Julkaistu: [käsikirjoitus]
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren
Seuraavien muistiinpanojen taustana on »Quarto Stato»[1] -lehdessä syyskuun 18. päivänä nimimerkillä Ulenspiegel julkaistu Etelän kysymystä koskeva artikkeli, johon toimitus on liittänyt jokseenkin huvittavan johdannon. Ulenspiegel arvostelee artikkelissaan Guido Dorsolta hiljattain ilmestynyttä kirjaa (»Etelän vallankumous»[1*], Torino, kust. Piero Gobetti, 1925) ja korostaa erityisesti arviota, jonka Dorso esittää puolueemme suhtautumisesta Etelän kysymykseen. »Quarto Staton» toimittajat julistautuvat johdannossaan »nuoriksi kirjoittajiksi, jotka ovat perillä Etelän kysymyksen pääkohdista» (sic) ja esittävät yhteisen vastalauseen sille, että kommunistisella puolueella tunnustetaan olevan »ansioita». Olkoon noin, tämän vielä sietää. »Quarto Staton» »nuorten» kaltaiset kirjoittajat ovat aina ja kaikkialla panneet paperin kestämään kummempiakin mielipiteitä ja vastalauseita pelkäämättä sitä, että paperi panee vastaan. Mutta nämä »nuoret kirjoittajat» jatkavat: »Emme ole unohtaneet torinolaisten kommunistien maagista menetelmää, jonka mukaan suurtilat on jaettava maatyöläisten kesken. Tämä on kaikkea muuta kuin terve ja realistinen näkemys Etelän ongelmasta.» Nyt sopiikin osoittaa miten asiat todella ovat, koska »maagista» tässä on vain »Quarto Staton» »nuorten» kirjoittajien sumeilematon, pinnallinen ja harrastelijamainen ote.
»Maaginen menetelmä» on läpeensä mielivaltainen keksintö. Näyttää sitä paitsi siltä, etteivät »Quarto Staton» »nuoret» paljoakaan arvosta lukijoittensa älyä, koska he tohtivat kääntää totuuden moisella sanahelinällä päälaelleen. Tosiaankin, katsokaa vaikkapa seuraavaa otetta »L'Ordine Nuovon» kirjoituksesta (3. tammikuuta 1920), jossa lyhyesti ilmaistaan torinolaisten kommunistien näkemys:
»Pohjois-Italian porvaristo on ottanut Etelä-Italian ja saaret omaan käyttöönsä ja alistanut ne siirtomaariiston alle. Pohjois-Italian proletariaatti tulee vapauttaessaan itsensä vapauttamaan myös Etelän orjuutetut talonpoikaisjoukot pankkien ja Pohjoisen loisteollisuuden kahleista. Talonpoikien taloudelliseen ja poliittiseen elpymiseen ei johda viljelemättömän ja huonosti viljellyn maan jakaminen, vaan teollisuusproletariaatin antama tuki, teollisuustyöläisten, jotka tarvitsevat puolestaan talonpoikien tukea. Teollisuusproletariaatin etujen mukaista on, etteivät maanomistusolot tee kapitalistisen talouden uudelleensyntymistä mahdolliseksi etteikä Etelä-Italiasta ja saarista tule kapitalistisen vastavallankumouksen sotilaallisia tukikohtia. Otettuaan teollisuuden valvontaansa proletariaatti suuntaa sen tuottamaan talonpojille maatalouskoneita, tekstiilejä, jalkineita, se tulee viemään sähkövoiman talonpoikien ulottuville ja estämään teollisuusmiehiä ja pankkiireja riistämästä heitä ja tekemästä heistä rahavallan orjia. Lakkauttaessaan kapitalistisen yksinvallan tehtaissa, murskatessaan kapitalistisen valtion sotakoneiston sekä perustaessaan työväenvaltion, joka lain voimalla pakottaa kapitalistit hyödylliseen työhön, työläiset murtavat samalla kaikki kahleet, jotka pitävät talonpoikaa kurjuudessa ja epätoivossa. Pystytettyään diktatuurinsa ja saatuaan tuotantolaitokset ja pankit käsiinsä proletariaatti auttaa valtiollisen organisaation mahtavin voimin talonpoikia heidän taistelussaan maanomistajia, luonnonvoimia ja kurjuutta vastaan. Se myöntää talonpojille luottoa, perustaa osuuskuntia, turvaa henkilökohtaisen turvallisuuden ja suojaa heidän omaisuutensa ryöväreiltä, panee julkisin varoin toimeen saneerauksen ja kastelujärjestelmien rakentamisen. Kaiken tämän proletariaatti tekee, koska on sen etujen mukaista kehittää maataloustuotantoa, koska se on kiinnostunut saamaan edelleenkin tukea talonpoikaisjoukoilta, koska on sen etujen mukaista suunnata teollisuustuotanto lujittamaan maaseudun ja kaupungin, Pohjoisen ja Etelän välistä rauhaa ja ystävyyttä.» Näin kirjoitimme tammikuussa 1920. Seitsemän vuotta on kulunut, ja myös me olemme poliittisesti seitsemässä vuodessa aikuistuneet. Eräät näkökohdat voimme ilmaista nykyään paremmin; voimme ja meidän täytyy ottaa selvä siitä vaiheesta, joka seuraa välittömästi valtion valloittamista ja jota erotukseksi seuraavista vaiheista luonnehtii vain se, että työväki valvoo teollisuutta. Tällöin on kuitenkin tärkeätä muistuttaa, ettei torinolaisten kommunistien näkökanta perustunut suurtilojen palstoittamisen »maagiseen menetelmään», vaan Pohjoisen teollisuustyöläisten ja Etelän talonpoikien väliseen, porvariston vallan kumoamiseksi solmittavaan poliittiseen liittoon. Lisäksi nimenomaan torinolaiset kommunistit varoittivat kuvittelemasta suurtilojen mekaanisen jaon johtavan »ihmeellisiin» tuloksiin (tosin he kannattivat suurtilojen jakamista kahden luokan yhteistyön eräänä muotona). Edellä mainitussa, 3. tammikuuta 1920 julkaistussa artikkelissa kysyttiin: »Mitä saa köyhä talonpoika aikaan muuttaessaan viljelemättömälle tai huonosti viljellylle maalle? Hänellä ei ole välineitä, ei asuntoa työskentelyalueella, ei sadon korjaamiseen saakka tarpeellista luottoa, ei osuuskunnallisia elimiä, jotka voisivat ostaa sadon (mikäli talonpoika pääsee sitä edes korjaamaan, ellei hän sitä ennen ole hirttäytynyt ryteikön vahvimpaan puuhun tai viljelemättömän maan kitukasvuisen villiviikunan oksaan!) ja pelastaisivat hänet koronkiskurien kynsistä. Mitä köyhä talonpoika siis uudismaaltaan korjaa?» Kuitenkin puolsimme erittäin realistista ja kaikkea muuta kuin maagista menetelmää, jonka mukaan maa oli jaettava talonpojille. Mutta mielestämme ratkaisu löytyy kahden liittoutuneen luokan yleisestä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota proletariaatti johtaa. »Quarto Staton» kirjoittajat ovat keksineet torinolaisten kommunistien »maagisen menetelmän» omasta päästään ja samalla paljastaneet oman köykäisyytensä lehtimiehinä ja maalaisapteekkarille ominaisen ylimalkaisuutensa. Nämä seikat eivät suinkaan ole poliittisesti merkityksettömiä, niillä on tietyt seuraukset.
Työväenluokan kannalta torinolaisilla kommunisteilla on muuan kiistämätön »ansio» : he ovat kiinnittäneet työväen etujoukon huomion Etelän kysymykseen, osoittaneet, että se kuuluu vallankumouksellisen proletariaatin kansallisen politiikan tärkeimpiin kysymyksiin. Tässä mielessä he ovat käytännössä edistäneet Etelän kysymyksen epämääräisen, kaavamaisen, ns. »konkretisoivan» vaiheen päättymistä ja sen siirtymistä uuteen vaiheeseen. Päätekijöitä Etelän kysymyksessä eivät enää ole Giustino Fortunato, Gaetano Salvemini, Eugenio Azimonti, Arturo Labriola (lainaamme vain »Quarto Staton» »nuorten» ikiomien pyhimysten nimiä), vaan Torinon ja Milanon vallankumoukselliset työläiset.
Torinon kommunistit toivat konkreettisesti esiin »proletariaatin hegemoniaa», ts. proletariaatin diktatuuria ja työväenvaltion yhteiskunnallista perustaa koskevan kysymyksen. Proletariaatista tulee johtava ja hallitseva luokka, mikäli sen onnistuu saada aikaan luokkien välisiä liittoja, jotka yhdistävät työtätekevän väestön valtaenemmistön joukkoliikkeeksi kapitalismia ja porvarillista valtiota vastaan. Italiassa luokkasuhteiden nykyisessä tilassa proletariaatti tulee hallitsevaksi, mikäli saa laajojen talonpoikaisjoukkojen kannatusta. Talonpoikaiskysymyksellä on Italiassa omat erityispiirteensä, se ei ole »talonpoikais- ja agraarikysymys yleensä». Tietty italialainen perinne ja maan historian kehityskulun erikoisuudet olivat syynä siihen, että talonpoikaiskysymyksellä on kaksi omalaatuista puolta: Etelän kysymys ja Vatikaanin kysymys. Jotta Italian proletariaatti voittaisi talonpoikaisjoukkojen enemmistön tuen, sen on omaksuttava kysymysten yhteiskunnallinen sisältö, ymmärrettävä talonpojiston luokkaedut näissä kysymyksissä, liitettävä sen vaatimukset siirtymäkauden vallankumousohjelmaan ja nostettava nämä vaatimukset omien taistelutunnustensa rinnalle. Torinon kommunistien ensimmäinen tehtävä oli oikaista proletariaatin oma poliittinen linja ja ideologia, proletariaatin, joka on osa valtiollisessa järjestelmässä elävää kansakuntaa ja johon (sen tajuamatta) vaikuttavat porvarillinen koulu, lehdistö ja perinteet. Onhan tunnettua, mitä ideologiaa porvarilliset propagandistit levittävät monissa eri muodoissa Pohjois-Italian työtätekevien joukkojen keskuudessa: maan Etelä on painolasti, joka estää Italian yhteiskuntaa kehittymästä nopeasti; Etelän ihmiset ovat biologisesti alempiarvoisia olentoja, luonnostaan joko puolivillejä tai täydellisiä barbaareja. Syy Etelän takapajuisuuteen ei ole kapitalistisessa järjestelmässä tai muussa historiallisessa tekijässä, vaan luonnossa, joka on tehnyt Etelän ihmisistä pelokkaita, laiskoja, kykenemättömiä, epärehellisiä ja barbaarisia ja lisännyt armollisesti tähän kummilahjaan muutamia puhtaasti yksilöllisiä nerouden purkauksia, jotka ovat yksinäisten palmujen kaltaisia kuivassa ja kuolleessa autiomaassa. Sosialistinen puolue on aktiivisesti levittänyt tätä porvarillista ideologiaa Pohjoisen proletariaatin piirissä. Se antoi siunauksensa kaikelle mitä kirjoittivat Etelän kysymyksestä niin sanotun positivistisen koulukunnan edustajat, kuten Ferri, Sergi, Niceforo, Orano ja näiden vähemmän tunnetut seuraajat, joista kukin omalla tavallaan toisteli artikkeleissaan, pakinoissaan, romaaneissaan, reportaaseissaan ja muistelmissaan samaa säveltä. Jälleen kerran »tiede» suunnattiin köyhiä ja riistettyjä vastaan, tällä kertaa se naamioitiin sosialistiseksi ja sitä kutsuttiin proletariaatin tieteeksi.
Torinolaiset kommunistit nousivat tarmokkaasti tätä ideologiaa vastaan. Juuri Torinossa olivat veteraanien kertomukset ja kuvaukset Etelässä ja saarilla »rosvoilua» vastaan käydystä sodasta eniten vaikuttaneet kansan tunnelmiin ja perinteeseen. Kommunistit tekivät päättäväisesti «käytännön työtä kitkeäkseen tämän ideologian, he yltivät historiallisesti mitä merkittävimpiin konkreettisiin tuloksiin juuri Torinossa ja loivat perustan Etelän ongelman ratkaisulle.
Itse asiassa Torinossa sattui jo ennen sotaa tapahtuma, joka enteili kommunistien koko sodanjälkeistä toimintaa ja propagandatyötä. Kun kaupungin neljännestä vaalipiiristä valittavan edustajan paikka jäi Pilade Gayn kuoleman jälkeen vuonna 1914 tyhjäksi, kysymys uusista ehdokkaista tuli ajankohtaiseksi. Tällöin eräässä Sosialistisen puolueen paikallisosaston ryhmässä, johon »L'Ordine Nuovon» tulevat toimittajat kuuluivat, pohdittiin Gaetano Salveminin ehdokkaaksi asettamista. Tuohon aikaan Salvemini oli Italian Etelän talonpoikaisjoukkojen kumouksellisessa mielessä edistyksellisin puhemies. Hän ei kuulunut Sosialistiseen puolueeseen, vaan päinvastoin toimi mitä kiihkeimmin sitä vastaan. Hänen Sosialistista puoluetta vastaan käymällään kampanjalla oli vaarallisia seurauksia, sillä hänen väitteensä ja syytöksensä eivät lietsoneet vihamielisyyttä ainoastaan Turatia, Trevesiä, D'Aragonaa ja muita vastaan vaan myös pohjoista teollisuusproletariaattia vastaan (monet vuosina 1919-22 kuninkaallisen kaartin työläisiin ampumat luodit olivat samaa lyijyä kuin se, jota käytettiin Salveminin artikkelien painamiseen). Edellä mainittu torinolainen ryhmä tahtoi kuitenkin ottaa Salveminin nimen vaalilistaan ja toveri Ottavio Pastore välitti tämän ehdotuksen Salveminille käydessään Firenzessä pyytämässä tämän suostumusta. Pastore sanoi: »Torinon työläiset tahtovat valita kansanedustajan Apulian talonpojille. Torinon työläiset tietävät, että Molfettan ja Bitonton talonpoikien suuri enemmistö oli Salveminin kannalla vuoden 1913 yleisissä vaaleissa. Giolittin hallituksen painostuksen ja poliisiväkivallan tähden Apulian talonpojat eivät voineet ilmaista kantaansa. Torinon työläiset eivät velvoita Salveminia seuraamaan puolueen linjaa tai sen ohjelmaa tai noudattamaan Sosialistisen puolueen eduskuntaryhmän sisäistä kuria. Kun Salvemini on valittu, hän on vastuussa Apulian talonpojille, ei Torinon työläisille, joiden vaalipropaganda pohjautuu heidän omiin periaatteisiinsa ja on täysin riippumatonta Salveminin poliittisesta toiminnasta.»
Salvemini ei halunnut asettua ehdokkaaksi, joskin hän järkyttyi ja jopa liikuttui ehdotuksesta (silloin ei vielä puhuttu kommunistien »petturuudesta» vaan käyttäydyttiin rehellisesti ja vilpittömästi). Hän ehdotti Mussolinia ehdokkaaksi ja sitoutui lähtemään Torinoon tukemaan Sosialistisen puolueen vaalitaistelua. Hän tosiaankin piti siellä kaksi suurta vaalitilaisuutta, toisen Työkamarissa ja toisen Statuto-aukiolla, keskellä joukkoja, jotka tervehtivät häntä Etelän talonpoikien edustajana, talonpoikien, joita sorrettiin ja riistettiin vielä raaemmin kuin Pohjoisen proletaareja.
Tuossa välikohtauksessa ilmeni jo alkiomuodossa suunta, joka ei Salveminin tahdosta päässyt sen kummemmin kehittymään, mutta jonka kommunistit palauttivat ja elvyttivät sodanjälkeisellä kaudella. Haluamme palauttaa mieliin keskeisimmät ja valaisevimmat tapahtumat.
Vuonna 1919 perustettiin Nuori Sardinia -niminen järjestö, joka ilmestymisellään osoitti muuttuvansa Sardinian Toiminnan puolueeksi (Partito sardo d'aziaoneksi). Nuori Sardinia pyrki yhdistämään kaikki saarella ja mantereella elävät sardinialaiset alueelliseksi liittoutumaksi, joka pystyisi siinä määrin painostamaan hallitusta, että se täyttäisi sodan aikana sotilaille antamansa lupaukset. Mantereella Nuoren Sardinian organisaattorina toimi muuan prof. Pietro Nurra, sosialisti, joka nykyään kuuluu todennäköisesti noihin »Quarto Stato» -lehden »nuoriin kirjoittajiin», jotka joka ainoa viikko löytävät uuden tutkimusalueen. Järjestöön liittyi lakimiehiä, professoreja ja virkamiehiä, jotka paloivat halusta hankkia arvonimiä, suosituksia ja kunniamerkkejä. Piemontessa asuvien sardinialaisten Torinossa pidetty perustava kokous oli huomattava menestys, ainakin mitä osanottajien määrään tulee. Suurin osa oli köyhää väkeä, työihmisiä vailla varsinaista elinkeinoa, tehtaiden sekatyöläisiä, eläkeläisiä, entisiä santarmeja, entisiä vanginvartijoita ja tullivartijoita, jotka harjoittivat kaikenlaista pientä kaupankäyntiä. Kaikkia innosti ajatus maanmiesten seurasta, kaikki halusivat kuulla puheita maasta, johon lukemattomat sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet, muistot, kärsimykset ja toiveet sitoivat heitä. He toivoivat voivansa palata maahansa, mutta vauraampaan ja rikkaampaan maahan, joka takaisi heille vaikkapa vaatimattomankin elämän edellytykset.
Sardinialaiset kommunistit, joita oli tarkalleen kahdeksan, menivät kokoukseen, veivät oman päätöslauselmansa puheenjohtajistolle ja pyysivät puheenvuoron. Sen jälkeen kun virallinen puhuja oli pitänyt paatoksellisen ja kaunopuheisen esityksensä, ladellut kaikki paikallisväritteiset korulauseet, kun oli muisteltu sardinialaisten sotilasosastojen kärsimyksiä ja uhreja, kun aate kaikkien Sardinian jalojen poikien liitosta oli saanut läsnäolijat innostumaan aina sekapäisyyteen asti, oli todella vaikea viedä opposition esitystä läpi. Optimistisimmat olettivat, että ellei odotettavissa ollut suoranainen lynkkaus niin ainakin poliisikamarilla käynti sen jälkeen kun oltaisiin pelastuttu väkijoukon »pyhältä vihalta». Mutta vaikka oppositiopuhe herättikin valtavaa hämminkiä, sitä kuunneltiin kuitenkin tarkkaan ja lumouksen haihduttua päädyttiin nopeasti, joskin lainomaisesti vallankumoukselliseen johtopäätökseen. Kuultiin seuraava vaihtoehto: »Kannatatteko te, köyhät sardinialaiset piruparat, liittoa Sardinian herrojen kanssa, jotka ryöstävät teitä ja ovat kapitalistisen riiston paikallisia tukipylväitä, vai kannatatteko te liittoa mantereen vallankumouksellisten työläisten kanssa, jotka taistelevat kaikkea riistoa vastaan, kaikkien sorrettujen puolesta?» Tämä kysymys tunkeutui läsnäolijoiden tajuntaan. Äänestys oli valtava menestys: toisella puolen oli joitakin hyvin pukeutuneita rouvia, muutamia virkailijoita korkeine silintereineen ja eräitä vapaiden ammattien edustajia - kaikki vihasta ja pelosta kalmankalpeita - sekä noin neljäkymmentä poliisia, jotka reunustivat itse äänestyspaikkaa; toisella puolen olivat kaikki köyhät piruparat ja heidän pyhäpukuiset vaimonsa kerääntyneinä pienen kommunistisen ryhmän ympärille. Tunnin kuluttua Työkamarissa perustettiin sardinialaisten sosialistinen opintokerho, johon kirjoittautui 256 henkilöä. Nuoren Sardinian perustaminen siirtyi hämärään tulevaisuuteen, eikä sitä koskaan perustettukaan.
Tämä kokous oli poliittinen perusta kampanjalle, joka pantiin toimeen Sassarin prikaatin sotilaiden keskuudessa; kyseinen prikaati koostui lähes kokonaan sardinialaisista. Sassarin prikaati oli osaltaan kukistamassa kapinaliikettä Torinossa elokuussa 1917.[2] Oltiin varmoja siitä ettei se koskaan voisi veljeillä työläisten kanssa: kaikki sortotoimet jättävät ihmisjoukkoihin vihan, jota ne tuntevat myös sorron välikappaleita ja täytäntöönpanijoita kohtaan. Katkeruus kytee toisaalta myös sotilasosastoissa, joissa elää kapinallisten luodeista kaatuneiden aseveljien muisto. Prikaatia vastassa oli herrasväkeä mukanaan sotilaille tarkoitettuja kukkia, sikareja ja hedelmiä. Sotilaiden mielialaa kuvastaa Sassarista kotoisin olevan nahka-alan työläisen kertomus ensimmäisestä propagandakokeilusta: »Lähestyin torille leiriytyneitä sotilaita (ensimmäisinä päivinä sardinialaiset sotilaat majoittuivat torille ikään kuin olisivat valloittaneet kaupungin) ja puhuttelin nuorta talonpoikaa, joka suhtautui minuun ystävällisesti, koska olin kotoisin Sassarista niin kuin hänkin.
- Mitä aiotte tehdä täällä Torinossa?
- Olemme tulleet tänne ampumaan lakkoilevia herroja.
- Mutta eiväthän herrat ole lakossa, lakossa ovat työläiset ja he ovat köyhiä.
- Kaikkihan täällä ovat herroja, kaikilla on kaulus ja solmio, kaikki ansaitsevat kolmekymmentä liiraa päivässä. Minä tunnen kyllä köyhät ihmiset ja tiedän miten he pukeutuvat. Sassarissa köyhiä on paljon, me maajussit olemme kaikki köyhiä, ansaitsemme puolitoista liiraa päivässä.
- Mutta olen minäkin työläinen ja olen köyhä.
- Olet köyhä, koska olet Sardiniasta.
- Entä jos menen lakkoon muiden mukana, ammutko silloin minuakin?
Sotilas mietti hetken, pani sitten käden olkapäälleni ja sanoi: 'Kuulehan, kun sinä menet lakkoon toisten kanssa, pysyttele kotonasi!'»
Tämän mielialan vallassa oli enemmistö prikaatilaisista, jotka olivat lähtöisin Sardinian talonpojista. Prikaatissa ei ollut kuin muutamia työläisiä Iglesiasin kaivoksesta. Muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuun 20. ja 21. päivien suurlakon aattona, prikaati kuitenkin siirrettiin Torinosta, ylipalveluksessa olevat sotilaat lomautettiin ja joukko-osasto jaettiin tasan kolmeen osaan: yksi lähetettiin Aostaan, toinen Triesteen ja kolmas Roomaan. Prikaati komennettiin lähtöön äkkiarvaamatta keskellä yötä. Tyylikästä herrasväkeä ei näkynyt asemalla saattamassa sitä. Prikaatin laulut olivat edelleen sotilaallisia, mutta niiden sisältö ei enää ollut sama kuin aiemmin.
Jäivätkö nämä tapahtumat vaille seurauksia? Eivät jääneet, ne johtivat tuloksiin, jotka tänäkin päivänä vaikuttavat joukkojen sydämissä. Ne avasivat hetkessä ihmisten silmät näkemään sellaista, josta he eivät milloinkaan olleet ajatelleet; ne tekivät näihin ihmisiin syvän vaikutuksen ja muuttivat perusteellisesti heidän ajattelutapansa. Arkistomme ei ole enää koossa, olemme itse hävittäneet useita papereita välttyäksemme pidätyksiltä ja vainoilta, Mutta muistamme kymmeniä ja satoja kirjeitä, joita lähetettiin Sardiniasta »Avantin!» Torinon toimitukseen, kirjeitä, jotka usein oli kirjoitettu yhteisvoimin, joissa usein oli Sassarin tietyn alueen kaikkien entisten sotilaiden allekirjoitus. Kannattamamme poliittinen näkemys levisi tavalla jota emme hallinneet, jota ei yksinkertaisesti voida hallita. Se vaikutti olennaisesti Sardinian Toiminnan puolueen (Partito sardo d'azione) joukkoperustaan. Tässä yhteydessä olisi mahdollista palauttaa mieleen monia sisällöltään rikkaita ja merkittäviä tapahtumia.
Sardinialaista prikaatia koskevien tapahtumien viimeinen jälkikaiku ajoittuu vuoteen 1922, jolloin 300 santarmia Cagliarin legioonasta lähetettiin Torinoon samoissa tarkoituksissa kuin aiemmin Sassarin prikaati. Saimme »Ordine Nuovon» toimitukselle osoitetun julistuksen, jonka oli allekirjoittanut suurin osa näistä santarmeista; julistuksessa ilmaistu kannanotto heijasti kokonaisuudessaan meidän näkemystämme Etelän kysymyksestä, ja tämä oli nähdäksemme ratkaiseva todiste siitä, että suuntamme oli oikea.
Proletariaatin on omaksuttava tämä linja, jotta siitä tulisi poliittisesti tehokas. Tämä on itsestään selvä. Joukkoliike ei voi menestyä elleivät joukot itse ole vakuuttuneita tavoitteista, joihin ne pyrkivät ja keinoista, joita niiden tulee käyttää. Tullakseen hallitsevaksi luokaksi proletariaatin on torjuttava jokainen korporativismin jäänne, kaikki syndikalistiset ennakkoluulot ja tottumukset. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee sitä, että on tehtävä loppu paitsi ammattien eriarvoisuudesta myös tietyistä ennakkoluuloista ja tietystä itsekkyydestä, joita voi esiintyä ja joita esiintyy työväenluokan keskuudessa vielä ammatillisten erojen voittamisen jälkeenkin. Ainoastaan tätä tietä voidaan saavuttaa talonpoikien ja muutamien puoliproletaaristen kaupunkilais-kerrosten kannatus. Metallimies, puuseppä, rakennustyöläinen jne. on ajatteleva kuin proletaari, ei enää kuin metallimies, puuseppä, rakennustyöläinen jne. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä: hänen on ajateltava luokan jäsenenä, luokan, joka pyrkii johtamaan talonpoikia ja intellektuelleja, joka voi saavuttaa voiton ja rakentaa sosialismin vain siinä tapauksessa, että valtaenemmistö näistä kerroksista seuraa ja auttaa sitä. Ellei näin käy, proletariaatista ei tule hallitsevaa luokkaa. Tällöin kyseiset kerrokset, jotka muodostavat Italian väestön enemmistön, jäävät porvariston johdettaviksi, siis lisäävät valtion mahdollisuuksia kestää proletariaatin hyökkäys ja lyödä se hajalle. Kokemukset, joita on saatu Etelän kysymyksen tiimoilta, osoittavat, että proletariaatti on tiedostanut tehtävänsä. Viittaamme erityisesti kahteen tapahtumaan, joista toinen sattui Torinossa, toinen Reggio Emiliassa. Tämä jälkimmäinen on reformismin, luokkayhteistyön ja työläisiin kohdistuvan holhouksen tukikohtia, ja sitä käyttivät »meridionalistit»[2*] esimerkkinä Etelän talonpoikiin kohdistuvassa propagandassaan.
Tehtaiden valtaamisen jälkeen Fiat-yhtymän johto ehdotti työläisille, että nämä johtaisivat yritystä kuin osuuskuntaa. Reformistit suhtautuivat ehdotukseen myönteisesti, mikä on tietenkin luonnollista. Edessä häämötti teollisuuspula. Työttömyyden uhka pelotti työläisperheitä. Fiatin muuttaminen osuuskunnaksi olisi saattanut turvata pysyvän työllisyyden kaikille työntekijöille ja etenkin poliittisesti aktiivisille työläisille, jotka olisi varmasti erotettu.
Sosialistisen puolueen kommunistijohtoinen paikallisosasto puuttui asiaan lujin ottein. Työläisille selitettiin: vain siinä tapauksessa, että työläiset päättävät osallistua siihen porvarillisten poliittisten voimien järjestelmään, joka tänään hallitsee Italiaa, he voivat ryhtyä johtamaan Fiatin tapaista suuryritystä osuuskuntana. Fiatin johdon esitys palautuu Giolittiin poliittiseen suunnitelmaan. Mistä tässä suunnitelmassa on kyse? Sotaa edeltäneinä vuosina porvaristo ei enää voinut hallita häiriöittä. Sisilialaisten talonpoikien kapina 1894 samoin kuin Milanon kapina 1898 olivat Italian porvaristolle ratkaisevia tulikokeita. Veristen vuosien 1890-1900 jälkeen porvariston oli luovuttava liian mielivaltaisesta, väkivaltaisesta ja suorasta diktatuurista. Sitä vastaan nousivat samanaikaisesti, joskin suunnittelematta, Etelän talonpojat ja Pohjoisen työläiset. Uuden vuosisadan alussa porvaristo alkoi soveltaa uutta politiikkaa, luokkaliittojen politiikkaa, luokkien poliittisia liittoutumia, is. porvarillista demokratiaa. Oli valittava: joko talonpoikaisdemokratia eli liitto Etelän talonpoikien kanssa, joka toisi mukanaan tullivapauden, yleisen äänioikeuden, hallinnollisen hajasijoituksen, teollisuustuotteiden alhaiset hinnat, tai kapitalistien ja työläisten teollinen liittoutuma, joka ei anna yleistä äänioikeutta, säilyttää suojatullijärjestelmän ja valtiollisen keskittymisen (joka ilmaisee porvariston herruutta talonpoikiin ja etenkin Etelän ja saarien talonpoikiin), toteuttaa reformistista politiikkaa palkka-asioissa ja ammattijärjestöjen vapauksia kohtaan. Porvaristo valitsi (eikä suinkaan sattumalta) jälkimmäisen vaihtoehdon. Giolitti oli porvariston herruuden ruumiillistuma, Sosialistisesta puolueesta tuli hänen politiikkansa apuväline. Jos tarkastellaan läheltä vuosien 1900-1910 tapahtumia, voidaan todeta, että sosialistinen ja työväenliike elivät syvää murroskautta: joukot vastustivat spontaanisti reformististen johtajien politiikkaa. Silloin syntyi syndikalismi, joka kuvasti työläisten vaistonvaraista ja alkeellista mutta silti tervettä reaktiota porvariston kanssa solmittavaa liittoa vastaan ja jossa ilmeni halu liittoutua talonpoikien, nimenomaan Etelän talonpoikien kanssa. Syndikalismia voidaan jopa pitää Etelän talonpoikien heikkona yrityksenä johtaa proletariaattia ja käyttää tässä toiminnassa edustajinaan edistyksellisempiä intellektuellejaan. Ketkä muodostivat italialaisten syndikalistien johtavan ytimen? Mikä on tämän suuntauksen ideologinen olemus?
Syndikalistien johtajia olivat lähes yksinomaan Etelän miehet: Labriola, Leone, Longobardi, Orano. Syndikalistinen ideologia on olemukseltaan uutta liberalismia, joka on hyökkäävämpi, taisteluhenkisempi ja tarmokkaampi kuin perinteinen. Kun tarkastellaan asiaa lähemmin, niin erotetaan kaksi perussyytä, joiden takia kehittyivät syndikalismin kriisit ja sen johtajat siirtyivät vähitellen porvariston leiriin. Molemmat liittyivät läheisesti Etelän kysymykseen: maastamuutto ja vapaakauppa. Enrico Corradini[3] tulkitsi maastamuuttoilmiötä käsitteellä »proletaarinen kansakunta»; koko intelligenssi piti näet Libyan sotaa alkuna hyökkäykselle, jolla »suuri proletaari» nousee vastustamaan kapitalistien ja rahavallan maailmaa. Koko joukko syndikalisteja asettui kansallismielisten kannalle. Niinpä kansallispuolue rakentui alkujaan entisistä syndikalistisista intellektuelleista (Monicelli, Forges-Davanzati, Maraviglia.). Labriolan kirja »Vuosikymmenen historia» (vuosien 1900- 1910) on tämän giolittinvastaisen ja »meridionalistisen» uusliberalismin tyypillinen tuote. Näiden kymmenen vuoden aikana kapitalismi kehittyi ja voimistui; osan toiminnastaan se suuntasi Pon laakson maatalouteen. Näitä vuosia luonnehtivat erityisesti maataloustyöläisten yleislakot Pon laaksossa. Pohjoisen talonpoikien keskuudessa tapahtui perusteellinen muutos, talonpojiston syvällinen eriytyminen (vuoden 1911 väestönlaskennan mukaan maataloustyöläisten määrä kasvoi 50%:a). Muutoksen myötä syntyi uusia poliittisia virtauksia ja aatteellisia suuntauksia. Aikakauden silmiinpistävimmät tuotteet olivat kristillisdemokratia ja mussolinismi, jotka kehkeytyivät molemmat Romagnassa. Maatyöläisestä näytti äkkiä tulevan poliittisen taistelun päähenkilö. Niin sosiaalidemokratian vasemmistolaiset järjestöt (Cesenassa ilmestyvä »L'Azione») kuin mussolinismikin joutuivat pian »meridionalistien» valvontaan. Cesenan »L'Azione» oli Gaetano Salveminin »L'Unitán»[4] paikallinen toisinto. Mussolinin toimittama »Avanti!» muuttui hitaasti mutta varmasti syndikalististen kirjoittajien ja »meridionalistien» temmellyskentäksi. Fancello, Lanzillo, Panunzio, Ciccotti ja sen sellaiset avustivat lehteä säännöllisesti. Salvemini ei salaillut mieltymystään Mussoliniin. Mussolinista tuli myös Prezzolinin »La Vocen»[5] suosikki. Kaikki muistavat, kuinka nämä syndikalistit ja »meridionalistit» parveilivat Mussolinin ympärillä, kun tämä oli lähtenyt »Avantista!» ja Sosialistisesta puolueesta.
Tämän aikakauden huomattavin vallankumouksellinen ilmiö oli Punainen viikko kesäkuussa 1914[6], Romagna ja Marche olivat punaisen viikon keskuksia. Porvarillisen politiikan huomattavin vastine oli Gentilonin sopimus[7]. Pohjois-Italian alangon maatyöläisten menestyksellinen liike antoi Sosialistiselle puolueelle mahdollisuuden palata vuonna 1910 jyrkkään taktiikkaan, joten Giolittin tukema ja edustama teollisuusblokki menetti tehonsa. Giolitti suuntasi aseensa uuteen kohteeseen. Porvariston ja työläisten liiton hän korvasi porvariston ja Etelä- sekä Keski-Italian talonpoikaismassoja edustavien katolilaisten liitolla. Tämä liitto merkitsi täydellistä tuhoa Sonninon konservatiiviselle puolueelle, josta jäi jäljelle vain hyvin pieni ryhmä, Antonio Salandran ympärille ryhmittynyt puolueosasto Etelässä. Sodan aikana ja sen jälkeisellä kaudella olemme voineet todeta mitä merkittävimpiä kätkettyjä prosesseja Italian porvariston kehityksessä. Salandra ja Nitti olivat ensimmäiset Etelästä kotoisin olevat hallituksen päämiehet (ellei tietenkään oteta huomioon sisilialaisia, sellaisia kuin Crispi, joka oli porvariston diktatuurin tarmokkain edustaja 1800-luvulla). Molemmat koettivat toteuttaa porvariston teollisuus- ja maataloussuunnitelmaa Etelän kysymyksessä, Salandra konservatiivisella ja Nitti demokraattisella perustalla (kumpaakin hallituksen päämiestä tuki »Corriere della Sera», toisin sanoen Lombardian tekstiiliteollisuus). Salandra yritti jo sodan aikana järjestää valtion hallintokoneiston kannattamaan Etelän hanketta. Hän siis pyrki korvaamaan Giolittin asettamat valtion toimihenkilöt uusilla, porvariston uudelle suuntaukselle myötämielisillä henkilöillä. Muistanette »La Stampan» kirjoitukset vuosilta 1917-1918, missä giolittilaisia ja sosialisteja kehotettiin liittymään yhteen valtion »apulialaistumisen» estämiseksi. Tätä lehtikampanjaa johti Francesco Ciccotti, mikä osoitti, että Giolitti ja reformistit olivat solmineet sopimuksen. Juttu oli varsin vakava ja giolittilaiset ylittivät itsepuolustuksen vimmassa suurporvariston puolueelle sallitut rajat ja päätyivät epäisänmaallisiin ja tappiomielialoja levittäviin purkauksiin, jotka ovat kaikkien muistissa. Giolitti on jälleen vallassa, suurporvaristo luottaa häneen taas sen pakokauhun tähden, jonka mahtava kansanliike sai aikaan. Giolittin tavoitteena on kesyttää Torinon työläiset. Jo kaksi kertaa hän on voittanut heidät, kerran huhtikuun lakon ja toisen tehdasvaltausten yhteydessä. Kummallakin kerralla Ammattiyhdistysten Keskusliitto on tukenut häntä, hän on näin ollen voittanut korporatiivisen reformismin tuen turvin. Nyt hän aikoo saada työläiset ottamaan osaa porvarilliseen valtiojärjestelmään. Mitä tapahtuisi, jos Fiatin työntekijät todella hyväksyisivät johdon ehdotuksen? Teollisuusosakkeista tulisi obligaatioita, joiden omistajille osuuskunnan olisi maksettava kiinteää osinkoa olivatpa tehtaan asiat sitten hyvät tai huonot. Luottolaitokset painostaisivat Fiatin tehdasta alituisesti, niitä näet hallitsevat toistaiseksi porvarit, joiden etuja työläisten alistaminen palvelee. Työntekijäkunta joutuu välttämättä kääntymään valtion puoleen. Valtio puolestaan ojentaisi työläisille »auttavan käden» vaikuttamalla työläisten edustajiin, alistamalla poliittisen työväenpuolueen kannattamaan hallituksen politiikkaa. Tällöin Giolittin suunnitelma olisikin toteutunut täysin. Torinon työväenluokka lakkaisi olemasta itsenäinen ja muuttuisi porvarillisen valtion lisäkkeeksi. Luokkakorporativismi olisi saavuttanut riemuvoiton, sen sijaan proletariaatti olisi menettänyt asemansa ja tehtävänsä työkansan johtajana, suunnan osoittajana. Köyhimpien työläisjoukkojen silmissä proletariaatti olisi etuoikeutetussa asemassa, ja talonpojat pitäisivät sitä porvariston kaltaisena riistäjänä, porvaristo näet väittäisi - kuten se on aina väittänyt - että etuoikeutetut työläisryhmät ovat vastuussa talonpoikien rasituksista ja kurjuudesta.
Fiatin työläiset hyväksyivät lähes yksimielisesti näkemyksemme ja hylkäsivät yritysjohdon ehdotukset. Eikä tämäkään koetus ollut viimeinen. Torinon proletariaatti oli monin teoin osoittanut olevansa poliittisesti erittäin valveutunut ja toimintakykyinen. Vuonna 1919 tehtaan insinööri- ja teknikkokunnan sekä virkailijoiden onnistui parantaa olojaan vain siksi, että työläiset kannattivat heitä. Tehdäkseen tyhjäksi insinöörien ja teknikkojen agitaation teollisuusmiehet kehottivat työläisiä valitsemaan itse uudet esimiehet ja osastopäälliköt. Työläiset hylkäsivät tämän ehdotuksen, vaikka heillä olisi ollut täysi syy järjestää konflikti insinöörien ja teknikoiden kanssa; nämä olivat aina toimineet sorron ja vainon välikappaleina. Tällöin lehdistössä aloitettiin raivokas kampanja insinöörien ja teknikoiden eristämiseksi; tähdennettiin sitä, että he saavat hyvin korkeata palkkaa, joka saattoi nousta 7000 liiraan kuukaudessa. Ammattityöläiset ajoivat sekatyömiesten asiaa, joka ei muuten olisi edistynyt. Ammattitaitoiset työläiset luopuivat tehtaissa niistä etuoikeuksista, joita he nauttivat ammattitaidottomien kustannuksella. Näiden toimien ansiosta proletaarinen etujoukko valloitti eturivin aseman yhteiskunnallisessa kamppailussa ja näin syntyi perusta kommunistisen puolueen kehitykselle Torinossa. Entä muualla? Tahdoimme asettaa kysymyksen myös muualla maassa, nimenomaan Reggio Emiliassa, jonne oli eniten syöpynyt reformismia ja luokkakorporativismia.
Reggio Emilia oli aina ollut »meridionalistien» hyökkäysten kohde. Camillo Prampolinin mukaan Italia jakautuu Pohjoisen asukkaisiin ja Etelän likaisiin moukkiin.[3*] Tämä sanonta kuvaa osuvasti sitä raivokasta vihaa, jota Etelän asukkaissa lietsottiin Pohjoisen teollisuustyöläisiä kohtaan. Reggio Emiliassa pohdittiin samantapaista kysymystä kuin Fiatilla. Eräs laaja teollisuuslaitos tahdottiin siirtää työläisten käsiin ja muuttaa osuustoiminnalliseksi. Reggion reformisteja hanke innosti kovasti, ja he ylistivät sitä lehdissään ja kokouksissaan. Eräs torinolainen kommunisti[4*] lähti Reggioon, pyysi puheenvuoron tehtaan yleiskokouksessa ja selvitti koko monisäikeisen Etelän ja Pohjoisen kysymyksen. Tapahtui »ihme»: valtaosa työläisistä hylkäsi reformistisen ja korporativistisen kannan. Kävi ilmi, etteivät reformistit ilmaisseet reggiolaisten työläisten mielialoja, että he edustivat vain passiivisuutta ja muita työväenliikkeen kielteisiä piirteitä. Heidän oli onnistunut johtaa yksin poliittista toimintaa Reggiossa, koska heillä oli käytettävissään paljon kokeneita ammattitaitoisia organisaattoreita ja propagandisteja, joiden avulla vallankumouksellisen virtauksen kehittyminen ja järjestäytyminen voitiin estää. Yhden ainoan kyvykkään vallankumouksellisen esiintyminen riitti kuitenkin antamaan heille kovan iskun ja osoittamaan, että reggiolaiset työläiset ovat urheita taistelutovereita eivätkä hallituksen syöttöporsaita.
Huhtikuussa 1921 Fiat-yhtiö sanoi irti viisituhatta vallankumouksellista työläistä, lakkautti tehdasneuvostot ja alensi reaalipalkkoja. Reggio Emiliassa tapahtui nähtävästi jotakin samankaltaista. Työläiset kärsivät siis tappion. Mutta olivatko heidän aiemmat uhrinsa turhia? Tuskin. Itse asiassa olemme jopa varmoja siitä, etteivät ne olleet hyödyttömiä. On tietenkin vaikea luetella kaikkia joukkotapahtumia, jotka todistaisivat tuon taistelun nopeaa ja suoranaista tehokkuutta. Toisaalta talonpoikien joukkoesiintymisten luettelointi on vielä vaikeampaa, ellei suorastaan mahdotonta. Se on erittäin vaikeaa varsinkin kun ovat kyseessä Etelän talonpoikaisjoukot.
Etelä-Italiaa voidaan pitää laajana sosiaalisen hajaannuksen koettelemana alueena. Suurin osa sen väestöstä koostuu talonpojista, jotka ovat kerrassaan eristyneitä toisistaan. (Tietysti on olemassa poikkeuksia: Apulialla, Sardinialla ja Sisilialla on erityispiirteitä, jotka erottavat ne muiden Etelän alueiden sosiaalisesta rakenteesta.) Etelän yhteiskunta on suuri maaseutublokki, johon kuuluu kolme yhteiskuntakerrosta: äärettömät ja hajanaiset talonpoikaisjoukot, maaseudun keskiluokasta ja pikkuporvaristosta peräisin olevat intellektuellit, suurmaanomistajat ja intellektuellien huippukerros. Etelän talonpojat ovat alituisessa käymistilassa, mutta yhtenäisenä joukkona he eivät kykene ilmaisemaan pyrkimyksiään ja tarpeitaan. Intellektuellien keskikerros saa talonpojilta virikkeitä poliittiselle ja ideologiselle toiminnalleen. Suurmaanomistajat ja intellektuellien huippukerros, edelliset politiikassa, jälkimmäiset ideologian alalla, keskittävät haltuunsa viime kädessä kaikkien yhteiskunnallisten voimien toiminnan. Ideologiassa keskittyminen on luonnollisesti tehokkainta ja täydellisintä. Näin ollen Giustino Fortunato ja Benedetto Croce ovat Etelän järjestelmän avainhenkilöt ja tietyssä mielessä myös Italian taantumuksen edustavimmat hahmot.
Etelän intellektuellit ovat Italian kansakunnan mielenkiintoisimpia ja tärkeimpiä yhteiskuntaryhmiä. Tämän todistaa jo se, että yli 3/5 valtiollisen byrokratian piirissä toimivista on kotoisin Etelästä. Etelän intellektuellin luonteenlaadun ymmärtämiseksi on syytä ottaa huomioon muutamia tosiseikkoja.
1. Jokaisessa maassa kapitalismin kehitys on perusteellisesti muuttanut intellektuellien kerrosta. Aiemmin intellektuelli toimi organisaattorina maanviljelyyn ja käsityöhön perustuvassa yhteiskunnassa. Valtiota ja kauppaa varten hallitseva luokka kasvatti erityisen intellektuellityypin. Teollisuus on luonut uuden intellektuellin: teknisen organisaattorin, sovelletun tieteen spesialistin. Yhteiskunnissa, joissa taloudellisten voimien kapitalistinen kehitys ulottuu suurimpaan osaan kansakunnan toiminnasta, esiintyy jälkimmäistä intellektuellityyppiä. Tälle on ominaista älyllinen järjestys ja kuri. Toisaalta maissa, joissa maataloudella on suuri osuus tai joissa se on pääelinkeinona, vanha intellektuellityyppi on yhä hallitsevassa asemassa. Suurin osa valtion johtavista toimihenkilöistä edustaa jälkimmäistä tyyppiä, ja maakunnissa nämä intellektuellit toimivat välittävissä tehtävissä talonpojiston ja hallintoelinten välillä. Etelä-Italiassa esiintyy nimenomaan tämän tyypin edustajia kaikkine heille tyypillisine piirteineen. Tämä intellektuelli on demokraattinen talonpoikien edessä ja taantumuksellinen kun kyseessä on kapina suuromistajia tai hallitusta vastaan. Politikointi on hänelle mieleen, hän on turmeltunut ja valapattoinen. Etelän poliittisten puolueiden perinteistä luonnetta on mahdotonta ymmärtää ottamatta huomioon tämän sosiaalisen kerroksen ominaispiirteitä.
2. Etelän intellektuelli on useimmiten lähtöisin maaseutuporvaristosta, yhteiskuntakerroksesta, jolla on vielä nykyäänkin huomattava asema. Hän on alkujaan pienen tai keskisuuren tilan omistaja, hän ei ole talonpoika (sillä ei muokkaa itse maata ja häpeäisi olla maanviljelijä), vaan hän antaa omistamansa maapalstan vuokralle tai luovuttaa käytettäväksi mezzadrian[5*] ehdoin saadakseen tuloja, jotka turvaisivat hänelle mukavan elämän, sallisivat lähettää poikansa yliopistoon tai pappisseminaariin, koota myötäjäiset tyttärelleen, jonka on naitava upseeri tai valtion virkamies. Tältä säädyltä intellektuellit perivät voimakkaan vastenmielisyyden työtätekeviä talonpoikia kohtaan. Talonpoikaa pidetään elävänä koneena, josta on otettava kaikki mahdollinen irti ja jolle työtätekevien liikakansoituksen tähden aina löytyy seuraaja. Maaseudun porvarien tavoin he tuntevat vaistomaista ja kuristavaa pelkoa talonpoikaa ja hänen tuhoisaa väkivaltaisuuttaan kohtaan. Heistä on kehittynyt äärimmäisen tekopyhiä teeskentelijöitä, erittäin taitavia pettämään talonpoikaismassoja ja pitämään niitä kurissa.
3. Koska papisto kuuluu intellektuellien ryhmään, on otettava huomioon Etelä-Italian papiston ja Pohjoisessa toimivien pappien välinen ero. Pohjoisessa pappi on yleensä käsityöläisen tai maanviljelijän poika. Hänellä on demokraattisia taipumuksia ja melko läheiset yhteydet talonpoikaisjoukkoihin. Hänen moraalinsa on korkeampi kuin Etelän papin, joka usein jokseenkin avoimesti elää naisen kanssa. Niinpä papin hengellisellä viralla on Pohjoisessa varsin yhteiskunnallinen luonne, pappi on perhe-elämän todellinen henkinen ohjaaja. Pohjoisessa kirkon ja valtion ero sekä kirkon omaisuuden pakkoluovutus on toteutettu perusteellisemmin kuin Etelässä, missä seurakunnat ja luostarit ovat säilyttäneet tai koonneet uudelleen koko joukon kiinteistöjä ja erilaista irtaimistoa. Talonpoika näkee Etelän papin 1) tilanhoitajana, jonka kanssa hän taistelee vuokrasta, 2) kiskurina, joka vaatii suunnattomia korkoja ja käyttää hyväkseen uskontoa kootessaan vuokria ja korkoja, 3) ihmisenä, jolla on tavalliset intohimot (naiset, raha) ja jonka viileään puolueettomuuteen tai vaatimattomuuteen ei niin ollen voi luottaa. Siksi Etelän talonpojan silmissä ripitys on virallinen toimitus vailla mitään merkitystä eikä hän ole pappissidonnainen vaikka onkin usein pakanallisessa mielessä taikauskoinen. Niinpä on täysin ymmärrettävää, ettei Kansanpuolueella ole Etelässä (eräitä sisilialaisia alueita lukuun ottamatta) merkittävää asemaa eikä minkäänlaisia joukkojärjestöjä. Talonpojan suhtautumista papistoon kuvaa hyvin sanonta: »Pappi on pappi alttarilla, muualla ihminen niin kuin muutkin.»
Etelän talonpoika on sidoksissa suurmaanomistajaan intellektuellin välityksellä. Koska talonpoikaisliikkeet eivät ilmene edes muodollisesti itsenäisinä, riippumattomina joukkojärjestöinä (jotka pystyisivät nostamaan talonpojistosta kaadereita, arvioimaan ja erittelemään liikkeessä esiintyneitä saavutuksia ja erimielisyyksiä), ne mahtuvat aina valtiokoneiston tavallisiin elimiin - kunnan tai provinssin hallintoon, eduskuntaan - ja ilmenevät paikallisten puolueiden muodostumisena ja hajoamisena. Näiden puolueiden toimihenkilöt ovat intellektuelleja, joita valvovat suurmaanomistajat ja heidän luottamusmiehensä, sellaiset kuin Salandra, Orlando ja Di Cesarò. Sota näytti tuovan uusia piirteitä näihin järjestömuotoihin; syntyi sotaveteraaniliike. Talonpoikaissotilaat ja intellektuelliupseerit muodostivat melko yhtenäisen liiton, joka oli jossain määrin suuromistajien vastainen. Liike ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, ja sen viimeisenä jäänteenä on Amendolan kehittämä Kansallinen liitto[8] (Unione nazionale), joka antifasistisen luonteensa ansiosta yhä elää kituuttaa. Kun kuitenkin tiedetään, että Etelän demokraattisilta intellektuelleilta puuttuu kokonaan määrämuotoisia järjestäytymisperinteitä, siksi on myös tämä pieni virtaus pidettävä mielessä. Muuttuneissa yleispoliittisissa oloissa se näet voi kasvaa hyökyaallon tavoin. Ainoa alue, jolla sotaveteraaniliikkeen onnistui luoda jotakuinkin johdonmukainen linja ja kestävä yhteiskunnallinen perusta, oli Sardinia. Tämä onkin luonnollista, Sardiniassa näet suurmaanomistajien luokka on erittäin pieni, sillä ei ole mitään erityistä tehtävää, ei myöskään Etelän mannerosalle ominaisia vanhoja kulttuurillisia tai hallinnollisia traditioita. Pohjakerrosten, talonpoikien ja paimenten, painostus ei aiheuta suuromistajien tukahduttavaa vastapainetta, vaan kohdistuu sen sijaan kokonaisuudessaan intellektuellien huippukerrokseen, joka ottaa paljon pitempiä edistysaskelia kuin Kansallinen liitto. Tilanne Sisiliassa poikkeaa täysin niin Sardinian kuin Etelän mannerosankin tilanteesta. Sisiliassa suurmaanomistajat ovat paljon yhtenäisempiä ja päättäväisempiä kuin mannermaalla. Lisäksi Sisiliassa on jonkin verran teollisuutta ja varsin kehittynyttä kaupankäyntiä (Sisilia on Etelän rikkain alue ja rikkaimpia koko Italiassa). Ylemmät yhteiskuntaluokat ymmärtävät tärkeytensä yhteiskunnan elämässä ja käyttävät sitä hyväkseen. Sisilia ja Piemonte ovat antaneet Italian valtiolle eniten poliittisia johtajia. Vuodesta 1870 nämä kaksi aluetta ovat olleet keskeisessä asemassa. Sisilian kansanjoukot ovat edistyksellisempiä kuin muun Etelän, mutta niiden edistyneisyys on muodoltaan nimenomaan sisilialaista. Sisilialaisilla on oma sosialistinen joukkoliikkeensä, sillä on omat perinteensä ja kehityspiirteensä. Vuonna 1922 edustajahuoneen 52:sta Sisilian edustajasta 20 oli sosialistista.
Olemme todenneet, että Etelän talonpoika on sidoksissa suurmaanomistajaan intellektuellin välityksellä. Tämä organisaatio on tyypillinen etenkin Etelän mannerosille ja Sisilialle. Käytännössä se merkitsee valtavaa maaseutu-liittoutumaa, joka kokonaisuudessaan toimii Pohjoisen kapitalismin ja pankkien käskyläisenä ja niiden etujen valvojana. Sen ainoa tavoite on pitää yllä vallitsevia oloja. Siihen ei sisälly pilkahdustakaan älyllistä valoa, ei ohjelmaa, ei pyrkimystä uudistuksiin tai edistykseen. Jos esitettiinkin joitakin ajatuksia tai ohjelmia, niin niiden syntyjuuret olivat Etelän ulkopuolella, vanhoillisten maalaispoliitikkojen keskuudessa, useimmiten Toscanassa. Nämä poliitikot asettuivat parlamentissa kannattamaan maaseutuliittoutuman konservatiiveja. Sonnino ja Franchetti kuuluivat niihin harvoihin älykkäisiin porvareihin, jotka näkivät Etelän kysymyksen kansallisena ongelmana ja koettivat muotoilla hallitusohjelman sen ratkaisemiseksi. Mikä oli Sonninon ja Franchettin kanta? Heidän mukaansa Etelä-Italiaan oli luotava taloudellisesti itsenäinen keskikerros, joka voisi edustaa »yleistä mielipidettä», kuten siihen aikaan oli tapana sanoa, siis joka rajoittaisi samalla suurmaanomistajien mielivaltaa ja toisaalta hillitsisi köyhien talonpoikien kapinahenkeä. Sonnino ja Franchetti olivat kauhuissaan suosiosta, jonka I Internationaalin bakunismi[9] oli saavuttanut Etelässä. Heidän kammonsa sai heidät tämän tästä syyllistymään karkeisiin virheisiin. Eräässä julkaisussaan he esimerkiksi viittasivat siihen tosiseikkaan, että muuatta Calabriassa sijaitsevaa ruokalaa tai ravintolaa (muistaakseni) kutsuttiin nimellä »Lakkolaiset» (Scioperanti). Näin he tahtoivat osoittaa, kuinka laajalle Internationaalin aatteet olivat levinneet ja miten radikaaleja ne olivat. Tälle seikalle, jos se on totta (sen täytyy olla sitä, koska tekijä on hiuksentarkka), on kuitenkin olemassa paljon yksinkertaisempi selitys. Muistakaamme vain Etelässä eläviä lukuisia albanialaisia siirtolaisia ja kaikkia niitä kummallisia ja arvaamattomia muutoksia, joita murteet ovat aiheuttaneet sanassa »ski-petàri». (Niinpä eräissä Venetsian tasavallan asiakirjoissa puhutaan »S'ciopetàn» sotilasosastoista.). Silloin Etelässä Bakuninin aatteet eivät olleet kovinkaan levinneitä, ennemminkin itse Etelän tilanne oli sellainen, että se neuvoi Bakuninille hänen teoriansa. Tietysti Etelän köyhät talonpojat olivat tulleet ajatelleeksi »raunioitumista» huomattavasti aiemmin kuin Bakunin keksi »yleishävitys»-teoriansa.
Sonninon ja Franchettin hallitusohjelman toteuttamista ei edes pantu alulle, eikä toisin olisi voinut käydäkään. Pohjois-Italia ja Etelä ovat taloudellisesti ja valtiollisesti kietoutuneet toisiinsa tavalla, joka tekee merkittävän keskiluokan syntymisen (mikä merkitsee laajan kapitalistisen porvarikerroksen ilmestymistä) miltei mahdottomaksi. Verotus- ja tullijärjestelmä estää kaiken pääoman paikallisen kasautumisen ja säästämisen ja saman aiheuttaa se tosiseikka, etteivät tehtaita omistavat kapitalistit sijoita voittoja uuteen pääomaan paikkakunnalla, koska eivät ole sieltä kotoisin. Kun maastamuutto paisui 1900-lu-vulla mahtavaksi ja kun rahaa alkoi vähitellen virrata takaisin Amerikasta, liberaalit talousmiehet olivat riemuissaan: Sonninon unelmasta tulee totta! Etelässä tapahtuu »hiljainen vallankumous» ja tämä muuttaa hitaasti mutta vääjäämättömästi koko maan taloudellisen rakenteen. Valtio puuttui kuitenkin kehityskulkuun ja »hiljainen vallankumous» tyrehtyi alkuunsa. Hallitus laski liikkeelle maksuosoituksia tietyllä korolla ja niin alkoivat vallankumouksen asiamiehiksi aiotut siirtolaisperheet rahoittaa valtion toimenpiteitä Pohjoisen loisteollisuuden tukemiseksi. Näytti siltä, kuin Francesco Nitti olisi demokraattina ja Etelän maaseutuliittoutumaan muodollisesti kuulumattomana kyennyt toteuttamaan Sonninon hallitusohjelman. Itse asiassa Nitti toimi Pohjoisen kapitalistien parhaana asiamiehenä, joka kiskoi Etelästä viimeisetkin säästövarat. Diskonttopankin[10] nielaisemat miljardit kuuluivat lähes kaikki 400 000 luotonantajalle, valtaenemmistö heistä oli Etelän tallettajia.
Maaseutublokin lisäksi Etelässä toimii vielä älymystöliittoutuma, jonka käytännöllisenä tehtävänä on tähän saakka ollut estää repeytymät maaseutuliittoutumassa, toimia siten, ettei niistä tulisi vaarallisia, etteivät ne johtaisi maanvyöryihin. Tätä älymystöä edustavat Giustino Fortunato ja Benedetto Croce, joita näin ollen voidaan pitää niemimaan toimeliaimpina taantumuksellisina.
Olemme todenneet, että Etelä-Italiassa vallitsee äärimmäinen sosiaalinen hajaannus. Tämä koskee paitsi talonpoikia myös intellektuelleja. On kuvaavaa, että Etelän suurimpien omaisuuksien yhteyteen ovat aina keskittyneet erinäiset kulttuurihenkilöt ja ajattelijat tai suurten intellektuellien pienehköt ryhmät, kun taas keskitason kulttuurihenkilöt eivät ole mitenkään järjestyneet. Etelässä on Laterza-niminen kustannusyhtiö ja aikakauslehti »La Critica»[11], on akatemioita, on korkeasti oppineiden kulttuurijärjestöjä, mutta puuttuu pieniä aikakauslehtiä ja kustannusliikkeitä, joiden ympärille keskitason intellektuellit ryhmittyisivät. Ne eteläitalialaiset, jotka ovat pyrkineet irtautumaan maaseutublokista ja asettaneet Etelän kysymyksen radikaalisti, ovat vihamielisen vastaanoton ajamina siirtyneet toimimaan Etelän ulkopuolella painettuihin lehtiin. Voidaan jopa sanoa, että kaikki Keski- ja Pohjois-Italian keskitason intellektuellien tällä vuosisadalla tekemät kulttuuri-aloitteet ovat olleet »meridionalismin» kyllästämiä. Syynä siihen on Etelän intellektuellien voimakas vaikutus, jota kokevat Firenzen älymystöpiirien kaikki lehdet (»Voce», »Unità»), kristillisten demokraattien lehdet (kuten Cesenassa ilmestyvä »Azione»), nuorten emilialaisten ja milanolaisten liberaalien G. Borellin julkaisemat lehdet (kuten Bolognan »Patria» tai Milanossa ilmestyvä »Azione») ja lopulta Gobettin »Rivoluzione liberale»[12]. Muistettakoon, että kaikkien näiden poliittisten ja kulttuurillisten aloitteiden ylimpinä tukahduttajina ovat toimineet Giustino Fortunato ja Benedetto Croce. Paljon avarammassa piirissä kuin missä maaseutuliittoutuma löyhkää he ovat pitäneet huolta siitä, ettei Etelän kysymystä käsiteltäessä ole ylitetty tiettyjä rajoja, ettei ole päädytty vallankumouksellisiin johtopäätöksiin. Nämä miehet ovat älykkäitä ja sivistyneitä, he ovat lähtöisin Etelän maaperältä mutta tuntevat myös eurooppalaisen kulttuurin ja niin ollen maailmankulttuurinkin. Niinpä heillä on kaikki ne lahjat, jotka tarvitaan tyydyttämään Etelän nuoren älymystön, sen vilpittömimpienkin edustajien tarpeet, tyynnyttämään sen epämääräinen pyrkimys kapinoida vallitsevia oloja vastaan, suuntaamaan se tyynen ajattelun ja maltillisen toiminnan kultaiselle keskitielle. Niin sanotut uusprotestantit eli kalvinistit eivät ole ymmärtäneet, että Italiassa uusien yhteiskunnallisten olojen tähden laaja uskonpuhdistus ei enää nykyään voisi saada jalansijaa, että Benedetto Crocen filosofian avulla on toteutunut ainoa historiallisesti mahdollinen uskonpuhdistus: on muuttunut ajattelutyön suunta ja tapa, on muovautunut uusi maailmankatsomus, joka saa yliotteen katolilaisuudesta ja mistä muusta mystisestä uskonnosta tahansa. Tässä mielessä Benedetto Croce on täyttänyt merkittävän »kansallisen» tehtävän. Hän on erottanut Etelän radikaalit intellektuellit talonpoikaisjoukoista ja tuonut heidät kansallisen ja eurooppalaisen kulttuurin piiriin, auttanut heitä kulttuurin avulla sulautumaan kansalliseen porvaristoon ja niin ollen myös Etelän maaseutublokkiin.
Vaikka »Ordine Nuovo» ja torinolaiset kommunistit voidaan tietyssä mielessä yhdistää mainittuihin älymystöryhmittymiin ja vaikka siis hekin ovat joutuneet kärsimään Giustino Fortunaton ja Benedetto Crocen vaikutuksesta, samalla he ovat kuitenkin katkaisseet täysin suhteet tähän perinteeseen ja aloittaneet uuden kehityksen, joka on jo kantanut ja kantaa tulevaisuudessakin hedelmää. Kuten on aiemmin todettu, heidän mukaansa kaupunkilaisproletariaatti on koko Italian historian ja siten myös Etelän kysymyksen päähenkilö. Toimiessaan proletariaatin ja tiettyjen vasemmistolaisten älymystöryhmittymien välisinä yhdysmiehinä he ovat onnistuneet uudistamaan ellei perinjuurin, niin ainakin pääpiirteissään vasemmistointellektuellien ajattelutavan. Kun harkitaan asiaa niin juuri tämä on ominaista Piero Gobettille. Hän ei ollut kommunisti, eikä hänestä olisi kommunistia ehkä koskaan tullutkaan, mutta hän oli tajunnut proletariaatin yhteiskunnallisen ja historiallisen aseman, siksi hän ei enää voinut jättää sitä teoreettisissa kannanotoissaan huomiotta. Kun Gobetti otti osaa lehtemme työhön, hän tutustui maailmaan, jonka hän aiemmin tunsi vain kirjojen kautta. Olennaisinta hänen luonteessaan oli älyinen rehellisyys ja kaikkinaisen turhamaisuuden ja pikkumaisuuden puuttuminen. Näin ollen hän ei voinut olla päätymättä vakaumukseen, että perinteiset käsitykset proletariaatista ovat läpeensä virheellisiä ja epäoikeudenmukaisia. Kuinka nämä yhteydet proletaariseen maailmaan vaikuttivat Gobettiin? Niistä on lähtöisin ja niiden virittämänä hänellä muodostui tietty näkökanta, jota tässä yhteydessä emme syvenny erittelemään tarkemmin. Tällä katsantokannalla oli paljon yhteistä syndikalismin ja syndikalististen intellektuellien ajattelun kanssa: liberalismin periaatteet siirrettiin siinä yksilötasolta koskemaan joukkoilmiöitä. Joidenkin ihmisten erinomaisuus ja arvovalta yleistettiin koskemaan luokkia, jotka käsitettiin melkeinpä kollektiivisina yksilöinä. Tavallisesti moinen käsitys johtaa sitä kannattavat intellektuellit puhtaaseen mietiskelyyn sekä ansioiden ja puutteiden kirjaamiseen, panee heidät omaksumaan sen iljettävän ja typerän asenteen, että intelligenssi on oleva taistelevien osapuolten välitystuomari, joka jakaa palkintoja ja rangaistuksia. Gobettin onnistui kuitenkin välttää tämä kohtalo. Hän osoittautui kulttuurin alalla harvinaisen lahjakkaaksi organisaattoriksi ja täytti viimeisinä vuosinaan tehtävän, jota työläisten ei sovi vähätellä. Hän kaivoi juoksuhaudan, jonka kautta rehellisimmät ja vilpittömimmät intellektuellit, jotka vuosina 1919-21 tunsivat proletariaatin olevan johtavana luokkana korkeammalla kuin porvariston, eivät enää suostuneet pakenemaan. Jotkut toistelivat tosissaan ja aivan avomielisesti, toiset taas ilkeyttään ja epärehellisyyttään, että Gobetti oli pelkkä piilokommunisti, että hän oli ellei nyt suorastaan kommunistisen puolueen niin ainakin »Ordine Nuovon» kommunistisen ryhmän agentti. Tällaisiin mielettömyyksiin ei kannata edes vastata. Gobetti ja hänen edustamansa liike olivat Italian uuden historiallisen ilmapiirin tuotetta ja juuri siinä piilee heidän merkityksensä. Silloin tällöin puoluetoverimme ovat moittineet meitä siitä, ettemme ole taistelleet »Rivoluzione liberalen» aatteellista suuntaa vastaan. Kritiikin puuttuminen näytti jopa riittävän todisteeksi sille, että Gobettin ja meidän välillämme oli elimellisiä (ja kuten vihjailtiin), luonteeltaan machiavellisia yhteyksiä. Emme voineet taistella Gobettia vastaan, sillä hän edusti ja kehitti liikettä, jota vastaan ei ainakaan periaatteessa ollut syytä käydä taistelua. Joka ei tätä ymmärrä, se ei käsitä myöskään kysymystä intellektuelleista ja heidän osuudestaan luokkataistelussa. Käytännössä Gobetti yhdisti meitä 1) kapitalistisen tekniikan maaperällä kasvaneisiin intellektuelleihin, jotka ottivat vuosina 1919-20 vasemmistolaisen kannan ja suhtautuivat myötämielisesti proletariaatin diktatuuriin, 2) niihin eteläitalialaisiin intellektuelleihin, jotka monipuolisten yhteyksiensä avulla olivat päätyneet Etelän kysymyksessä perinteisestä poikkeavaan kantaan ja jotka liittivät kysymykseen myös Pohjoisen proletariaatin. Näistä intellektuelleista mielenkiintoisin ja monipuolisin on Guido Dorso. Miksi olisimme taistelleet »Rivoluzione liberalen» linjaa vastaan? Siksikö, etteivät sen edustajat olleet täydellisiä kommunisteja, jotka olisivat hyväksyneet ohjelmamme ja oppimme pienintä piirtoa myöten? Tätä ei voitu vaatia, se olisi ollut poliittisesti ja historiallisesti typerää. Intellektuellit kehittyvät hitaasti, paljon hitaammin kuin mikään muu yhteiskunnallinen ryhmä. Tämä johtuu intellektuellien historiallisesta luonteesta ja tehtävästä. He edustavat tietyn kansan koko kulttuuriperintöä ja tahtovat muokata uudelleen ja syntetisoida koko perinnön. Tämä koskee erityisesti maaseudun vanhantyyppisiä intellektuelleja. On täysin mieletöntä kuvitella, että he joukkona voisivat katkaista siteensä menneisyyteen ja asettua koko sydämestään kannattamaan uutta ideologiaa. Se on mahdotonta intellektuelleille joukkona, ja se on mahdotonta kenties monille yksittäisille intellektuelleille, vaikka heidän aikeensa ja pyrkimyksensä olisivat täysin vilpittömät. Meitä intellektuellit kiinnostavat nimenomaan joukkona, eivät pelkkinä yksilöinä. Proletariaatin kannalta on ehdottomasti tärkeää ja hyödyllistä, että ne harvat intellektuellit, jotka yhtyvät sen ohjelmaan ja oppeihin, liittyisivät proletariaattiin ja tuntisivat olevansa elimellinen osa siitä. Proletaariluokassa on niukasti organisoivia aineksia ja se voi kasvattaa itselleen tällaisen intellektuellikerroksen vain hitaasti ja suurin ponnistuksin, vasta kun on valloittanut valtiovallan. Yhtä tärkeää ja hyödyllistä on se, että intellektuellien riveihin muodostuu luonteeltaan orgaaninen ja historiallisesti selitettävä murtuma, että syntyy joukkoliikkeen kaltainen vasemmistolainen suuntaus, vasemmistolainen tendenssi sanan nykyaikaisessa merkityksessä, ts. vallankumouksellista proletariaattia lähestyvä tendenssi. Tällainen muodostuma on välttämätön proletariaatin ja talonpoikaisjoukkojen väliselle liitolle, ja sitä edellyttää erityisesti proletariaatin ja Etelän talonpoikien liitto. Proletariaatti tuhoaa Etelän maaseutublokin sitä mukaa kuin se puolueensa avulla onnistuu organisoimaan yhä laajempia köyhien talonpoikien joukkoja itsenäisiksi järjestöiksi. Proletariaatti menestyy tässä ensitärkeässä tehtävässään vain siinä määrin kuin sen onnistuu murtaa älymystöblokki, joka toimii maaseutuliittoutuman joustavana ja erittäin vastustuskykyisenä puolustajana. Piero Gobetti on auttanut proletariaattia tämän vaikean ongelman ratkaisemisessa, ja uskomme, että edesmenneen miehen ystävät tulevat ilman häntä jatkamaan hänen alulle panemaansa työtä. Työtä on edessä paljon, ja se on vaikeaa. Juuri siksi se on kaikkien uhrausten arvoinen (jopa hengen, kuten Gobettin tapauksessa). Sen puolesta voivat taistella ne Pohjoisen ja Etelän intellektuellit (joita on paljon, enemmän kuin luullaan), jotka ovat oivaltaneet, että on olemassa vain kaksi todella kansallista yhteiskunnallista voimaa, että on olemassa vain kaksi tulevaisuuden kantajaa: proletaarit ja talonpojat ...
[käsikirjoitus katkeaa tähän]
[1*] »La Revoluzione meridionale». T o i m.
[2*] "meridionalistit" olivat Italian Etelän takapajuisuuden voittamiseen tähtäävän liberaalisen liikkeen osanottajat. T o i m.
[3*] Sanaleikki: nordici - pohjoisen asukkaat (Nord - pohjoinen), analogisesti johdettu sudici (Sud - etelä) ei merkitse italiaksi etelän asukkaita, vaan 'likainen, siistimätön'. T o i m.
[4*] Umberto Terracini. T o i m.
[5*] kahdaviljelyksen. T o i m.
[1] "Quarto Stato" - sosialistinen lehti, joka ilmestyi Milanossa. Sen päätoimittaja oli Roberto Tremelloni. Kirjoitus, johon Gramsci viittaa, julkaistiin 18. syyskuuta 1926.
[2] Kyseessä ovat suuret sodanvastaiset joukkoesiintymiset Torinossa elokuussa 1917. Vakava elintarvikepula nostatti elokuun 21. päivänä torinolaiset mielenosoitukseen. Seuraavana päivänä työläiset ryhtyivät lakkoon. Lakosta kehittyi yleislakko; kaupungissa alettiin rakentaa barrikadeja. Liike sai poliittisen sodanvastaisen luonteen. Elokuun 23. päivänä Torinon esikaupungit olivat kapinallisten hallussa. Hallitus käytti liikkeen kukistamiseen sotaväenosastoja ja julisti kaupungin sotatilaan. Elokuun 27. päivänä Torinon yleislakko päättyi.
[3] Corradini, Enrico (1865-1931) - italialainen nationalisti, publisisti. Johti vuodesta 1910 Italian nationalistista puoluetta ja siirtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen fasistien leiriin.
[4] "L'Unità" -lehden perustaja, Gaetano Salvemini, oli sen päätoimittajana vuosina 1911-1920. Sodan aikana lehden julkaiseminen keskeytyi. "L'Unità" toi julki Etelän demokraattiseen pikkuporvaristoon kuuluvien intellektuellien aatteita.
[5] "La Voce" - kirjallisuuskritiikkiin ja kulttuuripolitiikkaan erikoistunut julkaisu, jota johtivat Giuseppe Prezzolini ja Giovanni Papini. Lehti ilmestyi vuodesta 1908 vuoteen 1916.
[6] Viittaus Italian proletariaatin sodan- ja imperialisminvastaisiin joukkoesiintymisiin, joita järjestettiin 7.-14. kesäkuuta 1914. Useimmissa Emilian, Marchan ja Romagnan suurissa keskuksissa pantiin toimeen yleislakko.
[7] Gentilonin sopimus - Giolittin ja kreivi Gentilonin välinen sopimus. Jälkimmäinen oli puheenjohtajana katolisessa vaaliliitossa, jonka paavi Pius X oli muodostanut vuoden 1913 vaaleja varten. Sopimuksen mukaan tuon liiton johtamat katoliset äänestäjät kannattivat hallituksen ehdokkaita.
[8] Kansallinen liitto - fasisminvastainen liitto, jonka oli perustanut Giovanni Amendola vuonna 1924. Liitto toimi vuoteen 1925.
[9] Bakunismi - virtaus, joka on saanut nimensä Mihail Bakuninin, anarkismin ideologin ja marxismin vihollisen mukaan. Bakunistit kävivät sitkeää taistelua työväenliikkeen marxilaista teoriaa ja taktiikkaa vastaan. Bakunismin perusteesi on kaiken valtion, myös proletariaatin diktatuurin kieltäminen ja proletariaatin maailmanhistoriallisen tehtävän väheksyminen. Bakunistien mielestä "merkkihenkilöistä" koostuvan salaisen vallankumouksellisen järjestön tulisi johtaa kansankapinoita. Heidän salaliittoja ja terroria suosivat taktiikkansa oli seikkailumaista ja marxilaisen kapinaopin vastaista.
[10] Italialainen diskonttopankki perustettiin vuonna 1914. Pankki rahoitti sotateollisuuden eri aloja. Sotateollisuutta ei onnistuttu sopeuttamaan rauhan oloihin, ja pankki kärsi vararikon. Osakkaat menettivät sijoituksistaan noin kolmasosan.
[11] "La Critica" - historian ja filosofian kysymyksiin erikoistunut lehti. Lehden perusti Benedetto Croce ja se ilmestyi vuodesta 1913 vuoteen 1943.
[12] "Rivoluzione liberale" - aikakauslehti, jota julkaistiin vuodesta 1922 vuoteen 1925. Sen perustaja ja päätoimittaja oli Piero Gobetti. Tämän lehden linjasta ja liikkeestä, jota Gobetti yritti luoda sen ympärille, Gramsci puhuu tuonnempana tässä kirjoituksessa.