Rosa Luxemburg
Venäjän sosialidemokratian osaksi on langennut sosialistisen liikkeen historiassa ennen suorittamaton tehtävä. Tehtävä on päättää mikä on paras sosialistinen taktiikka maassa, jossa absoluuttinen monarkia on yhä määräävässä asemassa. Vertailu Venäjän nykyisen tilanteen ja sen tilanteen välille, joka Saksassa vallitsi vuosina 1878-90 Bismarckin’ sosialistilakien ollessa voimassa, on sikäli virheellistä, että silloin arvioidaan venäläisiä olosuhteita poliisillisesta eikä poliittisesta näkökulmasta.
Esteet jotka sosialistiselle liikkeelle koituvat demokraattisten vapauksien puutteesta ovat suhteellisesti ottaen toissijaisia. Myös Venäjällä on joukkoliike onnistunut voittamaan absoluuttisen “perustuslain” esteet. Kansa on itse löytänyt “perustuslain” (joskin varsin ontuvan) katujen epäjärjestyksestä. Jatkamalla päättäväisesti tällä linjalla Venäjän kansa saavuttaa aikaa myöten täydellisen voiton itsevaltiudesta.
Sosialistisen toiminnan päävaikeus Venäjällä seuraa siitä tosiasiasta, että tässä maassa itsevaltius on verhonnut porvariston johtovallan. Tämä aiheuttaa sosialistisen propagandan abstraktisen luonteen kun taas välittömällä poliittisella agitaatiolla on vallankumouksellis-demokraattinen luonne. Bismarckin sosialistilait asettivat liikkeemme perustuslain rajojen ulkopuolelle pitkälle kehittyneessä porvarillisessa yhteiskunnassa, jossa luokka — antagonismit jo olivat saavuttaneet täyden kukoistuksensa parlamentaarisessa taistelussa. (Muuten juuri tässä oli Bismarckin suunnitelman järjettömyys.) Tilanne on päinvastainen Venäjällä. Ongelma on siinä miten luoda sosialidemokraattinen liike aikana, jolloin valtiovalta ei vielä välittömästi ole porvariston käsissä.
Olosuhteet vaikuttavat agitaatioon ja siihen tapaan, jolla sosialismin opit siirretään Venäjän maaperälle. Ne myös vaikuttavat aivan omalaatuisella tavalla kysymykseen organisaatiosta. Sosialidemokraattisessa liikkeessä — toisin kuin aikaisemmissa utopistisen sosialismin yrityksissä järjestö ei ole propagandan keinotekoinen tulos, vaan luokkataistelun historiallinen tuote, johon sosialidemokratia vie poliittisen tietoisuuden.
Tavanomaisissa olosuhteissa, joissa porvariston johtovalta on edeltänyt sosialistista liikettä, porvaristo itse juurruttaa työväenluokkaan poliittisen solidaarisuuden alkeet. Tällä asteella, julistaa Kommunistinen Manifesti, työläisten yhteenliittyminen ei vielä johdu heidän omasta pyrkimyksestään, vaan on porvariston yhdistymisen seuraus, “koska sen on pakko panna poliittisten tarkoitusperiensä saavuttamiseksi liikkeelle koko proletariaatti...” [1]
Venäjällä kuitenkin sosialidemokratian täytyy tietoisella puuttumisella korvata kokonainen historiallinen ajanjakso. Sen täytyy johtaa Venäjän proletaarit ulos nykyisestä “atomisoituneesta” tilasta, joka on itsevaltiuden perustana, organisaation korkeimmaksi muodoksi — tietoisesti taistelevaksi luokaksi.
Venäjän sosialistien täytyy ryhtyä rakentamaan sellaista organisaatiota ilman niitä muodollisia takeita, jotka porvarillis-demokraattinen koneisto tavallisesti tarjoaa. Heillä ei ole käytettävissään poliittista raaka — ainetta, jonka muissa maissa itse porvarillinen yhteiskunta tarjoaa. Kuten Kaikkivaltiaan Jumalan — niin sanoaksemme — heidän täytyy saada tämä organisaatio nousemaan tyhjästä.
Kuinka saada aikaan siirtyminen sosialistisen liikkeen varhaisvaiheelle tyypillisestä organisaatiosta — tavallisesti joukko vailla keskinäistä yhteyttä olevia paikallisia ryhmiä ja klubeja, joiden pääasiallinen toimintamuoto on propaganda — laajaan kansalliseen organisaatioon, joka pystyy suunnittelemaan poliittista toimintaa koko sillä laajalla alueella, jota Venäjän valtio hallitsee. Tämä on se erityinen ongelma, jota Venäjän sosialidemokratia on jonkin aikaa pohtinut.
Sentralismi oli Iskra — ryhmän teema kolmena viime vuonna toimeenpanemassaan kampanjassa. Tämä kampanja sai aikaan elokuussa 1903 kongressin, jota on sanottu Venäjän Sosialidemokraattisen Puolueen toiseksi kongressiksi, mutta joka tosiasiassa oli sen perustava kokous. [2]
Puoluekongressissa kävi selväksi että termi “sentralismi” ei täysin kata Venäjän sosialidemokratian organisaatiokysymystä. Jälleen kerran olemme oppineet, ettei sosialismin marxilaisia näkemyksiä millään alueella, ei myöskään organisaatiokysymyksissä, voida kiteyttää jäykkiin muotoihin.
Yksi askel eteenpäin, kaksi askelta taaksepäin, jonka on kirjoittanut Iskra — ryhmän huomattava johtaja Lenin, on Venäjän liikkeen ultrasentralistisen suunnan järjestelmällinen esitys. Näkemykset esitetään verrattomalla voimalla ja kirjan logiikka on häikäilemättömän sentralismin logiikkaa. Esiintuodut periaatteet ovat: Kaikkien aktiivisten vallankumouksellisten — organisoitumattomien vaikkakin vallankumouksellisten joukkojen ympäröimän mutta niistä eroavan eliitin — valikoimisen ja erillisiksi yksiköksi järjestämisen välttämättömyys.
Leninin teesi on, että puolueen keskuskomitealla on etuoikeus järjestää kaikki puolueen paikalliset elimet. Sillä on oltava oikeus nimittää kaikki toimeenpanevat elimet kaikissa paikallisissa osastoissa Genevestä Liègeen, Tomskista Irkutskiin. [3] Sillä on oltava oikeus määrätä kaikkiin niihin valmiiksi tehdyt määräykset puoluemenettelystä. Sillä tulee olla oikeus päättää ilman vetoomusoikeutta sellaisista kysymyksistä kuin paikallisten organisaatioiden hajoaminen ja perustaminen. Tällä tavoin keskuskomitea voi epävarmasti määrätä, siten kuin sille itselleen sopii, korkeimpien puolue — elinten yhtä hyvin kuin puolueen kongressinkin kokoonpanon. Keskuskomitea on oleva varsinainen aktiivinen ydin puolueessa. Kaikki muut järjestöt ovat vain työvälineitä toimeenpanossa.
Lenin näkee, että sellainen ankarasti sentralisoitu organisaatiotyyppi on vallankumouksellisen marxismin erityisperiaate. Tämän teesin tueksi hän esittää sarjan argumentteja, joita käsittelemme alempana.
Yleisesti ottaen on kiistämätöntä, että sosialidemokraattiselle liikkeelle on luontaista voimakas tendenssi kohti keskittymistä. Tämä tendenssi juontaa juurensa kapitalismin rakenteesta, joka on keskitettävä tekijä. Sosialidemokraattinen liike toimii suurissa porvarillisissa keskuksissa. Sen tehtävä on kansallisten rajojen puitteissa edustaa proletariaatin luokkaetuja ja vastustaa näiden yleisten etujen nimessä kaikkia paikallisia ja ryhmäetuja.
Siten sosialidemokratia säännönmukaisesti on vihamielinen kaikelle nurkkakuntalaisuudelle ja federalismille. Se pyrkii yhdistämään kaikki työläiset ja kaikki työläisten organisaatiot yhdeksi puolueeksi välittämättä niistä kansallisista, uskonnollisista tai ammatillisista eroista joita heidän keskuudessaan saattaa esiintyä. Sosialidemokratia hylkää tämän periaatteen ja antaa tietä federalismille ainoastaan erikoisolosuhteissa, kuten Itävalta — Unkarin keisarikunnassa. [4]
On selvää, että Venäjän sosialidemokratian ei pitäisi organisoitua monien kansallisten ryhmien federatiiviseksi yhteenliittymäksi. Siitä pitäisi tulla mieluummin yksi ainoa puolue koko keisarikuntaa varten. Aivan eri kysymys on se mikä keskittämisen aste on välttämätön yhdistyneessä, ainoassa Venäjän puolueessa ottaen huomioon ne erityisolosuhteet, joissa sen on toimittava. Kun katsomme asiaa sosialidemokratian muodollisten tehtävien — sen pätevyys taistelupuolueena — näkökulmasta, ilmenee ensiksi, että puolueen taisteluvalmius ja voima on suoraan riippuvainen mahdollisuudesta keskittää puoluetta. Mutta paljon tärkeämpiä kuin jokaiselle taistelujärjestölle ominaiset muodolliset tarpeet ovat tässä proletaarisen taistelun erityiset historialliset ehdot. Sosialidemokraattinen liike luottaa — ensimmäisenä luokkayhteiskuntien historiassa — kaikissa vaiheissaan ja koko ajan joukkojen suoraan ja itsenäiseen toimintaan sekä organisoitumiseen.
Tästä syystä sosialidemokratia luo organisaatiotyypin, joka on kokonaan erilainen kuin ne jotka olivat yleisiä varhaisimmissa sosialistisissa liikkeissä, esimerkiksi jakobiineilla tai Blanquin kannattajilla.
Lenin näyttää väheksyvän tätä tosiseikkaa kun hän esittää kirjassaan näkemyksen, — jonka mukaan vallankumouksellinen sosialidemokraatti ei ole mitään muuta kuin “jakobiini joka on erottamattomasti kytketty luokkatietoisen proletariaatin järjestöönsä Leninillä sosialidemokratian ja blanquismin ero on supistettu havaintoon, että kourallisen salaliittolaisia sijasta meillä on luokkatietoinen proletariaatti. Hän unohtaa että tästä erosta seuraa organisaatiokäsitteidemme täydellinen uudelleen arviointi ja näin muodoin kokonaan toisenlainen sisältö sentralismin käsitteelle sekä aivan uusi näkemys järjestön ja taistelun molemminpuolisesta suhteesta.
Blanquismi ei perustunut työläisjoukkojen välittämään luokkatoimintaan ja siksi se ei myöskään tarvinnut joukkojärjestöä. Kansan odotetaan esittävän osansa vain vallankumoushetkellä. Valmistautuminen vallankumoukseen koskettaa vain pientä ryhmää vallankumouksellisia, jotka ovat aseistautuneita kaappausta varten. Todella, jotta vallankumouksellisen salaliiton menestys turvattaisiin, pidettiin viisaana pitää joukot jyrkästi erossa salaliittolaisista. Blanquistit saattoivat kuvitella sellaista suhdetta ainoastaan sen vuoksi, että heidän organisaationsa salaliittolaistoiminnan ja kansanjoukkojen jokapäiväisen taistelun välillä ei ollut mitään sisäistä yhteyttä.
Blanquistien taktiikalla ja konkreettisilla tehtävillä oli vähän yhteyttä perustavan luokkataistelun kanssa. Ne olivat vapaasti improvisoidut. Ne voitiin sen takia päättää ennakolta valmiiksi tehdyn suunnitelman muodossa. Tämän seurauksena organisaation tavalliset jäsenet tulivat yksinkertaisesti toimeenpanijoiksi, jotka toteuttavat etukäteen ja ulkopuolella heidän erityisen toimintakentän lukkoonlyödyt määräykset. He tulivat keskuskomitean välineiksi. Tässä meillä on salaliittolaisen sentralismin toinen erikoispiirre: puolue — elinten ehdoton ja sokea alistaminen keskuksen tahdon alaiseksi sekä keskuksen auktoriteetin laajentaminen organisaation äärimmille rajoille saakka.
Kuitenkin sosialidemokraattinen toiminta tapahtuu kokonaan erilaisissa olosuhteissa.
Historiallisesti tämä toiminta nousee perustavasta luokkataistelusta. Se leviää ja kehittyy seuraavien dialektisten ristiriitojen mukaan. Proletaarinen armeija muotoutuu ja tulee tietoiseksi päämääristään vasta itse taistelun kuluessa. Puolueorganisaation toiminta, proletariaatin taistelun päämäärätietoisuuden kasvu ja itse taistelu eivät ole erillisiä, toisistaan ajallisesti ja mekaanisesti erottuvia asioita. Ne ovat ainoastaan saman prosessin eri puolia. Lukuun ottamatta taistelun yleisiä periaatteita ei sosialidemokratian piirissä ole olemassa yksityiskohtaisia taktiikkakokoelmia, joita joku keskuskomitea voi opettaa puolueen jäsenille samalla tavoin kuin sotajoukkoja opetetaan harjoitusleirillä. Lisäksi sosialidemokratian vaikutusalue vaihtelee taistelun nousuissa ja laskuissa joiden mukana organisaatio luodaan ja se kasvaa.
Tästä syystä ei sosialidemokraattinen sentralismi voi perustua puolueen jäsenten mekaaniseen alistamiseen ja sokeaan tottelevaisuuteen johtavaan puoluekeskukseen nähden. Tämän vuoksi sosialidemokraattinen liike ei voi sallia ilmatiiviin väliseinän pystyttämistä jo puolueessa olevan proletariaatin luokkatietoisen ydinjoukon ja sen välittömän ympäristön, puolueeseen kuulumattomien proletariaatin osien välille.
Leninin sentralismi perustuu täsmällisesti kahdelle periaatteelle: 1. Kaikkien puolue — elinten sokea alistaminen pienimpiä yksityiskohtia myöten puoluekeskukselle, joka yksin ajattelee, ohjaa ja päättää kaikkien puolesta. 2. Puolueen järjestäytyneen ytimen jyrkkä erottaminen yhteiskunnallis — vallankumouksellisesta ympäristöstään.
Tällainen sentralismi merkitsee blanquismin organisaatioperiaatteitten mekaanista siirtämistä työväenluokan sosialidemokraattiseen joukkoliikkeeseen.
Tosiasia on se, että sosialidemokratia ei ole kytketty proletariaatin järjestöön. Se on proletariaatin omaa liikettä. Tämän vuoksi sosialidemokraattinen sentralismi eroaa olennaisesti blanquilaisesta sentralismista. Se voi olla vain työväenluokan luokkatietoisimpia, militanteimpia ja edistyneimpiä sektoreita edustavien ryhmien ja yksilöiden yhteenkiteytynyttä tahtoa. Se on niin sanoaksemme proletariaatin edistyneimpien sektoreiden “itsesentralismia”. Se on enemmistön valtaa omassa puolueessaan.
Sosialidemokraattisen sentralismin ehdottoman välttämättömät edellytykset ovat: Poliittisessa taistelussa koulutettujen työläisten suuri määrä; työläisten mahdollisuus kehittää omaa poliittista toimintaansa suoranaisesti vaikuttaen julkiseen elämään, puoluelehdistössä, julkisissa puoluekokouksissa jne.
Nämä edellytykset eivät vielä ole täysin muotoutuneet Venäjällä. Ensimmäinen luokkaeduistaan tietoinen, poliittisessa toiminnassa itsensä johtamiseen kykenevä proletaarinen etujoukko on vasta puhkeamassa esiin Venäjällä. Sosialistisen agitaation ja organisaation kaikki ponnistukseton suunnattava sellaisen etujoukon synnyn jouduttamiseen. Toinen edellytys voi olla vain poliittinen vapaus.
Sitäkin yllättävämmältä tuntuu Leninin päinvastainen luottamus. Hän on vakuuttunut, että kaikki edellytykset voimakkaalle ja äärimmilleen sentralisoidulle puolueelle ovat jo olemassa Venäjällä. Hän julistaa, että “ei proletaarisilta, vaan eräiltä intelligenteiltä puuttuu puolueessamme itsekasvatusta järjestäytyneisyyden ja kurin hengessä.” [6] Hän ylistää tehtaan kouluttavaa vaikutusta. Tehdas, hän sanoo, totuttaa proletariaatin “kurin ja järjestäytyneisyyteen” [7].
Kaiken tämän sanoessaan Lenin näyttää osoittavan jälleen, että hänen käsityksensä sosialistisesta organisaatiosta on varsin mekanistinen. Kuria joka Leninillä on mielessä ei juurruta työväenluokkaan vain tehdas, vaan myös kasarmi ja nykyaikainen byrokratismi — keskittyneen porvarillisen valtion koko mekanismi.
Käytämme sanoja väärin ja harjoitamme itsepetosta kun jätämme saman termin — kurin — niin vastakkaisiin asioihin kuin yhtäältä ajattelun ja tahdon puuttumiseen automaattisesti toimivista käsistä ja jaloista sekä toisaalta ihmisten muodostaman elimen tietoisten poliittisten toimintojen spontaaniin koordinaatioon. Mitä yhteistä on alistetun luokan sokealla kuuliaisuudella sekä vapautuksensa puolesta taistelevan luokan järjestäytyneellä kapinalla?
Sosialidemokratian itsekuri ei ole pelkästään porvarillisten hallitsijoitten taktiikan siirtämistä sosialidemokraattiselle komitealle. Työväenluokka ei saavuta uutta, vapaasti omaksuttua sosialidemokraattista itsekuria sen seurauksena, että kapitalistinen valtio pakottaa sen kurinalaiseksi, vaan perin pohjin ja juuria myöten hävittämällä orjamainen kurihenki.
Sentralismi sosialidemokraattisessa mielessä ei ole ehdottomuus, joka on sovitettavissa työväenliikkeen mille tahansa kehitysasteelle. Se on tendenssi, jonka toteutuminen on verrannollinen työläisjoukkojen taistelujensa kuluessa saavuttamaan kehitystasoon ja niiden hankkimaan poliittiseen harjoitukseen. Tosin voi vaikuttaa mitä suurimmassa määrin häiritsevältä, ettei tärkeimpiä edellytyksiä sentralismin toteuttamiseen Venäjän liikkeessä ole riittävästi.
On nurinkurista ajatella, että on mahdollista asettaa “väliaikaisesti” keskuskomitean (joka toimii jollain lailla “äänettömänä valtuusmiehenä”) ehdoton valta vielä toteutettavissa olemattoman tietoisten työläisten enemmistön vallan sijaan puolueessa sekä tällä tavoin korvata työläisjoukkojen avoin puolue — elimiin kohdistuva valvonta keskuskomitean päinvastaisella vallankumoukselliseen proletariaattiin kohdistuvalla valvonnalla.
Venäjän työväenliikkeen oma historia osoittaa sellaisen sentralismin epäilyttävän arvon. Kaikkivaltias keskus, jolla olisi, kuten Lenin haluaisi, rajoittamaton valvonta — ja väliintulovalta, olisi järjestön mikäli sen auktoriteettia sovellettaisiin vain teknisiin kysymyksiin, sellaisiin kuin varojen hallinta, tehtävien jako propagandistien ja agitaattorien keskuudessa, painetun aineiston siirto ja jakelu. Näin suurella vallalla varustetun elimen poliittinen tarkoitus on ymmärrettävissä vain jos tätä valtaa käytetään yhteisen toimintasuunnitelman laatimiseen ja jos keskuselin ottaa aloitteen laajassa vallankumouksellisessa toiminnassa.
Mutta mikä on ollut Venäjän sosialistisen liikkeen kokemus tähän saakka? Kymmenen viime vuodenaikana tärkeimmät ja hedelmällisimmät muutokset sen taktiikassa eivät ole olleet muutamien johtajien ja vielä vähemmän jonkin keskusorganisaation keksintöjä. Ne ovat aina olleet käymistilassa olleen liikkeen spontaaneja tuloksia. Näin oli laita Venäjän proletaarisen liikkeen ensimmäisellä asteella, joka alkoi Pietarin spontaanilla yleislakolla v. 1896; tämä oli tapahtuma, joka merkitsi Venäjän työtätekevän kansan taloudellisen taistelun aikakauden alkua. Näin oli laita yhtä lailla toisena ajanjaksona, joka alkoi Pietarin opiskelijoiden spontaaneilla katumielenosoituksilla maaliskuussa 1901. Rostovin yleislakko v. 1903, joka merkitsi seuraavaa suurta taktista käännettä Venäjän proletaarisessa liikkeessä, oli myös spontaani toimi. “Kaikki itsensä toimesta”; lakko laajeni poliittisiksi mielenosoituksiksi, katuagitaatioksi ja suuriksi ulkoilmakokouksiksi, joista rohkeimmatkaan ryntäilijät eivät olisi voineet uneksia joitakin vuosia aikaisemmin.
Kaikissa näissä tapauksissa oli alussa “teko”. Sosialidemokraattisten organisaatioiden aloitteilla ja tietoisella johtajuudella oli tässä kehityksessä erittäin vähäinen rooli. On totta, että nämä organisaatiot eivät olleet erityisesti valmistautuneet sellaisiin tapahtumiin. Tällä tosiasialla ei kuitenkaan voida selittää vallankumouksellisten esittämää vähäistä osaa. Myöskään sitä ei voida selittää kaikkivaltiaan keskitetyn puoluekoneiston — samanlaisen kuin Lenin haluaa — olemassa olottomuudella. Sellaisen ohjaavat keskuksen olemassaolo olisi mahdollisesti lisännyt epäjärjestystä paikalliskomiteoissa korostamalla eroa joukkojen innokkaan hyökkäyksen ja sosialidemokratian varovaisen aseman välillä. Sama ilmiö — puolueen keskuselinten aloitteiden merkityksetön osuus ajankohtaisen taktiikan kehittelemisessä — voidaan tänään havaita Saksassa ja muissa maissa. Sosialidemokratian taktiikkaa ei ylipäänsä voida “keksiä”. Se on tulos jatkuvasta sarjasta suuria luovia toimenpiteitä itseään koettelevassa, usein alkeellisessakin luokkataistelussa.
Tietoisuutta edeltää tiedostamattomuus. Historiallisen prosessin logiikka on ennen historialliseen prosessiin osallistuvien ihmisten subjektiivista logiikkaa. Sosialidemokraattisella johdolla on luontaisesti konservatiivinen rooli. Kokemus osoittaa, että joka kerta kun työväenliike voittaa uutta alaa, nuo elimet muuttavat sen eräänlaiseksi etulinnakkeeksi, joka pysäyttää etenemisen laajemmalle.
Saksan sosialidemokratian nykyinen taktiikka on saavuttanut yleistä arvostusta, koska se on samalla taipuisaa että tiukkaa. Tämä on merkki puolueen hienosta mukautumisesta — jokapäiväisen toiminnan pikkupiirteitä myöten — parlamentaarisen hallinnon olosuhteisiin. Puolue on tutkinut kaikki tämän maaperän voimavarat. Se tietää kuinka käyttää niitä periaatteita muuttamatta.
Kuitenkin itse tämän mukautumisen täydellisyys on jo sulkemassa laajemmat näköalat puolueeltamme. Puolueessa on suuntaus, joka pitää parlamentaarista taktiikkaa muuttumattomana ja sosialidemokraattisen taistelun taktiikkana ylipäänsä. Kieltäydytään esimerkiksi ottamasta huomioon mahdollisuutta (jonka on esittänyt Parvus) muuttaa taktiikkaa siinä tapauksessa että yleinen äänioikeus Saksassa poistetaan; tämä on mahdollisuus jota Saksan sosialidemokratian johtajat eivät pidä kokonaan epätodennäköisenä.
Tällainen kankeus johtuu suurelta osin siitä, että on hyvin hankalaa määritellä abstraktien hypoteesien tyhjiössä vielä olemassa olemattoman poliittisten tilanteitten muotoja ja linjoja. Selvästikään ei sosialidemokratialle ole tärkeää valmistella ohjeitten kokonaisuutta valmiiksi tulevaisuuden politiikkaa varten, vaan puolueessa on pidettävä yllä oikeaa historiallista arviointia kulloinkin vallitsevien taistelumuutosten suhteen sekä tunnettava elävästi taistelun vallitsevan vaiheen suhteellisuus ja vallankumouksellisen jännityksen väistämätön lisääntyminen kun lähestytään luokkataistelun lopullista päämäärää.
Luovuttamalla — kuten Lenin vaatii — kielteisluontoisen ehdottoman vallan puolueen huippuelimelle vahvistamme vaarallisesti konservatismia, joka on luontaista sellaiselle elimelle. Jos sosialistisen puolueen taktiikka ei ole keskuskomitean vaan koko puolueen tai vielä paremmin koko työväenliikkeen luomus, on selvää, että puolueen. osastot ja piirit tarvitsevat toimintavapautta joka yksin sallii niiden käyttää hyväkseen tilanteen kaikkia voimavaroja. Leninin hahmottama ultrasentralismi ilmaisee yövahdin steriiliä henkeä. Se ei ole myönteistä ja luovaa henkeä. Leninin tarkoitus ei ole niinkään saada puolueen toimintaa hedelmälliseksi kuin valvoa puoluetta, kaventaa liikettä mieluummin kuin kehittää sitä, sitoa mieluummin kuin yhtenäistää sitä. Nykyisessä tilanteessa sellainen kokemus näyttää olevan kaksinkertaisesti uskallettu Venäjän sosialidemokratialle. Liike on tsarismia vastaan käytävän ratkaisevan taistelun kynnyksellä. Se on astumaisillaan tai on jo astunut lisääntyneen luovan aktiivisuuden aikakauteen, jonka kuluessa se laajentaa (kuten tavallista vallankumouksellisena aikakautena) vaikutusaluettaan ja etenee spontaanisti hyppäyksin ja harppauksin. Puolueen aloitteellisuuden sitominen tällä hetkellä, sen ympäröiminen piikkilankaverkostolla, merkitsee sen jättämistä kyvyttömäksi suorittamaan hetken valtavia tehtäviä.
Esittämämme sosialidemokraattisen sentralismin yleiset ideat eivät sellaisenaan ole riittäviä muotoiltaessa Venäjän puolueelle soveltuvaa organisaatiorakenteen suunnitelmaa. Viime kädessä tällainen sääntö voidaan määritellä ainoastaan olosuhteissa, joissa organisaation toiminta annettuna ajanjaksona tapahtuu. Tämän hetken kysymys Venäjällä on se miten saada laaja proletaarinen organisaatio liikkeeseen. Mikään rakennemalli ei voi olla erehtymätön. Sen täytyy kestää käytännön elämän tulikoe.
Mutta katsomme oikeutetuksi johtaa sosialidemokratian organisaation luonnetta koskevasta yleisestä käsityksestämme sen, että organisaatiomalli edellyttää — erityisesti joukkopuolueen alkuvaiheessa — liikkeen koordinaatiota ja yhdistämistä eikä sen jyrkkää alistamista sosialidemokraattiselle sentralismille. Jos puolueella on hallussaan poliittisen joustavuuden lahja, jota täydentää peräänantamaton uskollisuus periaatteille ja yhtenäisyyden tavoitteelle, voimme olla vakuuttuneita siitä, että pelkkä käytäntö itse korjaa kaikki puolueen organisaation epäkohdat. Meille on jäsenten mukana organisaatioon tuleva elävä henki se, joka ratkaisee tämän tai tuon organisaatiomuodon arvon, ei kirjain.
Tähän saakka olemme käsitelleet sentralismin ongelmaa sosialidemokratian yleisten periaatteitten näkökulmasta sekä jossain määrin myös Venäjän erityisten olosuhteiden valossa. Kuitenkaan yövartijamainen ultrasentralismi, jota Lenin ja hänen ystävänsä kannattavat, ei ole satunnainen erehdysten tulos. Se liittyy opportunismia vastustamiseen, minkä vastustamisen Lenin on vienyt organisaation pienimpäänkin yksityiskohtaan.
On tärkeää, sanoo Lenin, takoa “terävämpi tai tylsempi ase opportunismia vastaan” [8] Hän uskoo, että opportunismi on seurausta intellektuelleille ominaisesta taipumuksesta desentraalisaatioon ja epäjärjestykseen, heidän vastenmielisyydestään tiukkaa kuria ja “byrokratiaa” kohtaan, joka kuitenkin on välttämätöntä puolueen toiminnan kannalta. Lenin sanoo, että intellektuellit pysyvät individualisteina ja taipuvat anarkismiin jopa senkin jälkeen kun he ovat liittyneet sosialistiseen liikkeeseen. Hänen mukaansa vain intellektuellien keskuudessa voimme huomata vastenmielisyyttä keskuskomitean ehdotonta auktoriteettia kohtaan. Oikea proletariaatti, Lenin esittää, tuntee luokkavaistonsa takia eräänlaista kiihkeää mielihyvää jättäessään itsensä lujan johdon tiukkaan otteeseen ja armottomaan kuriin. “Byrokratismi versus demokratismi”, kirjoittaa Lenin, “se onkin vallankumouksellisen sosialidemokratian organisaatioperiaate sosialidemokratian opportunistiseen organisaatioperiaatteeseen nähden.” [9]
Hän julistaa, että samanlainen konflikti sentralistisen ja autonomistisen suunnan välillä tapahtuu kaikissa maissa, joissa reformismi ja vallankumouksellinen sosialismi kohtaavat toisensa. Hän viittaa erityisesti äskeiseen väittelyyn Saksan Sos.dem. Puolueessa. Tämä väittely koski vaalipiirin autonomian kysymystä. Tästäkin syystä Leninin rinnastusten tarkastelu ei ole vailla mielenkiintoa. Ensinnäkin on mainittava, että proletaarien kasvaneiden kykyjen ylistäminen sosialistisen organisaation suhteen ja yleinen epäluulo intellektuelleja kohtaan sellaisenaan eivät välttämättä ole merkkejä “vallankumouksellisesta marxilaisesta” mielenlaadusta. On hyvin helppoa osoittaa, että tällaiset argumentit ovat sukua opportunististen näkemysten kanssa.
Puhtaasti proletaaristen elementtien ja ei — proletaaristen intellektuellien välisen antagonismin työväenliikkeessä ovat nostaneet ideologisena kysymyksenä esiin seuraavat virtaukset: ranskalaisten syndikalistien puolianarkismi, jonka tunnussana on “varokaa poliitikkoja!”; englantilainen tradeunioismi, joka on täynnä epäluottamusta “sosialistisia haaveilijoita” kohtaan; ja — mikäli informaatiomme on oikeata — “puhdas ekonomismi”, jota jokin aika sitten edusti Venäjän Sosialidemokratian piirissä Rabochaya Mysl (“Työajattelu”), joka painettiin salaa Pietarissa.
Useimmissa Länsi — Euroopan sosialistisissa puolueissa on epäilemättä yhteys opportunismin ja “intellektuellien” välillä. yhtä hyvin kuin opportunismin ja työväenliikkeessä vaikuttavien desentralisoimis — suuntausten välillä.
Mutta mikään ei ole suuremmassa ristiriidassa marxilaisen ajattelun historiallis-dialektisen metodin kanssa kuin yhteiskunnallisten ilmiöiden erottaminen niiden historiallisesta maaperästä ja niiden esittäminen abstrakteina muotoiluina, joilla on ehdoton, yleinen käyttö.
Abstraktisti järkeillen voimme sanoa, että “intellektuelli”, yhteiskunnallinen elementti, joka on irronnut porvaristosta ja on näin ollen vieras proletariaatille, ei tule sosialistiseen liikkeeseen sopusoinnussa omien luokkatunteidensa kanssa vaan voittamalla ne. Hän tulee ideologian kautta ja tästä syystä hän on taipuvaisempi opportunistisiin syrjähyppyihin kuin proletaari. Viimeksi mainitun, sanomme, voidaan odottaa pysyvän varmemmalla vallankumouksellisella linjalla välittömän luokkavaistonsa tukemana niin kauan kuin hän ei poistu alkuperäisestä ympäristöstään, työläisjoukkojen keskuudesta. Mutta se konkreettinen muoto, jonka tämä intellektuellin taipumus opportunismiin saa, ja ennen kaikkea tapa, jolla tämä tendenssi ilmaisee itsensä organisaatiokysymyksissä, riippuu kaikkina aikoina annetusta yhteiskunnallisesta ympäristöstä. Porvarillinen parlamentarismi on Leninin Saksan, Ranskan ja Italian sosialistisissa liikkeissä havaitsemien ilmiöiden varma yhteiskunnallinen perusta. Tämä parlamentarismi on kaikkien lännen sosialidemokratian piirissä olemassa olevien opportunistien tendenssien kasvualusta.
Sellainen parlamentarismi, joka meillä nyt on Ranskassa, Italiassa ja Saksassa luo maaperää sellaisille nykyisen opportunismin ilmauksille kuin yhteiskunnallisten uudistusten yliarvostamiselle, luokka — ja puolueyhteistyölle, toivolle rauhanomaisesta kehityksestä kohti sosialismia jne. Se tekee näin asettamalla parlamentaarikkojen ominaisuudessa toimivat intellektuellit proletariaatin yläpuolelle ja erottamalla intellektuellit proletaareista itse sosialistisen puolueen sisällä. Työväenliikkeen kasvaessa parlamentarismi tulee poliittisten karrieristien ponnahduslaudaksi. Tästä johtuu miksi niin paljon kunnianhimoisia epäonnistuneita kerääntyy porvaristosta sosialististen puolueitten lippujen alle. Toinen nykyisen opportunismin lähde on suurten sosialidemokraattisten organisaatioiden varteenotettava omaisuus ja vaikutusvalta. Puolue toimii vallituksena, joka suojelee luokkaliikettä poikkeamilta porvarillisen parlamentarismin suuntaan. Voittaessaan nämä suuntaukset tuhoaisivat vallituksen. Niiden täytyisi hajottaa proletariaatin aktiivinen ja luokkatietoinen sektori muodottomaksi “valitsijakunnaksi”.
Tällä tavoin “autonomistiset” ja desentralistiset tendenssit nousevat sosialidemokraattisissa puolueissamme. Huomaamme, että nämä tendenssit sopivat yhteen tiettyjen poliittisten tavoitteitten kanssa. Niitä ei voida selittää, kuten Lenin yrittää tehdä, viittaamalla intellektuellin psykologisiin piirteisiin, hänen oletettuun luontaisesti häilyvään luonteenlaatuunsa. Ne voidaan selittää ainoastaan ottamalla huomioon porvarillisen parlamentaarikon tarpeet so. opportunistisella politiikalla.
Tilanne on aivan erilainen tsaristisella Venäjällä. Opportunismi ei Venäjän työväenliikkeessä ole — yleisesti ottaen — sosialidemokratian voiman kasvun tai porvariston hajoamistilan sivutuote. Se on Venäjän yhteiskunnan takapajuisen poliittisen tilan tuote. Venäläinen älymystö, josta intellektuellit sosialismin puolelle Venäjällä värvätään on luokkaluonteeltaan paljon epämääräisempi se on suuremmassa määrin luokastaan suistunutta kuin Länsi — Euroopassa. Kun tähän lisätään Venäjän proletariaatin kypsymättömyys, olosuhteet ovatkin sellaiset, että ne antavat pelitilaa teoreettiselle hapuilulle, joka lähtee aina työväenliikkeen poliittisen puolen täydellisestä kieltämisestä ja ulottuu aina täydelliseen uskoon eristettyjen terroritekojen tehokkuudesta tai jopa uinahtamiseen poliittisesti liberalismin tai “filosofisesti” kantilaisen idealismin rämeikköihin.
Kuitenkaan intellektuelli Venäjän sosialidemokraattisessa liikkeessä voi tuskin viehättyä mistään epäorganisoitumisesta. Se on vastoin Venäjän intellektuaalisen ilmapiirin yleistä luonnetta. Venäjällä ei ole mitään porvarillista parlamenttia, joka suosisi tätä tendenssiä.
Läntinen intellektuelli, joka tällä hetkellä harjoittaa “egon (minä) kulttia” ja värittää jopa sosialistiset kaipauksensa aristokraattisella moraalilla, ei edusta porvarillista intelligentsiaa “yleensä”. Hän edustaa yhteiskunnallisen kehityksen tiettyä astetta. Hän on porvarillisen rappion tuote.
Toisaalta sosialistiseen liikkeeseen liittyneen venäläisen intellektuellin utopistiset ja opportunistiset unelmat ovat taipuvaisia ruokkimaan itseään teoreettisilla muotoiluilla, joissa “ego” ei ole ylistetty, vaan nöyryytetty ja joissa itsekieltämyksen ja sovituksen moraali ori määräävänä periaatteena.
Vuoden 1875 narodnikit kehottivat Venäjän intelligentsiaa hukuttamaan itsensä talonpoikaisjoukkoihin. Tolstoin ylisivistyneet seuraajat puhuvat tänään paosta “yksinkertaisen kansan” elämään. Samalla tavoin “puhtaan ekonomismin” edustajat Venäjän sos.dem. puolueessa haluavat meidän kumartavan työn “känsäisen käden” edessä. Jos sen sijaan että soveltaisimme mekaanisesti Venäjälle Länsi — Euroopassa kehiteltyjä muotoiluja lähestyisimme organisaatiokysymystä Venäjän erityisolosuhteiden näkökulmasta, päätyisimme aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin.
Kun opportunismi liitetään nimenomaan johonkin tiettyyn organisaatiomuotoon, so. desentralismiin, kadotetaan näkyvistä opportunismin olemus.
Organisaatio — kuten muissakin kysymyksissä opportunismi tuntee vain yhden periaatteen: periaatteen hylkäämisen. Opportunismi valitsee toimintatapansa päämääränä sopeutua käsillä oleviin olosuhteisiin edellyttäen että nämä tavat näyttävät johtavan kohti näkyvissä olevia tarkoitusperiä. Jos Leninin tavoin määrittelemme opportunismin tendenssiksi, joka halvaannuttaa työväenluokan itsenäisen vallankumouksellisen liikkeen ja muuttaa sen kunnianhimoisten porvarillisten intellektuellien välikappaleeksi, meidän täytyy myös huomata, että työväenliikkeen alkuvaiheessa tämä on helpommin saavutettavissa tiukan keskityksen eikä niinkään hajakeskityksen tuloksena. Äärimmäisen keskittämisen avulla nuori ja kouliutumaton proletariaatti voidaan täydellisimmin alistaa keskuskomitean henkilökunnan muodostaville intellektuellijohtajille.
Myös Saksassa kahden vastakkaisen organisaatiotyypin kannattajat olivat vastakkain sosialidemokraattisen liikkeen alkuvaiheessa sekä ennen kuin tietoisen proletariaatin tiivis ydin oli noussut esiin ja ennen kuin taktiikka pohjautui kokemukseen. Allgemeine Deutsche Arbeiterverein (Saksan Yleinen Työväenliitto), jonka Lassalle perusti, kannatti äärimmäistä sentralismia. Autonomismin periaatetta kannatti puolue, joka organisoitiin Eisenachin kongressissa W. Liebknechtin ja A. Bebelin yhteistyönä.
Eisenachilaisten taktiikka oli varsin sekavaa. Kuitenkin heidän panoksensa saksalaisten joukkojen luokkatietoisuuden heräämisessä oli hyvin paljon suurempi kuin lassallelaisten. Hyvin varhain työläisillä oli ratkaiseva osa tässä Puolueessa (mitä osoitti maakuntien lukuisat työläisten julkaisut) ja liikkeen piiri laajeni nopeasti. Samaan aikaan lassallelaiset huolimatta kaikista kokemuksistaan “diktaattoreiden” kanssa johtivat uskollisensa yhä surullisempiin kokemuksiin.
Yleisesti ottaen opportunistiset intellektuellit pitävät Parempana juuri tiukkaa ja despoottista sentralismia aikana jolloin vallankumouksellisilta elementeiltä työläisten keskuudessa vielä puuttuu kiinnevoimaa ja liike haparoi tietään, kuten nyt on laita Venäjällä. Myöhemmässä vaiheessa, parlamentaarisen hallinnon oloissa ja vahvan työväenpuolueen ollessa kyseessä, intellektuellien opportunistiset tendenssit ilmaisevat itsensä taipumuksena kohti “desentralisaatiota”.
Jos omaksumme Leninin omakseen julistaman näkökulman ja pelkäämme intellektuelleja proletaarisessa liikkeessä, ei ole suurempaa varaa Venäjän puolueelle kuin hänen oma organisaatiosuunnitelma. Mikään ei varmemmin johda nuorta työväenliikettä vallannälkäisten akateemikkojen alaiseksi kuin tämä byrokraattinen pakkopaita, joka alistaa taistelevan työväestön jonkin “komitean” taivuteltavaksi työvälineeksi. Toisaalta ei ole mitään tehokkaampaa takuuta opportunistisia vehkeilyjä ja henkilökohtaisia eduntavoittelua vastaan kuin proletariaatin itsenäinen vallankumouksellinen toiminta, jonka seurauksena työläiset saavuttavat poliittisen vastuunalaisuuden ja itseluottamuksen.
Siitä, minkä Lenin tänään näkee vain haamuna voi tulla huomenna todellisuutta.
Älkäämme unohtako, että se vallankumous, jonka aattoa me elämme Venäjällä on porvarillinen eikä sosialistinen vallankumous. Tämä muuttaa radikaalisti sosialidemokraattisen taistelun olosuhteet. Sosialidemokratia on tällä hetkellä Venäjän proletariaatin — ainoa opas. Mutta vallankumouksen jälkeisenä päivänä näemme porvariston ja erityisesti porvarillisen intelligentsian pyrkivän käyttämään joukkoja astinlautana heidän johtovaltaansa.
Porvarillisten kansankiihottajien peliä helpotetaan jos nykyisessä vaiheessa spontaani toiminta, aloitteellisuus ja työväenluokan edistyneen sektorin poliittinen ymmärtämys estetään niiden kehitysvaiheessa ja supistetaan autoritaarisen keskuskomitean suojelualueeksi.
Mutta ennen kaikkea on virheellinen se koko perusajatus, joka on ehdottoman sentralismin ajatuksen taustalla, nimittäin ajatus että tie opportunismiin voitaisiin estää puolueen rakennetta koskevilla säännöillä.
Saatuaan vaikutteita Ranskan, Italian, ja Saksan sosialististen puolueitten äskeisistä tapahtumista Venäjän sosialidemokraatit ovat taipuvaisia pitämään opportunismia vieraana aineksena, jonka porvarillisen demokratian edustajat tuovat työväenliikkeeseen. Vaikka näin olisikin, niin mitkään puolueen sääntöjen asettamat rangaistukset eivät voisi pysäyttää tätä tunkeutumista. Ei — proletaarien tulva proletariaatin puolueeseen johtuu syvällisistä yhteiskunnallisista syistä, kuten pikkuporvariston taloudellisesta tuhoutumisesta, porvarillisen liberalismin vararikosta ja porvarillisen demokratian rappiosta. On naivia toivoa tämän virran pysäyttämistä tällaisilla tai tuollaisilla pykälillä säännöissä.
Sääntökäsikirja voi hallita pienen lahkon tai yksityisen piirin elämää. Historiallinen virtaus ohittaa kuitenkin taidokkaimminkin muotoillun sääntöjen pykälän silmukan. Lisäksi ei ole totta, että torjumalla elementit, joita porvarillisen yhteiskunnan mätäneminen sysää kohti sosialistista liikettä, puolustettaisiin työväenluokan etuja. Sosialidemokratia on aina väittänyt, että se ei edusta ainoastaan proletariaatin luokkaetuja, vaan myös koko nykyisen yhteiskunnan edistyksellistä pyrkimystä. Se edustaa kaikkien porvariston johtovallan sortamien etuja. Tätä ei pidä ymmärtää ainoastaan siinä merkityksessä että kaikki nämä edut ihanteellisesti sisältyvät sosialistiseen ohjelmaan. Historiallinen kehitys muuttaa tehdyt esitykset todellisuudeksi. Poliittisena puolueena sosialidemokratia muodostuu kaikkien yhteiskuntamme tyytymättömien elementtien ja siten koko kansan turvapaikaksi vastakohtana kapitalistiherrojen pienen pienelle vähemmistölle.
Mutta sosialistien tulee aina tietää kuinka alistaa tämän kirjavan kokoonpanon ahdistus, kauna ja toivo työväenluokan korkeimmalle päämäärälle. Sosialidemokratian tulee yhdistää ei — proletaaristen protestoijien temmellys proletariaatin vallankumoukselliseen toimintaan olemassaolevaa yhteiskuntaa vastaan. Sen täytyy sulattaa siihen liittyvät elementit.
Tämä on mahdollista vain jos sosialidemokratiaan jo sisältyy voimakas, poliittisesti kouliintunut luokkatietoinen proletaarinen ydin, joka kykenee, kuten tähän saakka Saksassa, työntämään omalle tielleen luokastaan pudonneet ja pikkuporvarilliset elementit, jotka liittyvät puolueeseen. Tässä tapauksessa suurempi tiukkuus sentralismin periaatteen käyttämisessä ja ankarampi kuri, joka erityisesti muotoillaan puolueen ohjesäännössä, saattaa olla tehokas suoja opportunistista vaaraa vastaan. Tällä tavoin vallankumouksellinen sosialistinen liike Ranskassa suojasi itsensä jaurèsilaista sekaannusta vastaan. Saksan sos.dem. puolueen sääntöjen muutos tähän suuntaan olisi hyvin sopiva toimenpide.
Mutta edes täällä emme voi ajatella puolueen sääntöjä aseeksi joka jollain tavoin olisi itseriittoinen. Se voi enimmillään olla pakotusväline, jolla proletaarisen enemmistön tahto toteutetaan puolueessa. Jos tätä enemmistöä ei ole, eivät tiukimmatkaan pykälät paperilla voi sitä korvata.
Kuitenkin porvarillisten elementtien tulva puolueeseen ei suinkaan ole sosialidemokratian piirissä päätään nostavien opportunististen suuntien ainoa syy, kaukana siitä. Toinen syy on itse sosialidemokraattisen taistelun luonteessa, ja sen sisäisissä ristiriidoissa. Proletariaatin kansainvälinen liike kohti sen täydellistä vapautumista on eräässä mielessä omalaatuinen prosessi. Ensimmäistä kertaa sivistyksen historiassa kansa ilmaisee tahtonsa tietoisesti ja vastakkaisena kaikille hallitseville luokille. Mutta tämä tahto voidaan tyydyttää vain olemassaolevan järjestelmän rajojen ulkopuolella.
Mutta toisaalta joukot voivat saavuttaa tämän tahdon ja lujittaa sitä vain olemassaolevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan käytävän jokapäiväisen taistelun kuluessa — so. kapitalistisen järjestelmän rajoissa.
Toisaalta meillä on joukot; toisaalta olemassaolevan järjestelmän ylittävä historiallinen tavoite. Toisaalta meillä on jokapäiväinen taistelu; toisaalta yhteiskunnallinen vallankumous. Sellaisia ovat dialektisen ristiriidan termit, ristiriidan, jonka läpi sosialidemokraattinen liike tekee tiensä. Tästä seuraa, että tämän liikkeen on työskenneltävä eteenpäin sitä koko ajan uhkaavan kahden vaaran välillä. Toinen on vaara pudota takaisin lahkon asemaan; toinen tulla porvarilliseksi reformiliikkeeksi. Toisaalla on joukkoluonteen toisaalla tavoitteen hylkääminen. Tästä johtuu se miksi on harhaanjohtavaa ja historiallisen kokemuksen vastaista lyödä lukkoon yhdellä kerralla ainiaaksi vallankumouksellisen sosialidemokraattisen taktiikan suunta muodollisten keinojen avulla, keinojen, joiden odotetaan suojaavan työväenliikettä kaikkia opportunistisia syrjähyppyjä vastaan.
Tosin marxilainen teoria tarjoaa meille tuhoavia aseita, joiden avulla pystymme tunnistamaan opportunismin tyypilliset ilmenemismuodot ja taistelemaan niitä vastaan. Mutta sosialistinen liike on joukkoliikettä. Sen vaarat eivät ole yksilöiden ja ryhmien petollisissa vehkeilyissä. Ne nousevat väistämättömistä yhteiskunnallisista olosuhteista. Me emme voi suojata itseämme edeltäkäsin kaikkia opportunistisen poikkeaman mahdollisuuksia vastaan. Sellaiset vaarat voi voittaa ainoastaan liike itse — varmasti marxismin antamien aseiden avulla, mutta ainoastaan sen jälkeen kun kyseessä olevat vaarat ovat saaneet kouriintuntuvat muodot käytännössä.
Tästä näkökulmasta katsoen opportunismi on työväenliikkeen itsensä historiallisen kehityksen väistämätön aste ja tuote.
Venäjän sosialidemokratia nousi vähän aikaa sitten. Poliittiset olosuhteet joiden vallitessa proletaarinen liike Venäjällä kehittyy, ovat varsin epänormaalit. Tässä maassa opportunismi on suuressa määrin haparoivan ja kokeilevan sosialistisen toiminnan sivutuote, toiminnan, joka etsii pääsyä maaperälle, joka on ainutlaatuinen Euroopassa.
Tästä näkökulmasta on hämmästyttävää julistaa, että on mahdollista välttää kaikki opportunismin mahdollisuudet Venäjän liikkeessä kirjoittamalla tiettyjä sanoja muiden sanojen sijasta puolueen sääntöihin. Tällainen yritys manata opportunismi pois paperinpalan avulla saattaa koitua äärimmäisen vahingolliseksi — ei opportunismille, mutta sosialistiselle liikkeelle. Pysäyttäkää elävän organismin luonnollinen syke niin heikennätte sitä ja vähennätte sen vastustuskykyä ja taistelevaa henkeä — tässä tapauksessa ei vain opportunismia vastaan, vaan myös (ja tämä on varmasti erittäin tärkeää) vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä vastaan. Ehdotetut keinot kääntyvät niitä tarkoitusperiä vastaan, joita ne ovat oletetut palvelemaan. Tässä tiettyjen venäläisten sosialidemokraattien kiihkossa pystyttää kaikkitietävän ja — valtiaan keskuskomitean vartiointi niin lupaavan ja voimakkaan venäläisen työväenliikkeen suojaamiseksi jokaiselta harha — askeleelta oireita samasta subjektivismista, joka jo on esittänyt enemmän kuin yhden tempun sosialistisessa ajattelussa Venäjällä.
On huvittavaa huomata omituiset kuperkeikat, joita kunnioitettavan inhimillisen “egon” on täytynyt esittää Venäjän äskettäisessä historiassa. Kun Venäjän itsevaltius löi sen maahan ja melkein muutti sen tomuksi, kostaja “ego” kääntyy vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Salaliittolaisten seuran hahmossa ja olemattoman Kansan Tahdon nimessä se asettaa itsensä eräänlaiselle valtaistuimelle ja julistaa itsensä kaikkivaltiaaksi.[10] Mutta “kohde” osoitti olevansa vahvempi. Solmuruoska saavutti voiton ja tsarismi saattoi näyttää historian “lailliselta” ilmaukselta.
Mutta samaan aikaan näemme areenalle ilmestyvän “laillisemman” historian lapsen — Venäjän työväenliikkeen. Ensimmäistä kertaa lasketaan perusta todellisen “kansan tahdon” muovautumiselle Venäjän maaperällä.
Mutta tässä on venäläisen vallankumouksellisen “ego” jälleen. Tehden piruetteja huipulla, se kerran vielä julistautuu historian kaikkivaltiaaksi johtajaksi — tällä kertaa käyttäen arvonimeä Hänen Ylhäisyytensä Venäjän Sosialidemokraattisen Puolueen Keskuskomitea. Ketterä tasapainoilija ei huomaa, että ainoa “subjekti”, joka tänään ansaitsee johtajan osan, on työväenluokan kollektiivinen “ego”. Työväenluokka vaatii oikeutta tehdä virheensä ja oppia historian dialektiikasta.
Puhukaamme selvästi. Todellisen vallankumouksellisen liikkeen tekemät virheet ovat historiallisesti äärettömästi hedelmällisempiä kuin terävä — älyisimmän keskuskomitean erehtymättömyys.
1. Marx-Engels: Valitut teokset I, s. 101. Moskova. Ei vuosilukua.
2. Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen ensimmäisen, v. 1898 pidetyn puoluekokouksen jälkeen melkein kaikki kokouksen osanottajat pidätettiin, suljettiin vankilaan tai karkotettiin. Siksi vuoden 1903 hajoamiskokousta pidetään samalla usein perustavana kokouksena
3. Venäläiset vallankumoukselliset toimivat eri Euroopan maissa ja sitten aktiivisesti myös Siperiassa. Siitä nämä kaupunkinimet.
4. Itävalta — Unkarissa oli useita kansallisuuksia, mutta työväenliikkeen sisällä oli kansallisista syistä johtuvia jännitystiloja eikä tilanne ollut ehkä niin suoraviivainen kuin minä Luxemburg sen näki.
5. Lenin, V. I: Teokset (LT), osa 7 s. 375. Petroskoi. Käännös on tässä erilainen: “jakobiini, joka on erottamattomasti yhdistetty luokkaetunsa tajunneen proletariaatin järjestöön”.
6. LT, 7, s. 379.
7. LT, 7, s. 379.
8. LT, 7, s. 261
9. LT, 7, s. 382.
10. Viittaukset tarkoittavat ilmeisesti tiettyjen narodnikkien salaliitto — ja terroritoimintaa. Narodnikit yrittivät monta kertaa murhata mm. tsaari Aleksanteri II:n ja vihdoin onnistuivatkin siinä.