Tony Cliff 1987
Vain kahdesti historiassa on työväenluokka ottanut vallan: Pariisin kommuunissa 1871 ja Venäjän vallankumouksessa 1917. Pariisin kommuuni osoitti työväenluokan sankarillisuuden, sen kyvyn valtiovallan ottamiseen ja yhteiskunnan muokkaamisen aloittamiseen, kuinka ontuenkin.
Pariisin teollisuustyöläisten luokka oli kuitenkin pieni, se työskenteli pienissä pajoissa eikä sillä ollut puoluetta joka olisi johtanut sitä, eikä selkeätä teoriaa joka olisi ohjannut sitä. Venäjän vallankumous toi valtaan paljon kypsemmän, paremmin järjestäytyneen ja poliittisesti tietoisen työväenluokan. Koskaan aikaisemmin ei työväenluokasta ollut tullut suuren maan hallitsevaa luokkaa, joka olisi taistellut määrätietoisesti ja sankarillisesti kotimaisia luokkavihollisia ja hyökkääviä ulkomaisia armeijoita vastaan. Koskaan aikaisemmin ei niin radikaaleja muutoksia yhteiskuntarakenteessa ollut saatu aikaan niin lyhyessä ajassa.
Puolifeodaaliset yhteiskunnalliset suhteet maanomistuksessa lakaistiin pois paljon radikaalimmin kuin edes Ranskan vallankumouksessa 1789. Käytännössä kaikki maan tehtaat, kaivokset ja muut arvokkaat luonnonvarat otettiin työväen valtion haltuun.
Vastaperustettu työläishallitus julkaisi joukon maailmanhistoriallisesti merkittäviä asetuksia: asetuksen maasta, mikä siirsi maanomistajien omaisuuden miljoonille talonpojille; asetuksen työläisvalvonnasta tuotannossa, mikä teki työläisistä herroja tehtaissa; asetuksen itsemääräämisestä, mikä antoi täyden vapauden Venäjän sorretuille kansallisuuksille; asetuksia, jotka pyyhkivät pois vanhat avioliitto- ja avioerolait. Näiden asetusten mukaan valtio tunnusti vain siviilivihkimisen; avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset saivat samat oikeudet kuin avioliitossa syntyneet, avioero tuli saada kummankin puolison anomuksesta. Uudet lait korostivat naisten ja miesten täyttä tasa-arvoa. Aviorikos ja homoseksuaalisuus pudotettiin pois rikoslaista.
Venäjän työväenluokka kohtasi äärimmäisiä esteitä tiellään. Ranskan vallankumous 1789 oli tapahtunut maassa, jossa oli siihen mennessä saavutettu korkein taloudellinen ja kulttuurillinen taso maailmassa, mahdollisesti Englantia lukuunottamatta. Vuoden 1917 Venäjä oli yksi Euroopan takapajuisimpia maita. Ja alusta alkaen Venäjän porvaristo ryhtyi ankariin vastavallankumouksellisiin toimiin vedoten maailman kapitalismin tukeen. Venäjän valkoisia armeijoita auttoivat peräti neljäntoista maan retkikunnat, mukaanlukien Britannian, Ranskan, Yhdysvaltain, Japanin, Saksan, Italian ja Turkin.
Venäjä nousi kansalaissodasta taloudellisen romahduksen tilassa, jolla ei ollut vertaa ihmiskunnan historiassa, kuten eräs taloushistorioitsija on asian esittänyt. Teollisuustuotanto oli noin viidenneksen ensimmäistä maailmansotaa 1914 edeltäneestä tasosta. Kaupunkien väestö oli kutistunut.
Vallankumouksellisimmat työläiset olivat liittyneet Puna-armeijaan puolustaakseen vallankumousta. Muut, ruoka- ja polttoainepulan ahdistamina, olivat palanneet talonpoikaiskyliin. Vuoden 1918 lopun ja 1920 lopun välillä kulkutaudit, nälkä ja kylmä olivat surmanneet miljoonia venäläisiä (sota kokonaisuudessaan oli vaatinut neljä miljoonaa uhria).
Ensimmäisestä päivästä alkaen Lenin ja Trotski olivat tehneet selväksi, että työväenvallan selviytyminen Venäjällä riippuisi vallankumouksen voitosta muualla maailmassa. Lenin sanoi neuvostojen kolmannelle edustajakokoukselle 11. tammikuuta 1918: ”Sosialismin lopullinen voitto yhdessä maassa ei tietenkään ole mahdollista. Neuvostovaltaa kannattava työläis- ja talonpoikaisosastomme on yhtenä osastona ... yleismaailmallisessa armeijassa.”[1] ”On absoluuttinen totuus, että ilman Saksan vallankumousta meidät on tuomittu,” hän sanoi hiukan myöhemmin.[2]
Lokakuun vallankumous Venäjällä sai vastakaikua muualla – Saksan, Itävallan ja Unkarin vallankumoukset levittivät vallankumouksen aaltoja yli Euroopan. Vuoden 1919 pienet kommunistipuolueet kasvoivat työväenluokan joukkopuolueiksi. Hiukan aikaa tulevaisuus kiikkui tasapainossa. Noiden uusien kommunististen puolueiden johto oli kuitenkin nuorta ja kokematonta, eikä pystynyt selviytymään vanhojen ja vakiintuneiden sosialidemokraattisten puolueiden vastavallankumouksellisista toimista. Vallankumoukset Euroopassa kärsivät tappion. Venäjä pysyi eristettynä.
Kysymys, jonka vuoden 1917 vallankumouksen tarjoamaan toivoon ja innostukseen katsovat sosialistit esittävät, on: miksi tätä vallankumousta, joka tuli lähemmäksi työväenluokan itsevapautusta kuin koskaan aikaisemmin, seurasi Stalinin johtaman hallitsevan byrokratian nousu? Vastatakseen tähän kysymykseen Chris Harman kirjoitti artikkelinsa ’Venäjä: kuinka vallankumous hävittiin’, joka on ensimmäistä kertaa julkaistu 1968 ja julkaistaan nyt uudestaan tässä.
Toisen maailmansodan lopun jälkeen uusia stalinismin mallin mukaisia hallituksia perustettiin ensin Itä-Eurooppaan, sitten Kiinaan. Toinen tässä julkaistu artikkeli, Chris Harmanin ’Stalinin Venäjän ja itäblokin luonne’, julkaistiin ensimmäisen kerran 1971. Näiden hallitusten ilmestyminen asetti kiistanalaiseksi Trotskin määritelmän Stalinin hallinnosta ’degeneroituneena työväen valtiona’. Niiden perustaminenhan ei liittynyt mihinkään työväen vallankumouksiin; Itä-Euroopassa Venäjän armeijaa käytettiin turvaamaan Moskovalle kuuliaisten kommunistien valtiokoneiston haltuunotto; Kiinassa Mao Tsetung marssi voittoon valtaenemmistöltään talonpoikaisen armeijan johdossa. Kuten kirjoitin 1950:
Jos valtion omaisuus, suunnittelu ja ulkomaankaupan monopoli määrittävät maan työläisten valtioksi, silloin epäilemättä Venäjä yhtä hyvin kuin [Itä-Euroopan] ’uudet demokratiat’ ovat työläisten valtioita. Tämä tarkoittaa , että viimeksi mainituissa on tapahtunut proletaarinen vallankumous. Niitä johtivat stalinistit kansallisen yhtenäisyyden, porvareiden kanssa solmittujen hallituskoalitioiden ja sovinismin pohjalta, joka johti miljoonien saksalaisten työläisten ja heidän perheidensä karkottamiseen. Sellainen politiikka pikemminkin palveli öljynä proletaarisen vallankumouksen pyörissä...
Jos yhteiskunnallinen vallankumous tapahtui Itä-Euroopan maissa ilman vallankumouksellista proletaarista johtoa, meidän on tehtävä johtopäätös, että tulevissa yhteiskunnallisissa vallankumouksissa, aivan kuin aikaisemmissakin, joukot hoitavat taistelemisen, mutteivät johtamista. Oletus, että ’uudet demokratiat’ ovat työläisten valtioita merkitsee sen hyväksymistä, että periaatteessa proletaarinen vallankumous perustuu porvarillisten sotien tavoin kansan pettämiseen.
Jos ’uudet demokratiat’ ovat työläisten valtioita, Stalin on toteuttanut proletaarisen vallankumouksen... Jos nämä maat ovat työläisten valtioita, miksi sitten marxilaisuus, miksi Neljäs internationaali? Jos ’uudet demokratiat’ ovat työläisten valtioita, Marxin ja Engelsin luonnehdinta sosialistisista vallankumouksista ’itsestään tietoisena historiana’ on todistettu vääräksi. Vääräksi on todistettu Engelsin toteamus: ’Vain tässä [sosialistisessa vallankumouksessa] ihmiset muokkaavat täysin tietoisesti omaa historiaansa; vain tällöin ihmisten aiheuttamat yhteiskunnalliset prosessit saavat, vallitsevasti ja enenevästi, heidän haluamiaan vaikutuksia. Se on ihmiskunnan hyppy välttämättömyyden maailmasta vapauden maailmaan.’
Rosa Luxemburginkin on täytynyt puhua pötyä, kun hän kiteytti, mitä
kaikki marxilaiset opettajat ovat kirjoittaneet proletaarisen tietoisuuden
osuudesta vallankumouksessa:
’Kaikissa menneisyyden luokkataisteluissa yksi tärkeimmistä edellytyksistä
toiminnalle on ollut joukkojen tietämättömyys taistelun todellisesta päämäärästä,
sen aineellisesta sisällöstä ja sen rajoista. Tämä ristiriitaisuus oli
tosiasiassa ”valistuneen” porvariston ”johtavan roolin” erityinen
historiallinen perusta, joka vastasi joukkojen roolia tottelevana seuraajana...
Siksi joukkojen valistuminen tehtävistään ja keinoistaan on korvaamaton
historiallinen edellytys sosialistiselle toiminnalle, aivan kuten aiemmin
joukkojen tietämättömyys oli edellytys hallitsevien luokkien toiminnalle.[3]
Kolmas tässä uudestaan julkaistava artikkeli on Peter Binnsin ’Valtiokapitalismin teoria’, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1975. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ihmiskunta seisoi tienhaarassa. Oli kaksi selvää vaihtoehtoa: vallankumous olisi voinut levitä kansainvälisesti ja johtaa sosialismin voittoon maailmanlaajuisesti, tai vastavallankumous olisi voinut murskata nuoren neuvostotasavallan. Kumpaakaan ei tapahtunut. Vallankumoukset Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa kärsivät tappion – samalla kuitenkin maailman kapitalismin voimat epäonnistuivat Venäjän neuvostotasavallan lyömisessä. Väkinäinen tasapaino saavutettiin. Selvä seuraus tästä oli Venäjän taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestyksen muuttuminen.
Kaikki taistelut vaikuttavat vastapuolten tasapainoon. Jos vihainen koira hyökkää kimppuuni, ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia samalla tavalla. Se ei tarkoita, että olisi purtava koiraa. Mutta on käytettävä väkivaltaa, vaikkapa keppiä, vastauksena väkivaltaan. Jos vihainen koira tappaa minut, symmetria loppuu, samoin kuin jos minä tapan koiran. Mutta jos en ollut tarpeeksi vahva tappaakseni koiraa eikä se ollut tarpeeksi vahva tappaakseen minua, ja olemme kuukausia samanaikaisesti olemassa tapellen toistemme kanssa, symmetria jatkuu, eikä kohta kukaan katsoja osaa sanoa, kumpi meistä aloitti.
Venäjä pakotettiin rakentamaan massiivinen sotilasteollinen koneisto vastauksena maailman imperialismin sotilaalliselle ja taloudelliselle mahdille. Kapitalistien, niin yksittäisten kuin valtioidenkin, välinen kilpailu pakottaa jokaisen kasaamaan, kasaamaan, kasaamaan. Kuten Marx sanoi: ’Kasautumista kasautumisen vuoksi, tuotantoa tuotannon vuoksi: tällä kaavalla klassinen kansantaloustiede ilmaisi porvariston historiallisen tehtävän eikä koskaan pettänyt itseään suhteessa rikkauden synnytystuskiin (Pääoma I, 534; käännöstä muutettu).’[4]
Venäjällä nopeutetun teollistamisen ja talonpojiston raa’an kollektivisoinnin hirveydet, työläisten järjestäytymis- ja lakko-oikeuden riistäminen, poliisiterrori, kaikki ne olivat sivutuotteita ennennäkemättömästä pääoman kasaantumisesta. Britanniassa teollinen vallankumous oli vuosisadan mittainen ja kosketti väestöä, jota oli kahdeksasta viiteentoista miljoonaan; sillä oli tukevana hyötynään orjakauppa ja maailmanlaajuisten siirtomaiden ryöstö. Venäjällä teollinen vallankumous Stalinin aikana kesti yhden sukupolven ja kattoi 160-200 miljoonaa ihmistä. Britannian teollisen vallankumouksen kauheudet toistuivat Venäjällä paljon laajemmassa mitassa.
Maailmankapitalismin ja Stalinin hallinnon välinen symmetria ei ole syntynyt yhdellä vaan kahdella tavalla. Maailmankapitalismin paineet loivat valtiokapitalistisen järjestyksen Venäjälle – mutta syy ja seuraus saattavat vaihtaa paikkaa, ja valtiokapitalistinen systeemi Venäjällä vuorostaan auttoi luomaan pysyvän varustelutalouden, joka on vallinnut maailmankapitalismissa viimeisen puoli vuosisataa.
Meidän analyysimme Stalinin Venäjän luokkaluonteesta eroaa Trotskin analyysistä. Analyysimme juuret ovat kuitenkin Trotskin yleisissä ideoissa: hänen internationalismissaan, hänen ”sosialismi yhdessä maassa”-teorian vastustuksessaan, hänen vihassaan stalinistista byrokratiaa kohtaan, hänen vallankumouksellisessa luottamuksessaan työväenluokan aloitteeseen ja voimaan — nämä ovat innoittajiamme. Jättiläisen harteilla seistessä voi, jos näkö on hyvä, nähdä todella kauas.
Viitteet:
1 V. I. Lenin, Valitut teokset kymmenessä osassa (Moskova, 1977) osa 7, s. 456.
3 T. Cliff, State Capitalism in Russia (London 1974) sivut 283-5.
4 K. Marx, Capital, volume 1 (Harmondsworth 1976), s. 742.
Cliffin artikkeli on "Russia: From Workers’ State to State Capitalism" pamfletista, joka on julkaistu vuonna 1987.
Koko vihkon löydät suomennettuna Sosialistiliiton nettikirjastosta: http://www.sosialistiliitto.org/nettik/valtiokapitalismi.html.