Friedrich Engels

Muistiinpanot Karl Marxin »Pääoman»
ensimmäisestä osasta

1868


Kolmas luku

Absoluuttisen lisäarvon tuotanto

I Työprosessi ja arvonlisäysprosessi

Työvoiman ostaja kuluttaa työvoimaa panemalla työvoiman myyjän tekemään työtä. Esiintyäkseen tavarana tämän työn on esiinnyttävä ensin käyttöarvona ja sellaisena se on riippumaton spesifisestä kapitalistin ja työläisen välisestä suhteesta. Työprosessia sellaisenaan selitetään s. 141–149.

Kapitalistisella perustalla tapahtuvassa työprosessissa on kaksi erikoisuutta: 1. työmies tekee työtä kapitalistin valvonnan alaisena, 2. tuote on kapitalistin omaisuutta, sillä työprosessi on nyt vain kapitalistin ostaman kahden olion, nimittäin työvoiman ja tuotantovälineiden prosessi (s. 150).

Kapitalisti ei kuitenkaan halua tuottaa käyttöarvoa sellaisenaan, vaan ainoastaan vaihtoarvon ja erikoisesti lisäarvon edustajana. Näin ollen työ muodostuu tuotantoprosessin ja arvonmuodostusprosessin ykseydeksi, kuten tavara on käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseys (s. 151).

On siis tutkittava tuotteessa esineellistynyttä työmäärää.

Esimerkiksi lanka. Olettakaamme sen valmistamiseen tarvittavan 10 naulaa puuvillaa, sanokaamme 10 šillingin arvosta, ja työvälineitä, joiden välttämätön kuluminen kehrättäessä on merkitty tässä lyhyyden vuoksi 2 šillingin arvoiseksi värttinämääräksi. Tuote kattaa siten 12 šillinkiä tuotantovälinekuluja, ts. mikäli tuote on 1. tullut todella käyttöarvoksi, tässä tapauksessa langaksi, ja 2. mikäli nämä työvälineet ovat edustaneet vain yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa. Kuinka suuren lisän antaa siihen kehruu?

Työprosessia tarkastellaan tässä siis aivan toiselta puolen. Puuvillanviljelijän, värttinäntekijän ja kehrääjän ym. työt ovat tuotteen arvon yhteismitallisina osina — laadullisesti yleiseksi välttämättömäksi arvoa luovaksi työksi samastettuina — siis pelkästään määrällisesti erotettavissa ja juuri siitä syystä määrällisesti ajanpituudella mitattavissa. Tämä aika oletetaan yhteiskunnallisesti välttämättömäksi työajaksi, sillä vain tämä on arvoa luovaa.

Olkoon työvoiman päiväarvo = 3 šillinkiä ja edustakoon tämä 6 työtuntia ja valmistettakoon tunnissa 1 2/3 naulaa lankaa, siis 6 tunnissa 10 naulaa lankaa 10 naulasta puuvillaa (kuten edellä), niin 6 tunnissa arvo on lisääntynyt 3 šillinkiä ja tuote on 15 šillingin arvoinen (10 š + 2 š + 3 š) eli 1 š 6 pennyä lankanaulalta.

Tässä ei ole kuitenkaan lisäarvoa. Tämä ei voi tyydyttää kapitalistia. (Vulgaarin taloustieteen verukkeet, s. 157.)

Oletimme työvoiman päiväarvoksi 3 šillinkiä, koska siinä esineellistyi ½ työpäivää eli 6 tuntia. Se että tarvitaan ½ työpäivää työläisen ylläpitoon 24 tunnin ajan, ei suinkaan estä häntä tekemästä työtäkoko päivän. Työvoiman arvo ja sen luoma arvo ovat kaksi eri suuretta. Työvoiman hyödyllinen ominaisuus oli ainoastaan conditio sine qua non,[1] kun taas ratkaisevana tekijänä oli työvoiman erikoinen käyttöarvo, ominaisuus olla sen omaa vaihtoarvoa suuremman vaihtoarvon lähde (s. 159).

Työmies tekee siis 12 tuntia työtä, käyttää kehruuseen 20 naulaa puuvillaa = 20 š ja 4 š:n arvosta värttinöitä ja hänen työnsä maksaa 3 š = 27 š. Tuotteessa on kuitenkin esineellistynyt 4 työpäivän arvosta värttinöitä ja puuvillaa sekä 1 työpäivä kehruuta = 5 työpäivää à 6 š = 30 š, mikä on tuotteen arvo. Tuotteessa on 3 š lisäarvoa; raha on muuttunut, pääomaksi (s. 160). Probleeman kaikki ehdot on täytetty (yksityiskohdat s. 160).

Arvonlisäysprosessi on työprosessi, joka arvonmuodostamisprosessinn jatkuu pitemmälle sitä kohtaa, missä se on tuottanut pelkästään työvoiman maksetun arvon vasta-arvon.

Arvonmuodostumisprosessi eroaa tavallisesta työprosessista siinä, että viimeksi mainittu katsotaan laadulliseksi ja ensiksi mainittu määrälliseksi, vieläpä vain sikäli kuin siihen sisältyy yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa (s. 161. Yksityiskohdat s. 162).

Työprosessin ja arvonmuodostumisprosessin ykseytenä tuotantoprosessi on tavarantuotantoa, työprosessin ja arvonlisäysprosessin ykseytenä se on kapitalistinen tavarantuotantoprosessi (s. 163).

Yhdistetyn työn pelkistäminen yksinkertaiseksi (s. 163-165).

 

II Pysyvä ja vaihteleva pääoma

Työprosessi lisää uutta arvoa työn esineeseen ja siirtää samalla työn esineen arvon tuotteeseen, säilyttää sen siis pelkästään uutta arvoa lisäämällä. Tämä kaksinainen tulos saavutetaan näin: työn erikoisen hyödyllinen, laadullinen luonne muuttaa yhden käyttöarvon toiseksi käyttöarvoksi ja säilyttää siten arvon; työn arvoa muodostava, abstraktisen yleinen, määrällinen luonne lisää arvoa (s. 166).

Kuusinkertaistukoon esim. kehruutyön tuottavuus. Hyödyllisenä (laadullisena) työnä työ säilyttää samassa ajassa kuusi kertaa enemmän työvälineitä. Uutta arvoa se lisää kuitenkin vain sen verran kuin ennenkin, ts. jokaisessa lankanaulassa on vain 1/6 aikaisemmin lisätystä uudesta arvosta. Arvoa luovana työnä se ei tuota enemmän kuin aikaisemmin (s. 167). Päinvastoin käy, jos kehruutyön tuottavuus pysyy samanlaisena, mutta työvälineiden arvo kohoaa (s. 168).

Työväline luovuttaa tuotteeseen vain sen arvon, minkä se itse menettää (s. 169). Tämä tapahtuu eri tapauksissa eri lailla. Hiili, voiteluaineet ym. kulutetaan kokonaan. Raaka-aine saa uuden muodon. Työkalut, koneet jne. luovuttavat arvonsa vain hitaasti ja osittain ja niiden kuluminen lasketaan kokemusperäisesti (s. 169, 170). Tällöin työkalu jää kuitenkin edelleenkin kokonaan työprosessiin. Tässä siis sama työkalu osallistuu kokonaan työprosessiin ja vain osittaisesti arvonlisäysprosessiin, joten molempien prosessien välinen ero kuvastuu esineellisissä tekijöissä (s. 171). Sitä vastoin raaka-aine, josta muodostuu jätteitä, sisältyy kokonaan arvonlisäysprosessiin ja vain osittain työprosessiin, koska se minus jätteet ilmenee tuotteessa (s. 171).

Työväline ei voi missään tapauksessa luovuttaa vaihtoarvoa enemmän kuin mitä sillä itsellään on ollut — se palvelee työprosessissa vain käyttöarvona ja voi sen vuoksi luovuttaa vain sen vaihtoarvon, mikä sillä on jo ennestään ollut (s. 172).

Kapitalistin kannalta tällä arvon säilymisellä on suuri arvo eikä se maksa hänelle mitään (s. 173, 174).

Säilynyt arvo vain ilmenee uudelleen, se oli olemassa jo aikaisemmin, ja vain työprosessi lisää uuden arvon. Ja nimenomaan kapitalistisessa tuotannossa lisäarvon, sen ylijäämän, joka tuotteen arvossa ylittää kulutettujen tuotteen muodostajien (tuotantovälineiden ja työvoiman) arvon (s. 175, 176).

Täten on kuvattu ne olomuodot, jotka alkuperäinen pääoma-arvo ottaa luopuessaan rahamuodosta ja muuttuessaan samalla työprosessin tekijöiksi: 1. ostettaessa työvälineitä ja 2. ostettaessa työvoimaa.

Työvälineisiin sijoitettu pääoma ei siis muuta arvonsa suuruutta tuotantoprosessissa; sanomme sitä pysyväksi pääomaksi.

Työvoimaan sijoitettu osa muuttaa arvoaan, tuottaa 1. oman arvonsa ja 2. lisäarvon, se on vaihtelevaa pääomaa (s. 176).

(Pääoma on pysyvää vain erikoisesti kysymyksessä olevaan tuotantoprosessiin nähden, jossa se ei muutu; se voi koostua milloin suuremmasta, milloin pienemmästä työvälinemäärästä ja ostettujen työvälineiden arvo voi nousta ja laskea, mutta tämä ei koske niiden suhdetta tuotantoprosessiin (s. 177). Samoin voi vaihdella prosenttisuhde, jossa kyseinen pääoma jakautuu pysyvään ja vaihtelevaan, mutta jokaisessa kyseisessä tapauksessa c jää pysyväksi ja v vaihtelevaksi pääomaksi) (s. 178).

 

III Lisäarvon suhdeluku

P = 500 puntaa = 410c + 90v. Kun päättyy tuotantoprosessi, jossa v muutettiin työvoimaksi, saadaan 410c + 90v + 90m = 590. Olettakaamme, että c:stä tulisi raaka-aineen osalle 312 puntaa, apuaineiden osalle 44 ja koneiden kulumisen osalle 54 puntaa = 410 puntaa. Koneiden yhteinen arvo olisi kuitenkin 1054 puntaa. Mikäli koneiden arvo laskettaisiin mukaan kokonaisuudessaan, tulisi c yhtälön kummallekin puolelle 1410, lisäarvo olisi samoin kuin ennenkin 90 (s. 179).

Koska c:n arvo esiintyy jälleen vain tuotteessa, niin saatu tuotearvo eroaa prosessissa saadusta arvotuotteesta, joka ei siis ole = c + v + m, vaan = v + m. Arvonlisäysprosessin kannalta c:n suuruudella ei siis ole merkitystä, ts. c = 0 (s. 180). Näin tapahtuu myös käytännössä, kun ei oteta huomioon kaupallista laskutapaa, esim. laskettaessa jonkin maan teollisuudestaan saamaa voittoa vähennetään sen ulkoa tuomat raaka-aineet (s. 181). Tarpeellinen aineisto lisäarvon suhteesta kokonaispääomaan III kirjassa.[2]

Siis lisäarvon suhdeluku = m : v, edellä 90 : 90 = 100 %.

Työaika, jossa työmies uusintaa työvoimansa arvon — kapitalististen tai muiden suhteiden vallitessa — on välttämätöntä työtä ja yli sen jatkuva työ, joka luo kapitalistille lisäarvoa, on lisätyötä (s. 183, 184). Lisäarvo on esineellistynyttä lisätyötä, ja ainoastaan sen puristamismuoto erottaa toisistaan eri yhteiskuntamuodostumat.

Esimerkki väärennyksestä, c lasketaan mukaan, ks. s. 185–196 (Senior).

Välttämättömän työn ja lisätyön summa = työpäivä.

 

IV Työpäivä

Välttämätön työaika on tietty. Lisätyö vaihtelee, mutta tietyissä puitteissa. Se ei voi olla koskaan = 0, sillä muutoin kapitalistinen tuotanto lakkaisi. Fyysisistä syistä se ei voi koskaan kohota 24 tuntiin, ja lisäksi ylimpään rajaan vaikuttavat aina moraaliset syyt. Rajat ovat kuitenkin varsin joustavia. Taloudellinen vaatimus on, ettei työpäivä olisi pitempi kuin mikä vastaa työläisen normaalia kulutusta. Mutta mikä on normaalia? Tässä on ristiriita ja se on ratkaistavissa vain voimalla. Siitä johtuu työväenluokan ja kapitalistiluokan välinen taistelu normaalityöpäivästä (s. 198–202).

Lisätyö aikaisempina yhteiskunnallisina kausina. Niin kauan kuin vaihtoarvo ei ollut käyttöarvoa tärkeämpi, lisätyö oli lievempää esim. muinaisaikoina: vain siellä missä tuotettiin välittömästi vaihtoarvoa — kultaa ja hopeaa — lisätyö oli hirveää (s. 203). Samoin Amerikan osavaltioissa vientipuuvillan massatuotantoon asti. Samoin veropäivätyö esim. Romaniassa.

Veropäivätyö kapitalistisen riiston parhaana vertailukohteena, sillä se määrittää ja osoittaa lisätyön erikoisesti suoritettavaksi työajaksi. Valakian Règlement organique[3] (s. 204–206).

Niin kuin tämä on lisätyöhimon positiivinen ilmaus, niin myös Englannin Factory Acts on sen negatiivinen ilmaus.

Factory Acts. Laki vuodelta 1850 (s. 207) 10 ½ tuntia ja lauantaisin 7 ½ = 60 tuntia viikossa. Lain kiertämisestä koitunut tehtailijain voitto (s. 208–211).

Riisto rajoittamattomilla tai vasta myöhemmin rajoitetuilla aloilla: pitsiteollisuus (s. 212), saviteollisuus (s. 213), tulitikut (s. 214), tapetit (s. 214–217), leipomot (s. 217–222), rautatieläiset (s. 223), ompelijat (s. 223– 225), sepät (s. 226), päivä- ja yötyö, vuoro järjestelmä: a) sulatot ja metallin jalostusteollisuus (s. 227–236).

Nämä tosiasiat todistavat, että pääoma ei pidä työläistä minään muuna kuin työvoimana, jonka koko aika on työaikaa niin kauan kuin tämä ajallisesti on suinkin mahdollista, ja että kapitalistista on samantekevää, miten kauan työläinen elää (s. 236–238). Mutta eikö tämä ole kapitalistien omienkin etujen vastaista? Miten on nopeasti kuluvien työläisten korvaamisen laita? Järjestynyt orjakauppa Yhdysvalloissa kohotti orjien pikaisen kulutuksen taloudelliseksi periaatteeksi, aivan niin kuin Euroopassa työläisten virtaaminen maaseutupiireistä jne. (s. 239). Poorhouse — supply[4] (s. 240). Kapitalisti näkee vain alituisesti käytettävissä olevan liika-väestön ja kuluttaa sitä. Vaikkapa sukupuuttoon — après moi le déluge.[5] Pääoma ei välitä työläisen terveydestä eikä hänen elämänsä pituudesta siellä, missä yhteiskunta ei pakota siitä välittämään, ja vapaa kilpailu panee kapitalistisen tuotannon sisäiset lait vaikuttamaan yksityiseen kapitalistiin ulkoisen pakkolain tavalla (s. 243).

Normaalityöpäivän säätäminen on tulos monisatavuotisesta kapitalistin ja työläisen välisestä taistelusta.

Alussa lakeja säädettiin työajan pidentämiseksi, nyt sen lyhentämiseksi (s. 244). Ensimmäinen Statute of Labourers[6] Edvard III:n 23. hallitusvuonna, 1349, sen tekosyyn nojalla, että rutto oli vähentänyt väestöä niin, että jokaisen täytyi tehdä enemmän työtä. Siitä syystä säädettiin lailla palkkamaksimi ja työpäivän aikarajat. Henrik VII:n aikana 1496 maatyöläisten ja kaikkien käsityöläisten (artificers) työpäivä kesti kesällä, maaliskuusta syyskuuhun, klo 5:stä a. klo 7:ään ja 8:aan i. tunnin, puolentoista tunnin ja puolen tunnin = 3 tunnin väliajoin. Talvella klo 5:stä iltapimeään. Tätä säädöstä ei noudatettu koskaan tiukasti. Pääoman käytettävissä ei vielä 1700-luvullakaan ollut koko viikon työ (lukuunottamatta maatyöläisiä). Ks. sen ajan polemiikkia (s. 248– 251). Vasta suurteollisuus sai aikaan tämän ja enemmänkin, se murskasi kaikki puitteet ja riisti mitä häikäilemättömimmin työläisiä. Proletariaatti nousi vastarintaan heti kun tuli jälleen tajuihinsa. Vuosien 1802– 1833 5 lakia olivat nimellisiä, koska ei ollut tarkastajia. Vasta vuoden 1833 laki saattoi voimaan 4:llä tekstiiliteollisuuden alalla normaalityöpäivän: klo 5.30:stä a. klo 8.30:een i., jonka ajan kuluessa 13–18-vuotiaita young persons[7] sallittiin käyttää vain 12 tuntia ja ½ tunnin väliajoin. 9–13 vuoden ikäisiä lapsia vain 8 tuntia, ja lasten ja nuorten yötyö kiellettiin (s. 253–255).

Relaissystem[8] ja tämän väärinkäyttö lain kiertä-mistarkoituksessa (s. 256). Vihdoin vuoden 1844 laki, joka asetti naiset iästä riippumatta samaan asemaan kuin young persons, rajoitti lasten työpäivän 6 ½ tuntiin, pani relaissystemin aisoihin. Sen sijaan sallittiin nyt kuitenkin 8-vuotisten lasten työ. Vihdoin 1847 säädettiin naisten ja alaikäisten 10 tunnin työpäivälaki (s. 259). Kapitalistien yritykset vastustaa sitä (s. 260–268). Vuoden 1847 laissa ollut vika aiheutti sittemmin vuoden 1850 kompromissilain (s. 269), jolla säädettiin alaikäisten ja naisten työpäivän pituudeksi 10 ½ tuntia viitenä päivänä ja 7 ½ tuntia yhtenä päivänä = 60 tuntia viikossa, jota paitsi työn piti tapahtua klo 6:n ja 18:n välisenä aikana. Muussa suhteessa lasten osalta vuoden 1847 laki pysyi voimassa. Poikkeuksena silkkiteollisuus (s. 270). Lastenkin työaika rajoitettiin 1853 klo 6:n ja 18:n välille (s. 272).

Printworks Act[9] 1845 ei rajoittanut juuri mitään. Lapset ja naiset voivat tehdä työtä 16 tuntia!

Valkaisutehtaat ja värjäämöt 1860, pitsitehtaat 1861, saviastiatehtaat ja monet muut alat 1863 (tehdaslain alaisiksi, erityinen ulkoilmassa tapahtuvaa valkaisua ja leipomoita koskeva laki annettiin samana vuonna) (s. 274).

Vasta suurteollisuus synnyttää siis työajan rajoittamistarpeen, mutta sitten osoittautuu, että sama yletön työnteko on vallannut vähitellen kaikki muutkin alat (s. 277).

Historia osoittaa edelleen, että yksityinen »vapaa» työläinen on kapitalistin edessä turvaton ja alakynnessä varsinkin naisten ja lasten työn tullessa käytäntöön ja että tämä on omiaan synnyttämään työläisten ja kapitalistien välistä luokkataistelua (s. 278).

Ranskassa kaikkia ikäluokkia ja työnaloja koskeva 12 tunnin työaikalaki vasta 1848. (Ks. kuitenkin s. 253 huomautusta, joka koskee Ranskassa 1841 lasten työstä annettua lakia, mikä pantiin todella täytäntöön vasta 1853 ja silloinkin vain Nordin departementissa.) Belgiassa täydellinen »työvapaus». Amerikassa kahdeksaa tuntia vaativa liike (s. 279).

Työläinen poistuu siis työprosessista vallan toisin kuin hän siihen yhtyi. Työsopimusta hän ei tehnyt minään vapaana osapuolena; aika joksi hän voi vapaasti myydä työvoimansa, on aika joksi hänen on pakko se myydä, ja vain työläisten joukkovastarinta valloittaa heille valtion lain, joka estää heitä myymästä itseään ja sukukuntaansa kuolemaan ja orjuuteen pääoman kanssa tehdyn vapaaehtoisen sopimuksen tietä. Luovuttamattomien ihmisoikeuksien loisteliaan luettelon tilalle tulee tehdaslain vaatimaton Magna Charta (s. 280– 281).

 

V Lisäarvon suhdeluku ja paljous

Suhdeluvun ohella edellytetään samalla myös tiettyä paljoutta (massaa). Jos yhden työvoiman päiväarvo on 3 šillinkiä ja lisäarvon suhdeluku = 100 %, niin lisäarvon paljous päivää kohti = 3 šillinkiä yhden työläisen osalta.

1. Koska vaihteleva pääoma on kaikkien kapitalistin samanaikaisesti käyttämien työvoimien arvon rahallinen ilmaisu, niin niiden tuottaman lisäarvon paljous = vaihteleva pääoma kerrottuna lisäarvon suhdeluvulla. Molemmat tekijät voivat vaihdella, ja siksi syntyy erilaisia yhdistelmiä. Lisäarvon paljous voi kasvaa vaihtelevan pääoman pienetessäkin, jos suhdeluku suurenee, nimittäin työpäivä pitenee (s. 282).

2. Tämän lisäarvon suhdeluvun suurenemisen ehdottomana rajana on se, ettei työpäivää voida koskaan pidentää täyteen 24 tuntiin; yhden työläisen päivässä valmistaman tuotteen kokonaisarvo ei siis voi olla koskaan= 24 työtunnin arvo. Yhtä suuren lisäarvon saamiseksi vaihteleva pääoma voidaan siis vain näissä puitteissa korvata työn riiston tehostamisella. Tämä on tärkeää niiden ilmiöiden selittämiseksi, jotka johtuvat pääoman vastakkaisista pyrkimyksistä: 1. vähentää vaihtelevaa pääomaa ja työllistettyjen työläisten lukua ja 2. tuottaa mahdollisimman paljon lisäarvoa (s. 283, 284).

3. Kun työvoiman arvo on tietty ja riiston aste yhtä suuri, eri pääomien tuottamat arvo- ja lisäarvomäärät ovat suoraan verrannolliset näiden pääomien vaihtelevien osien suuruuteen (s. 285). Tämä näyttää käyvän ristiin kaikkien tosiasioiden kanssa.

Tietynlaisen yhteiskunnan ja työpäivän ollessa kysymyksessä lisäarvoa voidaan suurentaa vain lisäämällä työläisten lukua, ts. väestöä, ja kun työläisten lukumäärä on tietty, vain pidentämällä työpäivää. Tämä pitää kuitenkin paikkansa vain absoluuttiseen lisäarvoon nähden.

Nyt osoittautuu, ettei pääomaksi voida muuttaa jokaista rahasummaa, että on olemassa vähimmäismäärä: yhden ainoan työvoiman ja välttämättömien työvälineiden kustannushinta. Lisäarvon suhdeluvun ollessa 50 % kapitalistilla täytyy olla jo kaksi työläistä elääkseen yhtä hyvin kuin työläinen eikä hän tällöin voi mitään säästää. Kahdeksankin työläisen omaavana hän on yhä vielä pikkumestari. Siksi keskiaikana ihmisiä estettiin muuttumasta käsityöläisistä kapitalisteiksi rajoittamalla yhdellä mestarilla olevien kisällien lukumäärää. Kapitalistiksi muuttumiseen tarvittava varallisuusminimi vaihtelee ajasta ja toimialasta riippuen (s. 288).

Pääoma on kehittynyt työn käskijäksi ja pitää huolen siitä, että työmies tekee työnsä kunnollisesti ja voimaperäisesti. Se pakottaa edelleen työläiset suorittamaan työtä enemmän kuin heidän ylläpitoonsa tarvitaan ja voittaa lisäarvon pumppaamisessa kaikki aikaisemmat suoranaiseen pakkotyöhön perustuvat tuotantojärjestelmät.

Pääoma omaksui työn tiettyine teknisine edellytyksineen eikä muuta lähinnä niitä. Jos siis tarkastellaan tuotantoprosessia työprosessina, niin työmies ei suhtaudu tuotantovälineisiin kuten pääomaan, vaan kuten oman tarkoituksenmukaisen toimintansa välikappaleisiin. Toisin on kuitenkin laita tarkasteltaessa sitä arvonlisäysprosessina. Tuotantovälineet muodostuvat vieraan työn imemisvälineiksi. Työmies ei enää käytä tuotantovälineitä, vaan tuotantovälineet käyttävät työmiestä (s. 289). Sen sijaan että hän kuluttaisi niitä.., ne kuluttavat häntä elinprosessinsa käyteaineena, ja pääoman elinprosessi on vain liikettä, jonka pääoma suorittaa lisääntyvänä arvona... Pelkkä rahan muuttuminen tuotantovälineiksi muuttaa viimeksi mainitut vieraaseen työhön ja lisätyöhö oikeuttavaksi oikeus- ja pakkoperusteeksi.

 


Viitteet:

[1] — välttämätön ehto. Toim.

[2] On kysymys Pääoman tulevasta, kolmannesta osasta, joka valmistui pääpiirteissään jo 1864–1865. Toim.

[3] Règlement organique (Elimellinen reglementti) oli Tonavan ruhtinaskuntien (Moldavian ja Valakian) ensimmäinen valtiosääntö. Vuosien 1828 1829 Venäjän ja Turkin välisen sodan päättäneen Adrianopolin rauhansopimuksen mukaan Venäjän sotajoukot olivat miehittäneet nämä alueet. Näissä ruhtinaskunnissa Venäjän virkavallan edustajana ollut P. D. Kiseljov saattoi 1831 voimaan kyseisen perustuslain. Elimellisen reglementin mukaisesti lainsäädäntövalta kussakin ruhtinaskunnassa kuului suurmaanomistajien valitsemalle kokoukselle, ja toimeenpanovalta hospodareille, joita maanomistajien, papiston ja kaupunkien edustajat valitsivat eliniäksi. Reglementissä vahvistettiin suurpajarien ja korkeimman papiston johtava asema, se säilytti entisellään maaorjuuden ja veropäivätyön. Vastaukseksi tällaiseen »perustuslakiin» talonpojat nostivat useita kapinoita. Elimellinen reglementti edellytti kuitenkin myös porvarillisia uudistuksia, kuten sisäisten tulliesteiden poistamista, kauppavapautta, oikeuslaitoksen erottamista hallintoelimistä yms. Toim.

[4] — köyhäintalojen työvoimatoimitukset. Toim.

[5] — minun jälkeeni vedenpaisumus! Toim.

[6] — työväenlaki. Toim.

[7] — alaikäisiä. Toim.

[8] — vuorojärjestelmä. Toim.

[9] — laki karttuunipainoista. Toim.