Karl Marx

Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista

1852


Marxin esipuhe vuoden 1869 toiseen painokseen

Varhain kuollut ystäväni Joseph Weydemeyer aikoi ryhtyä julkaisemaan New Yorkissa poliittista viikkolehteä tammikuun 1. päivästä 1852. Hän pyysi minua kirjoittamaan sitä varten coup d'état'n[1] historian. Niinpä kirjoitinkin hänelle helmikuun puoliväliin asti joka viikko artikkelia nimeltä »Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista». Mutta sillä välin Weydemeyerin alkuperäinen suunnitelma raukesi. Sen sijaan keväällä 1852 hän ryhtyi julkaisemaan kuukausijulkaisua »Die Revolution»,[2] jonka ensimmäisen vihkon muodostaa kirjoitukseni »Brumairekuun kahdeksastoista». Muutama sata kappaletta löysi silloin tien Saksaan joutumatta kuitenkaan varsinaisille kirjamarkkinoille. Muuan äärimmäisen radikaaliksi tekeytynyt saksalainen kirjakauppias, jolle tarjosin levitystyötä, torjui aidon siveellisen kauhistuksen vallassa sellaisen »ajallisesti sopimattoman hankkeen».

Sanotusta selviää, että kyseinen kirjoitelma syntyi tapausten välittömän vaikutuksen alaisena eikä sen historiallinen aineisto ulotu helmikuuta (1852) pidemmälle. Sen nykyinen uusintapainos johtuu osittain kysynnästä kirjakaupoissa, osittain Saksassa olevien ystävieni vaatimuksesta.

Teoksista, jotka ovat käsitelleet samaa aihetta suunnilleen samaan aikaan kuin minä, on syytä mainita vain kaksi: Victor Hugon »Napoleon Pieni» ja Proudhonin »Valtiokaappaus».

Victor Hugo rajoittuu esittämään purevia ja älykkäitä syytöksiä valtiokaappauksen vastaavaa toimittajaa vastaan. Itse tapahtuma näyttää hänen kuvaamanaan tulleen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän pitää sitä vain yksityisen henkilön väkivallantekona. Hän ei huomaa, että hän tekee tuosta yksilöstä pienen asemesta suuren, kun katsoo hänen omanneen sellaisen persoonallisen aloitevoiman, jollaiselle ei ole vertaa maailmanhistoriassa. Proudhon puolestaan koettaa esittää valtiokaappauksen edeltäneen historiallisen kehityksen tulokseksi. Valtiokaappauksen historiallinen rakennelma muuttuu hänellä kuitenkin vähitellen tuon kaappauksen sankarin historialliseksi puolustamiseksi. Hän tekee siis niin sanottujen objektiivisten historioitsijoittemme virheen. Minä sitä vastoin osoitan, miten luokkataistelu Ranskassa sai aikaan tilanteen ja olosuhteet, jotka antoivat keskinkertaiselle ja naurettavalle yksilölle mahdollisuuden esittää sankarin osaa.

Kyseisen kirjasen uudelleenmuokkaaminen olisi riistänyt siltä sen omalaatuisen värityksen. Siksi olen tyytynyt vain korjaamaan painovirheet ja poistamaan eräät nykyisin jo käsittämättömiksi käyneet viittaukset. Kirjoitelmani loppulause: »Mutta mikäli keisarinviitta nostetaan viimein Louis Bonaparten hartioille, on Napoleonin pronssinen kuvapatsas romahtava Vendôme-pylvään[3] huipulta» on jo käynyt toteen.

Eversti Charras aloitti hyökkäyksen Napoleon-kulttia vastaan vuoden 1815 sotaretkeä käsittelevällä teoksellaan. Sittemmin ja etenkin viime vuosina Ranskan kirjallisuus on historiantutkimuksen, arvostelun, satiirin ja huumorin asein tehnyt kokonaan lopun Napoleon-legendasta. Ranskan ulkopuolella tämä perinnäisen kansanuskon valtava romahdus, tämä suunnaton henkinen vallankumous sai osakseen hyvin vähän huomiota ja vielä vähemmän sitä ymmärrettiin.

Lopuksi toivon, että teokseni auttaa poistamaan varsinkin nyt Saksassa yleiseksi tulleen koulufraasin niin sanotusta caesarismista. Tällaista pintapuolista historiallista rinnastusta tehtäessä unohdetaan pääasia, nimittäin se, että vanhassa Roomassa luokkataistelua käytiin vain pienen etuoikeutetun vähemmistön piirissä, vapaiden rikkaiden ja vapaiden köyhien välillä, samalla kun suuri tuottava väestöjoukko, orjat, muodostivat vain taistelun passiivisen jalustan. Unohdetaan Sismondin sattuva lausunto: Rooman proletariaatti eli yhteiskunnan kustannuksella, kun taas nykyajan yhteiskunta elää proletariaatin kustannuksella.[4] Kun antiikin päivien ja nykyajan luokkataistelun alueelliset, taloudelliset ehdot ovat niin täysin erilaiset, ei tuon taistelun nostamilla poliittisilla hahmoillakaan voi olla enempää yhteistä kuin Canterburyn arkkipiispalla ja ylipappi Samuelilla.

Karl Marx

Lontoossa 23. kesäkuuta 1869

 


Viitteet:

[1] — valtiokaappauksen. Toim.

[2] »Die Revolution» (Vallankumous) oli vuodesta 1852 New Yorkissa Marxin ja Engelsin ystävän, Kommunistien liiton jäsenen Joseph Weydemeyerin viikoittain julkaisema kommunistinen aikakauslehti. Marx ja Engels olivat lupautuneet avustamaan lehteä säännöllisesti. Weydemeyer onnistui julkaisemaan vain kaksi numeroa tammikuussa 1852, minkä jälkeen lehti oli pakko lakkauttaa aineellisten vaikeuksien vuoksi. Toukokuussa 1852 Weydemeyer julkaisi ajoittaisen aikakauslehden ensimmäisen vihkon muodossa Marxin teoksen 'Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista' erillisenä kirjana. Toim.

[3] Vendôme-pylväs, joka pystytettiin Pariisiin 1806–1810 Napoleonin aikaisen Ranskan saavuttamien voittojen kunniaksi, oli valettu vihollistykkien pronssista ja päättyi Napoleonin patsaaseen. Pariisin kommuunin päätöksen mukaisesti pylväs poistettiin 16. toukokuuta 1871; vuonna 1875 taantumusvoimat pystyttivät sen uudelleen. Toim.

[4] J. C. L. Simonde de Sismondi. Ètudes sur l'économie politique (Kansantaloustieteen tutkielma), 1. nide, Pariisi 1837, s. 35. Toim.