Vuoden 1905 Venäjän porvarillisessa vallankumouksessa ilmeni eräs varsin omalaatuinen maailman historian käänne: eräässä takapajuisimmassa kapitalistisessa maassa lakkoliike kasvoi ensi kerran maailmassa ennen näkemättömän laajaksi ja voimakkaaksi. Yksistään v. 1905 ensimmäisen kuukauden aikana lakkolaisten lukumäärä ylitti kymmenkertaisesti lakkolaisten vuotuisen keskimääräisluvun edellisten kymmenen vuoden ajalta (1895–1904), ja tammikuusta lokakuuhun 1905 lakot kasvoivat lakkaamatta ja valtavissa mittasuhteissa. Useiden peräti omalaatuisten historiallisten ehtojen vaikutuksesta takapajuinen Venäjä näytti maailmalle ensimmäisenä paitsi sitä, että sorrettujen joukkojen oma-aloitteisuus kasvaa hyppäyksellisesti vallankumouksen aikana (näin on käynyt kaikissa suurissa vallankumouksissa), myös sen, että proletariaatin merkitys on paljon suurempi kuin sen osuus väestöstä, sen, miten taloudelliset ja poliittiset lakot yhdistyvät toisiinsa, miten viimeksi mainitut muuttuvat aseelliseksi kapinaksi ja syntyy kapitalismin sortamien luokkien uusi joukkotaistelu- ja joukkojärjestömuoto, Neuvostot.
Vuoden 1917 helmikuun ja Lokakuun vallankumoukset johtivat Neuvostojen kaikinpuoliseen kehittymiseen kansallisessa mitassa ja edelleen niiden voittoon proletaarisessa, sosialistisessa kumouksessa. Ja vajaassa kahdessa vuodessa tuli näkyviin, että Neuvostot ovat luonteeltaan kansainvälisiä, että tämä taistelu- ja järjestömuoto on levinnyt kansainväliseen työväenliikkeeseen, että Neuvostojen historiallisena kutsumuksena on olla porvarillisen parlamentarismin ja yleensä porvarillisen demokratian haudankaivaja, perijä ja seuraaja.
Eikä siinä kaikki. Työväenliikkeen historia osoittaa nyt, että kaikissa maissa työväenliike joutuu (ja on jo joutunut) vaiheeseen, joka on syntyvän, kasvavan ja voittoon kulkevan kommunismin taistelua ennen kaikkea ja etupäässä omaa (joka maan omaa) »menshevismiä», s.o. opportunismia ja sosialishovinismia vastaan; toiseksi — ja tavallaan lisäksi — »vasemmisto»-kommunismia vastaan. Ensin mainittu taistelu näyttää muodostuneen poikkeuksetta kaikissa maissa taisteluksi II (nyt jo asiallisesti surmatun) ja III Internationalen välillä. Toiseksi mainittua taistelua on havaittavissa sekä Saksassa, Englannissa, Italiassa että Amerikassa (ainakin tietty osa »Maailman teollisuustyöläisistä» ja anarko-syndikalistisista virtauksista taittaa peistään vasemmistokommunismin virheiden puolesta hyväksyen samalla melkein yleisesti ja miltei jakamattomasti neuvostojärjestelmän) sekä myös Ranskassa (entisten syndikalistien erään osan suhtautuminen poliittiseen puolueeseen ja parlamentarismiin, taaskin rinnan neuvostojärjestelmän tunnustamisen kanssa), t.s. ilmeisesti ei ainoastaan kansainvälisessä, vaan koko maailman mitassa.
Mutta käydessään kaikkialla läpi asiallisesti samanluontoista valmistavaa koulua porvariston voittamiseksi kunkin maan työväenliike kehittyy tässä suhteessa omalla tavallaan. Sitä paitsi suuret, kehittyneet kapitalistiset maat etenevät tätä tietä paljon nopeammin kuin bolshevismi, joka sai historialta viidentoista vuoden aikajakson valmistautuakseen järjestyneenä poliittisena virtauksena voittoon. III Internationale on jo niinkin lyhyessä ajassa kuin yhdessä vuodessa saanut ratkaisevan voiton ja lyönyt hajalle II:n, keltaisen, sosialishovinistisen Internationalen, joka vielä muutama kuukausi sitten oli paljon voimakkaampi kuin III Internationale, näytti lujalta ja mahdikkaalta ja sai kaikkinaista, sekä suoranaista että välillistä, sekä aineellista (ministerinpaikkoja, passeja, lehdistön) että aatteellista apua koko maailman porvaristolta.
Kysymys on nyt siitä, että kunkin maan kommunistit olisivat täysin tietoisia niin opportunismia ja »vasemmistolaista» kaavaoppineisuutta vastaan käytävän taistelun periaatteellisista perustehtävistä kuin myös niistä konkreettisista erikoisuuksista, joita tässä taistelussa on ja tulee ehdottomasti olemaan kussakin eri maassa tämän maan talouden, politiikan, kulttuurin, kansallisen kokoomuksen (Irlanti y.m.), sen siirtomaiden, uskonnollisten suuntien y.m.s. erikoispiirteiden mukaisesti. Kaikkialla tuntuu, laajenee ja kasvaa tyytymättömyys II Internationalea kohtaan sekä siitä syystä, että se on opportunistinen, että siitä syystä, että se ei osaa tai ei kykene luomaan todella sentralisoitua, todella johtavaa keskusta, joka pystyisi suuntaamaan vallankumouksellisen proletariaatin kansainvälistä taktiikkaa proletariaatin taistellessa maailman neuvostotasavallan puolesta. On käsitettävä selvästi, ettei tällaista johtavaa keskusta voida missään tapauksessa luoda sillä pohjalla, että jäljitellään kaavamaisesti, tasoitetaaan ja samaistetaan mekaanisesti taktilliset taistelusäännöt. Niin kauan kuin kansojen ja maiden välillä on olemassa kansallisia ja valtiollisia eroavuuksia — ja nämä eroavuudet säilyvät vielä hyvin kauan senkin jälkeen, kun proletariaatin diktatuuri on pystytetty koko maailmassa —, niin kauan maailman kommunistisen työväenliikkeen kansainvälisen taktiikan yhtenäisyys ei vaadi moninaisuuden poistamista eikä kansallisten eroavuuksien hävittämistä (nykyhetkellä se on turha haave), vaan sellaista kommunismin pääperiaatteiden (Neuvostovalta ja proletariaatin diktatuuri) soveltamista, joka oikealla tavalla muuttelisi muodoltaan näitä periaatteita yksityiskohdissa, oikealla tavalla sopeuttaisi niitä kansallisiin ja kansallisvaltiollisiin eroavuuksiin. Perustehtävänä nykyisellä historian ajankohdalla kaikissa kehittyneissä (eikä yksinomaan kehittyneissä) maissa on ottaa selville, tutkia, löytää, havaita ja oivaltaa ne kansallisesti erikoiset, kansallisesti omalaatuiset konkreettiset menetelmät, joiden avulla kussakin maassa ratkaistaan yhteinen kansainvälinen tehtävä — voitetaan opportunismi ja vasemmistolainen kaavaoppineisuus työväenliikkeessä, kukistetaan porvaristo, pystytetään Neuvostotasavalta ja proletariaatin diktatuuri. Perustyö — joskaan ei vielä lähimainkaan koko työ, mutta perustyö — on kuitenkin jo tehty työväenluokan etujoukon saamiseksi, sen siirtymiseksi Neuvostovallan kannalle parlamentarismia vastaan, proletariaatin diktatuurin kannalle porvarillista demokratiaa vastaan. Kaikki voimat ja koko huomio on nyt keskitettävä seuraavaan askeleeseen, joka näyttää olevan ja tietyltä kannalta katsoen todella onkin vähemmän perustava, mutta jolla tehtävän käytännöllisen ratkaisemisen kannalta on sen sijaan käytännöllisempi merkitys, on nimittäin löydettävä se muoto, miten siirrytään eli ryhdytään proletaariseen vallankumoukseen.
Proletariaatin etujoukko on aatteellisesti vallattu. Se on pääasia. Ilman sitä ei päästä askeltakaan lähemmäksi voittoa. Mutta siitä on vielä pitkä matka voittoon. Pelkällä etujoukolla ei voiteta. Olisi paitsi tyhmää myös rikollistakin heittää etujoukko yksin taisteluun ennen kuin koko luokka, ennen kuin laajat joukot ovat asettuneet joko suoranaisesti tukemaan etujoukkoa tai ainakin alkaneet suhtautua siihen suopean puolueettomasti ja muuttuneet täysin kykenemättömiksi tukemaan tämän etujoukon vastustajia. Mutta pelkkä propaganda, pelkkä agitaatio ei riitä saamaan todella koko luokkaa, todellakin laajoja työtätekeviä ja pääoman sortamia joukkoja tälle kannalle. Siihen tarvitaan näiden joukkojen omaa poliittista kokemusta. Sellainen on kaikkien suurten vallankumousten peruslaki, jonka paikkansapitävyyden on vahvistanut hämmästyttävän vakuuttavasti ja näkyvästi paitsi Venäjä myös Saksa. Ei ainoastaan Venäjän valistumattomien ja useinkin lukutaidottomien joukkojen, vaan myös Saksan perin valistuneiden, kauttaaltaan lukutaitoisten joukkojen ennen kuin ne ovat asettuneet päättäväisesti kommunismin kannalle on pitänyt kokea omassa nahassaan, kuinka voimaton, selkärangaton, avuton, porvaristoa nöyrästi palveleva ja halpamainen on II Internationalen ritarien hallitus ja että ääritaantumuksellisten (Kornilov Venäjällä, Kapp ja kumpp. Saksassa) diktatuuri on kiertämättömästi ainoa proletariaatin diktatuurin vaihtoehto.
Kansainvälisen työväenliikkeen luokkatietoisen etujoukon, t.s. kommunististen puolueiden, ryhmien ja virtausten, tämän hetken tehtävä on osata johtaa laajat (tätä nykyä vielä useimmiten uinuvat, haluttomat, tottumusten kahlitsemat, piintyneet ja herättämättömät) joukot tähän uuteen asemaansa tai oikeammin osata johtaa ei yksistään puoluettaan, vaan myös näitä joukkoja niiden asettuessa, siirtyessä uudelle kannalle. Jos kohta ensimmäisen historiallisen tehtävän suorittaminen (proletariaatin luokkatietoisen etujoukon saaminen Neuvostovallan ja työväenluokan diktatuurin kannalle) oli mahdotonta saamatta täydellistä aatteellista ja poliittista voittoa opportunismista ja sosialishovinismista, niin toista tehtävää, joka on nyt muodostumassa ajankohtaiseksi ja jona on osata johtaa joukot uudelle kannalle, joka voi taata etujoukolle voiton vallankumouksessa —, tätä vuorossa olevaa tehtävää ei voida täyttää, ellei voiteta vasemmistolaista kaavaoppineisuutta, oikaista täydellisesti sen virheitä ja vapauduta niistä.
Niin kauan kuin oli kysymys (ja mikäli yhä vielä on kysymys) proletariaatin etujoukon saamisesta kommunismin kannalle, niin kauan ja sikäli on etutilalla propaganda; vieläpä kerhotkin, joilla on kaikki kerholaisuuden heikkoudet, ovat siinä hyödyksi ja tuottavat hedelmällisiä tuloksia. Kun kysymyksessä on joukkojen käytännöllinen toiminta, miljoonaisten armeijoiden sijoitus — jos niin voidaan sanoa —, kyseessäolevan yhteiskunnan k a i k k i e n luokkavoimien ryhmitys viimeistä ja ratkaisevaa taistelua varten, niin silloin enää eivät auta pelkät propagandatottumukset eikä pelkkä »puhtaan» kommunismin totuuksien toistaminen. Silloin ei enää lasketa tuhansissa, niin kuin itse asiassa laskee propagandisti, sellaisen pikkuryhmän jäsen, joka ei vielä ole johtanut suuria joukkoja; silloin lasketaan miljoonissa ja kymmenissä miljoonissa. Silloin meidän ei ole kysyttävä itseltämme ainoastaan sitä, olemmeko saaneet vallankumouksellisen luokan etujoukon vakuuttumaan, vaan myös, ovatko kyseessäolevan yhteiskunnan kaikkien luokkien, ehdottomasti kaikkien luokkien historiallisesti aktiiviset voimat ryhmittyneet sillä tavalla, että ratkaiseva taistelu olisi jo täysin ajankohtainen, — sillä tavalla, että (1) kaikki meille vihamieliset luokkavoimat olisivat joutuneet kylliksi sekaisin, kahinoineet kyllin kovasti keskenään, heikentyneet kylliksi taistelussa, joka on ollut niille ylivoimainen; että (2) kaikki epäröivät, häilyvät, horjuvat väliainekset, s.o. pikkuporvaristo, pikkuporvarillinen demokratia erotukseksi porvaristosta, olisivat paljastaneet itsensä kyllin kansan silmissä, häväisseet itsensä kyllin pahasti kärsimällä vararikon käytännöllisessä toiminnassaan; että (3) proletaarijoukkojen mieliala alkaisi muuttua ja kehittyä voimakkaasti porvariston vastaisen mitä päättävimmän, rajattoman rohkean vallankumoustoiminnan tukemiselle edulliseen suuntaan. Silloin vallankumous on käynyt ajankohtaiseksi, silloin voittomme on taattu, jos olemme arvioineet oikein kaikki yllämainitut, lyhyesti esitetyt ehdot ja valinneet hetken oikein.
Churchillien ja Lloyd Georgein väliset erimielisyydet toisaalta — näitä poliittisia tyyppejä on kaikissa maissa, vain vähäisin kansallisin eroavuuksin — ja edelleen Hendersonien ja Lloyd Georgein väliset erimielisyydet toisaalta ovat aivan merkityksettömiä ja vähäisiä puhtaan, t.s. abstraktisen kommunismin, t.s. sellaisen kommunismin kannalta, joka ei ole vielä kehittynyt käytännölliseksi, poliittiseksi joukkotoiminnaksi. Mutta tämän joukkojen käytännöllisen toiminnan kannalta noilla eroavuuksilla on suuri, tavattoman suuri merkitys. Kommunistin asiana, hänen tehtävänään, jos hän haluaa olla paitsi luokkatietoinen, vakaumuksellinen ja aatteellinen propagandisti myös joukkojen käytännöllinen johtaja vallankumouksessa, on ottaa huomioon nuo eroavuudet ja osata määritellä hetki, jolloin käyvät ehdottoman kiertämättömiksi noiden »Ystävysten» väliset selkkaukset, jotka heikentävät kaikkia noita »ystäviä» ja tekevät heidät voimattomiksi. On pysyttävä ehdottoman uskollisena kommunismin aatteille ja samalla osattava tehdä kaikkia tarpeellisia käytännön kompromisseja, luovia, sovitella, ottaa syrjäaskeleita, perääntyä j.n.e., jotta voitaisiin jouduttaa Hendersonien (II lnternationalen sankarien, ellei haluta käyttää yksityisten, itseään sosialisteiksi nimittävien, pikkuporvarillisia demokraattisia aineksia edustavien henkilöiden nimiä) valtaan tuloa ja heidän poliittisen valtansa kukistumista; jouduttaa heidän väistämätöntä käytännöllistä vararikkoaan, mikä valistaa joukkoja juuri meidän hengessämme, juuri kommunismin suuntaan; jouduttaa Hendersonien, Lloyd Georgein ja Churchillien (menshevikkien ja eserrien, kadettien ja monarkistien; Scheidemannien, porvariston ja kappilaisten y.m.) keskinäisiä kiertämättömiä kahnauksia, riitoja, selkkauksia ja täydellistä hajaannusta sekä valita oikein hetki, jolloin hajaannus näiden »pyhän yksityisomistuksen tukipylväiden» välillä on suurin, jotta proletariaatti voi päättävällä hyökkäyksellään lyödä ne kaikki ja valloittaa poliittisen vallan.
Historia yleensä ja vallankumousten historia erittäin on aina sisältörikkaampaa, moninaisempaa, monipuolisempaa, elävämpää ja »ovelampaa» kuin mitä edistyksellisimpien luokkien parhaimmatkaan puolueet, tietoisimmatkaan etujoukot kuvittelevat. Se onkin ymmärrettävää, sillä parhaissa etujoukoissa ilmenee kymmenien tuhansien tietoisuus, tahto, intohimo ja mielikuvitus, mutta vallankumouksen toteuttavat, erikoisen nousun ja kaikkien inhimillisten kykyjen jännittämisen hetkinä, kaikkein kärkevimmän luokkataistelun kannustamien kymmenien miljoonien tietoisuus, tahto, intohimo ja mielikuvitus. Tästä seuraa kaksi varsin tärkeää käytännöllistä johtopäätöstä: ensiksikin, että tehtävänsä suorittaakseen vallankumouksellisen luokan täytyy oppia hallitsemaan kaikkia, ilman vähäisintäkään poikkeusta kaikkia yhteiskunnallisen toiminnan muotoja eli puolia (viimeistellen vielä valtiovallan valloittamisen jälkeen usein suuren uhan ja tavattoman vaaran alaisena sitä, mikä siltä oli jäänyt kesken ennen vallan valloittamista); toiseksi, että vallankumouksellisen luokan täytyy olla valmis vaihtamaan mahdollisimman nopeasti ja odottamatta yksi muoto toiseen.
Jokainen myöntää järjettömäksi, jopa suorastaan rikolliseksi sellaisen armeijan menettelyn, joka ei valmistaudu käyttämään kaikkia niitä taisteluaseita, -keinoja ja -tapoja, joita vihollisella on tai saattaa olla. Ja politiikassa tämä pitää paikkansa vieläkin enemmän kuin sota-alalla. Politiikassa on vieläkin vaikeampaa nähdä etukäteen, mikä taistelukeino saattaa niissä tai näissä olosuhteissa osoittautua meille vastaisuudessa sopivaksi ja edulliseksi. Ellemme osaa käyttää kaikkia taistelukeinoja, voimme kärsiä suunnattoman — toisinaan jopa ratkaisevankin — tappion, jos meidän tahdostamme riippumattomat toisten luokkien asemassa tapahtuneet muutokset asettavat päiväjärjestykseen sellaisen toiminnan, jossa olemme kovin heikkoja. Mutta jos osaamme käyttää kaikkia taistelukeinoja, voitamme varmasti, koska ajamme todella edistyksellisimmän, todella vallankumouksellisen luokan etuja, voitamme sittenkin, vaikka olosuhteet eivät soisikaan meille tilaisuutta käyttää asetta, joka on viholliselle vaarallisin ja antaa surmaniskuja kaikkein nopeimmin. Kokemattomat vallankumoustaistelijat pitävät usein legaalisia taistelukeinoja opportunistisina, koska tämän legaalisen toiminnan alalla porvaristo on erittäin usein (varsinkin »rauhallisina», ei-vallankumouksellisina aikoina) pettänyt ja petkuttanut työläisiä, ja sen sijaan illegaalisia taistelukeinoja vallankumouksellisina. Mutta se ei ole totta. Totuus on se, että opportunisteja ja työväenluokan asian kavaltajia ovat puolueet ja johtajat, jotka eivät osaa tai eivät halua (älä sano: en voi, vaan sano: en halua) käyttää illegaalisia taistelukeinoja esimerkiksi sellaisissa oloissa kuin vuosien 1914–1918 imperialistisen sodan aikana, jolloin vapaimpienkin demokraattisten maiden porvaristo petti työläisiä ennen kuulumattoman julkeasti ja hävyttömästi kieltäen sanomasta totuutta sodan ryöstöluonteesta. Mutta tavattoman huonoja vallankumouksellisia ovat ne, jotka eivät osaa käyttää illegaalisia taistelumuotoja yhdessä kaikkien legaalisten muotojen kanssa. Ei ole vaikeaa olla vallankumouksellinen silloin, kun vallankumous on jo puhjennut ja leimuaa, kun järjestään kaikki tulevat mukaan vallankumoukseen — kuka pelkästä mielenkiinnosta, kuka muodin vuoksi, eräät jopa yksilöllisen etuilun takia. Sittemmin, voiton saavutettuaan, proletariaatin on tavattoman vaikea, voidaanpa sanoa suorastaan kiduttavan vaikea »vapautua» tuollaisista valevallankumouksellisista. Paljon vaikeampaa — ja paljon arvokkaampaa — on osata olla vallankumouksellinen silloin, kun ei vielä ole edellytyksiä välitöntä, avointa, todella laajaa ja todella vallankumouksellista taistelua varten, osata puolustaa vallankumouksen etuja (propaganda- ja agitaatiokeinoin sekä organisatorisesti) ei-vallankumouksellisissa ja usein suorastaan taantumuksellisissa laitoksissa, ei-vallankumouksellisessa tilanteessa ja sellaisten joukkojen keskuudessa, jotka eivät pysty heti käsittämään vallankumouksellisen toimintamenetelmän välttämättömyyttä. Nykypäivien kommunistisen liikkeen päätehtävänä Länsi-Euroopassa ja Amerikassa on osata löytää, tunnustella ja nähdä oikein se konkreettinen tie tai se erikoinen tapahtumien käänne, joka johtaa joukot varsinaiseen, ratkaisevaan, viimeiseen, suureen vallankumoustaisteluun.
Esimerkki: Englanti. Emme voi tietää — eikä kukaan voi etukäteen sanoa —, kuinka pian siellä puhkeaa oikea proletaarinen vallankumous ja mikä on se syy, joka parhaiten herättää, innoittaa ja nostattaa taisteluun hyvin laajat, nykyään vielä uinuvat joukot. Siksi velvollisuutemme on tehdä kaikki valmistava työmme siten, että kaikki neljä jalkaa olisi kengitetty (kuten Plehanov-vainaja tapasi sanoa ollessaan vielä marxilainen ja vallankumousmies). Mahdollisesti parlamenttikriisi aiheuttaa »murroksen» ja »murtaa jään»; mahdollisesti sen tekee kriisi, jonka aiheuttavat auttamattoman sekavat, yhä kipeämmiksi paisuvat ja kärjistyvät siirtomaaristiriidat ja imperialistiset ristiriidat; mahdollisesti jokin kolmas syy j.n.e. Emme puhu nyt siitä, mikä taistelu ratkaisee proletaarisen vallankumouksen kohtalon Englannissa (tämä kysymys ei herätä kommunisteilla yleensä mitään epäilyksiä, sen me kaikki olemme jo ratkaisseet ja ratkaisseet lopullisesti), vaan puhumme nyt syystä, joka saa nykyisin vielä uinuvat proletaarijoukot liikkeelle ja johtaa ne välittömästi vallankumoukseen. Älkäämme unohtako, että esimerkiksi porvarillisessa Ranskan tasavallassa, tilanteessa, joka niin kansainväliseltä kuin sisäpoliittiseltakin kannalta oli sata kertaa vähemmän vallankumouksellinen kuin nyt, sellainen »odottamaton» ja »vähäinen» syy kuin yksi tuhansista, monista tuhansista taantumuksellisen sotilasklikm julkeista konnanteoista (Dreyfusin juttu) oli riittävä saattamaan kansan välittömästi kansalaissodan partaalle!
Englannin kommunistien pitää käyttää jatkuvasti, alinomaa ja johdonmukaisesti hyväkseen sekä parlamenttivaaleja että Britannian hallituksen politiikan kaikkia käänteitä Irlannin kysymyksessä, siirtomaapolitiikassa sekä sen imperialistisessa maailmanpolitiikassa samoin kuin yhteiskuntaelämän kaikkia eri aloja, piirejä ja puolia toimien kaikilla aloilla uuteen, kommunistiseen tapaan, ei II Internationalen, vaan III Internationalen hengessä. Minulla ei ole tässä yhteydessä aikaa eikä tilaisuutta kuvata parlamenttivaaleissa ja parlamenttitaistelussa käytettyjä »venäläisiä», »bolshevistisia» menettelytapoja, mutta voin vakuuttaa ulkomaalaisille kommunisteille, ettei tuo toiminta muistuttanut lainkaan tavallisia Länsi-Euroopan parlamenttikampanjoita. Tästä tehdään usein seuraava johtopäätös: »niin oli teillä Venäjällä, mutta meillä parlamentarismi on toisenlaista». Se on väärä johtopäätös. Sitä varten maailman kaikissa maissa juuri onkin kommunisteja, III Internationalen kannattajia, jotta he muuttaisivat kautta linjan, kaikilla elämän aloilla vanhan sosialistisen, trade-unionistisen, syndikalistisen, parlamentaarisen toiminnan uudeksi, kommunistiseksi. Meilläkin oli vaaleissa aina enemmänkin kuin kylliksi opportunismia ja puhdasta porvarillisuutta, ahdasmielistä käytännöllisyyttä, kapitalistista huijausta. Länsi-Euroopan ja Amerikan kommunistien on opittava luomaan uusi, epätavallinen, ei-opportunistinen, ei-pyrkyrimäinen parlamentarismi: että kommunistipuolue esittäisi omat tunnuksensa, että tosiproletaarit levittäisivät ja jakaisivat järjestymättömän ja aivan poljetussa asemassa olevan köyhälistön avulla lentolehtisiä, kiertelisivät työläisten asunnoissa, maalaisproletaarien ja syrjäkylien talonpoikien mökeissä (onneksi Euroopassa on monta kertaa vähemmän syrjäisiä maalaiskyliä kuin meillä, ja Englannissa niitä on erittäin vähän), menisivät aivan tavallisen rahvaan kapakoihin, soluttautuisivat aivan tavallisen rahvaan seuroihin ja yhdistyksiin sekä kävisivät kaikenlaisissa kokouksissa, että he eivät puhuisi kansalle perin oppineesti (eivätkä kovin parlamentaarikkojen tapaan), etteivät he ajaisi vähääkään takaa parlamentti-»paikkoja», vaan kaikkialla herättäisivät ajattelemaan, vetäisivät joukkoja mukaansa, pakottaisivat porvariston täyttämään lupauksensa, käyttäisivät hyväkseen sen luomaa koneistoa, sen toimeenpanemia vaaleja, kehotuksia, joilla se kääntyy koko kansan puoleen, tekisivät bolshevismia tunnetuksi kansalle paremmin kuin (porvariston valtakaudella) on onnistuttu tekemään vaalikamppailujen ulkopuolella (paitsi tietysti suurten lakkojen aikana, jolloin samanlainen yleiskansallinen agitaatiokoneisto toimi meillä vieläkin tehokkaammin). Länsi-Euroopassa ja Amerikassa se on tosin kovin vaikeaa, tavattoman vaikeaa, mutta se on kuitenkin mahdollista ja se pitää tehdä, sillä kommunismin tehtäviä ei yleensä voida ratkaista työtä tekemättä, ja työtä on tehtävä juuri käytännöllisten tehtävien ratkaisemiseksi, jotka ovat entistä moninaisempia, kytkeytyvät yhä laajemmin yhteiskuntaelämän kaikkiin aloihin ja valtaavat porvaristolta yhä enemmän aloja, toimialan toisensa jälkeen.
Englannissa on niin ikään järjestettävä uudelleen (ei sosialistiseen, vaan kommunistiseen tapaan, ei reformistisesti, vaan vallankumouksellisesti) myös propaganda-, agitaatio- ja organisaatiotyö sotaväen sekä »oman» valtion sorrettujen ja vajaaoikeudellisten kansallisuuksien keskuudessa (Irlanti, siirtomaat). Kaikilla näillä yhteiskuntaelämän aloilla imperialismin kaudella yleensä ja eritoten nyt sodan jälkeen, joka on näännyttänyt kansat äärimmilleen: ja avaa nopeasti silmät näkemään totuuden (nimittäin sen, että kymmeniä miljoonia on surmattu ja tehty raajarikoiksi vain sen kysymyksen ratkaisemiseksi, kummatko — englantilaiset vai saksalaiset saalistajat — saavat rosvota eniten maita) —, kaikilla näillä yhteiskuntaelämän aloilla patoutuu erittäin paljon tulenarkaa ainesta ja ne antavat erittäin paljon aihetta selkkauksiin, kriiseihin ja luokkataistelun kärjistymiseen. Emme tiedä emmekä voi tietää, mikä kipinä niistä lukemattomista kipinöistä, joita nyt sinkoilee kaikkialta kaikissa maissa yleismaailmallisen taloudellisen ja poliittisen kriisin vaikutuksesta, on omiaan sytyttämään palon siinä mielessä, että varsinkin joukot heräävät, ja sen vuoksi velvollisuutemme on käydä uusine, kommunistisine periaatteinemme »muokkaamaan» kaikkia ja kaikenlaisia, jopa perin vanhojakin, liettyneitä ja toivottomilta näyttäviä työvainioita, sillä muuten emme tule olemaan tehtävämme tasalla, emme tule olemaan monipuolisia, emme pysty käyttämään kaikenlaisia aseita, emme voi varustautua voittamaan porvaristoa (joka on järjestänyt yhteiskuntaelämän kaikki puolet — ja nyt pannut ne myös sekaisin — porvarilliseen tapaan) emmekä myöskään järjestämään koko elämää uudelleen kommunistisesti tämän voiton jälkeen.
Nyt kun Venäjällä on tapahtunut proletaarinen vallankumous ja tämä vallankumous on saavuttanut kansainvälisiä voittoja, jotka ovat olleet yllätyksenä porvaristolle ja poroporvareille, koko maailma on muuttunut toiseksi ja porvaristokin on muuttunut kaikkialla toiseksi. Se on pelästynyt »bolshevismia» ja vihaa tätä mielettömästi, ja juuri siksi se toisaalta jouduttaa tapahtumain kehitystä ja toisaalta keskittää huomion bolshevismin väkivaltaiseen nujertamiseen heikentäen siten asemaansa monilla muilla toimialoilla. Kaikkien kehittyneiden maiden kommunistien on otettava taktiikassaan huomioon nämä molemmat seikat.
Kun venäläiset kadetit ja Kerenski aloittivat villin ajojahdin bolshevikkeja vastaan, etenkin vuoden 1917 huhtikuusta lähtien ja vielä kiivaammin vuoden 1917 kesä- ja heinäkuussa, niin he »suolasivat liikaa». Miljoonapainoksina ilmestyvät porvarilliset sanomalehdet haukkumalla kaikin tavoin bolshevikkeja auttoivat saamaan joukot osallistumaan bolshevismin arviointiin, ja nimenomaan porvariston »uutteruuden» ansiosta sanomalehtien lisäksi koko yhteiskuntaelämä oli tulvillaan kiistoja bolshevismista. Kaikkien maiden miljonäärit menettelevät nyt kansainvälisessä mitassa siten, että voimme olla heille koko sydämestämme kiitollisia. He vainoavat bolshevismia yhtä kiivaasti kuin Kerenski ja kumpp. aikoinaan; tällöin hekin »suolaavat liikaa» ja auttavat meitä samoin kuin Kerenski aikoinaan. Kun Ranskan porvaristo ottaa vaaliagitaationsa keskeiseksi kysymykseksi bolshevismin haukkuen verraten maltillisia tai horjuvia sosialisteja bolshevismin kannattajiksi; kun suunniltaan pois joutunut Amerikan porvaristo pidättää tuhansittain ihmisiä bolshevismista epäiltyinä ja kylvää paniikkimieltä levittämällä kaikkialla juttuja bolshevikkien salaliitosta; kun maailman »arvokkain» Englannin porvaristo älykkyydestään ja kokeneisuudestaan huolimatta tekee uskomattomia tyhmyyksiä, perustaa mitä rikkaimpia »bolshevisminvastaisia taisteluyhdistyksiä», luo erikoisen bolshevismia koskevan kirjallisuuden ja palkkaa yhä lisää tiedemiehiä, agitaattoreita ja pappeja taistelemaan bolshevismia vastaan, niin meidän on syytä kumartaen kiittää herroja kapitalisteja. He tekevät työtä meidän hyväksemme. He auttavat meitä saamaan joukot kiinnittämään huomiota bolshevismin olemukseen ja merkitykseen. Eivätkä he voikaan menetellä toisin, sillä he eivät voi enää »pitää salassa», tukahduttaa bolshevismia.
Samalla porvaristo näkee kuitenkin bolshevismissa oikeastaan vain sen yhden puolen: kapinan, väkivallan ja terrorin; siksi porvaristo yrittää valmistautua varsinkin vastarintaan ja torjuntataisteluun tällä alalla. Ehkä se joissakin tapauksissa, joissakin maissa onnistuukin siinä yhdeksi tai toiseksi lyhyeksi ajanjaksoksi: sellainenkin mahdollisuus on otettava huomioon, ja jos se siinä onnistuukin, niin ei se ole meille lainkaan hirveää. Kommunismi »versoo» suorastaan kaikilta yhteiskuntaelämän aloilta, sen oraita on aivan kaikkialla ja »tartunta» (jos käyttäisimme tuota porvariston ja porvarillisen poliisin mielisanaa ja »mieluista» vertausta) on tunkeutunut elimistöön hyvin pysyvästi ja levinnyt koko organismiin. Kun jokin tartuntatie »tukitaan» erikoisen huolellisesti, löytää »tartunta» itselleen toisen tien, useinkin kerrassaan yllättävän. Elämä ottaa omansa. Antaa porvariston riehua, raivota mielipuolisuuteen saakka, suolata liikaa, tehdä tyhmyyksiä, kostaa etukäteen bolshevikeille ja yrittää tuhota (Intiassa, Unkarissa, Saksassa y.m.) vielä satoja, tuhansia ja satoja tuhansia huomisia tai eilispäivän bolshevikkeja: tässä porvaristo menettelee samoin kuin ovat menetelleet kaikki historian tuhoontuomitsemat luokat. Kommunistit tietäkööt, että tulevaisuus kuuluu joka tapauksessa heille, ja siksi me voimme (ja meidän pitää) osoittaessamme tavatonta intomieltä suuressa vallankumoustaistelussa ottaa samalla huomioon mitä kylmäverisimmin ja harkituimmin tuon porvariston raivokkaan riehunnan. Venäjän vallankumous tukahdutettiin julmasti vuonna 1905; venäläiset bolshevikit lyötiin heinäkuussa vuonna 1917; yli 15.000 saksalaista kommunistia surmattiin ovelien provokaatioiden ja manööverien avulla, joita Scheidemann ja Noske toimeenpanivat yhdessä porvariston ja monarkistikenraalien kanssa; Suomessa ja Unkarissa riehuu parhaillaan valkoinen terrori. Mutta joka tapauksessa kommunistinen liike karaistuu ja kasvaa yhä kaikissa maissa; sen juuret ovat niin syvällä, että vainot eivät sitä heikennä eivätkä tyrehdytä, vaan voimistavat. Voidaksemme edetä vieläkin varmemmin ja lujemmin kohti voittoa meiltä puuttuu vain yhtä, nimittäin sitä, että kaikkien maiden kommunistit tajuaisivat yleisesti ja kerta kaikkiaan välttämättömäksi noudattaa mahdollisimman joustavaa taktiikkaa. Oivallisesti kasvavan kommunistisen liikkeen puutteena varsinkin kehittyneimmissä maissa on nyt vain se, ettei tajuta tätä eikä osata toimia käytännössä sitä vastaavasti.
Opettavana esimerkkinä voisi (ja pitäisi) olla se, miten kävi sellaisille korkeasti oppineille marxilaisille ja sosialismille uskollisille II Internationalen johtajille kuin Kautskylle, Otto Bauerille y.m. He kyllä käsittivät joustavan taktiikan välttämättömyyden, he olivat tutkineet marxilaista dialektiikkaa ja opettaneet sitä toisillekin (ja paljon siitä, mitä he saivat aikaan siinä suhteessa, säilyy ikuisesti sosialistisen kirjallisuuden arvokkaana lisänä), mutta tämän dialektiikan soveltamisessa he tekivät niin pahan virheen tai osoittautuivat käytännössä niin epädialektisiksi, niin kykenemättömiksi ottamaan huomioon nopeita muodonvaihdoksia sekä sitä, että vanhat muodot saavat nopeasti uuden sisällön, ettei heidän kohtalonsa ole paljoakaan kadehdittavampi kuin Hyndmanin, Guesden ja Plehanovin kohtalo. Heidän vararikkonsa pääsyynä oli se, että he »tuijottivat» vain työväenliikkeen ja sosialismin yhteen tiettyyn kasvumuotoon, unohtivat sen yksipuolisuuden ja pelkäsivät nähdä sitä jyrkkää murrosta, joka objektiivisten olosuhteiden pakosta oli käynyt kiertämättömäksi, ja toistelivat itsepintaisesti yksinkertaisia, päähän päntättyjä ja ensi näkemältä kiistattomilta tuntuvia totuuksia: kolme on enemmän kuin kaksi. Mutta politiikka muistuttaa enemmän algebraa kuin aritmetiikkaa ja vieläkin enemmän korkeampaa kuin alkeismatematiikkaa. Todellisuudessa sosialistisen liikkeen kaikki entiset muodot ovat saaneet uuden sisällön, ja siksi numeroiden eteen on ilmaantunut uusi merkki: »miinus», mutta meidän järkiniekkamme ovat itsepäisesti todistelleet (ja todistelevat yhä) itselleen ja muille, että »miinus kolme» on enemmän kuin »miinus kaksi».
On pidettävä huoli siitä, etteivät kommunistit tekisi samaa virhettä, joskin toisessa muodossa, tahi oikeammin sanoen: että oikaistaisiin pikemmin se sama virhe, jonka »vasemmisto»-kommunistit tekevät, joskin toisessa muodossa, ja päästäisiin tästä virheestä nopeammin ja elimistölle kivuttomammin. Vasemmistolainenkin kaavaoppineisuus eikä ainoastaan oikeistolainen kaavaoppineisuus on virhe. Tietysti vasemmistolainen kaavaoppineisuus on kommunistisessa liikkeessä nykyään tuhat kertaa vaarattomampi ja pienempi virhe kuin oikeistolainen kaavaoppineisuus (s.o. sosialishovinismi ja kautskylaisuus), mutta vain sen takia, että vasemmistokommunismi on vielä aivan nuori, vasta syntymässä oleva virtaus. Vain sen tähden tauti voidaan tietyin edellytyksin parantaa helposti ja sitä on käytävä parantamaan mahdollisimman tarmokkaasti.
Vanhat muodot ovat murtuneet, sillä on osoittautunut, että niiden uusi sisältö — epäproletaarinen, taantumuksellinen sisältö — on kehittynyt tavattomasti. Työmme on sisällöltään (Neuvostovallan puolustaminen, proletariaatin diktatuurin puolustaminen) nyt kansainvälisen kommunistisen liikkeen kehityksen kannalta niin vankkaa, niin lujaa ja voimallista, että tämä sisältö voi ja sen pitääkin ilmetä missä muodossa tahansa, niin uudessa kuin vanhassakin, se voi ja sen pitääkin uudistaa, voittaa, alistaa kaikki muodot, ei ainoastaan uudet, vaan vanhatkin, — ei mukautuakseen noihin vanhoihin muotoihin, vaan kyetäkseen tekemään kaikista ja kaikenlaisista, niin uusista kuin vanhoistakin muodoista kommunismin täydellisen ja lopullisen, ratkaisevan ja perunttamattoman voiton välikappaleita.
Kommunistien pitää tehdä kaikkensa ohjatakseen työväenliikkeen ja yleensä yhteiskuntakehityksen suorinta ja nopeinta tietä Neuvostovallan yleismaailmalliseen voittoon ja proletariaatin diktatuuriin. Se on kiistämätön totuus. Mutta ei tarvitse muuta kuin tehdä pikku askel pitemmälle — samansuuntaiselta näyttävä askel —, kun totuus muuttuu virheeksi. Ei tarvitse muuta kuin sanoa, kuten saksalaiset ja englantilaiset vasemmistokommunistit sanovat, että me tunnustamme vain yhden, vain suoran tien, että me emme tunnusta luovimista, sovittelua emmekä kompromisseja, kun tehdään jo virhe, joka voi vahingoittaa ja on osaksi jo vahingoittanutkin ja vahingoittaa suuresti kommunistista liikettä. Oikeistolainen kaavaoppineisuus rajoittui itsepintaisesti tunnustamaan ainoastaan vanhat muodot ja kärsi täydellisen vararikon, sillä se ei huomannut uutta sisältöä. Vasemmistolainen kaavaoppineisuus vaatii itse pintaisesti tiettyjen vanhojen muotojen ehdotonta hylkäämistä näkemättä, että uusi sisältö raivaa itselleen tietä kaikkien ja kaikenlaisten muotojen kautta ja että kommunisteina velvollisuutemme on oppia käyttämään kaikkia muotoja, ja käyttämään mahdollisimman nopeasti yhden muodon lisäksi toista, siirtymään muodosta toiseen, sovittamaan taktiikkamme jokaisen sellaisen muutoksen mukaiseksi, jota ei ole aiheuttanut meidän luokkamme tai meidän toimintamme.
Kauhea, julma, inhottava imperialistinen maailmansota sekä sen synnyttämä toivoton tilanne ovat sysänneet ja jouduttaneet maailmanvallankumousta niin voimakkaasti, tämä vallankumous laajenee ja syvenee niin tavattoman nopeasti, sillä on niin tavattoman runsaasti alati vaihtuvia muotoja ja se kumoaa käytännössä niin opettavaisesti kaikkinaisen kaavaoppineisuuden, että on täysi syy uskoa kansainvälisen kommunistisen liikkeen parantuvan nopeasti ja lopullisesti lastentaudistaan, »vasemmisto»-kommunismista.
27. IV. 1920.