Kun vapaa työ ja tämän vapaan työn vaihto rahaan rahan uusintamiseksi, sen arvon lisäämiseksi, vapaan työn kuluttamiseksi käyttöarvona rahaa eikä nauttimista varten on palkkatyön edellytys ja yksi pääoman historiallisista edellytyksistä, niin vapaan työn erottaminen toteuttamisensa objektiivisista edellytyksistä — työvälineistä ja työmateriaalista — on toinenedellytys. Siis ennen kaikkea työläisen irrottaminen maasta hänen luonnollisena laboratorionaan — niin ollen sekä pienen vapaan maaomaisuuden että yhteisöllisen, itämaiseen yhteisöön perustuvan maaomaisuuden hajoaminen.
Molemmissa muodoissa työtä tekevä suhtautuu työnsä objektiivisiin ehtoihin omaisuutenaan; tämä onkin työn luonnollinen ykseysesineellisten ehtojensa kanssa. Työtä tekevällä on niin ollen esineellinen olemassaolo [jopa] työstä riippumatta. Yksilö suhtautuu itseensä omistajana, todellisuutensa ehtojen herrana. Hän suhtautuu muihin samalla tavalla ja aina sen mukaan, onko tämä edellytys asetettu yhteisöstä vai yhteisön muodostavista yksittäisistä perheistä lähtien, hän suhtautuu muihin kanssaomistajina, yhteisomaisuuden lihallistumina, tai itsenäisinä omistajina hänen itsensä rinnalla, itsenäisinä yksityisomistajina, joiden rinnalla aikaisemmin kaiken itseensä imenyt ja kaikkea hallinnut yhteisomaisuus itse on asetettu erityisenä ager publicuksena[1] monien yksityisomistajien rinnalle.
Kummassakaan muodossa yksilöt eivät suhtaudu toisiinsa työläisinä, vaari omistajina — ja yhteisön [Gemeinwesen] jäseninä, jotka samalla työskentelevät. Tämän työn tarkoitus ei ole arvonluonti — vaikka he saattavat tehdä lisätyötä vaihtaakseen itselleen vieraita tuotteita, ts. lisätuotteita; vaan sen päämäärä on yksittäisen omistajan ja hänen perheensä sekä kokonaisyhteisön ylläpitäminen. Yksilön määritys työläisenä, tässä alastomuudessa, on itse historiallinen tulos.
Tämän maaomaisuuden ensimmäisessä muodossa ilmenee aluksi luontaissyntyinen yhteisö ensimmäisenä edellytyksenä. Perhe tai heimoksi[2] laajentunut perhe tai perheiden välisten avioliittojen kautta [muodostunut heimo], tahi heimojen yhdistelmä. Koska voimme olettaa, että ihmisten ensimmäinen olemassaolotavan muoto oli paimentolaisuus, vaeltaminen ylipäänsä, ei se, että heimo asettui asumaan tiettyyn paikkaan, vaan että se syöttää laitumena, minkä löytää — ihmiset eivät ole luonnostaan kiinteästi asuvia (tätä varten täytyisi olla niin erikisen hedelmällinen luonnonympäristö, että he istuisivat kuin apinat puussa; muuten he vaeltelevat kuin villieläimet) — niin heimoyhteisö, luonnollinen yhteisö ei esiinny maan yhteisöllisen haltuunoton (tilapäisen) ja hyväksikäytön tuloksena, vaan edellytyksenä.
Jos ihmiset lopulta asettuvat asumaan kiinteästi, niin riippuu erilaisista ulkoisista (ilmastollisista, maantieteellisistä, fyysisistä jne.) ehdoista sekä heidän erityisistä luonnollisista taipumuksistaan (heidän heimoluonteestaan) miten ja missä määrin tämä alkuperäinen yhteisö muuttuu. Luontaissyntyinen heimoyhteisö tai laumayhteisö, jos niin halutaan, on heidän elämänsä objektiivisten ehtojen ja heidän elämänsä uusintavan ja esineellistävän toiminnan haltuunoton (toiminnan paimenena, metsästäjänä, maanviljelijänä jne.) ensimmäinen edellytys — veriheimolaisuus, kielen, tapojen jne. yhteisyys.
Maa on suuri laboratorio, varasto, josta saadaan sekä työvälineet että työmateriaalit ja joka tarjoaa myös asuinpaikan, yhteisön perustan. Ihmiset suhtautuvat maahan naiivisti yhteisön, elävässä työssä itsensä tuottavan ja uusintavan yhteisön omaisuutena. Omistajana ja haltijana jokainen yksilö suhtautuu vain yhteisön jäsenen omaisuudessa.
Todellinen haltuunotto työprosessin välityksellä tapahtuu sellaisten edellytysten vallitessa, jotka eivät itse ole työn tuote, vaan esiintyvät sen luonnollisina tai jumalallisina edellytyksinä. Tämä muoto, jonka pohjana on sama perussuhde, [ts. yhteisöllinen maaomaisuus] voi toteutua hyvin eri tavoin. Sen kanssa ei ole lainkaan ristiriidassa se että, kuten useimmissa aasialaisissa perusmuodoissa, kaikkien näiden pienten yhteisöjen yläpuolella oleva yhdistävä yhteys esiintyy korkeampana omistajana tai ainoana omistajana ja todelliset yhteisöt niin muodoin vain perinnöllisinä haltijoina. Koska yhteys on todellinen omistaja ja yhteisöllisen omaisuuden todellinen edellytys, niin tämä yhteys itse voi esiintyä jonakin erityisenä monien todellisten yksityisten yhteisöjen yläpuolella, joissa yksilö on silloin tosiasiallisesti omaisuudeton tai omaisuus (ts. yksilön suhtautuminen työn ja uusintamisen luonnollisiin ehtoihin hänelle kuuluvina, objektiivisina ehtoina) hänen subjektiviteettinsa objektiivisena, epäorgaanisena luontona olemassa olevana ruumiina esiintyy hänelle yhdistävän yhteyden, joka todellisten despootissa monien yhteisöjen isänä, yksilölle erityisen yhteisön välityksellä luovuttamana. Lisätuote, joka muuten määrätään lailla työn välittämän todellisen haltuunoton seurauksena, kuuluu täten itsestään korkeimmalle yhteydelle.
Itämaisen despotismin ja omaisuudettomuuden olosuhteissa, omaisuudettomuuden joka juridisesti näyttää olevan siinä olemassa, on niin ollen itse asiassa perustana olemassa tämä heimo- tai yhteisöomaisuus, pienen yhteisön sisäisen maanviljelyn ja manufaktuurin yhdistelmän luoma omaisuus, yhteisön, joka tulee siten kokonaan itseriittoiseksi ja sisältää kaikki uusintamisen ja lisätuotteen tuottamisen ehdot. Osa niiden lisätuotteesta kuuluu korkeammalle yhteisölle, joka on lopulta olemassa henkilönä, ja tämä lisätyö toteutuu pakkoverona jne., sekä yhteisissä töissä yhteyden, osaksi despootin, osaksi ajatellun heimo-olennon, jumalan ylistämiseksi.
Tämän lajinen yhteisöomaisuus voi nyt, sikäli kuin se todella toteutuu työssä, ilmetä niin, että pienet yhteisöt elävät ahtaissa oloissa riippumattomina rinnakkain ja yksilö tekee perheineen työtä itsenäisesti hänelle osoitetulla osuudella.[3] Tai sitten yhteys voi ulottua yhteisöllisyydeksi itse työprosessissa, joka voi olla muodollinen järjestelmä, kuten Meksikossa, erityisesti Perussa, muinaisilla kelteillä, muutamilla intialaisilla heimoilla.
Yhteisöllisyys voi edelleen esiintyä heimolaitoksen sisällä niinkin, että yhteys on edustettuna heimo-perheen päämiehessä tai perheenpäiden suhteessa toisiinsa. Tästä sitten riippuu tämän yhteisön despoottisempi tai demokraattisempi muoto. Työn välittämän todellisen haltuunoton yhteisölliset ehdot, vesijohdot, jotka ovat hyvin tärkeitä Aasian kansoilla, kulkuyhteydet jne. esiintyvät silloin korkeamman yhteyden, pienten yhteisöjen yläpuolella leijuvan despoottisen hallituksen luomuksena. Varsinaiset kaupungit muodostuvat tässä näiden kylien rinnalle vain siellä, missä on ulkoiselle kaupankäynnille erityisen suotuisa paikka; tai missä valtion pää ja hänen satraappinsa vaihtavat tulonsa (lisätuotteen) työhön, kuluttavat sen työvarastona.
Toinen omistusmuoto — ja se on kuten ensimmäinenkin tuottanut olennaisia muunnoksia paikallisesti, historiallisesti jne. — on rauhattomamman historiallisen elämän, alkuperäisten heimojen kohtaloiden ja muuttumisen tuote ja edellyttää myös yhteisöä ensimmäisenä edellytyksenään, mutta ei niin kuin ensimmäisessä tapauksessa substanssina, jonka pelkkiä aksidensseja yksilöt ovat, tai jonka rakenneosia ne muodostavat täysin luontaissyntyisesti. Se ei edellytä maaseutua perustanaan, vaan kaupunkia jo luotuna maalaisten (maanomistajien) asuinpaikkana (keskuksena). Viljelty maa esiintyy kaupungille kuuluvana alueena, kun taas edellisessä tapauksessa kylä oli pelkkä maan lisäke.
Maa sinänsä — niin paljon kuin se saattaakin asettaa esteitä viljelemiselle, todelliselle haltuunotolle — ei aseta mitään estettä sille, että siihen suhtaudutaan elävän yksilön epäorgaanisena luontona, hänen työpajanaan, subjektin työmateriaalina, työn esineenä ja elintarpeena. Vaikeudet, joita yhteisö kohtaa, voivat juontua vain toisista yhteisöistä, jotka ovat jo vallanneet maan tai jotka hätyyttävät yhteisöä sen valtauksessa. Sota on niin ollen tärkeä yhteinen tehtävä, suuri yhteinen työ, joka on välttämätön sekä olemassaolon objektiivisten ehtojen valtaamiseksi että valtaamisen turvaamiseksi ja ikuistamiseksi. Perheistä koostuva yhteisö on niin ollen aluksi organisoitu sodankäyntiä silmällä pitäen — sodankäynti- ja sotajoukkolaitokseksi, ja tämä on yksi sen omistajana olemisen edellytyksistä. Asuinsijan keskittyminen kaupunkiin on tämän organisaation perusta.
Heimoyhteisö sinänsä johtaa jakaantumiseen ylhäisempiin ja alhaisempiin sukuihin, ero, jota kehittää vielä pitemmälle sekoittuminen alistettujen heimojen kanssa jne. Yhteisöomaisuus — valtionomaisuutena, ager publicuksena — on tässä erotettu yksityisomaisuudesta. Yksilön omaisuus ei ole tässä, niin kuin ensimmäisessä tapauksessa, itse välittömästi yhteisöomaisuutta, missä se ei ole yksilön — irrallaan yhteisöstä — omaisuutta, vaan yksilö on pikemminkin vain sen haltija.
Mitä vähemmän yksilön omaisuutta voidaan käyttää hyväksi vain yhteisen työn avulla (esimerkiksi kuten vesijohtoja itämailla), sitä enemmän heimon puhtaasti luontaissyntyinen luonne on historiallisen liikkeen, vaelluksen murtama; mitä kauemmas heimo on etääntynyt alkuperäisiltä asuinsijoilta ja mitä enemmän vallannut vierasta maata, siis astunut olennaisesti uusiin tuotannonehtoihin, ja yksilön voima on pitemmälle kehittynyt — heimon yhteinen luonne ilmenee ja sen täytyykin ilmetä enemmänkin negatiivisena yhteytenä ulospäin —, sitä suuremmassa määrin ovat olemassa edellytykset sille, että yksilöstä tulee maan — erityisen palstan — yksityisomistaja, erityisen palstan, jonka erityinen viljely tulee hänen ja hänen perheensä osaksi.
Yhteisö (valtiona) on yhtäältä näiden vapaiden ja tasa-arvoisten yksityisomistajien suhde toisiinsa, heidän siteensä ulkopuolista maailmaa vastaan ja samalla heidän turvansa. Yhteisö on tässä sen varassa, että sen jäsenet koostuvat työtä tekevistä maanomistajista, palstatalonpojista, yhtä suuressa määrin kuin jäsenten itsenäisyys perustuu heidän keskinäiseen suhteeseensa yhteisöjäseninä, ager publicuksen turvaamiseen yhteisiä tarpeita, yhteisön kunniaa jne. varten. Maan haltuunoton edellytyksenä pysyy tässä yhteisön jäsenyys, mutta yhteisöjäsenenä yksilö on yksityisomistaja. Hän suhtautuu yksityisomaisuuteensa maana, mutta samalla olemisenaan yhteisön jäsenenä, ja hänen säilymisensä sellaisena on yhtä lailla yhteisön säilymistä, ja kääntäen jne. Yhteisö, vaikkakin se on tässä jo historiallinen tuote, niin ollen ei vain tosiasiallisesti syntynyt, vaan myös tajuttu sellaiseksi, yhteisö on tässä maan omistuksen edellytys — ts. edellytys työskentelevän subjektin suhteelle työn luonnollisiin edellytyksiin hänelle kuuluvina —, tämä kuuluvuus on kuitenkin hänen valtionjäsenenä olemisensa välittämä, valtion olemassaolon välittämä, niin ollen jumalallisena jne. pidetyn edellytyksen välittämä.
Keskittyminen kaupunkiin, ympäröivä maaseutu sen alueena; välitöntä kulutusta varten tuottava pieni maatalous; manufaktuuri vaimojen ja tytärten harjoittamana kotitalouden sivuelinkeinona (kehrääminen ja kutominen) tai itsenäisesti harjoitettuna vain muutamilla aloilla (fabri[4] jne.).
Yhteisön jatkuvan olemassaolon edellytys on tasa-arvoisunden säilyttäminen sen vapaiden itsensä ylläpitävien talonpoikien kesken ja oma työ heidän omaisuutensa jatkuvan olemassaolon ehtona. He suhtautuvat omistajina työn luonnollisiin ehtoihin; mutta nämä ehdot täytyy vielä jatkuvasti asettaa henkilökohtaisen työn kautta todellisiksi ehdoiksi ja yksilön persoonallisuuden, hänen henkilökohtaisen työnsä objektiivisiksi elementeiksi.
Toisaalta tämän pienen sotaisen yhteisön suuntautuminen pyrkii ylittämään nämä rajat jne. (Rooma, Kreikka, juutalaiset jne.).
»Kun auguurit», sanoo Niebuhr, »olivat saaneet Numan vakuuttuneeksi siitä, että jumalat hyväksyivät hänen valintansa, ei hurskaan kuninkaan ensimmäinen huoli ollut temppelipalvelus, vaan ihmiset. Hän jakoi maat, jotka Romulus oli voittanut sodassa ja jättänyt miehitykseen: hän sääti Terminuksen[5] palvonnan. Kaikki vanhat lainsäätäjät, ja ennen kaikkea Mooses, perustivat hyveitä, oikeudenmukaisuutta ja hyviä tapoja koskevien määräystensä menestyksen siihen, että mahdollisimman suurella määrällä kansalaisia oli maaomaisuutta tai ainakin turvattu perinnöllinen maanhallinta» (Georg Niebuhr. Römische Geschichte. Erster Theil, 2-te Ausgabe, Berlin 1827, S. 245).
Yksilö on asetettu sellaisiin elannon hankinnan olosuhteisiin, että hänen tavoitteekseen ei tule rikkauden hankkiminen, vaan itsensä ylläpitäminen, itsensä ylläpitäminen yhteisön jäsenenä; hänen itsensä uusintaminen maapalstan omistajana ja tässä ominaisuudessa yhteisön jäsenenä.
Yhteisön jatkuva olemassaolo on sen kaikkien jäsenten uusintamista itsensä ylläpitävinä talonpoikina, joiden lisäaika kuuluu juuri yhteisölle, sotatyöhön jne. Oman työn omistus on työn ehtojen omistuksen välittämä — sen maa-alan omistuksen, jonka puolestaan turvaa yhteisön oleminen, yhteisön taas turvaa yhteisön jäsenten lisätyö sotapalveluksen jne. muodossa. Yhteisön jäsen ei uusinna itseään yhteistyöllä rikkautta tuottavassa työssä, vaan yhteistyöllä yhteisten etujen, kuviteltujen ja todellisten, hyväksi tehtävässä työssä, siteen ylläpitämiseksi sekä ulos- että sisäänpäin. Omaisuus on kviriittien[6] omaisuutta, roomalaista; yksityismaanomistaja on sellainen vain roomalaisena, mutta roomalaisena hän on välttämättä yksityismaanomistaja.
Työtä tekevien yksilöiden, yhteisön itsensä ylläpitävien jäsenten työn luonnonehtojen omistuksen [yksi] muoto on germaaninen omistus. Tässä ei yhteisön jäsen ole sellaisenaan, kuten ominaisesti itämaisessa muodossa, yhteisen omaisuuden kanssaomistaja.[7] Eikä tässä ole niin kuin roomalaisessa ja kreikkalaisessa muodossa (lyhyesti sanoen klassisen antiikin muodossa), missä maa on yhteisön valtaamaa, roomalaista maata. Osa jää yhteisölle sellaisenaan erotukseksi yhteisön jäsenistä: ager publicukseksi eri muodoissaan: toinen osa jaetaan ja jokainen maapalsta on roomalainen sen nojalla, että se on yksityisomaisuutta, roomalaisen omaisuutta, hänelle kuuluva osa laboratoriota; mutta hänkin on roomalainen vain sikäli kuin hänellä on tämä suvereeni oikeus osaan roomalaista maata.
{»Antiikin aikaan kaupunkilaiselinkeinoja ja kauppaa pidettiin vähäisessä, maanviljelystä taas suuressa arvossa; keskiajalla päinvastainen arvostus». (Niebuhr, mts. 418.)}
{»Oikeus käyttää yhteisömaata hallinnan kautta tuli alunperin patriisien osalle, jotka sitten luovuttivat sitä klienttiensä hallintaan; omaisuudeksi siirtäminen ager publicuksesta tuli yksinomaan plebeijien osalle; kaikki siirrot plebeijien eduksi ja hyvitys osuudesta yhteismaassa. Varsinainen maaomaisuus, kaupungin muurien ympärillä olevaa aluetta lukuunottamatta, oli alunperin vain plebeijien käsissä» (myöhemmin Rooman kansalaisoikeuden saaneet maaseutuyhteisöt). (Mts. 435–436.)}
{»Rooman plebsin perusolemus on siinä, että se on maalaisväestön kokonaisuus, sellaisena kuin sen ilmaisee heidän kviriittinen omaisuutensa. Antiikin ihmiset pitivät yksimielisesti maanviljelyä vapaan miehen varsinaisena toimena, sotilaan kouluna. Siinä säilyy kansakunnan vanha heimoperusta; kansakunta muuttuu kaupungeissa, joihin asettuu muukalaisia kauppiaita ja käsityön harjoittajia, niin kuin paikallisetkin asukkaat muuttavat sinne, mihin elannonhankinta houkuttelee. Kaikkialla, missä on orjuutta, etsii vapautettu toimeentuloa sellaisilla toimilla, joilla hän sitten usein kokoaa rikkauksia: niinpä nämä elinkeinot olivat antiikin aikana enimmäkseen heidän käsissään, eivätkä ne niin ollen olleet sopivia kansalaiselle: tästä mielipide, että täysien kansalaisoikeuksien suominen käsityöläiselle oli arveluttavaa (muinaiset kreikkalaiset sulkivat heidät säännönmukaisesti ulkopuolelle). 'Kenenkään roomalaisen ei ollut lupa hankkia elantoaan kauppiaana tai käsityöläisenä'. Antiikin ihmisillä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kunnianarvoisasta ammattikuntalaitoksesta, jollainen esiintyy keskiajan kaupunkihistoriassa; ja jopa täällä laski sotainen henki ammattikuntien päästessä voitolle suvuista ja sammui kokonaan; sen mukana myös kaupunkien ulkoinen arvonanto ja vapaus.» (Mts. 614–615.)}
{»Muinaisten valtioiden heimot oli järjestetty kahdenlaisella perustalla, joko suvuittain tai alueittain. Sukuheimot edeltävät iän puolesta alueheimoja ja joutuvat melkein kaikkialla näiden syrjäyttämiksi. Niiden äärimmäisin, ankarin muoto on kastilaitos, jossa ne on erotettu toisistaan, niillä ei ole oikeutta keskinäisiin avioliittoihin, ne ovat aivan eriarvoiset, kullakin on yksinomainen, muuttumaton ammatti...
{»Alueheimot vastasivat alunperin maaseudun jakoa alueisiin ja kyliin; niin että se, joka asui niiden perustamisaikana (Attikassa Kleistheneen aikana) jossakin kylässä, kirjoitettiin sen demoteeksi, siihen fyleen,[8] jonka alueeseen kylä kuului. Hänen jälkeläisensä jäivät yleensä asuinpaikastaan riippumatta samaan fyleen ja samaan demokseen, jolloin myös tämä jako sai sukulaitoksen ulkonäön...
Roomalaiset suvut eivät koostuneet verisukulaisista. Yhteisen nimen lisäksi Cicero lisää tunnusmerkiksi polveutumisen vapaista. Roomalaisen suvun jäsenillä oli yhteiset sacra,[9] mutta ne katosivat myöhemmin» (jo Ciceron aikana). »Kauimmin säilyi vailla omaisia ja testamenttia kuolleiden suvun jäsenten periminen. Vanhimpina aikoina suvun jäsenillä oli velvollisuus auttaa keskuudessaan olevia avuntarvitsijoita epätavallisen raskaan taakan kantamisessa. (Saksalaisilla tämä esiintyy alunperin kaikkialla, kauimmin dithmarschenilaisten[10] keskuudessa.) Suvut olivat säatykorporaatioita. Sukuja yleisempää laitosta ei antiikin maailmassa ollut. Siten gaeleilla[11] aateliset Campbellit ja heidän vasallinsa muodostivat yhden klaanin.» (Mts. 317—335.)}
Koska patriisi edustaa yhteisöä suuremmassa määrin, hän on ager publicuksen haltija ja käyttää sitä klienttiensä välityksellä jne. (ja ottaa sen myös vähitellen omakseen).
Germaaninen yhteisö ei keskity kaupunkiin, pelkän tuollaisen keskittymisen (kaupunki maaseutuelämän keskuksena, talonpoikien asuinpaikkana, samoin kuin sodankäynnin keskuksena) nojalla yhteisöllä sellaisenaan on nyt yksilön olemassaolosta eroava ulkoinen olemassaolo. Klassisen antiikin historia on kaupunkihistoriaa, mutta maaomaisuuteen ja maanviljelykseen perustuneiden kaupunkien; Aasian historia on eräänlaista kaupungin ja maaseudun jakamatonta yhteyttä (varsinaisia suuria kaupunkeja on pidettävä tässä vain ruhtinaiden leireinä, varsinaisen taloudellisen rakenteen ylittävänä kasvannaisena). Keskiajan (germaanisen ajan) lähtökohta on maaseutu historian tyyssijana, historian, jonka edelleenkehitys tapahtuu sitten kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuudessa. Uuden ajan historia on maaseudun kaupungistumista, ei kaupungin maaseutuistumista kuten antiikin aikana.
Yhdistyessään kaupungissa yhteisöllä sellaisenaan on taloudellinen olemassaolo; kaupungin pelkkä oleminen sellaisenaan eroaa riippumattomien talojen pelkästä moninaisuudesta. Kokonaisuus ei ole tässä osistaan koostuva. Se on eräänlainen itsenäinen elimistö. Germaaneilla, joiden keskuudessa yksittäiset perheenpäät asettuvat asumaan metsiin pitkien matkojen päähän toisistaan, yhteisö on olemassa jo ulkonaisestikin tarkasteltuna vain yhteisön jäsenten kulloisenkin yhteenkokoontumisen välityksellä, vaikka heidän sisäinen yhteytensä on polveutumisen, kielen, yhteisen menneisyyden ja historian asettama.
Yhteisö esiintyy siis yhdistymisenä eikä yhteytenä, yhtymisenä, jonka itsenäisiä subjekteja maanomistajat ovat, ei ykseytenä. Sen vuoksi yhteisö ei ole tosiasiallisesti olemassa valtiona, valtiolaitoksena, kuten antiikin kansoilla, koska se ei ole olemassa kaupunkina. Jotta yhteisö astuisi todelliseen olemassaoloon, vapaiden maanomistajien täytyy pitää kokous, kun taas esimerkiksi Roomassa yhteisö on olemassa tällaisista kokouksista riippumatta, kaupungin itsensä ja sen johtoon asetettujen virkamiesten jne. olemisessa.
Tosin myös germaaneilla esiintyy ager publicus, yhteisömaa tai kansanmaa erotukseksi yksilön omaisuudesta. Se on metsästysmaata, laidunmaata, puunhankintamaata jne., se on se osa maasta, jota ei voida jakaa, jos sen pitää palvella tuotantovälineenä tässä määrätyssä muodossa. Tämä ager publicus ei kuitenkaan esiinny niin kuin esimerkiksi roomalaisilla valtion erityisenä taloudellisena olemisena yksityisomistajien rinnalla, niin että nämä ovat varsinaisesti yksityisomistajia [Privateigentümer] sellaisenaan, sikäli kuin heiltä on evätty, riistetty [priviert] ager publicuksen hyväksikäyttö, kuten plebeijeiltä.
Germaaneilla ager publicus esiintyy pikemminkin vain yksilöllisen omaisuuden täydennyksenä, ja se esiintyy omaisuutena vain sikäli kuin sitä puolustetaan yhteisomaisuutena vihollisheimoja vastaan. Yksilön omaisuus ei esiinny yhteisön välittämänä, vaan yhteisön ja yhteisöomaisuuden oleminen esiintyvät välitettyinä, ts. itsenäisten subjektien suhteena toisiinsa. Jokainen erillinen talo, joka itsessään muodostaa itsenäisen tuotannon keskuksen (käsityö pelkästään naisten kotitaloudellisena sivutyönä), on au fond[12] taloudellinen kokonaisuus.
Antiikin maailmassa on kaupunki maa-alueineen taloudellinen kokonaisuus; germaanien maailmassa kokonaisuus on erillinen asuinsija, joka itse esiintyy vain pisteenä siihen kuuluvalla maalla, se ei ole monien omistajien keskittymä, vaan perhe itsenäisenä yksikkönä. Aasialaisessa (ainakin vallitsevassa) muodossa ei ole yksilön omaisuutta, vaan ainoastaan hallinta; yhteisö on varsinainen todellinen omistaja — siis omaisuus on vain yhteistä maaomaisuutta.
Antiikin kansoilla (roomalaiset klassisimpana esimerkkinä, heillä asia on puhtaimmassa, selväpiirteisimmässä muodossa) esiintyy valtion maaomaisuuden ja yksityisen maaomaisuuden vastakohtainen muoto, niin että jälkimmäinen on olemassa edellisen välittämänä tai edellinen itse tässä kaksinaisessa muodossa. Yksityiset maanomistajat ovat niin ollen samalla kaupungin kansalaisia. Taloudellisesti valtionkansalaisuus palautuu siihen yksinkertaiseen muotoon, että maamies on kaupungin asukas.
Germaanisessa muodossa maamies ei ole valtionkansalainen, ts. ei ole kaupungin asukas, vaan perusta on eristetty, itsenäinen perheasumus, jonka takeena on liitto toisten samanlaisten saman heimon perheasumusten kanssa, ja niiden tilapäinen yhteenkokoontuminen sotaa, kulttimenoja, riitojen sovittelua jne. varten, sellaista molemminpuolista takuuta varten. Yksilöllinen maaomaisuus ei esiinny tässä yhteisön maaomaisuuden vastakohtaisena muotona eikä sen välittämänä, vaan kääntäen yhteisö on olemassa vain näiden yksilöllisten maanomistajien, sellaisinaan, suhteessa toisiinsa. Yhteisöomaisuus sellaisenaan esiintyy vain yksilöllisten heimoasuinsijojen ja omaksi otettujen maiden yhteisenä lisänä.
[Germaaninen] yhteisö ei ole substanssi, jonka aksidenssina yksilö pelkästään esiintyy [niin kuin aasialaisessa yhteisössä]; ei myöskään yleinen [niin kuin antiikin yhteisössä], joka sellaisenaan on oleva yhteys sekä yksilön käsityksessä että kaupungin ja kaupungin tarpeiden olemassaolossa erotukseksi yksilön tarpeista; eikä kaupungin maana erityisenä olemisenaan erotukseksi yhteisöjäsenen erityisestä taloudellisesta olemisesta. Germaaninen yhteisö sinänsä on päinvastoin yksilöllisen omistajan edellytys kielen, veren jne. yhteisyytenä; olemisena se on kuitenkin toisaalta olemassa vain yksilöllisten omistajien todellisessa kokoontumisessa yhteisiä päämääriä varten, ja sikäli kuin sillä on erityinen taloudellinen olemassaolo yhteisesti käytetyssä metsästys- ja laidunmaassa jne., niin sitä käyttää jokainen yksilöllinen omistaja sellaisenaan, ei valtion edustajana (kuten Roomassa), Se on todella yksilöllisten omistajien yhteistä omaisuutta, ei näiden omistajien liiton, jolla olisi itse kaupungissa erillisistä yksilöistä eroava olemassaolo.
Varsinaisesti tässä on kysymys seuraavasta: kaikissa näissä muodoissa, joissa taloudellisen järjestyksen perustan muodostavat maaomaisuus ja maanviljely ja taloudellinen päämäärä on niin ollen käyttöarvojen tuotanto, yksilön uusintaminen tietyissä suhteissa yhteisöönsä, suhteissa, joissa se on niiden perusta — on käsillä seuraavat momentit:
1) Työn luonnollisten ehtojen (maan omaksiotto sekä alkuperäisenä työinstrumenttina että laboratoriona ja raaka-ainevarastona) omaksiotto ei työn kautta, vaan työn edellytyksenä. Yksilö suhtautuu työn objektiivisiin ehtoihin yksinkertaisesti ominaan; suhtautuu niihin subjektiviteettinsa epäorgaanisena luontona, jossa tämä toteuttaa itsensä. Työn tärkein objektiivinen ehto ei itse ole työn tuote, vaan on saatavilla luontona. Toisella puolen on elävä yksilö, toisella luonto hänen uusintamisensa objektiivisena ehtona.
2) Mutta tämä suhtautuminen maahan työtä tekevän yksilön omaisuutena (yksilön, joka ei sen vuoksi alun alkaenkaan esiinny pelkästään työtä tekevänä yksilönä, tässä abstraktiossa, vaan hänellä on maaomaisuudessa objektiivinen olemassaolotapa, joka on hänen toimintansa edellytys eikä pelkkä tulos, hänen toimintansa edellytys samalla tavalla kuin hänen ihonsa, aistimensa, jotka hän kylläkin myös uusintaa elinprosessissaan ja joita hän kehittää jne., mutta jotka ovat puolestaan tämän uusintamisprosessin edellytyksiä), tämä suhtautuminen on heti yksilön luontaissyntyisen, suuremmassa tai piepemmässä määrin historiallisesti kehittyneen ja muuttuneen yhteisön jäsenenä olemisen välittämä — hänen luontaissyntyisen heimon jne. jäsenenä olemisensa välittämä.
Eristetty yksilö voisi omistaa maata yhtä vähän kuin puhua. Hän voisi tosin elää kuluttamalla maata aineksena, kuten eläimet tekevät. Suhtautuminen maahan omaisuutena on aina heimon, jossakin enemmän tai vähemmän luontaissyntyisessä tai jo historiallisesti kehittyneessä muodossa olevan yhteisön toimeenpaneman maan valtauksen, rauhanomaisen tai väkivaltaisen, välittämä. Yksilö ei voi esiintyä tässä milloinkaan sillä tavalla erillisenä pisteenä kuin hän esiintyy pelkkänä vapaana työläisenä. Jos yksilön työn objektiiviset ehdot on edellytetty hänelle kuuluvina, niin hänet itsensä on subjektiivisesti edellytetty yhteisön jäsenenä, yhteisön, joka välittää hänen suhteensa maahan. Hänen suhteensa työn objektiivisiin ehtoihin on hänen yhteisöjäsenenä olemisensa välittämä; toisaalta yhteisön todellinen oleminen on sen tietyn omaisuusmuodon määräämä, joka hänen omistuksellaan työn objektiivisiin ehtoihin on. Esiintyykö tämä yhteisön olemisen välittämä omaisuus yhteisöllisenä omaisuutena, jolloin yksilö on vain haltija eikä mitään maan yksityistä omistusta ole — tai esiintyykö omaisuus rinnakkaisen valtion- ja yksityisomaisuuden kaksinaisessa muodossa, niin että jälkimmäinen kuitenkin esiintyy edellisen määräämänä, ja että niin ollen vain valtion kansalainen on, ja hänen täytyy olla, yksityisomistaja, mutta että toisaalta hänen omaisuudellaan on samalla valtionkansalaisena erityinen olemassaolo — tai onko yhteisöomaisuus viimein vain yksilöllisen omaisuuden täydennys, niin että jälkimmäinen on perusta ja että yhteisöllä ei ylipäänsä ole sinänsä olemassaoloa paitsi yhteisöjäsenten kokouksessa ja yhdistymisessä yhteisiä tarkoitusperiä varten — nämä yhteisö- tai heimon jäsenen heimon maahan (siihen maahan, jolle se on asettunut) suhtautumisen eri muodot riippuvat osaksi heimon luontaisista taipumuksista, osaksi niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa se nyt todella suhtautuu maahan omaisuutenaan, ts. ottaa sen hedelmät omakseen työllä, ja nämä ehdot taas riippuvat ilmastosta, maan fyysisestä laadusta, sen fyysisesti määräytyneestä käyttötavasta, suhteesta vihollisheimoihin tai naapuriheimoihin, ja niistä muutoksista, joita vaellukset, historialliset kokemukset jne. aiheuttavat.
Jotta yhteisö jatkaisi olemassaoloaan vanhaan tapaan, sellaisenaan, on tarpeen sen jäsenten uusintaminen edellytettyjen objektiivisten ehtojen vallitessa. Tuotanto itse, väestön kasvu (tämäkin kuuluu tuotantoon) kumoaa välttämättä vähitellen nämä ehdot; tuhoaa ne uusintamisen sijasta jne., ja siten yhteisö tuhoutuu niiden omaisuussuhteiden mukana, joihin se perustui.
Sitkeimmin ja kauimmin säilyy välttämättä aasialainen muoto. Tämä johtuu sen edellytyksestä, siitä, että yksilöstä ei tule itsenäistä suhteessa yhteisöön; että yhteisössä on itseriittoinen tuotannon kehä, maanviljelyn ja käsityön yhteys jne.
Jos yksilö muuttaa suhdettaan yhteisöön, hän muuttaa yhteisöä ja vaikuttaa siihen tuhoavasti, samoin hän vaikuttaa sen taloudellisiin edellytyksiin; toisaalta tapahtuu tämän taloudellisen edellytyksen muuttuminen — sen oman dialektiikan aikaansaamana, köyhtyminen jne. Erityisesti sotalaitoksen ja valloituksen vaikutus (joka kuuluu esimerkiksi Roomassa itse yhteisön taloudellisiin ehtoihin) — kumoaa sen todellisen siteen, jonka varassa yhteisö on.
Kaikissa näissä muodoissa on kehityksen perustana niiden edellytettyjen suhteiden (suuremmassa tai pienemmässä määrin luontaissyntyisten tai myös historiallisten, mutta perinteisiksi tulleiden suhteiden) uusintaminen, jotka yksilöllä on yhteisöönsä, ja tietty hänelle ennalta määrätty objektiivinen oleminen sekä suhtautumisessa työnehtoihin että hänen kanssaan työskenteleviin, heimoveljiin jne. — perustan, joka on näin ollen alun alkaen rajoitettu, mutta joka merkitsee rappiota ja häviötä kun raja kumotaan. Niin roomalaisilla orjuuden kehitys, maanomistuksen keskittyminen, vaihto, raha, valloitukset jne., vaikka kaikki nämä ainekset näyttivät tiettyyn pisteeseen asti olevan sovitettavissa yhteen perustan kanssa ja näyttivät osaksi olevan vain sen viattomia laajentumia, osaksi syntyvän siitä pelkkinä väärinkäytöksinä. Tässä voi tapahtua huomattavaa kehitystä tietyn piirin sisäpuolella. Yksilöt voivat olla suuria. Mutta vapaata ja täyttä kehitystä, ei yksilön eikä yhteiskunnan, ei tässä voida ajatella, koska sellainen kehitys on ristiriidassa alkuperäisen [yksilön ja yhteiskunnan välisen] suhteen kanssa.
Emme milloinkaan löydä antiikin ihmisiltä tutkimuksia siitä, mikä maaomaisuuden muoto jne. on tuottavin, luo suurimman rikkauden. Rikkaus ei ole tuotannon tarkoitus, vaikka Cato saattaakin varsin hyvin tutkia, millainen pellon viljeleminen on tuottoisin, ja Brutus voi jopa lainata rahansa parhaalla korolla. Tutkimus koskee aina sitä, mikä omaisuuslaji luo parhaat valtionkansalaiset. Itsetarkoituksena rikkaus esiintyy vain muutamilla kauppakansoilla — kaupankäynnin monopolisteilla — jotka elävät vanhan maailman huokosissa niin kuin juutalaiset keskiajan yhteiskunnassa. Rikkaus on toisaalta esine, todellistunut esineissä, aineellisissa tuotteissa, joita vastassa ihminen on subjektina; toisaalta arvona rikkaus on pelkkää komentovaltaa vieraaseen työhön, ei hallitsemisen, vaan yksityisnautinnon jne. tarkoituksessa. Kaikissa muodoissa rikkaus esiintyy esineellisessä hahmossa, joko esineenä tai esineen välittämänä suhteena, esineen, joka on yksilöön nähden ulkoinen ja satunnainen.
Siten antiikin katsanto, jossa tuotannon päämäärä on aina ihminen, vaikka sitten miten ahtaissa kansallisissa, uskonnollisissa, poliittisissa määreissä, näyttää ylevältä verrattuna nykyajan maailmaan, jossa tuotanto on ihmisten ja rikkaus tuotannon päämäärä. Mutta mitä muuta rikkaus itse asiassa on, kun ahdas porvarillinen muoto on riisuttu pois, kuin universaalisessa vaihdossa luotu yksilöiden tarpeiden, kykyjen, nautintojen, tuotantovoimien jne. universaalisuus? Ihmisen herruuden täysi kehitys, herruuden yli luonnonvoimien, sekä niin sanotun luonnon että hänen itsensä? Ihmisen luovien taipumusten absoluuttinen kehittäminen ilman muuta edellytystä kuin edeltänyt historiallinen kehitys, joka tekee itsetarkoitukseksi tämän kehityksen totaliteetin, ts. kaikkien inhimillisten kykyjen sellaisenaan kehityksen, ei ennalta annetulla mitalla mitattuna? Tällöin ihminen ei uusinna itseään erikoistuneena, vaan uusintaa totaliteettinsa, ei yritä jäädä miksikään tulleeksi, vaan on absoluuttisessa tulemisen liikkeessä.
Porvarillisessa taloudessa — ja tuotantokaudella, jota se vastaa — tämä ihmisen sisäisen luonnon täysi kehittyminen esiintyy täydellisenä tyhjentämisenä, tämä universaali esineellistäminen [Vergegenständlichung] totaalisena vieraantumisena, ja kaikkien yksipuolisten päämäärien hävittäminen itsetarkoituksen uhraamisena täysin ulkoiselle tarkoitukselle. Sen vuoksi lapsellinen antiikin maailma esiintyy toisaalta nykyistä korkeammalla olevana. Toisaalta antiikin maailma on sitä kaikessa, missä etsitään suljettua hahmoa, muotoa ja annettua rajoitusta. Se antaa tyydytyksen ahtaalta näkökannalta; kun taas nykyajan maailma jättää tyydyttämättä, tai missä se esiintyy itsessään tyydytettynä, se on karkea.
Herra Proudhon nimittää omaisuuden, millä hän tarkoittaa juuri maaomaisuutta, ulkotaloudelliseksi syntymiseksi juuri yksilön esiporvarillista suhdetta työn objektiivisiin ehtoihin, ja alunperin työn luonnollisiin objektiivisiin ehtoihin, sillä niin kuin työtä tekevä subjekti on luonnollinen yksilö, luonnollinen oleminen, niin hänen työnsä ensimmäinen objektiivinen ehto on luonto, maa, hänen epäorgaaninen ruumiinsa; hän itse ei ole vain orgaaninen ruumis, vaan tämä epäorgaaninen luonto subjektina. Tämä ehto ei ole hänen tuotteensa, vaan valmiina löydetty; edellytetty luonnollisena olemisena hänen ulkopuolellaan häntä ennen.
Ennen kuin jatkamme analysointia vielä yksi huomautus: kunnon Proudhon ei ainoastaan voinut, vaan hänen täytyi syyttää sekä pääomaa että palkkatyötä — omaisuusmuotoina — ulkotaloudellisesta syntymisestä. Sillä se, että työläinen tapaa työn objektiiviset ehdot hänestä itsestään erotettuina, pääomana, ja kapitalisti tapaa työläisen omaisuudettomana abstraktina työläisenä (se, että arvon ja elävän työn välillä tapahtuu vaihto, edellyttää historiallista prosessia, — niin paljon kuin pääoma ja palkkatyö uusintavatkin itse tämän suhteen ja kehittävät sitä sekä sen objektiivisessa laajuudessa että syvyydessä), edellyttää historiallista prosessia, joka, kuten olemme nähneet, muodostaa pääoman ja palkkatyön syntyhistorian.
Toisin sanoin: omaisuuden ulkotaloudellinen synty on vain porvarillisen talouden, poliittisen taloustieteen kategorioiden teoreettisesti tai ideaalisesti ilmaisemien tuotannonmuotojen historiallinen synty. Se totuus, että esiporvarillisella historialla ja sen jokaisella vaiheella on myös taloutensa ja liikunnan taloudellinen perusta, palautuu pohjimmiltaan siksi pelkäksi tautologiaksi, että ihmisten elämä on aikojen alusta lähtien perustunut tuotantoon, johonkin yhteiskunnallisen tuotannon tapaan, yhteiskunnallisen tuotannon, jonka suhteita me juuri nimitämme taloudellisiksi suhteiksi.
Tuotannon alkuperäiset ehdot (tai, mikä merkitsee samaa, kasvavan ihmismäärän uusintaminen sukupuolten välisen luonnollisen prosessin kautta; sillä kun tämä uusintaminen esiintyy toisaalta objektien omaksiottona subjektien toimesta, niin toisaalta se esiintyy yhtä lailla objektien muovaamisena, alistamisena subjektiiviselle tarkoitukselle; niiden muuttamisena subjektiivisen toiminnan tuloksiksi ja varastoiksi) eivät voi itse olla alunperin tuotettuja, eivät voi itse olla tuotannon tuloksia. Ei elävän ja toimivan ihmisen yhteys niiden luonnollisten epäorgaanisten ehtojen kanssa, joissa hänen aineenvaihduntansa luonnon kanssa tapahtuu, eikä niin ollen luonnon omaksiotto hänen toimestaan tarvitse selittämistä eikä ole historiallinen tulos,vaan näiden inhimillisen olemisen epäorgaanisten ehtojen ja tämän toimivan olemisen erottaminen toisistaan, erottaminen, joka on asetettu täydellisesti vasta palkkatyön ja pääoman suhteessa.
Orjuus- ja maaorjuussuhteessa tätä erottamista ei tapahdu; vaan osa yhteiskunnasta kohtelee toista osaa pelkästään oman uusintamisensa epäorgaanisena ja luonnollisena ehtona. Orja ei ole missään suhteessa työnsä objektiivisiin ehtoihin; vaan työ itse niin orjan kuin maaorjankin muodossa sijoitetaan tuotannon epäorgaanisena ehtona muiden luonnonolioiden joukkoon, juhdan rinnalle tai maan lisäkkeeksi.
Toisin sanoin: tuotannon alkuperäiset ehdot esiintyvät luonnonedellytyksinä, tuottajan luonnollisina olemassaoloehtoina, aivan kuten hänen elävä ruumiinsa, niin paljon kuin hän sitä uusintaa ja kehittää, ei ole alunperin hänen itsensä asettama, vaan esiintyy hänen itsensä edellytyksenä; hänen oma olemisensa (ruumiillinen) on luonnollinen edellytys, jota hän ei ole asettanut, Nämä luonnolliset olemassaoloehdot, joihin hän suhtautuu hänelle itselleen kuuluvana epäorgaanisena ruumiina, ovat luonteeltaan kaksinaisia: 1) subjektiivisia ja 2) objektiivisia. Hän on olemassa perheen, heimon, suvun jne. jäsenenä — nämä omaksuvat sitten historiallisesti erilaisia hahmoja muitten kanssa tapahtuvan sekottumisen ja vastakohtien kautta — ja sellaisena jäsenenä hän suhtautuu tiettyyn luontoon (sanottakoon tässä vielä maahan) oman itsensä epäorgaanisena olemisena, tuotantonsa ja uusintamisensa ehtona. Yhteisön luonnollisena jäsenenä hän osallistuu yhteiseen omaisuuteen ja hänellä on siitä tietty osa hallinnassaan; samalla tavalla kuin hänellä on syntyperäisenä Rooman kansalaisena ideaalinen vaade (ainakin) ager publicukseen, ja reaalinen niin ja niin moneen jugerumiin maata jne.
Hänen omaisuutensa, ts. suhde tuotannon luonnollisiin edellytyksiin hänelle kuuluvina, hänen ominaan, on sen välittämä, että hän itse on yhteisön luonnollinen jäsen. (Sellaisen yhteisön abstraktio, jossa jäsenillä ei ole muuta yhteistä kuin kieli tms., ja tuskin sitäkään, on ilmeisesti paljon myöhempien historiallisten olojen tuote.) Suhteessa yksilöön on esimerkiksi selvää, että hän suhtautuu jopa kieleen omanaan vain ihmisyhteisön luonnollisena jäsenenä. Kieli yksilön tuotteena on mahdottomuus. Mutta niin on omaisuuskin.
Kieli itse on yhteisön tuote samalla tavalla kuin se toisessa suhteessa on itse yhteisön olemista, sen omasta puolestaan puhuvaa olemista.
{Yhteisöllinen tuotanto ja yhteisomaisuus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi Perussa, on ilmeisesti sekundaarinen muoto, valloittavien heimojen tuoma ja siirtämä, heimojen, jotka omakohtaisesti tunsivat yhteisomaisuuden ja yhteisöllisen tuotannon vanhassa yksinkertaisemmassa muodossa, sellaisena kuin se esiintyy Intiassa ja slaaveilla. Samoin se muoto, jonka tapaamme kelteillä Walesissa, näyttää olevan siirretty, sekundaarinen, valloittajien alemmalla tasolla oleville valloitetuille heimoille tuoma muoto. Näiden järjestelmien täydellistäminen ja systemaattinen kehittäminen korkeimmasta keskuksesta käsin osoittaa niiden myöhemmän synnyn. Aivan kuten Englantiin viety feodalismi oli siinä muodossa paljon täydellisempi kuin Ranskassa luontaissyntyisesti syntyneessä muodossa.}
{Vaeltavilla paimentolaisheimoilla — ja kaikki paimentolaiskansat ovat alunperin vaeltavia — maa esiintyy muiden luonnonehtojen tavoin alkeellisessa rajattomuudessaan, esimerkiksi Aasian aroilla ja ylätasangoilla. Sitä käytetään laitumena jne., sitä kuluttavat laumat, joiden varassa paimenkansat puolestaan ovat olemassa. He suhtautuvat maahan omaisuutenaan, vaikka eivät koskaan määritä tämän omaisuuden rajoja. Samoin metsästysmaa villeillä intiaaniheimoilla Amerikassa; heimo pitää tiettyä aluetta metsästysalueenaan ja puolustaa sitä väkivalloin muita heimoja vastaan, tai yrittää karkottaa muita heimoja niiden hallussaan pitämiltä alueilta. Vaeltavilla paimentolaisheimoilla yhteisö on itse asiassa aina yhdistyneenä, matkayhteisö, karavaani, lauma, ja valta- ja alistussuhteen muodot kehittyvät tämän elämäntavan ehdoista. Itse asiassa tässä otetaan omaksi ja uusinnetaan vain karjalauma, ei maata; sitä käytetään kuitenkin aina väliaikaisesti yhteisesti kulloisellakin pysähdyspaikalla.}
Ainoa raja, jonka yhteisö kohtaa suhteessaan luonnollisiin tuotannonehtoihin — maahan — (jos hyppäämme heti kiinteästi asuviin kansoihin) ominaan, on toinen yhteisö, joka jo vaatii sitä epäorgaanisena ruumiinaan. Sota on niin ollen yksi jokaisen tällaisen luontaissyntyisen yhteisön alkuperäisimmistä töistä sekä omaisuuden puolustamiseksi että uuden hankkimiseksi.
(Voimme tyytyä puhumaan tässä itse asiassa alkuperäisestä maaomaisuudesta, sillä paimentolaiskansoilla on omaisuus luonnostaan olemassa oleviin maantuotteisiin — esimerkiksi lampaisiin — samalla omaisuutta laitumiin, joiden kautta ne vaeltavat. Ylipäänsä maan omistukseen sisältyy myös sen orgaanisten tuotteiden omistus.)
{Jos ihminen itse valloitetaan maan orgaanisena lisäkkeenä, hänet valloitetaan yhdessä tuotannonehtojen kanssa yhtenä niistä, ja niin syntyy orjuus ja maaorjuus, jotka pian väärentävät ja muuttavat kaikkien yhteisöjen alkuperäiset muodot ja tulevat niiden perustaksi. Yksinkertainen organisaatio tulee siten negatiivisesti määrätyksi.}
Omaisuus ei siis merkitse alunperin mitään muuta kuin ihmisen suhtautumista luonnollisiin tuotannonehtoihinsa hänelle kuuluvina, hänen tuotannonehtoinaan, hänen oman olemisensa mukana edellytettyinä; suhtautumista niihin hänen itsensä luonnollisina edellytyksinä, jotka niin sanoaksemme muodostavat vain hänen jatketun ruumiinsa. Oikeastaan hän ei ole suhteessa tuotannonehtoihinsa, vaan hän on olemassa kaksinaisesti, sekä subjektiivisesti omana itsenään että objektiivisesti näissä olemassaolonsa luonnollisissa epäorgaanisissa ehdoissa.
Näiden luonnollisten tuotannonehtojen muodot ovat kaksinaiset: 1) ihmisen oleminen yhteisön jäsenenä; siis tämän yhteisön oleminen, yhteisön, joka on alkuperäiseltä muodoltaan heimoyhteisö, enemmän tai vähemmän muuttunut heimoyhteisö; 2) suhtautuminen maahan yhteisön välityksellä sille kuuluvana, yhteisenä maaomaisuutena, samalla yksilön erillisessä hallinnassa olevana, tai sillä tavalla, että vain maan hedelmät jaetaan; itse maa ja viljely sen sijaan pysyvät yhteisinä. (Kun taas asuinsijat jne., vaikkapa sitten skyyttalaiset vaunut, ovat sitten kuitenkin yksilön hallinnassa.) Elävälle yksilölle on luonnollinen tuotannonehto hänen kuulumisensa luontaissyntyiseen yhteiskuntaan, heimoon jne. Tämä on esimerkiksi jo hänen kielensä jne. kehittymisen ehto. Hänen oma tuottava olemisensa on mahdollinen vain tällä ehdolla. Se on siten hänen subjektiivisen olemisensa ehto, yhtä lailla kuin sen ehtona on suhtautuminen maahan hänen laboratorionaan.
(Omaisuus on kylläkin alunperin liikkuvaa, sillä ihminen valtaa aluksi maan valmiit hedelmät, joihin kuuluvat muun muassa myös eläimet ja erityisesti kesytettävissä olevat eläimet. Kuitenkin taas itse tämä tila — metsästys, kalastus, paimentolaisuus, eläminen puiden hedelmistä jne. — edellyttää aina maan omaksiottoa, joko kiinteäksi asuinpaikaksi tai vaeltamista varten tai eläinten laiduntamista varten jne.)
Omaisuus merkitsee siis kuulumista heimoon (yhteisöön) (sitä, että ihmisellä on siinä subjektiivis-objektiivisen olemassaolon perusta) ja tämän yhteisön maahan suhtautumisen, suhtautumisen maahan epäorgaanisena ruumiinaan, välityksellä yksilön suhtautumista maahan, tuotannon ulkoiseen alkuehtoon (koska maa on samalla kertaa raaka-aine, työkalu, hedelmä), hänen yksilöllisyyteensä kiinteästi kuuluvana edellytyksenä, sen olemistapana. Me palautamme tämän omaisuuden suhtautumiseen tuotannon ehtoihin. Miksei suhtautumiseen kulutukseen, kun yksilön tuottaminen rajoittuu alunperin hänen oman ruumiinsa uusintamiseen ottamalla omaksi valmiita luonnon itsensä kulutusta varten valmistamia esineitä? Jopa siinä, missä valmiit esineet on vain löydettävä, keksittävä,vaatii tämäkin pian subjektin puolelta ponnistusta, työtä — kuten metsästyksessä, kalanpyynnissä, paimentamisessa — ja tiettyjen kykyjen tuottamista (ts. kehittämistä). Mutta olotilat, joissa voidaan käydä käsiksi saatavilla olevaan ilman mitään työkaluja (siis jo itse tuotantoon määrättyjä työn tuotteita) ilman muodon muuttamista (mikä tapahtuu jo paimentamisessa) jne., ovat hyvin nopeasti ohimeneviä, eikä niitä voi pitää missään normaalitilana, ei myöskään normaaleina alkutiloina. Sitä paitsi tuotannon alkuperäiset ehdot sisältävät tietenkin suoraan, ilman työtä kulutettavat ainekset, kuten hedelmät, eläimet jne.; siis kulutusvaranto esiintyy itse alkuperäisen tuotantovarannon osana.
Heimoyhteisöön (johon yhteisö alunperin palautuu) perustuvan omaisuuden perusehto — heimon jäsenenä oleminen — tekee heimon voittaman vieraan heimon, alistetun, omaisuudettomaksi ja heittää sen itsensä niiden uusintamisen epäorgaanisten ehtojen joukkoon, joihin yhteisö suhtautuu ominaan. Orjuus ja maaorjuus ovat niin ollen vain heimoyhteisöön perustuvan omaisuuden edelleenkehittymiä. Ne muuttavat välttämättä kaikki sen muodot. Vähiten ne pystyvät tähän aasialaisessa muodossa. Manufaktuurin ja maanviljelyn itseriittoisessa yhteydessä, johon tämä muoto perustuu, ei [muiden yhteisöjen] valloittaminen ole niin välttämätön ehto kuin siellä, missä maaomaisuus, maanviljely, on yksinomaisesti hallitseva. Toisaalta, koska yksilöstä ei tässä muodossa tule koskaan omistajaa, vaan ainoastaan haltija, hän on pohjimmaltaan itse sen omaisuutta, sen orja, jossa yhteisöjen yhteys on olemassa, eikä orjuus kumoa tässä työn ehtoja eikä muuta olennaista suhdetta.
Nyt on edelleen selvää:
Omaisuus, sikäli kuin se on vain tietoista suhtautumista (ja yksilöön nähden yhteisön asettama ja laiksi julistama ja lakina takaama) tuotannonehtoihin hänen ominaan, tuottajan oleminen esiintyy siis olemisena hänelle kuuluvissa objektiivisissa tuotannonehdoissa, — omaisuus todellistuu vasta itse tuotannon välityksellä. Todellinen omaksiotto ei tapahdu vasta ajatellussa, vaan toimivassa, todellisessa suhteessa näihin ehtoihin — niiden todellisessa asettamisessa hänen subjektiivisen toimintansa ehtoina.
Samalla on kuitenkin selvää, että nämä ehdot muuttuvat. Vasta metsästämällä heimo tekee maa-alueesta metsästysreviirin; vasta viljely asettaa maan yksilön laajennetuksi ruumiiksi. Sen jälkeen kun Rooman kaupunki oli rakennettu ja sitä ympäröivä maaseutu sen kansalaisten viljelemä — olivat yhteisön edellytykset tulleet toisiksi kuin ennen. Näiden kaikkien yhteisöjen päämäärä on säilyminen; ts. sen muodostavien yksilöiden uusintaminen omistajina, ts. samassa objektiivisessa olemassaolotavassa, joka samalla muodostaa jäsenten suhtautumisen toisiinsa ja niin ollen yhteisön itsensä. Tämä uusintaminen on kuitenkin samalla välttämättä uuden tuottamista ja vanhan muodon tuhoamista. Esimerkiksi siellä, missä kunkin yksilön pitää hallita niin ja niin monta tynnyrinalaa maata, väestön kasvu on jo sen esteenä. Jos tätä kasvua on ohjattava, niin on perustettava siirtokuntia, ja tämä tekee valloitussodan välttämättömäksi. Sen myötä orjia jne. Ager publicuksen laajeneminen myös, ja sen mukana patriisit, jotka edustavat yhteisöä.
Siten vanhan yhteisön säilyttäminen sisältää niiden ehtojen tuhoamisen, joihin se perustuu, muuttuu vastakohdakseen. Jos esimerkiksi ajateltaisiin, että tuottavuutta voitaisiin lisätä samassa tilassa kehittämällä tuotantovoimia jne. (tämähän on kaikkein hitainta juuri perinteisessä maanviljelyssä), niin tämä merkitsisi uusia työtapoja, uusia työyhdistelmiä, päivän suuren osan käyttämistä maanviljelyyn jne., ja kumoaisi tätä tietä yhteisön vanhat taloudelliset ehdot. Itse uusintamistapahtumassa eivät muutu ainoastaan objektiiviset ehdot, esimerkiksi kylästä tulee kaupunki, salosta peltoaukea jne., vaan myös tuottajat muuttuvat tuodessaan uusia kykyjä esiin itsestään, kehittävät itseään tuotannon kautta, muovaavat itseään uudelleen, muodostavat uusia voimia ja käsityksiä, uusia kanssakäymistapoja, uusia tarpeita, uuden kielen.
Mitä perinteisempi on itse tuotantotapa — ja tämä säilyy pitkään maanviljelyksessä; vielä pitempään itämaisessa maanviljelyn ja manufaktuurin toisiaan täydentävässä yhteydessä — ts. mitä suuremmassa määrin omaksioton todellinen prosessi pysyy samanlaisena, sitä muuttumattomampia ovat vanhat omaisuusmuodot ja niin ollen myös yhteisö ylipäätään.
Missä yhteisön jäsenet on jo erotettu yksityisomistajina itsestään kaupunkiyhteisönä ja kaupungin alueen omistajina, siellä tulevat jo esiin ehdot, joiden nojalla yksilö voi menettää omaisuutensa, ts. kaksinaisen suhteen, joka tekee hänestä tasaveroisen kansalaisen, yhteisön jäsenen ja omistajan. Itämaisessa muodossa tällainen menettäminen on tuskin mahdollista, paitsi aivan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta, koska yhteisön erillinen jäsen ei milloinkaan ole vapaassa suhteessa yhteisöön, jolloinka hän voisi menettää siteensä (objektiivisen, taloudellisen siteensä) siihen. Hän on kasvanut siihen kiinni. Tämä johtuu myös manufaktuurin ja maanviljelyn, kaupungin (kylän) ja maaseudun yhdistämisestä.
Antiikin kansoilla [kreikkalaisilla ja roomalaisilla] manufaktuuri esiintyy jo turmeltumisena (se on vapautettujen, klienttien, muukalaisten toimi) jne. Tämä tuottavan työn kehitys (vapautettuna puhtaasta alistamisesta maanviljelylle kotitaloustyönä, vapaiden työnä maanviljelyä ja sotaa varten, tai jumalanpalvelua ja yhteisöä varten — kuten talojen, teiden ja temppelien rakentaminen — käytettynä manufaktuurina), jota välttämättä kehittävät kanssakäyminen muukalaisten kanssa, orjat, halu vaihtaa lisätuote jne., hajottaa tuotantotavan, jonka varassa yhteisö on, ja jonka varassa niin ollen on myös objektiivisesti erillinen yksilö, ts. roomalaiseksi, kreikkalaiseksi jne. määritetty yksilö. Samalla tavalla vaikuttaa vaihto, velkaantuminen jne.
Alkuperäisellä yhteydellä yhteisön (heimon) erityisen muodon ja vastaavan luonnon omistuksen välillä — omistuksen eli suhtautumisen tuotannon objektiivisiin ehtoihin luonnonolemisena, yhteisön välittämänä yksilön objektiivisena olemisena — tällä yhteydellä, joka toisaalta esiintyy erityisenä omaisuusmuotona, on elävä todellisuutensa itse tietyssä tuotannon tavassa, tavassa, joka ilmenee sekä yksilöiden suhtautumisessa toisiinsa että heidän tiettynä toimivana suhtautumisenaan epäorgaaniseen luontoon, tiettynä työtapana (työ on aina perhetyötä, usein yhteisötyötä). Ensimmäinen suuri tuotantovoima on yhteisö itse; tuotannonehtojen erityislajeja (esim. karjanhoitoa, maanviljelyä) varten kehittyy erityisiä tuotantotapoja ja erityisiä tuotantovoimia, sekä subjektiivisia, yksilöiden ominaisuuksina esiintyviä että objektiivisia.
Työtä tekevien subjektien tuotantovoimien kehityksen tietty taso — jota vastaavat heidän tietyt suhteensa toisiinsa ja luontoon, — siihen palautuu viime kädessä sekä heidän yhteisönsä että siihen perustuva omaisuus. Tiettyyn pisteeseen asti tapahtuu uusintaminen. Sitten se muuttuu hajoamiseksi.
Omaisuus merkitsee siis alunperin (aasialaisessa, slaavilaisessa, antiikin kansojen ja germaanisessa muodossa), työtä tekevän (tuottavan tai itsensä uusintavan) subjektin suhtautumista tuotantonsa tai uusintamisensa ehtoihin ominaan. Sillä on niin ollen erilaisia muotoja tämän tuotannon ehdoista riippuen. Tuotannon itsensä tarkoituksena on tuottajan uusintaminen näissä hänen objektiivisissa olemisen ehdoissaan ja naine ehtoineen. Tämä yksilön suhtautuminen työnehtoihin omistajana — mikä siis ei ole työn, ts. tuotannon tulos, vaan edellytys — edellyttää yksilön tiettyä olemista heimoyhteisön tai yhteisön jäsenenä (yhteisön, jonka omaisuutta hän itse on tiettyyn pisteeseen asti).
Orjuus, maaorjuus jne., jossa työntekijä itse esiintyy tuotannon luonnonehtojen joukossa kolmanteen yksilöön tai yhteisöön nähden (näin ei ole asian laita itämaiden orjuuden yleisessä tapauksessa, näin on vain eurooppalaiselta näkökannalta), siis omaisuus ei enää ole itse työtä tekevän yksilön suhtautumista työn objektiivisiin ehtoihin, — on aina sekundaarinen, ei koskaan alkuperäinen, vaikkakin yhteisöön ja työhön yhteisössä perustuvan omaisuuden välttämätön ja johdonmukainen tulos.
On kylläkin hyvin yksinkertaista kuvitella, että voimakas, fyysisesti ylivoimainen yksilö pyydystettyään ensin eläimen pyydystää sitten ihmisen pannakseen tämän pyydystämään eläimiä; sanalla sanoen käyttää ihmistä uusintamisensa luonnostaan saatavilla olevana ehtona (jolloin hänen oma työnsä palautuu hallitsemiseen jne.) kuten mitä muuta luonnonoliota tahansa. Mutta sellainen näkemys on lattea, — niin oikea kuin se saattaa ollakin annetun heimoyhteisön tai yhteisön näkökannalta — koska se lähtee erillisten ihmisten kehityksestä.
Ihminen erillistyy vasta historiallisen prosessin kautta. Hän esiintyy alunperin lajioliona, heimo-oliona, laumaeläimenä — joskaan ei suinkaan ςῶoν πoλιτικóν[13] poliittisessa mielessä. Vaihto itse on eräs tämän erillistämisen pääkeino. Se tekee laumayhteisön tarpeettomaksi ja hajottaa sen. Pian asia on kääntynyt niin, että ihminen suhtautuu itseensä enää vain erillisenä, mutta erillisiksi asettamisen keinot tekevät hänet yleiseksi ja tavalliseksi yhteisö-olioksi. Tässä yhteisössä yksilön objektiivinen oleminen omistajana, sanokaamme esimerkiksi maanomistajana, on edellytetty, ja sitä paitsi tiettyjen ehtojen vallitessa, jotka kahlehtivat hänet yhteisöön tai pikemminkin muodostavat yhden renkaan hänen kahleessaan. Porvarillisessa yhteiskunnassa esimerkiksi työläinen on täysin vailla objektiivista olemista, hän on olemassa subjektiivisesti; mutta esineestä, joka on häntä vastassa, on nyt tullut tosi yhteisö, jonka hän yrittää syödä suuhunsa ja joka syö hänet.
Kaikki muodot (enemmän tai vähemmän luontaissyntyisiä, mutta kaikki samalla myös historiallisen prosessin tuloksia), joissa yhteisö edellyttää subjektit tietyssä objektiivisessa yhteydessä tuotannonehtojensa kanssa tai joissa tietty subjektiivinen oleminen edellyttää itse yhteisöjä tuotannonehtoina, vastaavat välttämättä vain rajoitettua, ja periaatteellisesti rajoitettua tuotantovoimien kehitystä. Tuotantovoimien kehitys hajottaa ne ja niiden hajoaminen on itse inhimillisten tuotantovoimien kehitystä. Ensin työskennellään tietystä perustasta lähtien — aluksi luontaissyntyisestä — sitten historiallisesti edellytetystä. Mutta silloin tämä perusta tai edellytys itse kumotaan tai asetetaan häviäväksi edellytykseksi, joka on tullut liian ahtaaksi kehittyvälle ihmisjoukolle [Menschenpack].
Sikäli kuin antiikin omaisuus esiintyy jälleen nykyaikaisessa palstaomaisuudessa, se kuuluu itse poliittisen taloustieteen piiriin ja tulemme siihen maaomaisuutta käsittelevässä jaksossa.
(Kaikkeen tähän on palattava syvällisemmin ja seikkaperäisemmin.)
[1] — yhteismaa, valtionmaa muinaisessa Roomassa. Toim.
[2] takaa 54 Toim.
[3] Tietyn määrän työtä yhteiseen varastoon, niin sanoakseni vakuutukseksi, toisaalta tietyn määrän työtä yhteisön sinänsä kulujen kattamiseksi, siis sotaa, jumalanpalvelua jne. varten; herruusvalta alkuperäisimmässä merkityksessä esiintyy vasta tällöin, esim. slaavilaisissa yhteisöissä, romanialaisissa jne. Tässä on siirtymä veropäivätyöhön jne.
[4] — käsityöläiset (muinaisessa Roomassa). Toim.
[5] roomalainen rajajumala. Toim.
[6] takaa 55 Toim.
[7] Missä omaisuus on olemassa vain yhteisöomaisuutena, on erillinen jäsen sellaisenaan vain yhden erityisen osan haltija, perinnöllinen tai ei, koska mikään omaisuuden murto-osa ei kuulu kellekään jäsenelle sinänsä, vaan yhteisön välittömälle jäsenelle. Tämä erillinen yksilö on siis vain haltija. On olemassa vain yhteisöomaisuutta ja vain yksityishallintaa. Tämän hallinnan tavan suhde yhteiseen omaisuuteen voi olla historiallisesti, paikallisesti jne. aivan eri tavoin muuttunut, aina sen mukaan, tekeekö työn itse yksityisomistaja eristettynä vain onko työ yhteisön tai erityisten yhteisöjen yläpuolella leijuvan yhteyden määrittämä.
[8] Demos oli muinaisen Ateenan kansalainen, joka kuului Attikan tiettyyn kuntaan (demoi). Muutama demoi muodosti fylen Kleistheneen reformin mukaan (6. vuosisata eaa.) Attikaan muodostettiin 10 alueellista fylen. Toim.
[9] — pyhät toimitukset. Toim.
[10] Dithmarschen oli yksi Saksan pohjoisista alueista. Toim.
[11] Gaelilaiset, Pohjois- ja Länsi-Skotlannin ylämaan kantaväestö, muinaisten kelttien jälkeläisiä. Toim.
[12] — pohjimmiltaan. Toim.
[13] Latinaksi kirjoitettuna] »zoon politikon» on samaa kuin »poliittinen eläin» eli »yhteiskunnallinen eläin». Näin Aristoteles määrittelee ihmisen Politiikka-kirjansa alussa. Toim.