Friedrich Engels

Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa

1951–1952


II

Preussin valtio

Saksassa keskiluokan eli porvariston poliittisen liikkeen alkuna voidaan pitää vuotta 1840. Sitä edeltäneet oireet olivat osoittaneet, että tässä maassa pääomaa ja teollisuutta omistava luokka oli kypsynyt jo siinä määrin, ettei se voinut enää pysyä välinpitämättömänä ja nöyränä puolifeodaalisten ja puolibyrokraattisten monarkioiden sorron kahleissa. Saksan pienemmät hallitsijat toinen toisensa jälkeen olivat lahjoittaneet alamaisilleen enemmän tai vähemmän liberaalisluonteisen perustuslain. Heidän tarkoituksenaan oli ollut toisaalta turvata itselleen suurempi itsenäisyys vastapainoksi Itävallan ja Preussin hegemonialle tai vastapainoksi omien valtioidensa aateliston vaikutukselle ja toisaalta liittää yhteen ne hajanaiset alueet, jotka Wienin kongressi[1] oli-yhdistänyt heidän valtikkansa alle. He saattoivat tehdä sen aiheuttamatta mitään vaaraa itselleen: jos liittopäivät, tuo Itävallan ja Preussin marionetti, olisivat yrittäneet loukata heidän, itsenäisten hallitsijoiden, riippumattomuutta, niin he tiesivät, että yleinen mielipide ja edustajakamarit kannattaisivat heitä liittopäivien määräysten vastustamisessa, mutta jos päinvastoin edustajakamarit osoittautuisivat liian voimakkaiksi, niin voitaisiin helposti käyttää liittopäivien valtaa minkä hyvänsä opposition murskaamiseksi. Baijerin, Württembergin, Badenin tai Hannoverin perustuslailliset laitokset eivät pystyneet tällaisten olosuhteiden vallitessa antamaan alkusysäystä vakavalle taistelulle poliittisesta vallasta. Siksi saksalaisen porvariston perusosa pysytteli yleensä syrjässä pikkumaisista riidoista, joita puhkesi pienten valtioiden lakiasäätävissä kokouksissa, sillä se tajusi mainiosti, että ilman perusteellisia muutoksia Saksan kahden suurvaltion politiikassa ja valtiorakenteessa kaikki toisarvoiset voimainponnistukset ja voitot jäävät tuloksettomiksi. Samalla noissa pienissä kokouksissa kasvoi kuitenkin kokonainen liberaalien lakimiesten, ammattimaisten opposition edustajien heimo. Kasvoivat kaikki nuo Rotteckit, Welckerit, Römerit, Jordanit, Stüvet ja Eisenmannit, suuret »kansan toimihenkilöt» (Volksmänner), jotka jokseenkin meluisan mutta yhäti tuloksettoman kaksikymmentä vuotta jatkuneen opposition jälkeen vuoden 1848 vallankumouksellinen vyöry oli nostanut vallan huipulle ja jotka olivat sitten osoittaneet täydellisen kyvyttömyytensä ja mitättömyytensä ja tulleet kukistetuiksi tuokiossa. He olivat Saksan maaperällä ensimmäisiä ammattipoliitikkoja ja opposition edustajia. He totuttivat puheillaan ja kirjoituksillaan saksalaista korvaa perustuslaillisuuden kieleen ja ilmoittivat jo olemassaolollaan sen ajan lähenemisestä, jolloin porvaristo omaksuu ja antaa todellisen merkityksen poliittisille sanonnoille, joita nuo suulaat asianajajat ja professorit ovat tottuneet käyttämään ymmärtämättä erikoisemmin niiden todellista merkitystä.

Saksalainen kirjallisuus on niin ikään kokenut sen poliittisen kiihtymyksen vaikutuksen, joka vuoden 1830 tapahtumien ansiosta on vallannut koko Euroopan.[2] Tuona aikana millei kaikki kirjailijat julistivat epäkypsää perustuslaillisuutta ja sitäkin epäkypsempää tasavaltalaisuutta. Heidän keskuudessaan, varsinkin pienempää kaliiperia olevien kirjailijoiden keskuudessa, tuli yhä enemmän tavaksi korvata teoksissaan lahjakkuuden puute poliittisilla vihjailuilla, jotka saattoivat vetää puoleensa yleisön huomion. Runot, romaanit, arvostelut, draamat, lyhyesti sanoen kaikki kirjallisen luomistyön tuotelajit olivat täynnä niin sanottua »tendenssiä», ts. enemmän tai vähemmän arkoja hallituksenvastaisen hengen ilmauksia. Jotta vuoden 1830 jälkeen Saksassa vallinnut aatteellinen sekasorto olisi saatettu huippuunsa, noihin poliittisen opposition aineksiin sekoitettiin kehnosti sulatettuja yliopiston aikaisia muistelmia saksalaisesta filosofiasta ja väärin ymmärrettyjä katkelmia ranskalaisesta sosialismista, eritoten saintsimonismista. Kirjailijaklikki, joka levitti tuota erilaatuista aatesekoitusta, otti itselleen vaateliaan nimen Nuori Saksa eli Nykyaikainen koulukunta.[3] Myöhemmin nämä kirjailijat katuivat nuoruudensyntejään, mutta eivät ollenkaan parantaneet kirjallista tyyliään.

Myös saksalainen filosofia, tuo saksalaisen ajattelun kehityksen monimutkaisin ja samalla varmin osoitin, asettui lopulta porvariston puolelle, kun Hegel julisti »oikeusfilosofiassaan» perustuslaillisen monarkian korkeimmaksi ja täydellisimmäksi hallitusmuodoksi. Toisin sanoen hän ilmoitti kotimaisen porvariston lähenevästä valtaantulosta. Hänen kuolemansa jälkeen hänen koulukuntansa ei pysähtynyt tähän. Toisaalta hänen seuraajiensa radikaalimpi siipi tarkasti ankaran arvostelun tulikokeella jokaisen uskonnollisen uskomuksen, ja tämä arvostelu järisytti perustuksia myöten kristinuskon ikivanhaa rakennusta. Toisaalta tuo siipi esitti rohkeampia poliittisia periaatteita kuin olivat ne, joita saksalainen korva oli siihen mennessä joutunut kuulemaan, ja koetti antaa tunnustuksensa Ranskan ensimmäisen vallankumouksen maineikkaille sankareille. Noiden aatteiden hämärä filosofinen kieliasu tosin hämäsi sekä tekijän että lukijan järkeä, mutta se sumensi myös sensorin silmät, ja siksi »nuorhegeliläisillä» kirjailijoilla oli sellainen painovapaus, jota ei ollut millään muulla kirjallisuuden alalla.

Oli siis ilmeistä, että Saksan yleisessä mielipiteessä oli tapahtumassa suuri muutos. Niiden luokkien valtaenemmistö, jotka sivistyneisyytensä ja elinolojensa ansiosta olivat saaneet jopa absoluuttisen monarkiankin vallitessa hankituksi tiettyjä poliittisia tietoja ja kehitetyksi tietynlaisia itsenäisiä poliittisia vakaumuksia, yhdistyi vähitellen olemassaolevaa järjestelmää vastaan suunnatuksi yhtenäiseksi mahtavaksi oppositiofalangiksi. Jokaisen, joka lausuu mielipiteensä poliittisen kehityksen hitaudesta Saksassa, on otettava huomioon, miten vaikea oli muodostaa oikea käsitys mistä asiasta hyvänsä maassa, jossa kaikki tiedonlähteet olivat hallituksen alaisia, jossa yhdelläkään tiedon alalla — köyhien kouluista ja sunnuntaikouluista aina sanomalehtiin ja yliopistoihin asti — ei voitu lausua, opettaa, painattaa tai julkaista mitään ilman ennakolta saatua virallista suostumusta. Ottakaamme esimerkiksi Wien. Wienin asukkaat, jotka työkykynsä ja teollisen tuotantokykynsä suhteen taitavat vetää vertoja kenelle hyvänsä Saksassa ja jotka vilkasälyisyytensä, miehuullisuutensa ja vallankumouksellisen tarmonsa puolesta ovat osoittaneet olevansa huomattavasti korkeammalla kuin muut, osoittautuivat kuitenkin todellisten etujensa ymmärtämisessä sivistymättömämmiksi ja tekivät vallankumouksen aikana enemmän virheitä kuin kukaan muu. Tämä oli hyvin huomattavassa määrin seurausta siitä miltei täydellisestä tietämättömyydestä yksinkertaisimpien poliittisten asioiden suhteen, jossa Metternichin hallituksen onnistui pitää väestöä.

Pitemmittä selityksittä on ymmärrettävää, miksi tällaisen hallitustavan vallitessa poliittiset tiedot olivat niiden yhteiskuntaluokkien miltei yksinomaisena monopolina, jotka pystyivät kustantamaan niiden salakuljetuksen maahan, ja varsinkin niiden, joiden etuja olemassaoleva asiaintila loukkasi eniten, nimittäin teollisuutta ja kaupankäyntiä harjoittavien luokkien monopolina. Siksi ne nousivat ensimmäisinä yhdistynein voimin enemmän tai vähemmän naamioidun itsevaltiuden säilyttämistä vastaan, ja ajankohtaa, jona ne liittyivät opposition riveihin, on pidettävä todellisen vallankumousliikkeen alkuna Saksassa.

Saksan porvariston oppositiohenkinen pronunciamiento voidaan ajoittaa vuodelle 1840, joka oli Preussin entisen kuninkaan,[4] vuoden 1815 Pyhän allianssin[5] viimeisen hengissä olleen perustajan kuolinvuosi. Uudesta kuninkaasta tiedettiin, että hän ei kannattanut isänsä monarkkista järjestelmää, joka oli olemukseltaan pääasiallisesti virkavaltainen ja militaristinen. Sen minkä ranskalainen porvaristo oli aikoinaan toivonut saavuttavansa Ludvig XVI:n noustua valtaistuimelle, saksalainen porvaristo toivoi jossain määrin saavansa preussilaisen Fredrik Vilhelm IV:n kädestä. Kaikki myönsivät, että vanha järjestelmä oli lahonnut, kärsinyt vararikon ja siitä oli tehtävä loppu. Kaikki se mitä entisen kuninkaan aikana oli siedetty vaieten, julistettiin nyt kovaäänisesti sietämättömäksi.

Mutta jos Ludvig XVI eli »Ludvig Suosittu» oli tavallinen, vaatimaton yksinkertaisuus, joka tajusi osittain vähäpätöisyytensä, mies, jolla ei ollut mitään selviä aatteita ja joka piti ohjeenaan pääasiassa kasvatusaikanaan hankkimiaan tottumuksia, niin »Fredrik Vilhelm Suosittu» oli aivan toisentyyppinen mies. Hänen heikkoluonteisuutensa oli epäilemättä suurempi kuin hänen ranskalaisella esikuvallaan, mutta hänellä oli kyllä omia vaateita ja omia vakaumuksia. Hän oli perehtynyt harrastelijan tavoin melkein kaikkien tieteiden alkeisiin ja luuli sen vuoksi itseään kyllin tietäväksi pitääkseen omaa mielipidettään lopullisena missä asiassa hyvänsä. Hän uskoi varmasti olevansa ensiluokkainen puhuja, eikä Berliinissä ollut tosiaankaan ainoatakaan kauppamatkustajaa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja luuloteltujen sukkeluuksien latelemisessa ja ehtymättömän kaunopuheisuuden vuolaudessa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että hänellä oli omia vakaumuksia. Hän vihasi ja inhosi Preussin monarkian virkavaltaisia aineksia, mutta ainoastaan siksi, että koko hänen myötätuntonsa oli feodaalisten ainesten puolella. Yhtenä »Berliner politisches Wochenblattin»,[6] niin sanotun historiallisen koulukunnan[7] (koulukunnan, jota ravitsivat Bonaldin, De Maistren ynnä muiden ranskalaisten legitimistien[8] ensimmäiseen sukupolveen kuuluneiden kirjailijoiden aatteet) perustajista ja päämiehistä hän pyrki palauttamaan mahdollisimman täydellisesti aateliston valta-aseman yhteiskunnassa. Kuningas on ensimmäinen aatelismies kuningaskunnassaan. Häntä ympäröi lähinnä loistelias hovi: mahtavat vasallit, ruhtinaat, herttuat ja kreivit ja sitten monilukuinen ja rikas alempi aateli. Hän hallitsee mielensä mukaan uskollisia kaupunkilaisiaan ja talonpoikiaan niiden yhteiskunnallisten arvoluokkien eli kastien täydellisen hierarkian päämiehenä, joista kullakin on omat erityiset etuoikeutensa ja joista kukin on alkuperänsä tai varmasti ja järkkymättömästi vakiintuneen yhteiskunnallisen asemansa mukaan erotettu muista miltei ylipääsemättömällä aitauksella. Tällöin kaikkien naiden kastien eli »kuningaskunnan säätyjen» on voimallaan ja vaikutusvallallaan tasapainotettava toisiaan siinä määrin, että säilyisi kuninkaan täydellinen toimintavapaus. Tällainen oli se beau ideal,[9] jonka Fredrik Vilhelm IV otti toteuttaakseen ja jota hän nykyään taas yrittää toteuttaa.

Tarvittiin tietty aika, ennen kuin preussilainen porvaristo, jolla ei ollut erikoisempaa kokemusta teoreettisissa asioissa, pääsi selville kuninkaan todellisista aikomuksista. Se huomasi kuitenkin hyvin pian kuninkaan myötätuntoisen suhteen seikkoihin, jotka olivat aivan vastakkaisia sen omille toivomuksille. Heti kun isän kuolema oli irrottanut uuden kuninkaan kielenkantimet, hän ryhtyi julistamaan aikomuksiaan lukemattomissa puheissaan. Hänen jokainen puheensa ja jokainen tekonsa häivytti yhä enemmän porvariston myötätuntoa häntä kohtaan. Se ei olisi aiheuttanut hänessä levottomuutta, elleivät muutamat järkähtämättömät ja huolestuttavat tosiseikat olisi rikkoneet hänen runollisia unelmiaan. Romanttisuus on valitettavasti melko heikko laskuopin tuntija, ja feodalismi on jo Don Quijoten ajoista lähtien erehtynyt aina laskuissaan! Fredrik Vilhelm IV oli omaksunut liian hyvin sen ylenkatseen kiliseviä kolikoita kohtaan, joka on ikivanhoista ajoista ollut ristiritareiden jälkeläisten jaloin perinnäispiirre. Valtaistuimelle noustuaan hän sai hoidettavakseen suuria kustannuksia vaativan, joskin kitsaasti järjestetyn hallitusjärjestelmän ja kohtuullisen valtionrahaston. Kahden vuoden kuluttua olivat kadonneet jäljettömiin kaikki ylimääräiset varat, jotka oli kulutettu hovitanssiaisiin, hänen majesteettinsa matkoihin, lahjoituksiin, avustuksiin puutetta kärsiville, nuhjaantuneille ja ahnaille aatelismiehille jne. Tavanomaiset verot eivät enää riittäneet enempää hovin kuin hallituksenkaan tarpeiden kattamiseen. Niin hänen ylhäisyytensä joutui kohta puristukseen, jonka aiheutti toisaalta ilmeinen budjettivajaus ja toisaalta vuoden 1820 laki, joka ilmoitti laittomaksi kaikkien uusien lainojen liikkeeseenlaskun ja kaikki olemassaolevien verojen korotukset ilman »tulevan kansanedustuslaitoksen» suostumusta. Tuota kansanedustuslaitosta ei ollut olemassa. Uusi kuningas ei ollut snekään vertaa kuin hänen isänsä taipuvainen perustamaan sitä. Ja vaikka hän olisi ollutkin taipuvainen siihen, niin hän ei voinut olla tietämättä, että hänen valtaistuimelle nousunsa jälkeen yleinen mielipide oli hämmästyttävällä tavalla muuttunut.

Porvaristo, joka oli osittain toivonut, että uusi kuningas lahjoittaa viipymättä perustuslain, julistaa painovapauden, saattaa käytäntöön valamiesoikeudet jne. jne. — lyhyesti sanoen asettuu itse sen rauhanomaisen vallankumouksen johtoon, jota porvaristo tarvitsi saavuttaakseen poliittisen vallan — tämä porvaristo oli tosiaankin ymmärtänyt erehdyksensä ja rynnännyt raivoisasti kuningasta vastaan. Reinin maakunnassa sekä jossain määrin koko Preussissakin sen suuttumus oli niin suuri, että sen oli jopa liittouduttava äärimmäisen filosofisen suuntauksen kanssa, josta edellä oli jo puhe, koska sillä ei riittänyt omassa keskuudessaan ihmisiä, jotka olisivat pystyneet edustamaan sitä lehdistössä. Tämän liiton tuloksena oli Kölnissä ilmestynyt »Rheinische Zeitung».[10] Vaikka lehti lakkautettiinkin viidentoista kuukauden kuluttua sen perustamisen jälkeen, voidaan sitä pitää silti nykyisen aikakauslehdistön alullepanijana Saksassa. Se tapahtui vuonna 1842.

Kuningasparka, jonka rahavaikeudet olivat hänen keskiaikaisiin taipumuksiinsa kohdistuvaa murhaavaa satiiria, tuli hyvin pian näkemään, että hallitseminen käy mahdottomaksi, ellei hän tee joitakin vähäisiä myönnytyksiä yleiselle »kansanedustuslaitoksen» vaatimukselle, joka oli esitetty vuoden 1820 laissa kauan sitten unohdettujen, vuosina 1813 ja 1815 annettujen lupausten viimeisenä jäännöksenä. Kuningas piti tämän sopimattoman lakimääräyksen vähimmän hankalana täyttämiskeinona maapäivien vakinaisten valiokuntien koollekutsumista. Maapäivät oli vahvistettu 1823. Kuningaskunnan jokaisessa kahdeksassa maakunnassa ne koostuivat: 1) suuraatelistosta, aikoinaan Saksan valtakunnan itsenäisistä perheistä, joiden päämiehet olivat syntyperänsä nojalla saatykokouksen jäseniä; 2) ritaristosta eli alhaisaateliston edustajista; 3) kaupunkien edustajista; 4) talonpojiston eli pienten maalaisisäntien edustajista. Järjestys oli sellainen, että kussakin maakunnassa kummankin lajin aateliset olivat aina enemmistönä maapäivillä. Kaikki maapäivät olivat valinneet valiokuntansa ja juuri nämä valiokunnat kutsuttiin nyt koolle Berliiniin muodostamaan edustajakokousta, jonka tuli vahvistaa äänestyksellä niin toivottu laina. Ilmoitettiin, että valtionrahasto on täysi eikä lainaa tarvita juokseviin menoihin, vaan valtion rautatien rakentamiseen. Yhdistetyt valiokunnat[11] antoivat kuninkaalle kategorisen kiellon ilmoittaen olevansa epäoikeutettuja toimimaan kansanedustuslaitoksena ja vaativat, että hänen ylhäisyytensä olisi täyttänyt lupauksen edustusjärjestelmän perustamisesta, minkä hänen isänsä oli antanut tarvitessaan kansan apua taistelussa Napoleonia vastaan.

Yhdistettyjen valiokuntien istunto osoitti, että oppositiohengen vallassa ei ollut enää yksinomaan porvaristo. Porvaristoon oli liittynyt osa talonpojistosta. Monet aatelismiehet, jotka harjoittivat maatiloillaan suurtaloutta, myivät viljaa, villaa, spriitä ja pellavaa ja siitä syystä tarvitsivat yhtä paljon takeita itsevaltiutta, virkavaltaa ja feodalismin palauttamista vastaan, esiintyivät niin ikään hallitusta vastaan ja yhtyivät edustusjärjestelmän vaatimukseen. Kuninkaan suunnitelma haaksirikkoutui. Kuningas ei saanut ropoakaan, mutta voimisti oppositiota. Sen jälkeen pidetyt maapäivien istunnot osoittautuivat vielä epäsuotuisammiksi kuninkaalle. Kaikki maapäivät vaativat uudistuksia, vuosina 1813 ja 1815 annettujen lupausten täyttämistä, perustuslain ja painovapauden voimaansaattamista. Muutamat niiden laatimat päätöslauselmat olivat melko epäkohteliaita sanamuodoltaan. Malttinsa menettäneen kuninkaan ärtyisät vastaukset pahensivat asiaa entisestään.

Hallituksen finanssivaikeudet sen sijaan kasvoivat. Supistamalla erilaisille valtionvirastoille myönnettäviä määrärahoja ja »Seehandlungin»[12] — valtion laskuun ja sen vastuulla keinottelua ja kaupankäyntiä harjoittaneen ja jo pitkän aikaa sen meklarina raha-asioissa toimineen liikeyrityksen — petkutuskauppojen avulla onnistuttiin tilapäisesti osoittamaan maksukykyisyyttä. Tietynlaisena tukena oli lisääntynyt valtion setelinanto, joten finanssitilannetta onnistuttiin yleensä pitämään melko hyvin salassa. Kaikkien näiden keinottelujen mahdollisuudet loppuivat kuitenkin lyhyeen. Silloin päätettiin kokeilla uutta keinoa: perustaa pankki, jonka pääoma koostuisi osittain valtion varoista, osittain yksityisten osakkeiden suorittamista maksuista. Pankin päähallinto tulisi kuulumaan valtiolle, ts. se olisi järjestetty siten, että hallitus voisi ottaa tuon pankin varoista suuria summia ja jatkaa siten petkutusoperaatioita, joita se ei voinut enää tehdä »Seehandlungin» avulla. Ei löytynyt tietenkään yhtään kapitalistia, joka olisi suostunut antamaan rahansa noilla ehdoilla. Pankin säännöt jouduttiin laatimaan uudelleen ja takaamaan osakkaiden omaisuus valtionrahaston anastusyrityksiltä, ennen kuin yksikään osake saatiin merkityksi. Kun näin ollen tämäkin suunnitelma oli ajautunut karille, ei jäänyt muuta neuvoa kuin yrittää saada lainaa, jos tietenkin olisi löytynyt kapitalisteja, jotka olisivat lainanneet rahojaan vaatimatta tuon salaperäisen »tulevan kansanedustuslaitoksen» suostumusta ja takuuta. Kun käännyttiin Rothschildin puoleen, niin hän sanoi järjestävänsä lainan heti paikalla, jos tuo »kansanedustuslaitos» takaa sen. Muussa tapauksessa hän ei aikonut puuttua yleensä koko asiaan.

Siten häipyi viimeinenkin toivo saada rahaa, eikä jäänyt enää mitään mahdollisuutta välttää tuota kohtalokasta »kansanedustuslaitosta». Rothschildin kiellosta saatiin tieto syksyllä 1846, ja seuraavan vuoden helmikuussa kuningas kutsui koolle Berliiniin kaikkien kahdeksan maakunnan maapäivät muodostaakseen niistä yhteiset »yhdistetyt maapäivät».[13] Näiden maapäivien tehtävänä olisi täyttää tarpeen tullen vuonna 1820 annettu lakimääräys: vahvistaa äänestyksellä lainat ja uudet verot. Niillä ei kuitenkaan olisi ollut mitään muita oikeuksia. Yleisen lainsäädännön kysymyksissä niillä olisi ollut vain neuvotteleva äänioikeus; niitä ei olisi kutsuttu koolle määräajoin, vaan kuninkaan harkinnan mukaan. Ne olisivat saaneet käsitellä vain niitä asioita, joita hallitus olisi suvainnut viedä niiden käsiteltäväksi. Maapäivien edustajia ei tietenkään tyydyttänyt heille määrätty osa. He ilmoittivat toistamiseen toivomuksensa, jotka olivat esittäneet maakunnissa pidetyissä istunnoissa. Kohta heidän ja hallituksen välit kiristyivät äärimmilleen, ja kun heiltä alettiin vaatia suostumusta lainaan — taaskin muka rautatien rakentamista varten — he kieltäytyivät jälleen antamasta sitä.

Tämä äänestys johti hyvin pian maapäivien istuntojen lopettamiseen. Kuningas, jonka ärtymys yhä kasvoi, laski hajalle maapäivät ilmaisten edustajille tyytymättömyytensä, mutta hän jäi taaskin rahatta. Hänellä oli tosiaan täysi syy olla levoton asemastaan, sillä hän näki, että liberaalipuolue, jonka johdossa oli porvaristo ja johon kuului huomattava osa alhaisaatelistosta sekä alempien säätyjen eri kerroksiin karttuneita monenlaisia tyytymättömiä aineksia, että tuo liberaalipuolue pyrki päättävästi saavuttamaan tarkoitusperänsä. Yhdistettyjen maapäivien avajaisistunnossa kuningas oli turhaan vakuutellut, ettei hän eläissään lahjoittaisi perustuslakia tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Liberaalipuolue vaati nimenomaan nykyaikaista feodalisminvastaista perustuslaillista edustusjärjestelmää ja kaikkea sitä, mitä se edellytti — painovapautta, valamiesoikeutta jne. — ja antoi ymmärtää, ettei se suostu lainaamaan penniäkään, ennen kuin saa vaatimansa. Oli ilmeistä, että näin ei voinut jatkua pitkään; joko jommankumman puolen olisi annettava periksi tai asiat kärjistyisivät välirikoksi ja veriseksi taisteluksi. Porvaristo tiesi olevansa vallankumouksen kynnyksellä ja se valmistautui siihen. Se yritti kaikin mahdollisin keinoin turvata itselleen työväenluokan kannatuksen kaupungeissa ja talonpojiston kannatuksen maaseudulla. Tiedetään, että vuoden 1847 lopulla porvariston keskuudessa tuskin lienee ollut ainuttakaan huomattavaa poliitikkoa, joka proletariaatin myötätuntoa tavoitellessaan ei olisi tekeytynyt »sosialistiksi». Alempana näemme kohta nämä »sosialistit» itse teossa.

Tämä etumaisen porvariston kiihkeä pyrkimys verhota liikkeensä vaikkapa ulkonaisesti sosialismin asuun johtui siitä valtavasta muutoksesta, joka oli tapahtunut Saksan työväenluokassa. Vuodesta 1840 alkaen osa saksalaisista työläisistä, jotka olivat olleet Ranskassa ja Sveitsissä, oli enemmässä tai vähemmässä määrin omaksunut epäkypsiä sosialistisia ja kommunistisia katsomuksia, jotka olivat silloin levinneet ranskalaisten työläisten keskuudessa. Ranskassa vuodesta 1840 alkaen jatkuvasti vilkastunut mielenkiinto noihin aatteisiin oli aiheuttanut sen, että sosialismista ja kommunismista tuli muotiasia myös Saksassa ja jo vuodesta 1843 kaikkien lehtien palstoilla alettiin jatkuvasti pohtia sosiaalisia ongelmia. Kohta Saksassa muovautui sosialistinen koulukunta, jonka aatteille oli tunnusomaista pikemminkin epämääräisyys kuin uutuus. Päätyökseen se käänsi fourierilaisia ja saintsimonistisia ynnä muita teorioita ranskan kielestä saksalaisen filosofian hämärälle kielelle.[14] Likipitäen samoihin aikoihin syntyi myös saksalainen kommunistinen koulukunta, joka erosi perin pohjin edellisestä lahkosta.

Vuonna 1844 puhkesivat Sleesian kankureiden kapinat ja niitä seurasi Prahan kangaspainotyöläisten kapina. Nämä julmasti tukahdutetut kapinat — työnantajia eikä hallitusta vastaan suunnatut työläisten kapinat — tekivät syvällisen vaikutuksen ja antoivat uutta virikettä sosialistiselle ja kommunistiselle propagandalle työläisten keskuudessa. Samoin vaikuttivat viljakapinat nälkävuonna 1847. Lyhyesti sanoen samoin kuin omistavien luokkien perusjoukko (feodaalisia suurmaanomistajia lukuun ottamatta) oli yhdistynyt perustuslaillisen opposition lipun alle, niin myös suurien kaupunkien työväenluokka näki sosialistisissa ja kommunistisissa opeissa vapautumisensa keinon, vaikka silloisten painolakien voimassaoloaikana sillä oli mahdollisuus perehtyä noihin oppeihin vain hyvin pinnallisesti. Ei tietenkään voitu odottaa, että työläisillä olisivat olleet hyvin selvät käsitykset tarpeistaan: he tiesivät vain, että perustuslaillisen porvariston ohjelma ei sisällä kaikkea mitä he tarvitsivat ja että heidän pyrkimyksensä eivät lainkaan sovi konstitutionalismin aatteiden puitteisiin.

Tuohon aikaan Saksassa ei ollut erityistä tasavaltalaista puoluetta. Saksalaiset olivat joko perustuslaillisia monarkisteja tai enemmän tai vähemmän selvästi muovautuneita sosialisteja ja kommunisteja.

Tällaisten ainesten olemassaolo merkitsi, että vähäisinkin yhteentörmäys saattoi johtaa vakavaan vallankumoukseen. Samaan aikaan kun olemassaolevan järjestelmän ainoaksi varmaksi tueksi olivat jääneet suuraatelisto sekä ylimmät virkamiehet ja upseerit; samaan aikaan kun alhaisaatelisto, kauppa- ja teollisuusporvaristo, yliopistot, kaikkien arvoluokkien koulunopettajat ja jopa osa alimmasta virkamiehistöstä ja upseeristosta olivat liittoutuneet vastustamaan hallitusta; samaan aikaan kun niitä seurasivat talonpojiston ja suurkaupunkien proletariaatin tyytymättömät joukot, jotka toistaiseksi kannattivat liberaalia oppositiota, mutta puhelivat jo kummallisella tavalla aikomuksestaan ottaa asiat omiin käsiinsä; samaan aikaan kun porvaristo oli valmis kukistamaan hallituksen ja proletariaatti oli vuorostaan valmis kukistamaan porvariston — samaan aikaan hallitus pysyi itsepintaisesti tiellä, joka oli väistämättä johtava yhteentörmäykseen. Vuoden 1848 alussa Saksa oli vallankumouksen kynnyksellä, ja tuo vallankumous olisi epäilemättä puhjennut sittenkin, vaikka Ranskan helmikuun vallankumous ei olisi jouduttanutkaan sen alkua.

Seuraavassa artikkelissa tarkastelemme, miten tuo Pariisin vallankumous vaikutti Saksaan.

Lontoo, syyskuu 1851

 


Viitteet:

[1] Vuosien 1814–1815 Wienin kongressissa Euroopan taantumuksen johdossa olleet Itävalta, Englanti ja tsaristinen Venäjä muuttivat Euroopan karttaa tarkoituksenaan palauttaa ennalleen legitiimit monarkiat. Toim.

[2] Heinäkuussa 1830 Ranskassa puhkesi porvarillinen vallankumous, jota seurasivat kapinat useissa Euroopan maissa: Belgiassa, Puolassa, Saksassa ja Italiassa. Toim.

[3] Nuori Saksa oli 1830-luvulla syntynyt kirjallinen ryhmä. Sen jäsenten kaunokirjallisissa ja publisistisissa teoksissa kuvastuivat pikkuporvariston oppositiomielialat ja niissä puolustettiin omantunnon ja painovapautta. Toim.

[4] — Fredrik Vilhelm III. Toim.

[5] Pyhä allianssi oli 1815 tsaristisen Venäjän, Itävallan ja Preussin perustama Euroopan yksinvaltiaiden taantumuksellinen liitto. Sen tehtävänä oli tukahduttaa eri maissa puhkeavat vallankumoukselliset liikkeet ja säilyttää siellä ennallaan feodaalis-monarkistiset valtakomennot. Toim.

[6] »Berliner politisches Wochenblatt» (Berliinin poliittinen viikkolehti) oli ääritaantumuksellinen lehti, joka ilmestyi 1831–1841 oikeustieteen historiallisen koulukunnan useiden edustajien avustamana. Toim.

[7] Oikeustieteen historiallinen koulukunta syntyi Saksassa 1700-luvun lopulla; se oli taantumuksellinen suuntaus historia- ja oikeustieteessä. Toim.

[8] Legitimistit olivat perinnöllisen suurmaanomistuksen etuja ajavan 1830 kukistetun »legitiimin» (laillisen) Bourbonien hallitsijasuvun kannattajia. Taistelussaan rahaylimystöön ja suurporvaristoon nojannutta vallassa ollutta Orléansien (1830–1848) sukua vastaan osa legitimisteistä turvautui usein sosiaaliseen demagogiaan ja tekeytyi työtätekevien puolustajaksi porvariston riistolta.Toim.

[9] — kaunis ihanne. Toim.

[10] »Rheinische Zeitung für Politik, Handel und Gewerbe» (Reinin politiikka-, kauppa- ja teollisuuslehti) oli Kölnissä tammikuun 1. päivästä 1842 maaliskuun 31. päivään 1843 ilmestynyt päivälehti. Marx avusti lehteä huhtikuusta 1842 ja saman vuoden lokakuussa hänestä tuli yksi sen toimittajista. Toim.

[11] Yhdistetyillä valiokunnilla tarkoitetaan Preussin provinssimaapäivien kokoonpanostaan valitsemia säätyjakoisia neuvoa-antavia vallanelimiä. Toim.

[12] Seehandlung (Merikauppa) oli Preussissa 1772 perustettu kauppa- ja luottoyhtiö. Valtio oli myöntänyt sille useita huomattavia etuoikeuksia ja se puolestaan myönsi suuria lainoja hallitukselle. Toim.

[13] Yhdistetyt maapäivät oli provinssien säätyjakoisten maapäivien yhteinen kokous. Se kutsuttiin koolle Berliinissä 1847 takaamaan kuninkaan ulkomaanlainaa. Kun kuningas kieltäytyi tyydyttämästä maapäivien porvarillisen enemmistön varsin vähäisiä poliittisia vaatimuksia, niin maapäivät kieltäytyivät takaamasta lainaa, ja kuningas laski ne hajalle saman vuoden kesäkuussa. Toim.

[14] Tämä on vihjaus saksalaisen eli »todellisen» sosialismin edustajien teoksiin. Se oli Saksassa 1840-luvulla pääasiallisesti pikkuporvarillisen sivistyneistön keskuudessa levinnyt suuntaus. Toim.