Nikolai Buharin 1924
Alkukielinen nimi on Teorija proletarskoi diktatury, teoksesta Buharin N., Ataka: Sbornik teoretitsheskyh rabot, M.: Gosizdat, 1924, s. 91-114.
1. Yleinen valtioteoria
2. Proletariaatin diktatuuri ja sen välttämättömyys
3. Demokratian perikato ja proletariaatin diktatuuri
4. Neuvostovalta proletariaatin diktatuurin muotona
5. Viitteet
"Viime kädessä" jokaisella teorialla on käytännölliset juurensa. Mutta jos se pitää paikkansa kaikessa tieteessä, se on "totta toiseen potenssiin" suhteessa yhteiskuntatieteisiin. Ne ohjaavat kaikille näkyvällä liikevoimalla, ja tässä tuntuu erityisesti Marxin asettamus, että "teoriasta tulee voima, jos se valtaa joukot".
Mutta että teoria panisi joukot liikkeelle oikeaan suuntaan, tarvitaan, että se itse olisi oikea teoria. Ja jotta olisi oikea teoria, sen on täytettävä tietyt yleisen "metodologiset" vaatimukset.
Sellainen vaatimus yhteiskuntateoreettiselle rakennelmalle on historiallisuuden vaatimus. Se merkitsee, että jokaista yhteiskunnallisen kehityksen juonnetta on ymmärrettävä erityissä, sille ja vain sille ominaisissa piirteissä; todellisen yhteiskuntatieteen sielua suorastaan tympivät älyttömät toistelut "ikuisista totuuksista", härskiintynyt ja märehditty rehu, joka on liberalismin oppineille lehmille sopiva.
Tätä perimmiltään syvästi vallankumouksellista dialektista näkökulmaa eivät kuitenkaan voi omaksua itselleen porvarilliset tiedemiehet eivätkä hajonneen II Internationaalin "elävien ruumiiden" tyhjänpäiväiset jaarittelijat. Tyyppiesimerkiksi käy Kautsky.
Imperialismin kauden alun myötä, kun historia asetti työväenluokalle tehtävän ensinnäkin ymmärtää kehityksen uusi sykli, ja toiseksi, tavalla tai toisella, reagoida siihen, Kautsky hämmentyi lopullisesti, ja se surkea soperrus, se viaton (ja samalla myös myrkyllinen) ruusuvesi, jolla hän pirskotti Saksan proletariaatin, oli teoreettisesti marxilaisuuden prostituoimista ja vei käytännössä täydelliseen luopuruuteen. Kautsky ei mitenkään ymmärtänyt imperialistisen kauden erityispiirteitä eikä sen erityisluonnetta. Imperialismi oli hänelle vain historiallinen sattuma, eräänlainen kapitalismin kehityksen "synti", patologinen ilmiö, joka saatettiin parantaa loitsuin ja välitystuomareiden ja aseistariisunnan kaavoin – kaavoin, jotka oli vuokrattu surkealta porvarilliselta pasifismilta. Tulos tiedetään. Juuri Kautsky pelotteli työläisiä "vihollisen hyökkäyksellä" ja siunasi scheidemannilaisten politiikan – rosvoporvarillisen isänmaan "puolustamisen" alhaisen politiikan.
Nyt koittaa taas uusi historiallinen juonne. Imperialistisen kehityksen käyrä, joka on koko ajan noussut, alkaa katastrofimaisesta pudota. Alkaa kapitalismin lahoamisen kausi, jota seuraa välittömästi proletariaatin diktatuurin kausi, joka syntyy kansalaissodan kärsimyksistä.
Tämä on kausi, joka on vieläkin "hankalampi" pelkurimaisille ja alhaisille sieluille. Tässä kaikki menee myttyyn, kaikki vanha, lahonnut ja aikansa elänyt. Tässä ei voi olla sijaa Buridanin aasin teorialle tai käytännölle. Tässä täytyy valita ja toimia.
Ja taaskin näemme, että Kautsky, joka sodan aikana harrasti, tosin maltillisesti, kenraalien saappaan nuolemista ja saarnasi "varovaisuutta", harrastaa nyt jaloa tehtävää ammuskella bolševikkeja ja kaataa likavesiä neuvostotasavallan niskaan, minkä harrastuksen päällystö hyvinkin hyväksyy. Jos tarkastelee hänen – sit venia verbo (1) – "näkemyksiään" loogiselta puolelta, paljastuu taaskin täysi kykenemättömyys historiallisesti analysoida kysymystä, lähestyä sitä ei yleisen fraasin, vaan vallankumouksellisen dialektiikan näkökulmasta.
Neuvostotasavaltaa, proletariaatin suurta saavutusta, on tarkasteltava proletariaatin diktatuurin muotona, erityisenä valtiovallan muotona, joka väistämättä on kehittynyt määrättynä historiallisena kautena, riippumatta siitä, haluavatko sitä vai eivät herrat Dan, Kerenski, Kautsky ja Scheidemann.
Mutta jotta ymmärrettäisiin proletariaatin diktatuurin historiallinen lainmukaisuus, on pakko, kuten saksalaiset sanovat, "tuulettaa" ensin kysymystä valtiosta yleensä.
Vaikka jäätäisiinkin puhtaan teoreettisten arvioiden tasolle, voidaan todeta, kuinka valtavan askeleen taaksepäin ottivat monet "huomattavat ajattelijat" sodan aikana nimenomaan tällä alueella. Se mikä aikaisemmin, ja ansiosta, mainittiin anteeksiantamattomaksi sanahelinäksi, noteerataan nyt suureksi arvoksi meidän päiviemme taistelevan "tieteen" pörssissä. Aikuiset ihmiset lepertelevät kuin kaksivuotiaat. Epäselvät äännähdykset, joita nyt kaikkien maiden Scheidemannit ja Danit päästelevät, ovat paras todistus tästä. Ja älköön lukija siksi valittako meille, jos me ennen kaikkea yritämme palauttaa mieliin eräitä "unohtuneita sanoja".
On olemassa lukematon määrä kaikenlaisia valtion "määritelmiä". Ohitamme kaikki ne teoriat, jotka näkevät valtiossa jonkinlaisen teologisen tai metafyysisen sisällyksen, "yliälyllisen alkuperän", "moraalisen idean todellisuuden" jne. Meitä eivät kiinnosta myöskään lukemattomat juristien teoriat, jotka tarkastellen asiaa muodollis-juridisen dogmatiikan rajoittuneesta näkökulmasta pyörivät noidankehässä määritellen valtion oikeuden kautta ja oikeuden valtion kautta. Tuollaiset teoriat eivät anna minkäänlaista myönteistä tietoa, koska niillä ei ole sosiologista perustaa, ne roikkuvat ilmassa. Valtiotahan ei voi ymmärtää muuten, kuin sosiaalisena ilmiönä. Niinpä on tarpeen sosiologinen valtioteoria. Sellaisen teorian juuri antaa marxilaisuus.
Marxilaisuuden näkökulmasta valtio on hallitsevan luokan yleisin organisaatio, jonka perustehtävä on puolustaa ja laajentaa alistettujen luokkien riistoa. Valtio on ihmisten välinen suhde, ja lisäksi, sikäli kuin puhumme luokista, herruuden, vallan ja alistamisen suhde. Tosin jo 2500 eKr tunnetussa babylonialaisessa Hammurapin lakikokoelmassa ilmoitettiin, että "hallitsijan tavoite on turvata maassa oikeudet, huonon ja pahan hävittäminen, niin ettei voimakas vahingoittaisi heikkoa" (2) Oleellisimmilta piirteiltään näitä idyllisiä latteuksia tarjotaan vakavalla naamalla nytkin (3). Tämä "totuus" on täysin analoginen sen väittämän kanssa, että yrittäjäliittojen tavoitteena on työläisten palkkojen nostaminen. Todellisuudessa, sikäli kuin on olemassa tietoisesti säännelty valtiovallan organisaatio, sikäli kuin siis voidaan puhua yleensä tavoitteiden asettamisesta (mikä edellyttää jo tietyntasoista yhteiskunnallista ja valtiollista kehitystä), nämä tavoitteet määrittää hallitsevien luokkien etu, ja vain se. Niin kutsutut "yleishyödylliset tehtävät" ovat ydin vain conditio sine qua non (4), välttämättömiä edellytyksiä valtion olemassaololle; aivan kuin jokainen syndikaattijärjestökin asettaa itselleen tavoitteeksi (korostamme juuri tätä asian puolta: organisaation tavoitteita) ei suinkaan tuotanto an und für sich (5), vaan voiton ja ylivoiton saamista, vaikka ilman tuotantoa ei inhimillinen yhteiskunta voisi elää. Porvarillisen valtion "yhteiskunnallisesti hyödylliset" toiminnot ovat siten maksimaalisen pitkän ja maksimaalisen menestyksellisen sorrettujen luokkien, ensi sijassa proletariaatin, riiston edellytys. Näiden toimintojen kehitystä määrittelee kaksi seikkaa: ensiksikin hallitsevien luokkien välitön etu (ilman rautateitä kapitalismin kehitys ei ole mahdollista – tästä johtuu rautateiden rakentaminen; kansakunnan ylenmääräinen rappeutuminen vähentää valtiolta sille välttämätöntä sotilasainesta – tästä johtuvat terveydenhuollon toimet etc.); toiseksikin strategian huomioonottamista alistettuja luokkia vastaan (niin kutsutut "myönnytykset" alhaalta tulevaan paineeseen) tässä pidetään pienempänä pahana yläluokan kannalta. Kummassakin tapauksessa toimii "voimien säästämisen periaate" parhaiden edellytysten luomiseksi riistoprosessille. Valtiovallan käyttäytymisen sääntelyperiaatteena toimivat hallitsevan luokan edut, jotka vain piiloutuvat "kansakunnan", "kokonaisuuden", "kansan" jne. edun salanimen taakse. Valtio on kaikkialla sen luokan organisaatio, joka on "voimakkain, taloudellisesti hallitseva, joka sen ansiosta tulee myös poliittisesti hallitsevaksi, ja joka siten saa itselleen uuden välineen suitsia ja riistää alistettuja luokkia" (6)
Hallitsevan luokan yleisimpänä organisaationa valtio kehittyy yhteiskunnallisen eriytymisen prosessissa. Se on luokkayhteiskunnan tuote. Yhteiskunnallisen kerrostumisen prosessi on puolestaan taloudellisen kehityksen johdannainen, ei suinkaan vain vierasperäista alkuperää olevan voittajien ryhmän paljaan väkivallan tulosta, kuten jotkut taloustieteilijät ja sosiologit (Gumplovicz, Oppenheimer) selittävät tässä kohdin pohjimmiltaan vain toistaen surullisenkuuluisaa Dühringiä. Seuraavalla tavalla "historiallista valtiota" selittää Franz Oppenheimer.
"Muodoltaan," kirjoittaa hän, "se (valtio) on oikeudellinen instituutio, jonka voittanut ryhmä on pakottanut voitetulle. Sen sisältönä on suunnitelmallinen alistetun ryhmän riistäminen («Bewirtschaftung»)". (7)
"Luokat ovat syntyneet poliittisin keinoin ja ne ovat voineet syntyä vain poliittisin keinoin." (8)
Näin siis luokat ovat Oppenheimerin mukaan vain muuntuneita voittajien ja voitettujen ryhmiä, eivätkä suinkaan talouskehityksen laillisia lapsia. Niiden muodostuminen liittyy pelkästään "talouden ulkopuoliseen tekijään".
Tässä "luokkien synnyn" ja valtion teoriassa on paikkansapitävää vain yksi asia – että konkreettinen historia on väkivallan ja ryöstämisen historiaa. Kysymys ei kuitenkaan tällä tule tyhjiinammennetuksi, sillä todellisuudessa eivät "oikeudelliset instituutiot" eivätkä tietyn tyyppiset tuotantosuhteet voi kehittyä ja pysyä, mikäli kyseisen yhteiskunnan talouskehityksessä ei ole tälle riittävää maaperää. Mm. luokkien ilmestymisen ja vakiintumisen perustavana yhteiskunnallisena kategoriana tuona perustana oli taloudellinen eriytyminen työnjaon ja yksityisomistuksen kasvun myötä. (9)
Luokkien muodostuminen ei loogisesti edellytä valloituksia, ja historia antaa meille esimerkkejä luokkien muodostumisesta ohi kaikenlaisen "valloituksen". Sellainen on valtion muodostuminen Pohjois-Amerikassa. Tavallisesti tosin aliarvioidaan pohjoisamerikkalaista feodalismia ja maanomistaja-aristokratian herruutta alkiona (10). Kapitalististen suhteiden evoluution Amerikassa muodostuu kuitenkin täysin käsittämättömäksi "puhtaasta valloitusteoriasta" käsin.
Tuon kaltaisten teoreettisten rakennelmien näennäisellä radikalismilla on varsin apologeettiset juuret, sillä tässä on hyökkäys ei tavaratalouden perusteita – yksityisomistusta, vaan vain jälkimmäisen monopolistista muotoa vastaan, ikään kuin tuo monopolistisesti muuttunut muoto ei olisi yksinkertaisen tavaratalouden perusmuodon looginen ja historiallinen jatke. Tosi asiassa valtio, niin kuin luokatkin, "ei mitenkään ole voima, joka on annettu yhteiskunnalle ulkoa... päinvastoin, se on tuon yhteiskunnan tuote sen tietyssä kehitysvaiheessa" (11)
Jos valtion perustunnusmerkki, sen "olemus" nähdään siinä, että se on hallitsevan luokan yleinen organisaatio, on väistämättä tunnustettava, että valtio on historiallinen kategoria. Se oli Marxin ja Engelsin näkemys. Aivan kuten pääoma Marxin mukaan ei ole tavara, nimenomaan tuotantovälinen an und für sich, vaan yhteiskunnallinen suhde, joka ilmenee esineessa, valtion "olemus" ei ole sen teknis-hallinnollisessa roolissa, vaan herruuden suhteessa, jonka kätkeytyy tämän hallinnollis-teknisen kuoren alle. Siten valtiolla on paitsi historiallinen alku, myös historiallinen loppunsakin. "Edes radikaalit ja vallankumoukselliset poliitikotkaan," kirjoitti Marx, "paljastaen aikalaistensa rajatun näkökulman, eivät etsi pahan juurta valtion olemuksesta (Wesen), vaan tietystä valtiomuodosta, jonka sijaan he haluavat asettaa toisen valtiomuodon" (13). Vielä jyrkemmin puhuu Engels. "Kaikki sosialistit," hän sanoo, "ovat samaa mieltä siitä, että valtio, ja sen myötä myös poliittinen valta (Autoritat) katoavat tulevan yhteiskunnallisen vallankumouksen vuoksi, toisin sanoen, että yhteiskunnalliset tehtävät menettävät poliittisen luonteensa ja muuttuvat pelkiksi hallinnollisiksi tehtäviksi, jotka noudattavat yhteiskunnan etuja". (14)
"Anti-Dühringissä" Engels toteaa, että valtion on "kuoleennuttava" (absterben). Kirjassa "Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperästä" hän sijoittaa valtion tulevaisuuden yhteiskunnan historialliseen museoon "pronssikirveen ja rukin viereen". Esitetyt lainaukset (ja niitä voisi tietysti lisätä) eivät suinkaan ole satunnaisia, päinvastoin. Tässä nousevat esiin Marxin metodin erityispiirteet, kun yhteiskunnallisia ilmiöitä ei tarkastella ikuisina ja muuttumattomina kategorioina, vaan ohimenevinä ilmiöinä, jotka syntyvät ja häviävät tietyissä yhteiskunnan kehityksen vaiheissa. Kyseessä ei siis ole terminologinen kysymys, kuten aisan haluavat esittää jotkut arvostelijat, aivan kuten kiistaan siitä, onko villimiehen nuija pääomaa vaiko vain nuija, ei sisälly suinkaan terminologista sanasotaa. (15) Marxille erottavana kriteerinä, loogisena fundamentum divisionis (16) oli ihmisten välisten suhteiden tyyppien erottelu, eikä fetisistisesti vääristynyt "ilmiöiden pinta". Yhteiskunnan kehityksen ymmärtäminen näiden tyyppien ("yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden") jatkuvana muuttumisena olikin Marxin varsinainen tehtävä. Samalla tavalla hän lähestyi myös kysymystä valtiosta poliittisesti ilmaistuna laajana yhteiskunnallis-taloudellisena kategoriana, luokkayhteiskunnan kategoriana. Ja aivan kuten porvarilliset taloustieteilijät, joiden näkökulma on staattinen eikä historiallinen, ja jotka eivät voi ymmärtää Marxin erityistä näkökulmaa talouskategorioihin, porvariston juristit ja sosiologitkaan eivät ymmärrä myöskään marxilaista valtionäkemystä. "Marxin teoria," sanoo esimerkiksi Gumplovicz, "sisältää uuden ja tietyssä määrin oikean käsityksen valtiosta". Mutta... "sosialismin hirvittävä virhe piilee siinä, että se uskoo, että valtio voisi tehdä itsensä tarpeettomaksi" (17). Näin sanoo "radikaali" Gumplovicz. Muut hänen kollegansa voivat jo ex officio (18) olla ymmärtämättä Marxia.
Niinpä kommunistinen yhteiskunta on valtioton yhteiskunta, koska se on luokaton yhteiskunta. Mutta jos kommunismi kieltää valtion, niin mitä merkitsee proletariaatin valtiovallan valtaaminen? Mitä merkitsee työväenluokan diktatuuri, josta marxilaiset ovat niin paljon puhuneet ja puhuvat. Vastaus tähän kysymykseen annetaan seuraavassa.
Aluksi pieni huomautus. Mihin asti voi yltää entisten sosialistien luopuruus, tulee esiin Kautskyn erityisesti kirjasesta, joka on julkaistu bolševikkeja vastaan ((Karl Kautsky. Die Diktatur des Proletariats. Wien, 1918, Verl. Ignaz Brand).
Tässä luopuuruusajattelun "mallikappaleessa" löydämme muuten, ("Bewirtscahftung") seuraavan todella klassisen kohdan: "Tässä (siis diktatuurinsa oikeuttaakseen, N.B.) muistivat (bolševikit) sivumennen sanottuna sanan proletariaatin diktatuurista, jota Marx kerran, 1875, käytti yhdessä kirjeistään" (20). Kautskylle koko oppi diktatuurista, jossa Marx itse näki vallankumousteorian perustan, on muuttunut tyhjänpäiväiseksi "sanaksi", joka on sattumalta lausahdettu "yhdessä kirjeistä"! Ei ihme, että diktatuurin teoriassa Kautsky näkee "uuden" teorian.
Tuo "uusi" teoria meillä on kuitenkin miltei täydelleen Marxilla.
Marx näki selvästi työväenluokan väliaikaisen valtio-organisaation, sen diktatuurin, tarpeen, koska hän näki väistämättömänä kokonaisen historiallisen kauden, kokonaisen historiallisen juonteen, jolla on erityispiirteensä, jotka erottavat sen niin kapitalistisesta kaudesta kuin kommunismista rationaalisesti rakennettuna valtiottomana yhteiskuntana.
Tuon kauden erityispiirteenä on, että proletariaatti, joka on murskannut porvariston valtio-organisaation, joutuu ottamaan huomioon sen eri muodoissa jatkuvan vastarinnan. Ja juuri siksi, että voittaisi tuon vastarinnan, on tarpeen työväenluokan voimakas, luja, kattava ja siten valtiollinen organisaatio.
Marx asetti kysymyksen proletariaatin diktatuurista abstraktimmin, kuin sen asettaa konkreettinen todellisuus. Niin kuin hän kapitalistisen tuotannon analyysissään otti kapitalistisen talouden sen "puhtaassa" muodossa, siis muodossa, jota eivät häiritse mitkään vanhojen tuotantosuhteiden jäänteen eivätkä mitkään "kansalliset" erityispiirteet jne., samoin myös kysymys työväenluokan diktatuurista on Marxilla otettu kysymyksenä työläisen diktatuurista yleensä, siis diktatuurista, joka tuhoaa kapitalismin sen puhtaassa muodossa.
Muutoin ei kysymystä voisi asettaakaan, jos sen asettaa abstraktin teoreettisesti, eli jos antaa diktatuurin kaikkein laajimman algebrallisen kaavan.
Nyt yhteiskunnallisen taistelun kokemus antaa mahdollisuuden konkretisoida kysymystä mitä erilaisimpiin suuntiin. Ja ennen kaikkea tämä kokemus osoittaa välttämättömyyttä mitä päättäväisimpään, todella rautaiseen työtätekevien massojen diktatuuriin.
Sosialistinen vallankumous, se väkivaltainen kumous, josta puhui jo "Kommunistisen puolueen manifesti", ei toteudu kapellimestarin puikon komennosta heti kaikissa maissa. Elämä on paljon monimutkaisempaa ja vaikeampaa kuin "harmaa teoria". Kapitalistinen kuori ei halkea samaan aikaan kaikkialla, vaan alkaa kulua puhki niissä paikoissa, missä porvarillinen valtiokangas on vähiten vahvaa. Ja siellä voittaneen proletariaatin eteen nousee kysymys ulkoisen vihollisen, vierasmaalaisen imperialismin torjumisesta, joka koko kehityksen kulku työntää väistämättä tuhoamaan proletariaatin valtio-organisaatiota.
Yksi toveri Leninin suurimmista ansioista on, että hän asetti ensimmäisenä marxilaisessa leirissä kysymyksen proletariaatin "vallankumoussodista". (21)
Ja samalla se on yksi meidän kautemme tärkeimmistä kysymyksistä. On selvää, että suurenmoinen maailman kumous sisältää niin puolustus- kuin hyökkäyssotiakin voittoisan proletariaatin taholta: puolustussotia, että lyötäisiin hyökkäävät imperialistit, hyökkäyssotia, että lyötäisiin lopullisesti perääntyvä porvaristo, että nostettaisiin vielä sorretut kansat, että vapautettaisiin siirtomaat, että lujitettaisiin proletariaatin saavutukset.
Nykykapitalismi on maailmankapitalismia. Mutta tuo maailmankapitalismi ei ole järjestäytynyt yksikkö, vaan anarkkinen, kaikin keinoin taistelevien valtiokapitalististen trustien järjestelmä (22). Se kuitenkin on maailmanjärjestelmä, sen kaikki osat ovat sidoksissa toisiinsa. Juuri tämän vuoksi Euroopan sota muuttui maailmansodaksi. Mutta toisaalta suhteellinen hajanaisuus maailmantaloudessa, jota liittyy imperialististen valtioiden erilaiseen tilaan, aiheutti maailmansodan ei yhtaikaa tulleena ilmiönä, vaan yhden kapitalistisen maan sotaan toisensa jälkeen asteittaisen mukaan vetämisen prosessina. Italia, Romania ja Amerikka astuivat mukaan huomattavasti myöhemmin. Mutta juuri Amerikan mukaantulo muutti sodan sodaksi, joka kattoi molemmat pallonpuoliskot, siis maailmansodaksi.
Samalla tavalla kehittyy maailmanvallankumous. Se on kapitalismin rappeutumisen ja proletariaatin nousun prosessi, jossa yksi maa seuraa toista. Tässä kietoutuvat omituisella tavalla toisiinsa mitä erilaisimmat tekijät: imperialistiset sodat, kansallis-separatistiset nousut, maiden sisäiset kansalaissodat ja lopuksi luokkasota valtiollisesti järjestäytyneen porvariston (imperialististen valtioiden) ja valtiollisesti järjestäytyneen proletariaatin (neuvostotasavaltojen) välillä.
Mutta mitä pidemmälle tapahtumat kehittyvät, sitä kärkevämmin etualalle nousee luokkasodan tekijä. Paljon puhuttu "kansojen liitto", josta porvarilliset pasifistit ovat hyrisseet korvat täyteen, kaikki nuo "kansainliitot" ja muu rihkama, jota äänellään ylistävät sosiali-petturien joukot, ei itse asiassa ole mitään muuta, kuin yrityksiä luoda kapitalististen valtioiden pyhän liitto sosialististen kansannousujen yhteiseksi tukahduttamiseksi (23). Marx totesi aivan oikeutetusti, että vallankumouksen puolue yhdistää vastavallankumouksen puolueen. Tämä asettamus pitää paikkansa proletariaatin maailmanvallankumouksen suhteen: maailman vallankumousprosessi, tai kuten sitä nyt täydellä syyllä kutsutaan, "maailmanbolševismi", yhdistää kansainvälisen pääoman rivit.
Mutta tuollaisella "ulkoisella" suhdanteella on väistämättä valtava "sisäinen" merkitys. Jos ulkopuolella ei olisi imperialistisia voimia, voitettu kotimainen porvaristo, joka on kaadettu luokkien avoimessa yhteenotossa, ei voisi toivoa porvarillista restauraatiota. Porvariston deklassoitumisen prosessi etenisi enemmän tai vähemmän nopeasti, ja sen myötä häviäisi tarve ylläpitää erityistä porvaristonvastaisen repression organisaatiota, proletariaatin valtio-organisaatiota ja sen diktatuuria.
Asioiden todellinen tila on kuitenkin juuri päinvastainen. Porvaristolla, joka jo on kaadettu ja lyöty yhdessä tai muutamassa maassa, on vielä valtavat reservit ulkomaisen pääoman muodossa. Tästä johtuu, että sen vastarinta pitkittyy. Venäjän vallankumouksen kokemus vahvistaa tämän loistavasti. Sabotaasi, salaliitot, kapinat, kulakkilevottomuuksen organisointi, koplien organisointi entiset kenraalit johdossaan, tšekkoslovakialaisseikkailu, reuna-alueiden lukemattomat "hallitukset", jotka nojaavat vierasmaalaisiin pistimiin ja kukkaroihin ja lopuksi rangaistusretkikunnat ja hyökkäykset Neuvosto-Venäjää vastaan koko kapitalistisen maailman puolelta ovat samaa ilmiötä.
Tuollaisesti täysin väistämättömästä vääjäämättömästä historiallisten tapahtumien kulusta voidaan ja täytyy vetää kaksi johtopäätöstä: ensiksikin edessämme on kausi, jonka käydään mitä kovinta taistelua ei elämästä, vaan kuolemasta; toiseksi, että tuo kausi loppuisi mahdollisimman pian, on tarpeen aseistautuneen proletariaatin diktatuurin järjestelmä. Taktinen sääntö on johdettu tässä tieteellisesti esitetystä ennusteesta, johon on olemassa kaikki tiedot.
Kaikki maailmassa voidaan tietysti asettaa kiistanalaiseksi. On säälittäviä sofisteja, joiden elämäntehtävä on loputon skolastinen kannunvalanta. Sellainen juuri on Kautsky. Hän ei voinut ymmärtää imperialismin merkitystä. Nyt hän ei voi ymmärtää seuraavan vaiheen, sosialististen vallankumousten ja proletariaatin diktatuurin kauden, merkitystä. "Odotan," kirjoittaa tuo "työväenjohtaja", "että proletariaatin yhteiskunnallinen vallankumous saa täysin eri muodot kuin porvariston vallankumous; että proletariaatin vallankumous, päinvastoin kuin porvarillinen, taistelee "rauhanomaisin" taloudellisin, lainsäädännöllisin ja moraalisin keinoin kaikkialla, minne demokratia on juurtunut" (24)
On tietysti vaikeata kiistellä luopioiden kanssa, jotka ovat alkaneet nähdä Taftin ratsastussaappaissa demokratian.
Mutta silmiemme edessä on esimerkki demokraattisesta maasta, jossa demokratia on todella "juurtunut" – Suomi. Ja tämän yhden maan esimerkki osoittaa, että sisällissota "sivistyneemmissä" maissa on väistämättä vieläkin raaempi, armottomampi ja sulkee pois kaiken pohjan "rauhanomaisilta" ja "lainsäädännöllisiltä" (!!) menetelmiltä.
Kautsky yrittää todistaa, että diktatuurilla Marx ei tarkoittanut diktatuuria, vaan jotain aivan muuta, sillä sana "diktatuuri" voidaan liittää muka vain yksittäiseen henkilöön, muttei luokkaan. Mutta ei tarvitse kuin ottaa esille Engelsin mielipide, joka mainiosti näki, millainen proletariaatin diktatuurin on oltava, jotta nähdään, kuinka kauaksi Kautsky on etääntynyt marxilaisuudesta. Engels kirjoitti anarkisteja vastaan:
Ovatko he koskaan nähneet vallankumousta, nämä herrat? Vallankumous on epäilemättä kaikkein autoritaarisin ajateltavissa oleva asia. Vallankumous on teko, jossa osa väestöstä pakottaa tahtonsa toiselle osalle kiväärein, pistimin ja tykein, siis hyvin autoritaarisin keinoin. Ja voittaneen puolueen on väistämättä pakko ylläpitää herruuttaan pelolla, jonka taantumuksellisissa aiheuttaa sen kivääri. Jos Pariisin kommuuni ei olisi nojannut aseistetun kansan auktoriteettiin porvaristoa vastaan, olisiko se pysynyt pystyssä kauempaa kuin päivän? Emmekö ole oikeassa päinvastoin tuomitessamme Kommuunin siitä, että se käytti auktoriteettiaan liian vähän? (Tässä on käännettävä: "valtaansa "autoriata". N.B.) (25)
Niin Engels kuin Marxkin ymmärsivät erinomaisesti tulevan tilanteen. Nyt, kun meillä on kokemuksen vahvistus tuolle näkemykselle, "rauhanomaisista" ja "lainsäädännöllisistä" tiestä puhuminen on suorastaan naurettavaa.
Alkanut vallankumousten kausi vaatii vastaavaa tilannetajua. Jos tuo kausi on ennennäkemättömien luokkataisteluiden, jotka kasvavat luokkasodiksi, on täysin luonnollista, että työväenluokan herruuden poliittisen muodon on oltava luonteeltaan omanlaatuisen sotilaallinen. Tässä on oltava uusi vallan muoto – sen luokan diktatorinen valta, joka "rynnäköi taivaat", kuten Marx sanoi Pariisin kommunardeista.
Kautskyn mielestä Marx ei kirjoittanut "hallitusmuodosta" (Regierungsform), vaan "tosiasiallisesta tilasta" (einem Zustande), kirjoittaessaan diktatuurista. Itse asiassa Marx kirjoitti jostain suuremmasta, kuin "hallitusmuoto". Hän kirjoitti uudesta, aivan omanlaatuisestaan valtiotyypistä. Samalla sivulla, jolla Kautsky "kumoaa" diktatuuriteesit, jotka näiden rivien tekijä on kirjoittanut (26), hän lainaa Marxia, joka puhuu siitä, että Kommuuni oli "lopulta avoin proletariaatin diktatuurin poliittinen muoto" (27), eikä lainkaan satunnainen "tila".
Joten kommunismin ja kapitalismin välissä on kokonainen historiallinen kausi. Tuon aikaa säilyy vielä valtiovalta proletariaatin diktatuurin muodossa. Proletariaatti on tässä hallitseva luokka, jonka, ennen kuin hajottaa itsensä luokkana, on muserrettava kaikki vihollisensa, muokattava porvaristo uudeksi, muutettava maailma kaltaisekseen.
Olennaisimpia kysymyksiä, joilla on mitä tärkein käytännön rooli, on kysymys "demokratian" ja työläisten diktatuurin keskinäisestä suhteesta.
Marxilaiset eivät päästään keksi puhtaan rationalistisella tavalla "hallitusmuotoja". He erottelevat kehityksen pääsuuntaukset ja sovittavat tavoitteensa näiden tendenssien kanssa. Näin, ja vain näin on lähestyttävä kysymystä diktatuurista.
Tässä yhteydessä on muistettava, että poliittinen muoto on "päällysrakenne" jollekin tietylle taloudelliselle rakenteelle, että se ilmaisee tiettyä suhdetta luokkien välillä ja että poliittinen kuori vääjäämättä hajoaa palasiksi, jollei se löydä itselleen tukea luokkasuhteiden rakenteesta.
Edellä arvioimme alkanutta kautta. Se on yhä kasvavien, järjestäytyneeksi luokkasodaksi muuttuvien kansalaissotien kausi. Siksi ensimmäinen kysymys, joka meidän on asetettava, on, onko kansalaissota sovitettavissa yhteen demokraattisten muotojen kanssa vai ei.
Mutta ensin pieni huomautus. Vastustajamme, Kautsky heidän joukossaan, tulkitsevat demokratiaa, kuin se olisi jotain olemassa olevaa. Se on kuitenkin tietoinen valhe. Nykyään ei ole olemassa demokraattisia valtioita. Se, mitä nyt on Euroopassa, Amerikassa ja Japanissa, on finanssipääoman diktatuuri. Juuri se on lähtökohta kehitykselle.
Niinpä kysymys on asetettava näin: voidaanko kansalaissodan kaudella järjestää proletariaatin valtio vanhan porvarillisen demokratian muodoin, jotka kaikkialla finanssipääoma on tuhonnut?
Demokratia, sikäli kuin me sillä sanalla ymmärrämme tietyn poliittisen järjestelmän, on ollut tähän asti porvariston herruuden muodoista – kaikkein hienostunein muoto. Mikä on ollut demokraattisen rakenteen pääedellytys? Joukko fiktioita, joita käytettiin poikkeuksellisen ovelasti massojen järjestelmälliseen pettämiseen. Tuollaisena perusfiktiona oli koko kansan tahdon, "kansakunnan", "kokonaisuuden" käsite.
Proletariaatin vallankumous kuitenkin on kansalaisrauhan katkeaminen – se kansalaissota. Kansalaissotahan paljastaa luokkien jakautuneen yhteiskunnan todelliset kasvot. Juuri kansalaissodan tulessa palaa yleiskansallinen fetissi, ja luokat asettuvat ase kädessään vallankumouksen barrikadin eri puolille. Siksi ei ole ihme, jos proletariaatin vallankumouksellisen taistelun prosessissa väistämättä muodostuu kaikkien niiden muotojen, laitosten ja instituutioiden, jotka päältäpäin näyttävät "yleiskansallisilta", hajoaminen. Se on taaskin täysin vääjäämätön, historiallisesti ehdottoman väistämätön prosessi, halusivat yksittäiset ihmiset, yksittäiset ryhmät tai jopa tietyt väliluokat sitä tai eivät, sillä kansalaissodalla on sisäinen logiikka, ja kun se on annettu, samalla on annettu vanhojen muotojen, joissa porvaristo hallitsi koko yhteiskunnan salanimellä, hajoamisprosessi.
Nämä näkemykset, joita jotkut toverit toivat esille jo ennen lokakuun vallankumousta, ovat nyt kuitenkin saaneet käytännön vahvistuksen. Otti minkä alueen tahansa, kaikkialla näkee saman: yleiskansalliset, "yleisdemokraattiset" instituutiot eivät ole ajateltavissa, näillä voimasuhteilla ne ovat mahdottomia.
Otetaan yksi jokaisen valtiovallan tärkeimmistä osista – armeija. Jokaiselle, joka ei ole utopisti, on selvää, ettei yleiskansallinen armeija nyt ole ajateltavissa. Proletariaatti ei voi päästää armeijaansa porvaristoa, ja Neuvostotasavalta järjestää työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan. Mutta myös porvaristolle käy yhä vaarallisemmaksi päästää omaan armeijaansa pakkovärvättyjä työläisiä ja talonpoikia; siksi sen on pakko muodostaa valkoinen kaarti. Siellä taas, missä yritetään organisoida "yleiskansallinen" sotilaskoneisto, porvarilliset vastavallankumoukselliset johdossaan (ks. esim. tšekkoslovakialaisten ja valkokaartilaisten "kansanarmeija"), tuo koneisto väistämättä hajoaa ja kuolee, koska sen rakenne nykyaikoina on sisäisesti ristiriitainen.
Samaa tapahtuu kautta linja aina talouteen asti: tehtaassa käy mahdottomaksi porvarin ja proletaarin "luokkienvälinen" yhteiselämä; yhteiset "talokomiteat" hajoavat ja ne korvaa köyhälistön talokomiteat; maaseudun yhteiset neuvostot hajoavat, ja niiden sijaan tulevat maaseutuköyhälistön komiteat; kunnanvaltuustoissa eivät yhdessä viihdy ne, jotka kadulla seisovat toisiaan vastassa aseet käsissään, ja kunnanvaltuuston korvaantuvat työläisten luokkaneuvostojen osastoilla; Perustuslakikokousta ei samasta syystä voi olla olemassa; vanhat parlamentit lentävät ilmaan kaikenlaisten "yleiskansallisten" perustuslakien kanssa.
Voi tietysti sanoa, että kaikissa näissä päätelmissä on looginen virhe, koska kaikki tämä on vain petitio principii (28), että tässä sen sijaan, että todistettaisiin bolševikkien toimien lainomaisuus, vain kuvataan näitä toimia.
Ei se kuitenkaan ole niin. Meidän vihollisemme, raivokkaat "duumien" ja "perustuslakikokousten" kannattajat, seisoivat vain sanoissa yleisdemokraattisten kaavojen takana. Sillä Perustuslakikokouksen sijasta on vain oikeistolainen, siis luokkasektori, ja kaikissa duumissa ja muissa Siperioissa ja "Tšekkoslovakioissa" julistettiin juhlallisesti, että siellä on yleinen äänioikeus, mutta ei sijaa valtionvastaisten puolueiden edustajille, siis bolševikeille, ei siten työväenluokalle.
Olisi naurettavaa ajatella, että nuo kaikki olisivat satunnaisia, "patologisia" ilmiöitä. Itse asiassa tässä on tapahtumassa sen hajoaminen, joka saattoi liittyä yhteen vain yhdellä ehdolla: sellaisessa asiantilassa, jossa proletariaatti on porvarillisen ideologian hypnoosissa, jolloin se ei tiedosta itseään luokkana, joka kaataa porvariston, jolloin se pitää itseään muuttumattoman kokonaisuuden osana. Proletariaatin voitto, täydellinen ja lopullinen, sen voitto maailman mitassa, palauttaa loppujen lopuksi yhteiskunnan yhtenäisyyden uudelta perustalta, koko yhteiskunnan deklassoimisen perustalta. Tällöin toteutuu täydellinen valtioton kommunismi. Mutta ennen tuota kautta on käytävä läpi ankara taistelu, joka ei tyydy mihinkään muihin muotoihin, kuin diktatuuriin: jos voittaa työväenluokka, silloin tulee työläisten diktatuuri; jos voittaa porvaristo, silloin tulee porvariston ja sen kenraalien diktatuuri.
Kysymystä voi lähestyä hieman toisestakin näkökulmasta, vaikka varsinaisesti kysymys on samasta asiasta. Voi erotella tärkeimmät luokkavoimat ja katsoa, kenestä tulee vallan haltija. Kautsky, joka 1905—06 kirjoitti Venäjän vallankumouksesta ei porvarillisena, vaan "omalaatuisena", kirjoittaa nyt, 12 vuotta sen jälkeen, kun Venäjällä muodostui finanssipääoma, sata kertaa kypsemmästä lokakuun vallankumouksesta porvarillisena vallankumouksena. Mutta jos historia Kautskyn mielestä kehittyy samalla tavalla kuin Kautskyn itsensä kehitys, eli takaperin, niin tietenkin vallassa pitäisi olla porvariston. Porvaristo kuitenkin haluaa kenraalien sotilasdiktatuuria, mitä proletariaatti ehdottomasti ei halua. Pikkuporvaristo, älymystö ym. eivät voi olla vallassa, se on marxilaisten aakkosia. Talonpojisto on nyt eriytynyt, meillä on käynnissä maaseudulla vallankumous. Mutta mikään yksi talonpojiston kerros ei voi näytellä itsenäistä roolia. Jäljelle jää vain proletariaatti. Proletariaatin valta nostaa kuitenkin takajaloilleen paitsi suurporvariston, myös "keskisäädyn". Siitä huolimatta proletariaatti on riittävän voimakas, että, saatuaan mukaansa maaseutuköyhälistön, voi lyödä vihollisensa. Tällaisessa tilanteessa ei voi olla muuta tietä, kuin proletariaatin diktatuuri.
Sosialismin pettäneet pelkäävät kaikkein eniten "levottomuutta". Sellainen on Kautskykin. Hän saarnasi "rauhanomaista" kapitalismia, kun tuo kapitalismi murhasi kymmeniä miljoonia taistelutantereilla. Nyt hän saarnaa "rauhanomaista vallankumousta" pidätelläkseen proletaareja nousemasta pääomaa vastaan. Hän kirjoittaa vakavissaan "turvallisuudesta ja rauhasta", joita tarvitaan vallankumoukselliseen rakennustyöhön, ja siksi hän kaikin voimin protestoi "kaikkein kauheinta" sisällissotaa vastaan. Edellytyksenä hänen todella hirvittävän luopurimaiselle kritiikilleen on poroporvarillisen rauhan jano. Demokratia, siis sellainen porvariston herruuden muoto, joka varjelisi parhaimmalla tavalla proletariaattia hermostumasta, siinä hänen lopullinen ihanteensa.
Että näin on, näkyy selvästi vaikkapa hänen yhdestä huomiostaan:
"Taisteluissa... poliittisten oikeuksien puolesta syntyy nykyaikainen demokratia, kypsyy proletariaatti; samalla muodostuu uusi tekijä: vähemmistön ja opposition suoja valtiossa. Demokratia merkitsee enemmistön herruutta. Mutta yhtä suuressa määrin se merkitsee vähemmistön suojelemista" (29). Ja siksi nyt, Kautskyn mukaan, on tarpeen demokratia.
Ei tarvitse kuin vilkaista tuota suurenmoista järkeilyä nähdäkseen, ettei Kautsky ymmärrä yhtään mitään nykytapahtumista. Voiko Venäjän proletariaattia neuvoa muka suojelemaan "vähemmistön" oikeuksia, siis vastavallankumouksen oikeuksia, jota kiltti Kautsky pehmeästi nimittää "oppositioksi"? Suojella tšekkoslovakkien, tsaarin salaisten poliisien, kenraalien, keinottelijoiden, pappien ja kaikkien niiden oikeuksia, jotka pommein ja revolverein käyvät proletariaattia vastaan – se merkitsisi olla hölmö tai poliittinen puoskari. Mutta tämä on tehtävä typerän poroporvarin näkökulmasta, joka pyrkii sovittamaan luokat eikä ymmärrä, että suurporvaristo, jota hän tukee, tehtyään selvää proletariaatista, ahmaisee hänet, apulaisensa. (30)
Jokainen valtio on väkivallan väline. Kärjistyneiden luokkataisteluiden hetkillä tuon aseen on toimittava erityisen voimakkaasti. Siksi kansalaissodan kaudella valtiovallan tyypin on oltava väistämättä diktatorinen. Mutta tuo määritelmä on muodollinen. Tärkeä on valtiovallan luokkaluonne. Ja mikäli valtiovalta on proletariaatin käsissä, on sen ratkaisevaan voittoon koko maailmassa oltava luonteeltaan väistämättä diktatuuri. (31). Proletariaatti paitsi ei annan minkäänlaisia "vapauksia" porvaristolle, se käyttää sitä vastaan jyrkintä tukahduttamista: se sulkee sen lehdistön, sen järjestöt, murskaa sen sabotaasin voimalla jne. jnp., aivan, kuten porvaristo aikanaan teki tilanherrojen ja tsaarin järjestelmän agenttien kanssa. Mutta sitä vastoin proletariaatti antaa ei vain sanoissa, myös teoissa työtätekeville massoille mitä laajimman vapauden.
Tätä kohtaa on erityisesti korostettava. Kaikilla "demokraattisilla vapauksilla" on muodollinen, pelkästään julistuksellinen luonne. Sellainen on esimerkiksi demokraattinen "kaikkien tasavertaisuus lain edessä". Tuo "tasavertaisuus" ruumiillistuu erinomaisesti työtä myyvän työläisen ja työtä ostavan kapitalistin välisessä "muodollisessa" tasavertaisuudessa. Se on teeskenneltyä tasavertaisuutta, jonka taakse kätkeytyy todellinen alistaminen. Tässä tasavertaisuutta julistetaan, mutta itse asiassa tosiasiallinen taloudellinen epätasavertaisuus tekee muodollisesta tasavertaisuudesta tyhjän haamun. Paljoa parempi ei ole porvarillisessa demokratiassa työläisille annettava paino- ja lehdistövapaus jne. Tässä julistetaan "vapautta", mutta työläiset eivät voi sitä toteuttaa: tosiasiallinen kapitalistiluokan monopolit paperiin, kirjapainoihin, koneisiin jne. tekee työväenluokan lehdistöstä miltei olemattoman. Se muistuttaa amerikkalaisen sensuurin menetelmiä: usein se vain ei kiellä työväenlehtiä, vaan "pelkästään" kieltää postia levittämästä niitä, ja siten muodollinen "painovapaus" muuttuu sen täydeksi tukahduttamiseksi.
Samoin tapahtuu työläisten kokousten suhteen; työläisillä on "oikeus" kokoontua, mutta he eivät saa tiloja siihen tarkoitukseen, ja katukokoukset on kielletty "tieliikenteen vapauden" verukkeella.
Työväenluokan diktatuuri hävittää luokkien muodollisen tasavertaisuuden, mutta samalla se vapauttaa työväenluokan aineellisesta alistamisesta. "Sopimusvapaus" katoaa yhdessä "kauppavapauden" kanssa. Mutta tuo kapitalistiluokan "vapauden" rikkominen antaa työtätekeville massoille todellisen vapauden takuun.
Painopiste siirtyy juuri näihin takuisiin. Neuvostovalta paitsi julistaa työväenkokousten vapautta, myös antaa kaupunkien parhaat salit, kaikki palatsit ja teatterit työläiskokouksille, työväenjärjestöille jne. Se paitsi julistaa työväenlehdistön vapautta, myös antaa työläisjärjestöjen käyttöön kaiken paperin, kaikki painokoneet, kaikki kirjapainot, pakkolunastaen ja takavarikoiden tuon kaiken entisiltä kapitalistiomistajilta. Pelkkä työläis- ja talonpoikaisjärjestöillä – puolueilla, neuvostoilla, ammattiliitoilla, tehdasjärjestöillä, kerhoilla, kulttuuri- ja valistusjärjestöillä, kirjallisuusjärjestöillä jne. – joita koskaan ei ole ollut niin monia, osoittaa, mitä neuvostovalta tekee tuon todellisen vapauden ja todellisen työtätekevien massojen vapauttamisen eteen.
On hyvin luonteenomaista, että Kautsky, joka arvostelee meidän teesejämme, huijarin tavoin katkaisee lainauksen juuri siitä, missä puhutaan työväenluokan vapauksien takuista. Kaikkein oleellisimman Kautsky heittää pois jälleen kerran pettääkseen proletariaattia.
Meidän on vielä tarkasteltava tässä yhtä kysymystä, nimittäin kysymystä siitä, miksi kommunistit aiemmin kannattivat porvarillista demokratiaa, mutta vastustavat sitä nyt.
Sen ymmärtäminen ei ole vaikeaa, jos lähtee marxilaisesta näkökannasta. Marxilainen näkökanta kiistää kaiken ja kaikenlaiset ehdottomat. Se on historiallinen näkökanta. Siksi on täysin selvää jo a priori, että liikkeen konkreettisen tunnukset ja tavoitteet riippuvat täysin aikakauden luonteesta, jona on vaikutettava taistelevaan proletariaattiin.
Edellinen kausi oli voimien kokoamisen kautta ja vallankumoukseen valmistautumisen kautta. Nykykausi on itse vallankumouksen kautta. Tästä peruserottelusta johtuu myös syvä ero liikkeen konkreettisissa tunnuksissa ja tavoitteissa.
Proletariaatti tarvitsi aiemmin demokratiaa, koska se ei voinut vielä reaalisesti hautoa diktatuuria. Se tarvitsi työväenlehdistön vapautta, työväen kokoontumisvapautta, työväen järjestäytymisvapautta jne. Sille olivat tuolloinkin haitallisia kapitalistinen lehdistö, mustat kapitalistien liitot ja työsulkukokoukset. Mutta proletariaatilla ei ollut voimia esittää vaatimusta porvarillisten organisaatioiden hajottamisesta – sitä varten sen tarvitsi vielä kaataa porvaristo. Demokratia oli arvokas, sikäli kun se auttoi proletariaattia nousemaan tietoisuudessaan askelmaa korkeammalle. Proletariaatin oli tuolloin kuitenkin pakko valaa luokkavaatimuksensa "yleisdemokraattiseen" muotoon – se joutui vaatimaan ei vain työväenkokousten vapautta, vaan kokoontumisvapautta yleensä (siis myös vastavallankumouksellisten kokouksille), lehdistönvapautta yleensä (ja siten myös taantumuslehdistölle) jne. Puutteesta ei kuitenkaan kannata tehdä hyvettä. Nyt, kun on koittanut aikakausi hyökätä suoraan kohti kapitalismin linnoitusta ja tukahduttaa riistäjät, vain surkea poroporvari voisi tyytyä pohdintoihin "vähemmistön suojelusta". (32)
Totesimme jo edellä, että venyneen kansalaissodan pitkittynyt luonne vaatii paitsi yksittäistoimia porvaristoa vastaan, myös vastaavaa valtio-organisaatiota. Tarkastelimme tuota organisaatiota vain diktatuurina, siis vallan muotona, joka selvimmin ilmaisee tuon vallan luokka- ja tukahduttamisluonnetta.
Nyt on syytä selvittää proletariaatin diktatuurin erityispiirteitä aivan uutena valtiotyyppinä.
Niin Marx kuin Engelskin ymmärsivät erinomaisesti uudentyyppisen valtion tarpeen. Juuri siksi he eivät olleetkaan porvarillisen valtion (mukaan lukien demokratian, kansalainen Kautsky!) valtaamisen, vaan valtiokoneiston räjäyttämisen (Sprengung), hajottamisen (Zerbrechen) kannalla. He suhtautuivat mitä suurimmalla halveksunnalla "valtioroinaan" ja "kansanvaltioon" ("Volksstaat"), josta niin huolehtivat opportunistit (33)
Mikä määrittää sitten uuden valtiotyypin erityispiirteet?
Ne riippuvat kahdesta syystä:
Ensiksikin, proletariaatin valtio on enemmistön diktatuuria maan vähemmistöön, kun mikä tahansa muu diktatuuri on ollut ryhmän diktatuuria (34); toiseksi, kaikki aiemmat valtiovallat ovat asettaneet tavoitteekseen säilyttää ja lujittaa riistoprosessia. On täysin selvää, että päinvastoin enemmistö ei voi elää ryhmän kustannuksella eikä proletariaatti voi riistää porvaristoa. Proletariaatin diktatuurin tavoite on vanhojen tuotantosuhteiden murskaaminen ja uusien järjestäminen yhteiskunnallisen talouden puitteissa, "diktatorinen kajoaminen" (Marx) yksityiseen omistusoikeuteen. Proletariaatin diktatuurin perusajatus onkin siinä, että se on taloudellisen kumouksen vipusin.
Jos proletariaatin valtiovalta on taloudellisen vallankumouksen vipusin, on selvää, että "talouden" ja "politiikan" on tässä sulauduttava yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuollainen sulautuminen meillä on finanssipääoman diktatuurissa sen klassisesti täydellisimmässä muodossa, valtiokapitalismin muodossa. Mutta proletariaatin diktatuuri mullistaa kaikki vanhan maailman suhteet, toisin sanoen, työväenluokan poliittisen diktatuurin on väistämättä oltava sen taloudellista diktatuuria.
Kaikki edellä sanottu aiheuttaa ennen kaikkea sen tuntomerkin neuvostovallassa, että se on proletariaatin ja maaseutuköyhälistön joukko-organisaatioiden valta. "Demokratiassa", jotka Kautsky niin rakastaa, työläisen ja köyhän talonpojan koko osallistuminen valtiolliseen elämään rajoittui siihen, että hän kerran neljässä vuodessa pudotti lipukkeen vaaliuurnaan ja lähti sitten nukkumaan. Tässä taasen näkyy selvääkin selvemmin, kuinka porvaristo pettää massoja tunkemalla niiden päähän järjestelmällisesti erilaisia harhakuvia. Päältäpäin työläiset osallistuvat valtion hallintaan, tosiasiallisesti heidät on täysin eristetty kaikesta osallistumisesta valtion hoitoon. Porvaristo ei voi sallia moista osallistumista, mutta tietyissä oloissa sen on luotava fiktio siitä. Siksi kaikki vähemmistön hallitsemisen muodot, oli valtio feodaalisten maanomistajien, kauppakapitalistien tai finanssikapitalistien, on väistämättä byrokraattinen. Se on aina, kaikissa olosuhteissa, joukoista eristettyä, ja joukot ovat siitä eristettyjä.
Aivan toista näemme neuvostotasavallassa. Neuvostot ovat suora luokkaorganisaatio. Ne eivät ole panssaroituja laitoksia, sillä jokainen valtuutettu on poiskutsuttavissa: ne ovat itse massat valitsemiensa edustajien, työläisten, sotilaiden ja talonpoikien muodossa.
Mutta kyse ei ole vain neuvostoista, jotka tavallaan muodostavat koko valtiokoneiston huipun. Ei, kaikista työläisjärjestöistä tulee osa valtakoneistoa. Ei ole yhtään joukkojärjestöä, joka ei samaan aikaan olisi vallan elin. Työläisten ammattiliitot ovat taloudellisen diktatuurin mitä tärkeimpiä elimiä ja ohjaavat tuotantoa ja jakelua, luovat työehtoja, esittävät mitä tärkeintä osaa taloudellisen diktatuurin keskuselimessä, Kansantalouden korkeimmassa neuvostossa, johtavat käytännössä Työn komisariaattia; tehdaskomiteat ovat valtion säätelyn alempia soluja, maalaisköyhälistön komiteat ovat yksi tärkeimmistä paikallisvallan elimistä ja samalla maan jakelukoneistosta; työläisosuuskunnat ovat aivan samalla tavoin jälkimmäisen soluja. Ne kaikki ottavat osaa kaikenlaisten projektien, päätösten ja asetusten laadintaan, jotka sitten kulkevat keskuskoneiston, Toimeenpanevan keskuskomitean tai Kansankomissaarien neuvoston, kautta.
Eräässä merkittävimmistä kirjasistaan (35) toveri Lenin kirjoitti, että proletariaatin diktatuurin tehtävä on opettaa jopa jokaista keittäjää hallitsemaan valtiota. Eikä se ollut lainkaan paradoksi. Kaupunkien proletariaatin ja maalaisköyhälistön organisaatioiden kautta, organisaatioiden, jotka ulottuvat yhä syvemmälle kansanjoukkojen syviin riveihin, nuo massat, jotka joskus pelkäsivät ajatellakaan omaa valtaansa, alkavat toimia kuin tuon vallan elimet. Mikään valtio ei koskaan eikä missään ole ollut niin lähellä massoja. Neuvostotasavalta on perimmiltään itse massojen valtava organisaatio.
Korostamme tässä myös asian toista puolta, nimittäin sitä, että tämä on etupäässä paitsi työläisorganisaatio, myös työtätekevä. "Demokraattisissa tasavalloissa" ylimpänä elimenä on "parlamentti", käännettynä "puhumo". Valta jaetaan lainsäädäntövaltaan ja toimeenpanovaltaan. Lähettämällä työläisten keskuudesta edustajia parlamenttiin (kerran neljässä vuodessa) luodaan kuva, että työläiset osallistuvat valtiolliseen työhön. Mutta itse asiassa sitä eivät tee edes edustajat, sillä he puhuvat. Kaikki asiat päättää erityinen byrokraattikasti.
Neuvostotasavallassa lainsäädäntövalta on yhdistetty toimeenpanovaltaan. Kaikki sen elimet, korkeimmasta alimpaan, ovat työtätekeviä kollegioita, jotka ovat yhteydessä joukkojärjestöihin, nojaavat niihin ja vetävät niiden kautta koko massan sosialistisen rakentamisen asiaan.
Tällä tavoin kaikista työläisjärjestöistä tulee hallitsevia järjestöjä. Niiden funktionaalinen merkitys muuttuu. Muuten ei voisi ollakaan proletariaatin diktatuurin kaudella, kun tilanteen herrana on työväenluokka, kun itse valtio on työläisorganisaatio.
Tarvitaan menševikkiemme tai Kautskyn toivoton tylsäjärkisyys, jotta voitaisiin protestoida sitä vastaan, että neuvostot muutetaan valtaelimiksi. Heidän "teoriansa" on yhden ja saman toistamista. Olkoot neuvostot taisteluelimiä hallitsevaa porvaristoa vastaan? Entä sitten, kun ne voittavat? Hajottakoot silloin itsensä valtaeliminä, ja aloittakoot uudestaan "taistelun", etteivät... rohkenisi voittaa.
Mutta vastalauseilla neuvostoja vastaan, sitä vastaan, että ammattiliitoista tulee "virallisia" laitoksia jne., on toinenkin puolensa. Ei Kautsky eivätkä menševikit halua, että joukkojärjestöt hallitsivat valtiota ja ottaisivat aktiivista osaa valtiolliseen rakennustyöhön. Siten he ovat, vaikkeivät sitä julista, "puhumon" ynnä massoista irrallisen byrokratian kombinaation kannalla. Pidemmälle tätä vanhaa roinaa heidän näköalansa ei ulotu.
Niinpä neuvostomuoto valtiota on massojen itsehallintoa, jossa jokainen työtätekevien organisaatio on olennainen osa koko koneistoa. Vallan keskuskollegioista ulottuvat järjestölliset langat paikallisjärjestöihin mitä erilaisimmissa suunnissa, niistä itse joukkoihin välittömässä konkreettisuudessaan. Tämä yhteys ja nämä järjestölliset langat eivät koskaan katkea. Ne ovat neuvostoelämän "normaali-ilmiö". Se on tärkein, mikä erottaa neuvostotasavallan aivan kaikista valtioelämän muodoista.
Yhteys politiikan ja talouden, "ihmisten hallitsemisen" ja "asioiden hallitsemisen" välillä ilmenee ei vain mahdollisimman suuressa yhteistyössä joukkojen taloudellisten ja poliittisten järjestöjen välillä, vaan myös siinä, ettei neuvostojen vaaleja suoriteta täysin keinotekoisin alueellisin piirein, vaan tietyin tuotantoyksiköin: tehtain, kaivoksin, kylin, työ- ja taistelupaikoin. Tällä tavoin saavutetaan pysyvä elävä yhteys edustajien kollegion, "työläisedustajien", ja niiden, jotka heidät lähettävät, siis itse massan välillä, jota yhdistävät yhteiset työponnistukset ja jotka kokoaa yhteen itse suurtuotannon tekniikka.
Massojen omatoimisuudessa on koko neuvostovallan rakentamisen perusperiaate. Ja riittää, kun nähdään, mitä osaa esittivät Pietarin, Moskovan ja muiden kaupunkien työläiset Puna-armeijan organisoimisessa heidän antaessaan mitä suurenmoisimmalla innolla rintamalla tuhansia tovereita, organisaattoreita, agitaattoreita, taistelijoita, jotka muuttivat ja nostivat armeijan jaloilleen, tai katsotaan työläisiä, jotka kasvoivat päätä pidemmiksi, kasvoivat erilaisten neuvostojen talouslaitosten hallintotyössä, että ymmärtää, millaisen valtavan askeleen eteenpäin Venäjä otti lokakuun vallankumouksesta alkaen. (36)
Tulevaisuus kuuluu neuvostoille, sitä eivät voi kiistää edes niiden viholliset. Mutta jälkimmäiset erehtyvät raskaasti luullessaan, että ulkomaiset neuvostot asettavat itselleen pelkästään lakeijantehtäviä ja voivat seistä vain herran pääoman kannoilla. Neuvostot ovat loppuun saatettu, Venäjän vallankumouksen keksimä proletariaatin diktatuurin muoto. Ja mikäli niin on, ja niin ehdottomasti on, sikäli me seisomme porvariston rosvovaltioiden muuttamisen portaalla proletariaatin diktatuurin organisaatioiksi. Kolmas internationaali, josta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, tulee. Se on Kansainvälinen sosialistinen neuvostotasavalta.
(1) Jos sallitaan (lat.)
(2) Gumplovicz L. Geschichte der Staatstheorien. Innsbruck, 1905, S. 8.
(3) Ks. esim.: Loening. «Der Staat» teoksessa Handworterbuch der Staatswissenschaften; Wygodzynsky. Staat und Wirtschaft. Handbuch der Politik etc. Tai uusista kirjoista: Jerusalem. Der Krieg im Lichte der Gesellschaftslehre, S. 61.
(4) välttämätön ehto (lat.)
(5) sinänsä (saks.)
(6) Engels Fr. Der Ursprung der Familie, des Privateigentums und des Staates. 3 Aufl., 1889, S. 137. «Valtio on hallitsevien luokkien organisaatio luokkia vastaan, joilla ei ole omaisuutta» (ibid., 138). «La politique n'est qu'une methode de persistance, un instrument de conservation et d'extension de la propriete» (Achille Loria. Les bases economiques de la constitution sociale. 2 ed. Paris, 1903, p. 362).
(7) Oppenheimer F. Staat und Gesellschaft. Handbuch der Politik, S. 117. Ks. myös saman tekijän. Der Staat. Politiikan ja talouden kehityksestä Oppenheimerilla ks. hänen: Theorie der reinen und politischen Oekonomie. 2 Aufl. Berl., 1911.
(8) Staat und Gesellschaft, S. 115: Der Staat, S. 9.
(9) Ks.: Schmoller G. (Jahrbucher, 1890, S. 72). «Das Wesen der Arbeitsteilung und der socialen Kjassenbildung», missä Schmoller arvostelee Gumpiloviczia, vääntäen kuitenkin keppiä todellisen historiallisen kuvan "pehmentämisen" suuntaan; myös: Schmoller G. Die Tatsachen der Arbeitsteilung. Jahrbucher, 1889. Durkheimin yleisistä teoreettisista käsityksistä «De la division du travail social», Paris, 1893.
(10) Ks. tästä: Mayers. The History of great american fortunes.
(12) Engels. Der Ursprung, S. 135. Että teorian la Oppenheimer kehityksellä on sama yhteiskunnallinen tausta, kun mistä edellä puhuimme, osoittaa Oppenheimerin käytännön vaatimusten "järjestelmä" ja hänen "liberaali sosialisminsa", joka itse asiassa merkitsee paluuta yksinkertaiseen tavaratalouteen "oikeudenmukaisine" ostamisineen ja myymisineen "työn mukaan".
(12) Herr Renner, yksi niin kutsutun "austromarxilaisuuden" näkyvimmistä edustajista, joka ulkoisesti loistavine artikkeleineen "Kampfissa" löi varmaan kaikki ennätykset Marxin opin vääristämisessä, muuten perustelee "itsepuolustuksen" tunnusta sillä, että pääoma Marxin mukaan on yhteiskunnan kahden yhtä välttämättömän navan, työläisten ja kapitalistien, välinen suhde. Renner vain unohtaa sen pikkuseikan, ettei Marxille olisi koskaan juolahtanut päähänkään ikuistaa näitä suhteita, ja vielä tietyn valtion rajoihin puristetussa muotoilussa.
(13) Marx. Kritische Randglossen etc. Nachlass, В. II, S. 50.
(14) Engels. Dell'Autorita.—Neue Zeit, XXXII, I, S. 32;.
(15) Adolph Wagner, esimerkiksi, kirjoittaa (Staat in national-okonomischer Hinsicht. Handw. der Staatswissenschaften), että sosialistisella "valtiolla" on kaikki "korkeamman potenssin" (in hochster Potenz) valtion tunnusmerkit, koska nykyvaltion luokkahyökkäys on vain "ylilyöntejä" ja "väärinkäytöksiä". Koko tuo hölynpöly on täysin analogista nykyisten porvarillisten taloustieteilijöiden teoreettisten rakennelmien kanssa (Böhm-Bawerk, Clark & co), pääoma ei heidän mukaansa ole herruussuhde, vaan pelkästään tuotantoväline; "väärinkäytökset" (koronkiskonta, esim.) eivät ole lainkaan olennaisia; tulevaisuuden yhteiskunnassa on myös niin pääoma kuin voittokin, jne.
(16) Perusero (lat.)
(17) Gumplovicz, 1. с., S. 373.
(18) Viran puolesta (lat.)
(19) Ks. esim.: Jellinek. Allgemeine Staatslehre. 3 Aufl. Berlin, 1914, S. 89, 194, 195 etc. Kiinnostava on tunnustus, että "Macttheorie" istuttaa "mielipuolisuutta ja kauhua", koska «sie offnet der permanenten Revolution die Wege» ("kattaa tietä jatkuvalle vallankumoukselle", s. 196), ja että "«die praktischen Konsequenzen der Machttheorie bestehen nicht in der Begrundung, sondern in der Zerstorung des Staates» («voimateorian käytännön seurauksina ei ole valtion perustaminen, vaan tuhoaminen», с. 195).
(20) Kautsky К. Die Diktatur des Proletariats, S. 60: «Da erinnerte man sich rechtzeitig des Wortchens von der Diktatur des Proletariats, das Marx einmal 1875 in einem Briefe gebraucht hatte».
(21) Ks: artikkelit, jotka ilmestyivät sodan aikana "Sotsial-demokratissa", "Kommunistissa" ja "Sotsial Demokratin" "Sbornikissa". Niiden jälkipainoksen voi löytää Pietarin neuvoston julkaisussa: Зиновьев и Ленин. "Против течения".
(22) Maailmankapitalismin rakenteen analyysin voi löytää meidän teoksestamme «Мировое хозяйство и империализм» (Спб.: Изд-во «Прибой»).
(23) Tämän lausui avoimesti aikanaan ministeri Taft, amerikkalaisimperialisti first class ja samaan aikaan yksi pasifistisen liiton perustajista. "Rauhalla" hän ymmärtää ennen kaikkea kansalaisrauhaa, ja siksi hän on valmis hukuttamaan vereen sen häiritsijät, siis työläiset.
(24) Kautsky К. Die Diktatur des Proletariats, S. 18. 11
(25) Engels. Dell'Autoriata.—Neue Zeit, 1913-14, XXXII, В. 1, S. 39. Venдjдnkielistä käännöstä lainaamme toveri Leninin suurenmoisesta kirjasesta "Valtio ja vallankumous". Koska lainaukset Marxilta ja Engelsiltä on tuossa kirjasessa huolellisesti valittu, pidämme tarpeettomana toistaa niitä tässä ja viittaamme Vladimir Leninin teokseen.
(26) «Thesen über die sozialistische Revolution und die Aufgaben des Proletariats wahrehd seiner Diktatur in Russland». Verl. Freie Jugend, Zurich (“Teesit sosialistisesta vallankumouksesta ja proletariaatin tehtävistä sen diktatuurin aikana Venäjällä” Свободная молодежь. Zьrich. 1918. Toim.). Käännöksiä on ilmestynyt myös mm. puolaksi ja suomeksi.
(27) Маркс К; Энгельс Ф. Соч. 2-е изд., т. 17, с. 346
(28) Päättelyssä käytetty sellainen peruste, joka itsekin vaatii todistamista (lat.)
(29) Kautsky, 1. с., S. 15.
(30) Yhteiskuntarauhan jano on Kautskylla niin voimakas, että hän "selittää" kansalaissotaa bolševikkien ja oikeistoeserrien välillä ei luokkien ja ryhmien erolla, vaan "taktisten menetelmien" erolla. Kaikki venäläiset "sosialistit" hänen mukaansa "haluavat samaa". Tämä muistuttaa vanhojen liberaalien pohdintoja näiden vakuuttaessa, että hekin pyrkivät "ihmiskunnan onneen", mutta vain muita teitä...
(31) Tämä välttämättömyys tukahduttaa riistäjät oli selvä muillekin kuin Marxille ja Engelsille. Plehanov sanoi joskus, että me peruutamme yleisen vaalioikeuden, jos vallankumous sitä vaatii. Samainen Plehanov kannatti joukkoterroria ja oli kaikki kumottujen luokkien vapauksia vastaan tietyissä oloissa. Ks. hänen kirjasensa "Sata vuotta suuresta vallankumouksesta". Ei olisi haitaksi, mikäli jokainen toveri sen tuntisi.
(32) Ks. edellä.
(33) Tämä erittäin olennainen puoli on esitetty loistavasti Leninin "Valtiossa ja vallankumouksessa"
(34) Niitä kaikenlaisia faktisia latteuksia, joita Kautskylla on yllin kyllin menševististen mustamaalaajien vahvistamina, ei tietenkään kannata kumota.
(35) Lenin, Kykenevätkö bolševikit pitämään valtiovallan?
(36) Kautsky, ymmärtämättä mitään, kirjoittaa hirvittävästä "massojen apatiasta" neuvostodiktatuurin väistämättömänä seurauksena. Kauan on kuitenkin tiedetty, että ignorantia non est argumentum (tietämättömyys ei ole argumentti, (lat.))