichte des Volkes Israel bis Christus” (Israelin kansan historia Kristukseen saakka), 2. Ausg., Bd., 4, Göttingen 1852, s. 222-224. – Georg Heinrich August Ewald (1803-1875) oli saksalainen filosofi, orientalisti, teologi ja raamatuntutkija. Hän osoitti, ettei Pentateukki, so. viisi Mooseksen kirjaa, ole Mooseksen, vaan ainakin kymmenen eri tekijän työtä. Hän katsoi myös Uuden Testamentin tekstien tulleen kirjoitettua paljon Kristuksen myyttisen elämän jälkeen.
[15] Viittaus Petroniuksen teokseen ”Satyricon” (suomennettu nimellä ”Trimalkion pidot”), jossa kuvaillaan nousukasmaisen vapautetun orjan Trimalkion järjestämiä pitoja. Tekijäksi ilmoitettu Petronius on luultavasti sama kuin Neron hovista tunnettu Gaius Arbiter Petronius (kuollut vuonna 66).
[16] Publius Cornelius Tacitus (n. 55—n. 120) oli tunnettu roomalainen historioitsija (teoksista suomennettu ”Germania” sekä ”Annales” eli ”Keisarillisen Rooman historia”).
[17] Viittaus teokseen J. Ph. Fallmerayer, ”Geschichte der Halbinsel Morea während des Mittelalters” (Morean niemimaan historia keskiajalla), Th. I, Stuttgart — Tübingen 1830, s. 227.
[18] Spartacus (kuollut vuonna 71 e.a.a.) oli roomalainen gladiaattori. Hänestä tuli suurimman antiikin maailmasta tunnetun orjakapinan johtaja vuosina 74-71. Kapina, joka huolestutti roomalaisia hyvin pahasti, tukahdutettiin julmasti.
[19] Engels viittaa evankeliumin kertomukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, Luuk. 16:19-31. Kuoleman jälkeen köyhä Lasarus pääsi taivaaseen, mutta rikas joutui helvettiin. Rikas pyytää Aabrahamilta armoa, mutta tämä vastaa: ”Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus niin ikään eläessään pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä sitä vastoin kärsit tuskaa” (Luuk. 16:25).
[20] Aulus Flaccus Persius (34-62) oli roomalainen satiirikkorunoilija. Hän arvosteli rappeutuvan roomalaisen yhteiskunnan tapoja stoalaisessa hengessä.
[21] Voltaire, Francois-Marie Arouet (1694-1778) oli ranskalainen valistusajattelua ja kirjailija, joka suomi etenkin kirkkoa, uskonnon epäjohdonmukaisuuksia ja pappien typeryyttä satiirisissa kirjoitelmissaan.