Edellisessä artikkelissamme osoitimme, miten toisaalta Saksan hallitusten ja toisaalta Frankfurtin parlamentin välinen taistelu kärjistyi lopulta siinä määrin, että toukokuun alkupäivinä huomattavassa osassa Saksaa syttyi avoimia kapinoita: aluksi Dresdenissä, sitten Baijerin Pfalzissa, osassa Reinin Preussia ja vihdoin Badenissa.
Kaikissa tapauksissa kapinallisten todelliset taisteluvoimat koostuivat kaupunkilaisista työläisistä, jotka ensimmäisinä tarttuivat aseisiin ja aloittivat taistelun sotaväkeä vastaan. Osa maalaisväestön köyhimmistä kerroksista — maatyöläiset ja pientalonpojat — yhtyivät työläisiin aina vasta sen jälkeen, kun selkkaus oli leimahtanut. Suurin osa kaikkiin kapitalistiluokkaa alempana oleviin luokkiin kuuluvasta nuorisosta oli ainakin väliaikaisesti kapinallisten armeijoissa, mutta tuo melko kirjava nuorisojoukko harveni nopeasti heti kun asia sai vakavamman käänteen. Esimerkiksi ylioppilaat, nuo »älymystön edustajat», kuten heillä oli tapana nimittää itseään, poistuivat ensimmäisinä lippujensa alta, ellei heitä onnistuttu pidättämään korottamalla upseerin arvoon, mihin heillä oli tarvittavat edellytykset tietenkin vain ani harvoissa tapauksissa.
Työväenluokka osallistui tuohon kapinaan samoin kuin olisi osallistunut mihin kapinaan hyvänsä, jolta olisi voitu odottaa, että se joko poistaa jotkin esteet sen poliittiseen herruuteen ja yhteiskunnalliseen vallankumoukseen johtavalta tieltä tai ainakin pakottaa arvovaltaisemmat mutta aremmat yhteiskuntaluokat noudattamaan päättävämpää ja vallankumouksellisempaa linjaa kuin niiden siihenastinen linja oli ollut. Työväenluokka tarttui aseisiin täysin tietoisena siitä, että välittömien tavoitteidensa puolesta tämä ei ollut sen omaa taistelua. Se noudatti kuitenkin sen itsensä kannalta ainoata oikeata taktiikkaa: se ei halunnut sallia, että yksikään luokka, joka oli noussut sen harteilla (niin kuin porvaristo oli tehnyt 1848), olisi lujittanut luokkaherruuttaan, ellei tämä luokka myöntänyt työväenluokalle ainakin vapaata kenttää, jotta se olisi voinut taistella omien etujensa puolesta. Työväenluokka pyrki joka tapauksessa kärjistämään asian kriisiin, joka veisi kansakunnan päättävästi ja peruuttamattomasti vallankumouksen tielle tai johdattaisi vallankumousta edeltäneen status quon mahdollisimman täydelliseen palauttamiseen ja tekisi siten väistämättömäksi uuden vallankumouksen. Kummassakin tapauksessa työväenluokka edusti koko kansakunnan todellisia ja oikein ymmärrettyjä etuja kokonaisuudessaan: se joudutti voimiensa mukaan vallankumousta, josta oli nyt tullut historiallinen välttämättömyys sivistyneen Euroopan vanhoille yhteiskunnille ja jota ilman yksikään niistä ei voi ajatella rauhallisempaa ja säännöllisempää voimiensa kehitystä vastaisuudessa.
Mitä tulee kapinaan yhtyneeseen maalaisväestöön, niin se heittäytyi pääasiallisesti vallankumouspuolueen syleilyyn osaksi ylivoimaisen verotaakan vuoksi, osaksi sitä painaneiden feodaalisten rasitusten vuoksi. Siltä puuttui kerrassaan omaa aloitteellisuutta ja se kulki muiden kapinaan yhtyneiden luokkien perässä horjuen työläisten sekä pienkäsityöläisten ja -kauppiaiden luokan välillä. Kunkin yksilön henkilökohtainen sosiaalinen asema määräsi melkein aina sen, mille puolelle hän liittyi. Maatyöläinen liittyi tavallisesti kaupunkilaistyöläisiin; pienomistajatalonpoika oli taipuvainen kulkemaan käsi kädessä pikkuporvareiden kanssa.
Tätä pikkuporvareiden luokkaa, jonka suuresta merkityksestä ja vaikutuksesta olemme jo monta kertaa maininneet, voidaan pitää vuoden 1849 toukokuun kapinan johtavana luokkana. Koska tällä kertaa liikkeen keskuksina ei ollut ainuttakaan Saksan suurta kaupunkia, niin pikkuporvaristo, joka on aina vallitsevana keskisuurissa ja pienissä kaupungeissa, onnistui valtaamaan liikkeen johdon. Olemme nähneet lisäksi, että taistelussa valtakunnan perustuslain ja Saksan parlamentin oikeuksien puolesta nimenomaan tämän luokan edut oli asetettu yhden kortin varaan. Nimenomaan tämän kansanosan edustajat olivat enemmistönä kaikissa kapinaan nousseilla alueilla perustetuissa väliaikaisissa hallituksissa, siksi heidän toimintansa mittavuuden perusteella voidaan päätellä, mihin Saksan pikkuporvaristo yleensä pystyy. Kuten näemme, se pystyy vain saattamaan turmioon jokaisen liikkeen, joka uskotaan sen johdettavaksi.
Isottelussaan suuri pikkuporvaristo on täysin kyvytön toimimaan ja kaihtaa raukkamaisesti panemasta mitään vaaralle alttiiksi. Sen kaupustelun ja luottotoimien vähäpätöisyys on lyönyt siihen leimansa enemmän kuin mikään muu jättäen sen vaille tarmoa ja aloitteellisuutta; siksi saatettiin olettaa, että sen poliittisellekin toiminnalle ovat ominaisia nämä samat piirteet. Pikkuporvaristo kannusti tosiaan kapinaa mahtipontisilla fraaseilla ja niiden urotekojen ylettömällä ylistelyllä, joita se aikoi suorittaa. Se kiiruhti ahnaasti kaappaamaan vallan heti kun kapina oli — aivan vastoin sen tahtoa — syttynyt; mutta se käytti tuota valtaa vain tehdäkseen tyhjäksi kapinan menestykset. Kaikkialla missä aseellinen yhteenotto oli aiheuttanut vakavan kriisin, pikkuporvareille vaaralliseksi käynyt tilanne sai heidät suunnattoman kauhun valtaan. Heissä herätti kauhua kansa, joka oli ottanut todesta heidän kerskailevan kehotuksensa tarttua aseisiin, heissä herätti kauhua nyt heidän käsiinsä joutunut valta ja ennen muuta sen politiikan seuraukset, johon heidän oli sekaannuttava — seuraukset, jotka olisivat koskeneet henkilökohtaisesti heitä itseään sekä heidän yhteiskunnallista asemaansa ja omaisuuttaan. Eikö heiltä oltu odotettu, että he panisivat tosiaan kapinan asian vuoksi vaaralle alttiiksi »henkensä ja omaisuutensa», kuten heillä oli tapana sanoa? Eikö heidän ollut pakko olla virallisessa asemassa kapinan aikana ja eivätkö he siis olleet vaarassa menettää pääomansa, jos kapina kärsisi tappion? Jos taas kapina olisi voittanut, niin olisiko heillä ollut mitään muita näköaloja kuin varmuus siitä, että heidän taisteluvoimiensa pääjoukon muodostaneet voitolle päässeet proletaarit olisivat häätäneet heidät virkapaikoilta ja muuttaneet perusteellisesti heidän politiikkaansa? Jouduttuaan täten sitä joka puolelta ympäröineiden vastakkaisten vaarojen väliin pikkuporvaristo osasi käyttää valtaansa ainoastaan siihen, että se heitti kaiken kohtalon huomaan, minkä vuoksi menetettiin tietysti ne vähäiset menestymismahdollisuudet, joihin olisi vielä voitu panna toiveita, ja kapina tuli tuomituksi lopullisesti tappioon. Pikkuporvariston taktiikka tai oikeammin kaikkinaisen taktiikan täydellinen puuttuminen oli kaikkialla yhtäläistä, ja siksi toukokuun kapinat 1849 olivat Saksan kaikissa osissa ikään kuin saman mallin mukaan kaavailtuja.
Dresdenissä katutaistelut jatkuivat neljä päivää. Dresdenin pikkuporvarit, »kaupunkilaiskaarti», eivät ainoastaan olleet osallistumatta taisteluun, vaan monissa tapauksissa tukivat sotaväen toimia kapinallisia vastaan. Nämä taas olivat melkein yksinomaisesti lähiympäristön teollisuusalueiden työläisiä. He saivat kyvykkään ja kylmäverisen päällikön venäläisestä maanpakolaisesta Mihail Bakuninista, joka myöhemmin joutui vangiksi ja on nyt Munkácsin[1] linnassa Unkarissa. Suurten preussilaisten joukkojen sekaantumisen tuloksena kapina tukahdutettiin.
Reinin Preussin tapahtumat kehittyivät vain pieniksi yhteenotoiksi. Koska kaikki suurkaupungit olivat linnoituksia, joita hallitsivat sitadellit, niin kapinalliset joutuivat rajoittamaan toimensa erinäisiin yhteenottoihin. Aseellisesta vastarinnasta tehtiin loppu heti kun saatiin keskitetyksi riittävä määrä sotaväkeä.
Pfalzissa ja Badenissa sitä vastoin kapinalliset valloittivat rikkaan, hedelmällisen alueen ja myös koko valtion. Siellä oli saatavana kaikkea: rahaa, aseita, sotilaita, sotatarvikkeita. Vakinaisen armeijan sotamiehet liittyivät itse kapinallisiin. Badenissa he olivat jopa eturiveissä. Saksissa ja Reinin Preussissa kapinat uhrasivat itsensä antaakseen aikaa eteläsaksalaisen liikkeen järjestämiseen. Milloinkaan ei ollut vielä ollut niin suotuisia olosuhteita paikallista, maakunnan puitteissa tapahtuvaa kapinaa varten kuin tässä tapauksessa. Pariisissa odoteltiin vallankumousta; unkarilaiset olivat Wienin portilla; kaikissa keski-Saksan valtioissa paitsi kansaa myös sotaväki kääntyi päättävästi kapinan puolelle ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta yhtyäkseen avoimesti kapinaan. Liike oli siitä huolimatta pikkuporvariston huostaan jouduttuaan tuomittu alun alkaen tuhoon. Pikkuporvarilliset vallanpitäjät, varsinkin Badenissa herra Brentano etunenässään, eivät mitenkään voineet unohtaa, että he tekevät valtiopetoksen, jos anastavat viran ja etuoikeudet »lailliselta» suvereenilta suurherttualta. He istuivat ministerinpaikoillaan pitäen sisimmässään itseään rikollisina. Mitä muuta noilta pelkureilta olisi voitu odottaa? He eivät ainoastaan sallineet kapinan kehittyä alkuvoimaisesti jättämällä sen hajanaiseksi ja niin muodoin tuloksettomaksi, vaan tekivät kaiken voitavansa riistääkseen liikkeeltä sen tarmon, heikentääkseen sen ja saattaakseen tuhoon. He onnistuivatkin siinä sellaisten syvämietteisten poliitikkojen, niiden pikkuporvariston »demokraattisten» sankareiden hartaan kannatuksen ansiosta, jotka uskoivat varmasti »pelastavansa isänmaan» sallimalla joidenkin heitä näppärämpien, Brentanon tapaisten miesten vetää itseään nenästä.
Mitä tulee asian sotilaalliseen puoleen, niin taistelutoimia ei ole milloinkaan johdettu niin huolimattomasti ja niin tolkuttomasti kuin niitä johti badenilainen ylipäällikkö Sigel, entinen vakinaisen armeijan luutnantti. Kaikkialla vallitsi epäjärjestys, kaikki edulliset tilaisuudet ja otolliset hetket oli käytetty valtavien mutta toteuttamattomien suunnitelmien keksimiseen, ja kun johdon otti vihdoin käsiinsä lahjakas puolalainen Mierosławski, armeija oli hajanainen, murskattu, kehnosti varustettu, henkisesti masentunut ja sillä oli edessään määrältään nelinkertaisesti suurempi vihollinen. Mierosławskilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä Waghäuselin edustalla maineikkaaseen mutta epäonnistuneesti päättyneeseen taisteluun, perääntyä taitavasti, käydä viimeinen epätoivoinen taistelu Rastattin muurien juurella ja luopua päällikkyydestä. Tässä samoin kuin kaikissa kapinaliikkeissä, joissa sotaväki on kokeneiden sotilaiden ja kouluttamattomien alokkaiden sekavaa joukkoa, vallankumousarmeija osoitti suurta sankaruuttä, mutta samalla antautui myös monta kertaa suorastaan käsittämättömän paniikin valtaan, mikä ei ole ominaista sotilaille. Kaikesta väistämättömästä vajavuudestaan huolimatta tämä armeija saattoi oikeutetusti olla tyytyväinen vaikkapa jo sen johdosta, että nelinkertainen määrällinen ylivoima tuntui vihollisesta riittämättömältä sen murskaamiseen ja että sotatoimien aikana satatuhantiset vakinaiset joukot osoittivat kahdellekymmenelle tuhannelle kapinalliselle sellaista sotilaallista kunnioittavuutta, ikään kuin niitä vastassa olisi ollut entinen Napoleonin kaarti.
Kapina puhkesi toukokuussa ja heinäkuun puolivälissä 1849 se oli tukahdutettu täydellisesti. Saksan ensimmäinen vallankumous oli päättynyt.
[1] Ukrainalainen nimi: Mukatševo. Toim.