Sillä välin kun kustantamot maassamme, jota koko maailman imperialistit ovat ryöstäneet ja ryöstävät ja saartavat edelleenkin kostoksi proletaarisesta vallankumouksesta mistään omien maidensa työläisille antamistaan lupauksista piittaamatta —, sillä välin kun kustantamomme saivat järjestetyksi kirjaseni julkaisemisen, tuli ulkomailta lisää aineistoa. Koska tarkoituksenani publisistina on esittää kirjasessani vain yleisiä huomautuksia eikä muuta, kajoan lyhyesti muutamiin kohtiin.
Saksan kommunistipuolueen kahtiajako on nyt tosiasia. »Vasemmisto» eli »periaatteellinen oppositio» on muodostanut erityisen »Kommunistisen työväenpuolueen» erotukseksi »Kommunistisesta puolueesta». Italiassakin näyttävät asiat kehittyvän kahtiajaoksi, sanon näyttävät, sillä käytettävissäni on vain vasemmistolaisen »Neuvosto» lehden uudet numerot (»Il Soviet», No:t 7 ja 8), joissa pohditaan avoimesti jakautumisen mahdollisuutta ja välttämättömyyttä ja samalla puhutaan myös Italian sosialistiseen puolueeseen kuuluvan »abstentionistien» (eli boikotinkannattajien, s.o. parlamenttiin osallistumista vastustavien) ryhmän edustajakokouksesta.
On pelättävissä, että erkaantuminen »vasemmistolaisista», parlamenttitoiminnan vastustajista (osaksi myös poliittisen toiminnan vastustajista, jotka ovat poliittista puoluetta ja ammattiliitoissa toimimista vastaan), muodostuu kansainväliseksi ilmiöksi samaan tapaan kuin »keskustalaisista» (eli kautskylaisista, longuetlaisista, »riippumattomista» y.m.) erkaantuminen. Käyköön niin. Jakautuminen on sittenkin parempi kuin sekaannus, joka haittaa niin puolueen aatteellista, teoreettista ja vallankumouksellista kasvua ja miehistymistä kuin sen yksimielistä, todella järjestynyttä, proletariaatin diktatuuria todella valmistelevaa käytännöllistä työtäkin.
Tarkistakoot »vasemmistolaiset» kantansa käytännössä, kansallisessa ja kansainvälisessä mitassa, koettakoot valmistella proletariaatin diktatuuria (ja sitten myös toteuttaa sen) omaamatta puoluetta, joka on tiukasti keskitetty ja jossa on rautainen kuri, osaamatta toimia kaikilla poliittisen ja kulttuuritoiminnan vainioilla ja aloilla sekä käyttää mitä erilaisimpia työmuotoja. Käytännön kokemus opettaa heidät pian.
On vain tehtävä kaikki mahdollinen sen hyväksi, ettei »vasemmistosta» erkaantuminen vaikeuttaisi tai että se vaikeuttaisi mahdollisimman vähän työväenliikkeen kaikkien, Neuvostovaltaa ja proletariaatin diktatuuria vilpittömästi ja rehellisesti kannattavien osanottajien yhdistymistä yhtenäiseksi puolueeksi, mikä on tapahtuva kiertämättömästi lähitulevaisuudessa ja mikä on välttämätöntä. Venäjän bolshevikkeja onnisti aivan erikoisesti siinä, että heillä oli 15 vuotta aikaa käydä järjestelmällistä ja lopullista taistelua ei ainoastaan menshevikkejä (s.o. opportunisteja ja »keskustalaisia»), vaan myös »vasemmistolaisia» vastaan jo kauan ennen kuin alkoi välitön joukkotaistelu proletariaatin diktatuurin puolesta. Euroopassa ja Amerikassa tämä sama työ on nyt tehtävä »pikamarssissa». Eräät, varsinkin huono-onnisiin johtajanaseman tavoittelijoihin kuuluvat henkilöt saattavat pitää kauan kiinni virheistään (ellei heillä ole riittävästi proletaarista kurinalaisuutta eivätkä he ole kyllin »rehellisiä itseään kohtaan»), mutta kun hetki koittaa, työläisjoukot yhdistyvät itse ja yhdistävät kaikki rehelliset kommunistit helposti ja nopeasti yhtenäiseksi puolueeksi, joka kykenee pystyttämään neuvostojärjestelmän ja proletariaatin diktatuurin.[29]
Esitin kirjasessani ajatuksen, että kommunistien ja toisaalta riippumattomien vasemmistosiiven välinen kompromissi on kommunistiselle liikkeelle välttämätön ja hyödyllinen, mutta että sen teko ei ole helppoa. Sen jälkeen saamani sanomalehdet ovat vahvistaneet oikeaksi kummankin seikan. Saksan kommunistisen puolueen Keskuskomitean äänenkannattajan »Punaisen lipun» 32. numerossa (»Die Rote Fahne», Zentralorgan der Kommun. Partei Deutschlands, Spartacusbund, 26. III. 1920) on julkaistu tämän KK:n »julkilausuma» Kappin-Lüttwitzin sotilas-»putschin» (salaliiton, vallankaappauksen) johdosta ja »sosialistisesta hallituksesta». Tuo julkilausuma on aivan oikea sekä perusajatuksen että käytännöllisen johtopäätöksen kannalta. Perusajatus on se, että tällä hetkellä ei ole »objektiivista pohjaa» proletariaatin diktatuurille, koska »kaupunkilaistyöläisten enemmistö» kannattaa riippumattomia. Johtopäätös: luvataan olla »lojaalisessa oppositiossa» »sosialistista» hallitusta kohtaan (t.s. kieltäydytään valmistelemasta sen »väkivaltaista kukistamista»), jollei siihen osallistu »porvarillis-kapitalistisia puolueita».
Pohjaltaan tämä taktiikka on epäilemättä oikeaa. Mutta vaikkei kajottaisikaan määritelmän pieniin epätarkkuuksiin, ei kuitenkaan voida sivuuttaa vaitiololla sitä, että sosialistiluopioiden hallitusta ei sovi nimittää »sosialistiseksi» (kommunistisen puolueen virallisessa lausunnossa), ettei saa puhua »porvarillis-kapitalististen puolueiden» syrjäyttämisestä, silloin kun sekä Scheidemannien että herrojen Kautskyjen ja Crispienien puolueet ovat pikkuporvarillis-demokraattisia puolueita, ei saa kirjoittaa sellaista kuin julkilausuman 4. kohdassa, jossa sanotaan:
»...Proletaarijoukkojen valtaamiseksi yhä suuremmassa mitassa kommunismin kannalle on mitä tärkeintä, proletariaatin diktatuuriin johtavan kehityksen kannalta, että poliittista vapautta voitaisiin käyttää rajattomasti ja että porvarillinen demokratia ei voisi esiintyä pääoman diktatuurina...»
Sellainen tilanne on mahdoton. Pikkuporvarilliset johtajat, saksalaiset Hendersonit (Scheidemannit) ja Snowdenit (Crispienit) eivät mene eivätkä voi mennä porvarillisen demokratian puitteita pitemmälle, ja tämä demokratia taas ei voi olla muuta kuin pääoman diktatuuria. Noita periaatteellisesti vääriä ja poliittisesti vahingollisia asioita ei olisi pitänyt yleensä kirjoittaakaan sen käytännöllisen tuloksen aikaansaamiseksi, johon Kommunistisen puolueen Keskuskomitea aivan oikein pyrki. Sitä varten olisi riittänyt, kun olisi sanottu (jos tahdottaisiin olla parlamenttitapaan kohteliaita): niin kauan kuin kaupunkilaistyöläisten enemmistö seuraa riippumattomia, me kommunistit emme voi estää näitä työläisiä vapautumasta viimeisistä pikkuporvarillis-demokraattisista (siis myös »porvarillis-kapitalistisista») harhakuvitelmista kokemusten avulla, joita he saavat »omasta» hallituksestaan. Tämä tekee täysin oikeutetuksi kompromissin, joka on todella tarpeellinen ja jonka tulee edellyttää, että tietyn ajan kuluessa ei yritetä kukistaa väkivaltaisesti hallitusta, joka nauttii kaupunkilaistyöläisten enemmistön luottamusta. Mutta jokapäiväisessä joukkoagitaatiotyössä, jota eivät sido virallisen, parlamentaarisen kohteliaisuuden rajat, voitaisiin tietysti lisätä: paljastakoot sellaiset heittiöt kuin Scheidemannit ja sellaiset poroporvarit kuin Kautskyt ja Crispienit teoissa, miten heitä itseään on petkutettu ja miten he petkuttavat työläisiä; heidän »puhdas» hallituksensa tekee »puhtaimmin» tämän sosialismin, sosialidemokratismin ja kaiken muunlaisen sosialismin asian kavalluksen Augiaan tallin »siivouksen».
»Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen» nykyiset johtajat (ne johtajat, joista puhutaan sellaisia perättömyyksiä, että he muka ovat jo menettäneet kaiken vaikutuksensa, mutta jotka todellisuudessa ovat proletariaatille vieläkin vaarallisempia kuin unkarilaiset sosialidemokraatit, jotka sanovat itseään kommunisteiksi ja ovat luvanneet »kannattaa» proletariaatin diktatuuria) paljastivat jälleen oikean olemuksensa Saksan kornilovilaisuuden aikana, s.o. herrojen Kappin ja Lüttwitzin vallankaappauksen aikana.[30] Pienenä, mutta sangen havainnollisena esimerkkinä ovat »Freiheit» lehdessä (»Vapaus», riippumattomien äänenkannattaja) 30. III. 1920 julkaistu Karl Kautskyn kirjoitus »Ratkaisevat hetket» (»Entscheidende Stunden») ja Arthur Crispienin kirjoitus »Poliittisesta tilanteesta» (julkaistu samassa lehdessä 14. IV. 1920). Nämä herrat eivät pysty lainkaan harkitsemaan ja ajattelemaan asioita vallankumouksellisten tavoin. He ovat ruikuttelevia pikkuporvarillisia demokraatteja, jotka ovat proletariaatille tuhat kertaa vaarallisempia julistaessaan olevansa Neuvostovallan ja proletariaatin diktatuurin kannattajia, sillä aina vaikean ja vaarallisen hetken tullen he todellisuudessa ehdottomasti kavaltavat asian... uskoen »mitä vilpittömimmin» auttavansa proletariaattia! Niinhän kommunisteiksi julistautuneet Unkarinkin sosialidemokraatit tahtoivat »auttaa» proletariaattia, kun he pelkuruudessaan ja saamattomuudessaan pitivät Neuvostovallan asemaa Unkarissa toivottomana ja alkoivat nyyhkyttää Entente-maiden kapitalistien kätyrien ja Entente-maiden pyövelien edessä.
Ne italialaisen »Neuvosto» lehden numerot, joista on mainittu aikaisemmin, vahvistavat täydellisesti, että olin oikeassa sanoessani kirjasessani Italian sosialistisen puolueen tekevän virheen, kun se sietää riveissään sellaisia jäseniä ja vieläpä sellaista parlamentaarikkojen ryhmääkin. Vieläkin paremmin sen vahvistaa sellainen sivullinen todistaja kuin englantilaisen porvarillis-liberaalisen »The Manchester Guardian» lehden Rooman-kirjeenvaihtaja, joka 12. III. 1920 julkaisi lehdessään Turatilta saamansa haastattelun.
»...Herra Turati arvelee», kirjeenvaihtaja kirjoittaa, »ettei vallankumouksen vaara ole sellainen, että se voisi herättää aiheetonta pelkoa Italiassa. Maksimalistit leikittelevät neuvostoteorioiden tulella vain pitääkseen joukkoja kiihdyksissä ja jännittyneessä mielentilassa. Nämä teoriat ovat kuitenkin vain legendaarisia käsitteitä, keskeneräisiä ohjelmia, jotka eivät kelpaa käytännössä toteutettaviksi. Ne ovat omiaan vain saamaan työtätekevät luokat edelleenkin odottamaan. Samat henkilöt, jotka käyttävät niitä houkuttimina sokaistakseen proletaarien silmät, huomaavat olevansa pakotettuja käymään alinomaa taistelua joidenkin, usein aivan mitättömien taloudellisten parannusten puolesta lykätäkseen sillä tavalla hetkeä, jolloin työtätekevät luokat vapautuvat harhakäsityksistään ja lakkaavat uskomasta niille niin rakkaita taruja. Siitä on seurauksena pitkä sarja mittasuhteiltaan sangen erilaisia ja eri syistä syntyneitä lakkoja aina viimeisimpiin posti- ja rautatielaitoksissa järjestettyihin lakkoihin saakka, jotka tekevät maan jo muutenkin tukalan tilanteen vieläkin tukalammaksi. Maa on kiihdyksissä niiden vaikeuksien vuoksi, joita sillä on Adrian meren kysymyksessä, sitä rasittaa ulkomainen velkataakka ja yletön paperirahan liikkeellelasku, eikä maa sittenkään vielä tajua läheskään täydellisesti sitä, miten välttämätöntä on sellaisen työkurin aikaansaaminen, mikä yksin voi palauttaa järjestyksen ja hyvinvoinnin...»
On päivänselvää, että englantilainen kirjeenvaihtaja lörpötteli julki totuuden, jota varmaan sekä Turati itse että hänen porvarilliset puolustajansa, apurinsa ja innoittajansa Italiassa salaavat ja kaunistelevat. Tämä totuus on se, että herrojen Turatin, Trevesin, Modiglianin, Dugonin ja kumpp. aatteet ja poliittinen toiminta ovat todellakin ja nimenomaan sellaista, miksi englantilainen kirjeenvaihtaja ne kuvailee. Se on pelkkää sosialismin asian kavaltamista. Mitä merkitsee yksistään kurin ja järjestyksen vaatiminen, kun on puhe palkkaorjuudessa olevista työläisistä, jotka raatavat kapitalistien rikastuttamiseksi! Miten tuttuja meille venäläisille ovatkaan kaikki nuo menshevistiset puheet! Miten arvokas onkaan tunnustus, että joukot kannattavat Neuvostovaltaa! Miten tylsää ja ällöttävän porvarillista onkaan se, ettei käsitetä alkuvoimaisesti puhkeavien lakkojen vallankumouksellista merkitystä! Aivan niin, englantilainen porvarillis-liberaalisen lehden kirjeenvaihtaja teki karhunpalveluksen herroille Turateille ja kumpp. ja vahvisti mainiosti, miten oikeassa ovat toveri Bordiga ja hänen ystävänsä, »Neuvosto» lehden avustajat vaatiessaan, että Italian sosialistisen puolueen, jos se todella haluaa kannattaa III Internationalea, on saatettava herrat Turatit ja kumpp. häpeään, karkotettava nämä riveistään sekä muodostuttava niin nimensä kuin tekojensakin puolesta kommunistiseksi puolueeksi.
Arvosteltuaan oikein herroja Turatia ja kumpp. toveri Bordiga ja hänen »vasemmistolaiset» ystävänsä tekevät kuitenkin sen väärän johtopäätöksen, että parlamenttiin osallistuminen on yleensä vahingollista. Italialaiset »vasemmistolaiset» eivät voi esittää kerrassaan mitään vakavia todistusperusteita tämän kantansa puolustukseksi. He eivät kerta kaikkiaan tunne (tai eivät halua muistaa) niitä kansainvälisiä esikuvallisia tapauksia, jolloin porvarillisia parlamentteja on käytetty todella vallankumouksellisesti ja kommunistisesti ja jolloin niiden käytöstä on kiistämättä ollut hyötyä proletaarisen vallankumouksen valmistelulle. He eivät yksinkertaisesti jaksa käsittää »uutta» ja kirkuvat loputtomasti samaa toistaen parlamentarismin »vanhasta», epäbolshevistisesta hyväksikäytöstä.
Juuri se onkin heidän perusvirheensä. Kommunismin pitää tuoda kaikilla työsaroilla eikä yksinomaan parlamenttityön alalla (mutta ilman pitkällistä, sitkeää ja ankaraa työtä se ei kykene tuomaan) periaatteellisesti uutta, mikä eroaisi perinpohjaisesti II Internationalen perinteistä (mutta samalla säilyttäisi ja kehittäisi edelleen sitä hyvää, mitä viimeksi mainittu on antanut).
Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa lehdistötyö. Sanomalehtien, pikkukirjasten ja julisteiden avulla tehdään tarpeellista propaganda-, agitaatio- ja organisaatiotyötä. Maassa, joka on vähääkään sivistynyt, mikään joukkoliike ei voi tulla toimeen ilman lehdistöä. Ja vaikka huudettaisiin kuinka »johtajia» vastaan ja luvattaisiin pyhästi säilyttää joukot puhtaina johtajien vaikutukselta, niin sittenkin meidän on käytettävä tässä työssä porvarillisen sivistyneistön joukosta lähteneitä, sittenkään ei vapauduta siitä porvarillis-demokraattisesta, siitä »omistuksellisesta» ilmapiiristä ja miljööstä, missä tätä työtä tehdään kapitalismin aikana. Vaikka on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun proletariaatti kukisti porvariston ja otti käsiinsä poliittisen vallan, näemme ympärillämme tämän ilmapiirin, tämän miljöön, jolle ovat ominaisia lukuisat porvarillis-demokraattiset (talonpoikain ja käsityöläisten) omistussuhteet.
Parlamentarismi on yksi toimintamuoto ja sanomalehtityö toinen. Sisältö voi kummassakin olla kommunistinen ja onkin oleva kommunistinen, jos kummankin alan työntekijät ovat oikeita kommunisteja, todellisia proletaarisen joukkopuolueen jäseniä. Mutta kummallakaan alalla ei voida — eikä yleensä millään työalalla kapitalismin aikana ja siirryttäessä kapitalismista sosialismiin voida — välttää niitä vaikeuksia, niitä omalaatuisia tehtäviä, mitkä proletariaatin pitää voittaa ja ratkaista voidakseen käyttää omiin tarkoituksiinsa porvarillisista piireistä lähtöisin olevia henkilöitä, voittaakseen porvarillisen sivistyneistön ennakkoluulot ja vaikutuksen sekä heikentääkseen pikkuporvarillisen miljöön vastustusta (sekä sittemmin uudistaakseen tämän miljöön kokonaan).
Emmekö nähneet ennen vuosien 1914–1918 sotaa kaikissa maissa tavattoman runsaasti tapauksia, jolloin peräti »vasemmistolaiset» anarkistit, syndikalistit ynnä muut soimasivat parlamentarismia, pilkkasivat porvarillisesti rämettyneitä sosialistisia parlamentaarikkoja, ruoskivat heitä karrierismista j.n.e. y.m.s. —, mutta itse sanomalehtityön kautta ja toimimalla syndikaateissa (ammattiliitoissa) tekivät juuri saman porvarillisen karrieerin? Eivätkö herrat Jouhaux't ja Merrheimit ole tyypillisiä esimerkkejä, rajoittuaksemme vain Ranskaan?
Parlamenttitoiminnan »kieltäminen» onkin lapsellista juuri siksi, että aiotaan »ratkaista» näin »yksinkertaisella», »helpolla» ja muka vallankumouksellisella tavalla niin vaikea tehtävä kuin on taistelu työväenliikkeen sisällä esiintyviä porvarillis-demokraattisia vaikutuksia vastaan, samalla kun todellisuudessa vain paetaan omaa varjoa, vain suljetaan silmät näkemästä vaikeuksia ja koetetaan selviytyä niistä pelkillä sanoilla. Mitä häikäilemättömin virkakiipeily, porvarillinen parlamenttipaikkojen hyväksikäyttö, huutava parlamenttitoiminnan reformistinen vääristely ja alhainen poroporvarillinen piintyneisyys — epäilemättä ne kaikki ovat niitä tavanomaisia ja vallitsevia piirteitä, joita kapitalismi synnyttää kaikkialla, työväenliikkeen sisälläkin eikä vain sen ulkopuolella. Mutta kapitalismi ja sen luoma porvarillinen miljöö (joka jopa porvariston kukistamisenkin jälkeen katoaa varsin hitaasti, sillä talonpoikaisto synnyttää lakkaamatta uutta porvaristoa) synnyttävät ehdottomasti kaikilla toiminnan- ja elämänaloilla olemukseltaan samanlaista, muodoltaan vain mitättömästi eroavaa porvarillista virkakiipeilyä, kansallista shovinismia, poroporvarillista rämettyneisyyttä j.n.e.
Pidätte itseänne »hirveän vallankumouksellisina», kalliit boikotistit ja parlamenttitoiminnan vastustajat, mutta itse asiassa olette säikähtäneet verraten pieniä vaikeuksia taistelussa työväenliikkeessä esiintyvää porvarillista vaikutusta vastaan, vaikka voittonne, s.o. proletariaatin suorittama porvariston kukistaminen ja poliittisen vallan valtaaminen, lisäävät näitä samoja vaikeuksia vieläkin suuremmassa, tavattoman suuressa määrässä. Olette säikähtäneet kuin lapset pikku vaikeutta, joka on edessänne tänään, ettekä käsitä, että huomenna ja ylihuomenna teidän pitää kuitenkin opetella ja oppia voittamaan nuo samat vaikeudet, mutta vielä paljon laajemmassa mitassa.
Neuvostovallan aikana sekä teidän että meidän proletaariseen puolueeseen soluttautuu vieläkin enemmän porvarillisen sivistyneistön keskuudesta lähteneitä henkilöitä. He soluttautuvat sekä Neuvostoihin, oikeuslaitokseen että hallintovirastoihin; kommunismia ei voida rakentaa muuten kuin siitä ihmisaineksesta, minkä kapitalismi on luonut, porvarillista sivistyneistöä ei voida karkottaa eikä hävittää, vaan se pitää voittaa, muovata, muokata uudelleen, uudelleenkasvattaa — samoin kuin tulee uudelleenkasvattaa pitkällisessä taistelussa, proletariaatin diktatuurin pohjalla itse proletaaritkin, jotka eivät vapaudu pikkuporvarillisista ennakkoluuloistaan heti, ihmeen kautta eivätkä jumalanäidin käskystä, tunnuksen, päätöslauselman tai asetuksen käskystä, vaan laajoihin joukkoihin juurtuneita pikkuporvarillisia vaikutuksia vastaan käytävän pitkällisen ja vaikean joukkotaistelun kulussa. Ne samat tehtävät, jotka parlamenttitoiminnan vastustaja sysää nyt niin ylpeästi, kopeasti, kevytmielisesti ja lapsekkaasti syrjään yhdellä käden liikkeellä, ne samat tehtävät nousevat Neuvostovallan aikana uudelleen esiin Neuvostojen sisällä, neuvostollisen hallintokoneiston sisällä, Neuvostomaan »oikeudenpuolustajain» keskuudessa (Venäjällä olemme hävittäneet porvarillisen asianajajakunnan ja olemme tehneet siinä oikein, mutta se herää meillä uudelleen henkiin »neuvostollisten» »oikeudenpuolustajain» kyltin suojassa). Näemme, että neuvostoinsinöörien ja -opettajien keskuudessa sekä neuvostotehtaiden etuoikeutettujen, s.o. korkean ammattitaidon omaavien ja parhaiten palkattujen, työläisten keskuudessa versoo alituiseen poikkeuksetta kaikkia porvarilliselle parlamentarismille ominaisia kielteisiä piirteitä, ja me voitamme tuon pahan — vähitellen — vain käymällä jatkuvaa, väsymätöntä, aikaavaativaa ja sitkeää taistelua proletaarisen järjestyneisyyden ja kurin puolesta.
Tietysti porvariston valtakaudella on erittäin »vaikea» voittaa porvarilliset tottumukset omassa puolueessa, s.o. työväenpuolueessa: on »vaikea» karkottaa puolueesta parlamentaarikkojohtajia, joihin on totuttu ja jotka ovat auttamattomasti porvarillisten ennakkoluulojen turmelemia, on »vaikea» saada noudattamaan proletaarista kuria ehdottoman välttämätön (tietty, vaikkapa kovin rajoitettukin) määrä porvaristosta lähtöisin olevia henkilöitä, on »vaikea» muodostaa täysin työväenluokan arvoa vastaava kommunistinen edustajaryhmä porvarillisessa parlamentissa, on »vaikea» päästä siihen, etteivät kommunistiset parlamenttiedustajat harjoittaisi porvarillis-parlamentaarista nappikauppaa, vaan tekisivät tuiki tarpeellista propaganda-, agitaatio- ja organisaatiotyötä joukkojen keskuudessa. Kaikki se on tietysti »vaikeaa», se on sanomattakin selvää, se oli vaikeaa Venäjällä ja se on vielä paljon vaikeampaa Länsi-Euroopassa ja Amerikassa, missä porvaristo on paljon voimakkaampi ja porvarillis-demokraattiset perinteet j.n.e. ovat lujemmassa. Mutta kaikki nämä »vaikeudet» ovat vain lastenleikkiä niihin aivan samanlaisiin tehtäviin verraten, jotka proletariaatin on kuitenkin ehdottomasti ratkaistava voittaakseen niin proletaarisen vallankumouksen aikana kuin myös proletariaatin valtaantulon jälkeen. Näihin, todella jättiläismäisiin tehtäviin verrattuna, kun proletariaatin diktatuurin aikana on uudestikasvatettava miljoonat talonpojat ja pienyrittäjät, sadat tuhannet toimenhaltijat, virkamiehet, porvarilliset intelligentit, alistettava kaikki heidät proletaarisen valtion ja proletariaatin johdon alaisiksi, voitettava heidän porvarilliset tottumuksensa ja perinnäistapansa, — näihin jättiläismäisiin tehtäviin verrattuna on suorastaan helppoa muodostaa porvariston valtakaudella, porvarillisessa parlamentissa, todella proletaarisen puolueen todella kommunistinen edustajaryhmä.
Elleivät toverit »vasemmistolaiset» ja parlamenttitoiminnan vastustajat opi nyt voittamaan edes näin pientä vaikeutta, niin voidaan sanoa täydellä varmuudella, että he joko osoittautuvat kykenemättömiksi toteuttamaan proletariaatin diktatuuria eivätkä pysty laajassa mitassa alistamaan eivätkä uudestimuokkaamaan porvarillisia intelligenttejä ja porvarillisia laitoksia tahi heidän on pakko hankkia pikaista hätäopetusta, ja moisella kiirehtimisellä he vahingoittavat tavattoman suuresti proletariaatin asiaa, tekevät tavallista enemmän virheitä, osoittavat keskinkertaista suurempaa heikkoutta ja taitamattomuutta ja niin edelleen ja muuta sellaista.
Niin kauan kuin porvaristo on kukistamatta, niin kauan kuin pientalous ja pien-tavaratuotanto eivät ole kadonneet lopullisesti, niin kauan porvarilliset olot, yksityisomistukselliset tottumukset ja poroporvarilliset perinnäistavat tulevat haittaamaan proletariaatin toimintaa työväenliikkeessä, niin ulkoa kuin sisältäkin käsin, ei ainoastaan yhdellä toiminta-alalla, parlamenttitoiminnan alalla, vaan kiertämättä kaikilla yhteiskunnallisen toiminnan aloilla, poikkeuksetta kaikilla poliittisen ja kulttuurityön vainioilla. Ja mitä pahin virhe, josta sittemmin joudutaan väistämättä maksamaan, on se, jos yritetään päästä eroon, olla ottamatta huomioon yhtä »vastenmielistä» tehtävää tai jollakin yhdellä työalalla esiintyviä vaikeuksia. Pitää opetella ja oppia toimimaan poikkeuksetta kaikilla työ- ja toiminta-aloilla, voittamaan kaikki vaikeudet sekä kaikki porvarilliset tavat, tottumukset ja perinnäistavat kaikilla aloilla. Kysymyksen asettaminen jotenkin toisin olisi suorastaan kevytmielistä ja lapsellista.
12. V. 1920.
Tämän kirjan venäjänkielisessä painoksessa en valaissut aivan oikein Hollannin kommunistisen puolueen menettelyä kokonaisuudessaan kansainvälisen vallankumouksellisen politiikan alalla. Siksi käytän hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta julkaistakseni alempana esitetyn hollantilaisten toveriemme kirjeen tästä kysymyksestä ja korjatakseni samalla venäjänkielisessä tekstissä käyttämäni sanonnan »hollantilaiset tribuunalaiset» korvaamalla sen sanoilla »eräät Hollannin kommunistisen puolueen jäsenet».
N. Lenin
Moskova, kesäkuun 30 pnä 1920.
Kallis toveri Lenin,
Hyväntahtoisuutenne ansiosta meillä, Kominternin II kongressiin osallistuvan Hollannin edustajiston jäsenillä, oli mahdollisuus tutustua kirjanne »'Vasemmistolaisuus' lastentautina kommunismissa» käännökseen ennen sen julkaisemista Länsi-Euroopan kielillä. Tässä kirjassanne Te korostatte monta kertaa, että ette hyväksy Hollannin kommunistisen puolueen eräiden jäsenten menettelyä kansainvälisen politiikan alalla.
Meidän on kuitenkin protestoitava sitä vastaan, että Te panette vastuun heidän teoistaan kommunistisen puolueen kannettavaksi. Se on äärimmäisen epätarkkaa. Enemmänkin, se on epäoikeudenmukaista, sillä nuo Hollannin kommunistisen puolueen jäsenet osallistuvat perin vähän tai eivät osallistu lainkaan puolueemme jokapäiväiseen työhön; niin ikään he koettavat suoranaisesti tai välillisesti viedä kommunistisessa puolueessa läpi oppositiohenkisiä tunnuksia, joita vastaan Hollannin kommunistinen puolue ja kaikki sen elimet ovat taistelleet ja taistelevat tänäkin päivänä mitä tarmokkaimmin.
Veljellisin terveisin
(Hollannin edustajiston nimessä)
D. J. Wijnkoop
[29] »Vasemmisto»-kommunistien, parlamenttitoiminnan vastustajien, tulevasta yhteenliittymisestä kommunisteihin yleensä mainitsen vielä seuraavaa. Mikäli olen onnistunut tutustumaan Saksan »vasemmisto»-kommunistien sekä yleensä saksalaisten kommunistien sanomalehtiin, edellisillä on se etu, että he osaavat agitoida joukkojen keskuudessa paremmin kuin jälkimmäiset. Saman tapaista havaitsin monesti bolshevikkipuolueen historiassa, tosin vain pienemmässä mitassa ja erinäisissä paikallisjärjestöissä enkä koko valtakunnan mitassa. Esimerkiksi vuonna 1907–1908 »vasemmisto»-bolshevikit tekivät siellä täällä agitaatiotyötä joukkojen keskuudessa toisinaan menestyksellisemmin kuin me. Tämä on osaksi selitettävissä sillä, että vallankumouksen hetkellä tahi kun vallankumoustapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa, joukkoja on helpompi lähestyä »paljaan» kieltämisen taktiikkaa noudattamalla. Se ei silti vielä todista sellaista taktiikkaa oikeaksi. Missään tapauksessa ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että kommunistisen puolueen, joka haluaa todella olla vallankumouksellisen luokan, proletariaatin avantgarde, etujoukko, ja lisäksi haluaa oppia johtamaan paitsi laajoja proletaarisia myös ei-proletaarisia joukkoja, työtätekevien ja riistettyjen joukkoja, pitää osata sekä propagoida että agitoida mahdollisimman tajuttavasti, ymmärrettävästi, selvästi ja elävästi niin kaupunkien, tehdaskorttelien »kadun miesten» kuin maalaistenkin keskuudessa ja järjestää heidät.
[30] Sitä on selostettu erittäin selvästi, lyhyesti ja täsmällisesti ja marxilaiselta kannalta muun muassa Itävallan kommunistisen puolueen mainiossa sanomalehdessä »Punalipussa» maaliskuussa 28 ja 30 pnä 1920 »Die Rote Fahne», Wien, 1920, No 266 u. 267; L. L.: »Ein neuer Abschnitt der deutschen Revolution»).