Friedrich Engels

Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa

1951–1952


XIII

Preussin perustuslakia säätävä kokous.
Kansalliskokous

Wien kukistui 1. marraskuuta, ja saman kuun 9. päivänä perustuslakia säätävän kokouksen hajallelasku Berliinissä osoitti, missä määrin tuo tapahtuma oli kohottanut koko Saksassa vastavallankumouksellisen puolueen mieltä ja voimistanut sitä.

Preussin vuoden 1848 kesällisistä tapahtumista ei ole pitkästi kertomista. Perustuslakia säätävä kokous eli oikeammin »kokous, joka oli valittu sopimaan kuninkaan kanssa perustuslaista» ja sen porvarillinen enemmistö olivat jo kauan sitten menettäneet yhteiskunnan kunnioituksen, sillä pelätessään väestön tarmokkaampia aineksia tuo kokous oli antanut myöten kaikille hovin vehkeilyille. Se oli vahvistanut tai oikeammin palauttanut vihatut feodaaliset etuoikeudet ja kavaltanut siten talonpoikien vapauden ja edut. Se oli osoittautunut kykenemättömäksi laatimaan perustuslakia tai edes parantamaan hieman yleistä lainsäädäntöä. Se oli harrastanut miltei yksinomaisesti hienoja teoreettisia määritelmiä, tyhjänpäiväisiä muodollisuuksia ja perustuslaillisen etiketin kysymyksiä. Kokous oli itse asiassa pikemminkin jäsentensä parlamentaarisen savoir vivren[1] koulu kuin laitos, joka pystyisi vähänkään vastaamaan kansan etuja. Kokouksessa ei sitä paitsi ollut edes jonkin verran pysyvää enemmistöä ja yliote riippui miltei aina horjuvasta »keskustasta», joka aiheutti heilahduksillaan vasempaan ja oikeaan ensiksi Camphausenin ministeristön ja sitten Auerswaldin–Hansemannin ministeristön sortumisen. Samaan aikaan kun liberaalit päästivät kokouksessa, samoin kuin kaikkialla muuallakin, käsistään saamansa mahdollisuudet, hovi järjesti uudelleen aateliston, maalaisväestön takapajuisimman osan, armeijan ja virkavallan muodostamat voimansa. Hansemannin kukistumisen jälkeen muodostettiin ministeristö virkavallan edustajista ja sotilaista, jotka olivat järjestään piintyneitä taantumusmiehiä; tämä ministeristö näytteli olevansa muka valmis ottamaan huomioon parlamentin vaatimukset. Kokous taas noudatti sitä sopivaa periaatetta, että »tärkeitä ovat toimenpiteet eivätkä ihmiset», ja salli puijata itseään siinä määrin, että aplodeerasi tuolle ministeristölle. Eikä se tällöin kiinnittänyt tietenkään ollenkaan huomiota siihen, että tuo samainen ministeristö keskitti ja järjesti miltei avoimesti vastavallankumouksen voimia. Kun Wienin kukistuminen antoi vihdoin alkusysäyksen, kuningas[2] pani viralta nuo ministerit ja korvasi heidät nykyisen ministeripresidentti Manteuffelin johtamilla »asiallisilla miehillä». Silloin uninen kokous heräsi yhtäkkiä uhkaavan vaaran edessä. Se esitti hallitukselle epäluottamuslauseen, ja vastaukseksi siihen ilmestyi viipymättä asetus kamarin istuntojen siirtämisestä Berliinistä, jossa se olisi selkkauksen syntyessä saattanut tukeutua kansanjoukkojen apuun, Brandenburgiin, pieneen maaseutukaupunkiin, joka oli kokonaan hallituksen vallassa. Kokous julisti kuitenkin, että ilman sen omaa suostumusta sen istuntoja ei voida lykätä eikä siirtää sitä toiseen paikkaan tai laskea hajalle. Sillä aikaa Berliiniin saapui kenraali Wrangel miltei nelikymmentuhantisten joukkojen johdossa. Kaupungin viranomaisten ja kansalliskaartin upseerien kokous päätti olla tekemättä vastarintaa. Sen jälkeen kun perustuslakia säätävä kokous ja sen takana ollut liberaali porvaristo olivat sallineet yhdistyneen taantumuspuolueen ottaa haltuunsa kaikki tärkeät asemat ja viedä käsistään melkein kaikki puolustusvälineet, sen jälkeen alkoi suuri »passiivisen ja laillisen vastarinnan» komedia, jonka olisi pitänyt sen alullepanijoiden ajatuksen mukaisesti muuttua Hampdenin esimerkin tai amerikkalaisten itsenäisyyssodan[3] aikaisten alkutoimien maineikkaaksi toisinnoksi. Berliinissä julistettiin piiritystila, mutta Berliini pysyi rauhallisena. Hallitus laski hajalle kansalliskaartin, ja se luovutti aseensa mitä suurinta täsmällisyyttä noudattaen. Kahden viikon aikana kokousta häädeltiin istuntopaikasta toiseen ja kaikkialla ajettiin hajalle sotaväen voimin, mutta sen jäsenet rukoilivat kansalaisia pysymään rauhallisina. Kun hallitus julisti lopulta kokouksen hajotetuksi, se päätti julistaa laittomaksi verojen perimisen, ja sen jäsenet hajaantuivat ympäri maata järjestämään kieltäytymistä verojen maksusta. Osoittautui kuitenkin, että he olivat erehtyneet pahasti keinojen valinnassa. Muutamien levottomien viikkojen kuluttua seurasivat hallituksen ankarat toimenpiteet oppositiota vastaan ja kaikki hylkäsivät ajatuksen verojen maksusta kieltäytymisestä, mikä oli mieleen tuolle ajasta ikuisuuteen siirtyneelle kokoukselle, jolla ei riittänyt miehuullisuutta edes itsepuolustukseen.

Olisiko marraskuun alussa 1848 ollut liian myöhäistä ryhtyä aseelliseen vastarintaan vai olisiko päinvastoin osa armeijasta vakavaa vastustusta kohdattuaan siirtynyt kokouksen puolelle ja ratkaissut siten asian sen eduksi — tätä kysymystä ei luultavasti voida milloinkaan ratkaista. Vallankumouksessa samoin kuin sodassakin on aina käytävä rohkeasti suoraan vihollista vastaan ja hyökkääjä on aina edullisemmassa asemassa; vallankumouksessa samoin kuin sodassakin on aina ratkaisevalla hetkellä pantava kaikki yhden kortin varaan, olkootpa mahdollisuudet mitkä hyvänsä. Historia ei tunne ainuttakaan menestyksellistä vallankumousta, joka ei todistaisi oikeiksi näitä aksiomeja. Preussin vallankumouksen ratkaiseva hetki koitti juuri marraskuussa 1848; Preussin perustuslakia säätävä kokous, joka oli virallisesti koko vallankumousliikkeen johdossa, ei ainoastaan kieltäytynyt vihollisen tarmokkaasta vastustamisesta, vaan päinvastoin perääntyi vihollisen jokaisen hyökkäyksen edessä; sitäkin vähemmän se olisi kyennyt hyökkäämään, sillä se katsoi parhaaksi olla jopa puolustautumatta. Kun sitten koitti ratkaiseva hetki, jolloin Wrangel neljänkymmenen tuhannen sotamiehen johdossa kolkutti Berlinin porttiin, hän ja hänen upseerinsa huomasivat vastoin odotuksiaan, että katuja eivät sulkeneetkaan barrikadit eikä ikkunoita oltu muutettu ampuma-aukoiksi, vaan portit olivat auki ja ainoana liikkeen esteenä kaduilla olivat rauhalliset berliiniläiset porvarit, jotka antautumalla auliisti hämmästyneille sotilaille riemuitsivat tekemänsä kepposen johdosta. Jos kokous ja kansa olisivat tehneet vastarintaa, ne olisivat tosin saattaneet tulla lyödyiksi, Berliiniä olisi saatettu pommittaa ja sadat ihmiset olisivat menettäneet henkensä estämättä silti keisarillisen puolueen lopullista voittoa. Tämä ei vielä antanut kuitenkaan aihetta viipymättömään antautumiseen. Sitkeää taistelua seurannut tappio on vallankumoukselliselta merkitykseltään yhtä suuri kuin helposti saatu voittokin. Vuoden 1848 Pariisin kesäkuun tappio ja Wienin lokakuun tappio tekivät joka tapauksessa verrattomasti enemmän kansan mielialojen vallankumouksellistamiseksi näissä kahdessa kaupungissa kuin helmi- ja maaliskuussa saadut voitot. Perustuslakia säätävällä kokouksella ja Berliinin asukkailla olisi saattanut olla sama kohtalo kuin kummallakin edellä mainitulla kaupungilla, mutta ne olisivat kaatuneet kunniallisesti ja jättäneet henkiin jääneiden tajuntaan kostonhimon, joka on kumouksellisina aikoina voimakkaimpia tarmokkaan ja innokkaan toiminnan kannustimia. Sillä, joka nostaa hansikkaan, on eittämättä vaara tulla voitetuksi missä taistelussa hyvänsä, mutta eihän sen perusteella sovi heti alussa tunnustaa itseään lyödyksi ja alistua miekkaansa paljastamatta.

Vallankumouksessa jokainen, joka luopuu hallussaan olleesta ratkaisevasta asemasta sen sijaan, että pakottaisi vihollisen uskaltautumaan rynnäkköön, ansaitsee aina sen, että häntä pidettäisiin petturina.

Se samainen Preussin kuninkaan asetus, jolla laskettiin hajalle perustuslakia säätävä kokous, julisti myös kokouksen valiokunnan laatimaan luonnokseen pohjautuvan uuden perustuslain. Tämän perustuslain eräät kohdat laajensivat kuninkaan valtuuksia, toiset taas tekivät arveluttaviksi parlamentin valtuudet. Tämän perustuslain mukaan perustettiin kaksi edustajakamaria, jotka oli lyhyen ajan kuluessa kutsuttava koolle tarkastelemaan ja vahvistamaan perustuslakia.

Tuskin kannattaa herättää kysymystä siitä, missä Saksan kansalliskokous oli Preussin konstitutionalistien »laillisen ja rauhanomaisen» taistelun aikana. Se harrasti frankfurtilaiseen tapaan Preussin hallituksen edesottamuksia tuomitsevien hyvin säyseiden päätöslauselmien tekoa ja ilmaisi ihastustaan »kokonaisen kansan raakaa voimaa vastaan tekemän passiivisen, laillisen ja yksimielisen vastarinnan suurenmoisen näkymän» johdosta. Keskusvalta lähetti Berliiniin komissaareja, joiden oli esiinnyttävä ministeristön ja kansalliskokouksen välittäjinä. He saivat kokea samat vaiheet kuin heidän edeltäjänsäkin Olmützissa: heille osoitettiin kohteliaasti ovea. Kansalliskokouksen vasemmisto eli niin sanottu radikaali puolue lähetti myös komissaarinsa, mutta vakuututtuaan riittävästi Berliinin kokouksen täydellisestä avuttomuudesta ja tunnustettuaan oman yhtä suuren avuttomuutensa nämä palasivat Frankfurtiin kertomaan saavutuksistaan ja todistamaan berliiniläisten ihastuttavan rauhallista käyttäytymistä. Kun herra Bassermann, yksi keskusvallan komissaareista, ilmoitti, että Preussin ministerien äskeiset ankarat toimenpiteet eivät olleet perusteettomia, sillä viime aikoina Berliinin kaduilla oli kuljeskellut kaikenlaisia tuimannäköisiä henkilöitä, joita ilmestyy aina anarkististen liikkeiden aattona (siitä pitäen heitä onkin nimitetty »bassermannilaisiksi henkilöiksi»), niin nämä arvoisat vasemmiston edustajat ja vallankumouksen tarmokkaat puolustajat nousivat paikoiltaan todistaakseen valallisesti, ettei mitään sellaista ole ollut! Näin ollen Frankfurtin kansalliskokouksen täydellinen voimattomuus tuli ilmeisesti todistetuksi kahden kuukauden aikana. Olisi ollut mahdotonta todistaa sen selvemmin, että tuo laitos ei kyennyt ollenkaan suoriutumaan tehtävästään, että sillä ei ollut edes vähäisintäkään käsitystä tuon tehtävän olemuksesta. Yksin se tosiseikka, että vallankumouksen kohtalo ratkaistiin Wienissä ja Berliinissä, että kaikkein tärkeimmät ja elintärkeät kysymykset ratkaistiin näissä kahdessa pääkaupungissa siten, ikään kuin Frankfurtin kansalliskokousta ei olisi ollut lainkaan olemassakaan, yksin se tosiseikka on riittävä todistus siitä, että kansallikokous oli pelkkä herkkäuskoisista tolvanoista koostuva keskustelukerho. He sallivat hallitusten käyttää itseään parlamenttimarionetteina, joita näyteltiin kauppiaiden ja pienkäsityöläisten huviksi pienissä valtioissa ja pienissä kaupungeissa niin kauan kuin hallitukset pitivät tarpeellisena tuon yleisön huomion suuntaamista toisaanne. Kohta näemme, kuinka kauan ne pitivät sitä tarpeellisena. Se seikka ansaitsee kuitenkin huomiota, että kansalliskokouksen kaikista »huomattavista» henkilöistä ei löytynyt ainuttakaan, jolla olisi ollut hitusenkaan vertaa käsitystä siitä roolista, jota heidät pakotettiin esittämään, ja että entiset frankfurtilaisen kerhon jäsenet ovat säilyttäneet tähän päivään asti muuttumattomina ainoastaan heille ominaiset historian tajuamisen elimet.

Lontoo, maaliskuu 1852

 


Viitteet:

[1] — elämänviisauden. Toim.

[2] — Fredrik Vilhelm IV. Toim.

[3] Vuonna 1636 John Hampden, josta tuli myöhemmin 1600-luvun Englannin porvarillisen vallankumouksen merkkimies, kieltäytyi maksamasta »laivaveroa», jota alahuone ei ollut hyväksynyt. Häntä vastaan nostettu oikeusjuttu myötävaikutti absolutismin vastaisen opposition voimistumiseen Englannin yhteiskuntapiirien keskuudessa.
Englannin pohjoisamerikkalaisten siirtomaiden vapaussodan (1775–1783) esinäytöksenä oli se, että amerikkalaiset kieltäytyivät 1766 maksamasta Englannin hallituksen säätämää leimaveroa sekä boikotoivat 1770-luvun alussa englantilaisia tavaroita. Toim.