Nyt siirrymme käsittelemään sisäisiä poliittisia suhteita maassamme, nähdäksemme, miten Kautsky niitä kuvaa ja miten ne todellisuudessa ovat. Ensi aluksi täytyy meidän kuitenkin jonkunverran puhua terrorista, sillä se kysymys on nyt kerta kaikkiaan lähtemättömästi iskeytynyt Kautskyn päähän, ja huolimatta kaikista saamistaan selityksistä kaivaa hän aina uudelleen esille läpikotaisin mädänneet todistuskappaleensa terrorista. Jokainen asioita tunteva tietää, ettei terrori meillä tällä kertaa ensinkään ole päivän kysymyksenä. Sen aika on mennyt, sillä kansan voima on murtanut saarron ja rosvoretkien renkaan. Niinkauan kun Kautskyt eivät onnistu usuttamaan ulkomaalaisia kapitalisteja Neuvosliiton työläisten ja talonpoikien kimppuun (tämä kyllä on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, Kautskyn typerän kirjapahasen päätehtävä), ei meillä tule olemaan terroria. Mutta täytyy kuitenkin vastata Kautskyn tätä tarkoittaviin »tieteellisiin argumentteihin» toiselta puolen siksi, että Kautsky itse laajalti tällaista »todistelua» käyttää, ja toiselta puolen siksi, että juuri tämän saman »todistelun» avulla on helppo osoittaa, miten perinpohjaisen epärehellinen tämä kirjailija on ja miten syvälle likaan tämä porvariston puolustaja on vajonnut.
»Jo yli sata vuotta sitten panivat Pyhän Allianssin feodaalis-itsevaltaiset vallat alun (kansainväliselle yhtymälle, N.B.); heitä vastustaneet eri maiden demokraattiset vallankumoukselliset katsoivat itsensä pakoitetuiksi taistelussaan kansainvälistä taantumusta vastaan myöskin turvautumaan kansainväliseen lähentymiseen ja kansainväliseen myötätuntoon. Proletariaatti loi silloin ensimäisen nykyaikaisen internationalen.»[1]
»Pyhä Allianssi» oli ennen kaikkea liitto vallankumouksellista Ranskaa vastaan, joka termidor-kautensa jälkeenkin oli feodaalisiin valtioihin verrattuna vallankumouksellinen maa. Vallankumouksellinen Ranska oli sanan varsinaisessa merkityksessä ennen kaikkea jakobiinien diktatuurin Ranska. Tämän diktatuurin jyrkin ilmaisu oli terrori, jonka saarto, hyökkäykset, sota, salaliitot, nälkä ja hävitykset saivat aikaan.
Mutta miksi katsoo Kautsky olevansa sukua vallankumouksellisille demokraateille? Miksi hän ei kiihoita kapinaan näitä vastaan? Miksi hän ei asetu valkoisen kuningasmielisen tai girondistisen emigranttijoukon puolelle, joka tulella ja miekalla varustautui jakobiinien diktatuuria vastaan?
Tai eikö Ranskan vallankumouksen aikana ehkä ollutkaan mitään terroria? Tai ehkä ei ollut mitään jakobiini-klubien diktatuuria?
Äskettäin on tunnettu Ranskan vallankumouksen historioitsija, »vasemmisioporvarillinen» professori A. Aulard julkaissut kirjasen, jossa hän käsittelee kysymystä väkivallasta Ranskan vallankumouksessa.[2] Alkulauseessaan tämän kirjasen venäläiseen painokseen kirjoittaa valkokaartilainen Mirkin-Getsevitsh:
»Aulard on pitänyt puheen siitä väkivalta-teoriasta, jota Moskovassa koetetaan tukea Ranskan terrorin antamilla historiallisilla esimerkeillä. Siten muodostuu kuuluisan historioitsijan, joka samalla on Ranskan demokratismin aatteellinen edustaja, puhe ... jonkinlaiseksi ohjelmaksi. Aulard tuomitsi puheessaan väkivallan etupäässä juuri sen vuoksi, että väkivaltaa ja terroria ylläpitävä Moskova yrittää puolustaa tshekan vuodattamaa verta (minkälaista kielenkäyttöä, herra »yksityisdosentti», N.B.) Konventin terrorilla.»
»Viisas» Mirkin-Getsevitsh on tehnyt asialleen karhunpalveluksen. »Viisas» Mirkin-Getsevitsh on lörpötellyt julki väärien »peruutusten» salaisuuden. Nämä peruutukset ovat tarpeellisia »etupäässä senvuoksi, että Moskova» j.n.e., j.n.e.
Mutta miten on »objektiivisen totuuden» laita, jonka tähden »puolueettomat tutkijat» sanovat näkevänsä niin paljon vaivaa.
Kesällä 1793 ajettiin Konventista tiehensä girondistit ja jakobiinit muuttuivat diktatuurin puolueeksi. Syyskuun 5 pnä käsiteltiin Chaumetten ehdotus, jossa selitetään, että ainoa keino taistelussa rikkaita vastaan on terrori.
»Vuori, tule Ranskan Sinaiksi! Tarpeeksi sääliä, meidän on hävitettävä heidät, tai muussa tapauksessa he tuhoavat meidät». Niin sanotaan ehdotuksessa, mikä on luettavana Moniteur-lehdessä XVII, N:o 250, s. 521.
Parisin 48:n piirin ja jakobiinien klubin edustajat vaativat:
»Asettakaa terrori päiväjärjestykseen! Tulemme seisomaan vallankumouksen vartioina, sillä vastavallankumous vallitsee meidän vihollistemme leirissä». (Moniteur XVIII, N:o 250, s. 526.)
Danton:
»Vastavallankumoustribunaali toimii liian hitaasti. On tarpeen, että joka päivä aristokraatti ja ilkitöiden tekijä päällään sovittaa rikoksensa». (Moniteur XVIII, N:o 250, s. 523).
Barer:
»Kuningasmieliset vaativat verta, antakaamme heille siis salaliittolaisten verta ... Kuningasmieliset tahtovat hävittää konventin työn. Salaliittolaiset, Konventti tuhoaa teidän työnne. Te tahdotte tuhota Vuoren. Hyvä, siis tuhoaa Vuori teidät».
Senjälkeen säädetään laki »epäilyksenalaisista», ja giljotiini alkaa työskennellä keskeytymättä. Lokakuun 18 pnä v. 1793 Konventti säätää lain, jolla paikalliset vallankumouskomiteat velvoitetaan ilmoittamaan vangituille vangitsemisen syy. Mutta jo lokakuun 21 pnä se kumotaan, sillä, Robespierren sanojen mukaan, »se saattaa vallankumouskomiteat suorittamaan vain tarpeettomia muodollisuuksia». Terrorististen asetusten johdosta lausui Robespierre: »Vallankumouksellinen hallitus puolustaa kunnon kansalaisia, mutta kansan vihollisille on sillä tarjottavana vain kuolemanrangaistus».
Ja edelleen: »Ne, jotka kutsuvat näitä lakeja tyrannimaisiksi (muistakaa Kautskyn »itsevaltiutta» ja »despotismia», N. B.) ovat joko tyhmiä sofisteja tai turmeltuneita ihmisiä... Loppujen lopuksi he tahtovat vain tyranniuden syntymistä ja isänmaan kuolemaa.»
Saint Just lausuu lokakuun 10 pnä:
»Teidän ei ole rangaistava vain rikoksellisia, vaan myöskin välinpitämättömiä. Teidän tulee rangaista niitä, jotka vain kuljeksivat joutilaina eivätkä tee mitään tasavallan hyväksi... Oikea lainkäyttö ja rauhanrakkaus ovat hyviä keinoja vapauden ystäville, mutta vihollisille ne eivät ole muuta kuin miekka. On hallittava raudalla, jos ei voida hallita laeilla.»
Jos Kautsky olisi viitsinyt tutustua tosiasioihin, olisi hän saanut tietää, että asetus ventosen 23 p:ltä (maaliskuun 13 p:ltä 1794) määräsi kuolemanrangaistuksen jo konventin arvovallan loukkaamisestakin; julmin terrorilaki, nim. laki prairialin 22 p:ltä sivuuttaa muitta mutkitta kaikki »syytettyjen oikeudet» oikeuden edessä: todistajien kuulustelu, puolustus j.n.e. poistetaan ja ainoaksi rangaistukseksi tulee kuolemanrangaistus, samalla kun pienimmätkin virheet luetaan mitä raskaimmiksi rikoksiksi. On kyllä totta, että tämä laki jo myös oli kohdistettu vasemmalle, »hullaantuneita aineksia» vastaan j.n.e. Mutta se, joka ei näe, että jakobiinien diktatuuri oli ensiluokkaista terroria, joko ei ymmärrä mitään tai tahallisesti ei tahdo nähdä sitä, minkä jokaisen, jolla silmät on, täytyy nähdä.
»Vallankumouksellisten demokraattien» kieli (ottakaa huomioon, N. B.), kuten huomaamme, muistutti varsin vähän vanhan, »tyhmän sofistin», Kautskyn, änkyttävää ja vastavallankumouksellista kieltä!
Mitä siis Ranskan vallankumoukseen tulee, ei Kautskyn sovi väittää polveutuvansa »demokraattisista vallankumouksellisista», vaan korkeintaan vastavallankumouksellisista girondisteista; ei »Vuoresta», vaan »Girondesta». Tämä on ensimäinen johtopäätös. Älkää tuppautuko, arvon herra, suurten demokraattien riveihin, vaan pitäkää kätenne kauempana heistä!
Aikoinaan lausui Plehanow, Kautskyä paljon lahjakkaampi mies, profeetallisen ennustuksen sosialismin jakaantumisesta »Vuoreen» ja »Girondeen» silloin, kun tulee kysymys todellisesta vallankumouksesta. Plehanow kirjoitti:
»Itse asiassa vallitsi v. 1793 mitä julmin taistelu Vuoren ja Girondcn välillä. Mutta jos tämä taistelu ei estänyt Ranskan vallankumouksellisia tarpeellisella tavalla torjumasta yhteistä vihollista, merkitsee se sitä, ettei yhtenäisyys vallankumouksellisten kesken muodosta heidän menestyksensä ehdotonta edellytystä. Jos vielä otetaan huomioon se, että montagnardien girondisteista saama voitto kymmenkertaistuta vallankumouksellisen Ranskan vastustuskykyä, kun sensijaan taas sovinto näiden kahden puolueen välillä varmastikin olisi sitä heikontanut, näkyy, että kun vallankumouksesta on kysymys, saattaa selvä riita joskus olla huonoa rauhaa parempi».
Kaiken tämän kirjoitti Plehanow Vandervelden puheen johdosta, jossa viimemainittu painosti yhtenäisyyden välttämättömyyttä sosialistien keskuudessa.
Tämä ennustus on täysin toteutunut. Ja senvuoksi meidän oli pakko taistella muillakin kuin vain »henkisillä aseilla» niin sanottuja »sosialistisia» puolueita vastaan, jotka muuten itse asiassa eivät ole muuta kuin vastavallankumouksellisia pikkuporvarillisia järjestöjä.
Meidän täytyy asettaa tämäkin kysymys, sillä heti saamme nähdä, miten Kautsky siinäkin kaatuu, miten tämä onneton vastavallankumouksellinen sotkeutuu säälittäviin sofismeihinsa, miten rikollisen kevytmielisesti hän suhtautuu tosiasioihin ja millä häpeämättömällä häikäilemättömyydellä ja julkeudella hän suhtautuu kysymyksiin, jotka koskevat proletaarisen liikkeen elämää ja kuolemaa.
Pääargumenttina meitä vastaan hänellä on »sosialistien» (s.o. menshevikkien ja sosialivallankumouksellisten) vainoaminen ja sen ohella meidän terroristinen hallintomme yleensä. »Erikoiskomitean kauhut» ja muut samanarvoiset seikat muodostavat sen — vahvan perustan, jolle Kautskyn vastaiset esitykset perustuvat.
»Jo vuodesta 1903 lähtien — kirjoittaa tämä sankari, ovat he (bolshevikit), aivan Netshajevin hengessä, puolustaneet valhetta, petosta, väkivaltaa entisiä puoluetovereitaan kohtaan. Tämä kaikki on tavattomasti lisääntynyt senjälkeen kun he pääsivät valtaan, minkä he saavuttivat vain siten, että he mistään välittämättä suuntasivat konekiväärinsä menshevikkejä ja sosialivallankumouksellisia vastaan, jotka muodostivat enemmistön perustavassa kansalliskokouksessa».[3]
Bolshevistinen hallitussysteemi »perustuu joukkojen väkivaltaiseen orjuuttamiseen, eikä se voi tästä väkivallasta luopua, vaan on sen pikemminkin sitä kiristettävä».[4]
Me siis kaappasimme vallan siten, että ajoimme menshevikit ja sosialivallankumoukselliset tiehensä Taurian palatsista. Mutta näiden sosialivallankumouksellisten ja menshevikkien takana oli perustavan kansalliskokouksen ja siis myös — kansan enemmistö. Me taas — olimme vain kourallinen terroristisia väkivallantekijöitä, jotka on lakaistava pois maan pinnalta.
Hyvä. Minä vuonna harjoitettiin tätä »huutavaa väkivaltaa» perustavaa kansalliskokousta kohtaan? Tietääkö Kautsky sitä?
Se oli tammikuulla 1918.
Mutta mitä kirjoittaa Kautsky kirjasensa muilla sivuilla?
Kuulkaamme!
Esim. sivulla 56 saamme tietää, että Kautsky ja kumppanit ovat vastustaneet (hän kirjoittaa »wir» s.t.s. »me») ulkomaista sekaantumista (interventiota). Tätä perustelee hän seuraavalla tavalla:
»Vallankumouksen alkuaikoina vastustimme me sitä jo yksistään senvuoksi, että sitä ylläpitivät taantumukselliset hallitukset hallitusta vastaan, joka vielä silloin oli vallankumouksellinen. Se merkitsi siis taantumuksen sotaa vallankumousta vastaan.»[5]
Mutta sivulla 48 me ihmeeksemme luemme:
»Mutta nyt ovat asiat siellä toisin kuin vuonna 1920, Puolan sodan aikana. Silloin oli bolshevikkihallituksen takana Venäjällä vielä suuret joukot innostuneita työläisiä ja talonpoikia. Nyt (siiskö v. 1925, N. B.) kohtaa se kaikkialla heidän taholtaan mitä katkerinta vastarintaa, minkä ilmaisumuotoina ovat joka hetki puhkeilevat paikalliset kapinat».
Mutta mikä olisi tästä seurauksena, jos Kautskyn kaikki väitteet olisivat oikeita?
Ensiksikin siitä seuraisi se, että juuri terrorikausi, oli se aika, jolloin »laajojen työläis- ja talonpokaisjoukkojen keskuudessa vallitsi bolshevistinen innostus». Kautsky suhtautuu niin välinpitämättömästi tosiasioihin, ettei edes huomaa, miten vähän yhtenäisyyttä on hänen esityksessään.
Koska alkoi »sosialistien vainoaminen»? Koska alkoi laajeta kansalaissodan ja ulkomaisen aseellisen sekaantumisen (interventionin) rintama? Koska oli terrori korkeimmillaan? V. 1919, jolloin Koltshak oli Siperiassa ja Uralilla, jolloin Judenitsh läheni Pietaria ja Denikin Moskovaa.
Kaikki tämä oli ennen vuotta 1920, jolloin »suuret työläis- ja talonpoikaisjoukot innostuksella» tukivat bolshevikkeja.
Kuinka saattoi sattua niin, että oli olemassa innostusta »pyöveleitä» kohtaan, siitä huolimatta että heidän »pyövelöintinsä» juuri vähää ennen oli saavuttanut huippukohtansa? Vastaus on selvä: se voi tapahtua vain siksi, että terrori oli laajojen työläis- ja talonpoikaisjoukkojen ase valkokaartia vastaan. Terrori oli vallankumouksen ase sen puolustussodassa taantumusta vastaan. Millaiseksi hölmöksi jääkään nyt Kautsky kaikessa hävyttömyydessään. Jätämme sen seikan lukijan tuomittavaksi.
Toiseksi. Interventio oli, Kautskyn mukaan, taantumuksen taistelua vallankumousta vastaan. Mutta »interventionistithan» tukivat venäläisiä kenraaleja ja muita aineksia, jotka taistelivat neuvostojen punaista armeijaa vastaan. Tämä merkitsee siis sitä, että Kautsky on valmis lukemaan nämä kenraalit taantumuksellisten riveihin, jotka tahtoivat tukahuttaa vallankumouksen. Eikö niin?
Nyt kysymme itseltämme (ja myöskin Kautskyltä) oliko »vallankumouksella» oikeus kaikin keinoin (eikä vain »henkisin») taistella »aseistettua taantumusta» vastaan?
Kaiken todennäköisyyden mukaan: oli.
Ja nyt siirtykäämme etemmäksi. Tietääkö Kautsky, että »sosialistit» joko välillisesti tai välittömästi olivat liitossa »interventionistien» kanssa? Emme koskettele toistaiseksi kysymystä menshevikeistä ja heidän heiluvasta kannastaan. Mutta tietääkö Kautsky, että sosialivallankumouksellisten puolue, jolla oli suurin äänimäärä Kautskylle rakkaassa perustavassa kansalliskokouksessa, solmi selvän liiton ulkovaltojen ja venäläisten kenraalien kansa? Se otti vastaan rahoja ulkovalloilta ja kävi interventionijoukkojen ydinjoukkona aseellista taistelua neuvostojoukkoja vastaan. Se ylläpiti katkeamatonta yhteyttä ulkomaisten konsulien kanssa ja järjesti heidän määräystensä mukaan salaliittoja, kapinoita ja terroristisia murhayrityksiä. Onhan tämä kaikki todistettu. Mitenkä voidaan tällaiset tosiasiat kieltää? Eikö sosialivallankumouksellinen Lihatsh istunut Arkangelin hallituksessa? Eivätkö sosialivallankumoukselliset Volgalla taistelleet meidän joukkojamme vastaan? Eikö sosialivallankumouksellisten puolueen naisjäsen Kaplan ampunut Leniniä? Eikö sosialivallankumouksellisten keskuskomitea valmistellut attentaatteja? Eikö se ollut valkoinen »hallinnollinen keskus», josta annettiin rahoja ja ohjeita taistelun järjestämiseksi?
Vai väittääkö Kautsky ehkä, että sosialivallankumoukselliset taistelivat yhdessä puna-armeijan kanssa taantumuksen joukkoja vastaan? Antaa hänen koettaa! Me tarjoamme julkisesti Kautskylle tilaisuuden ruveta väittämään tosiasioita vastaan, jotka ovat kaikille kyllin tuttuja.
Mutta nyt kysymme: jos taantumuksen sodassa vallankumousta vastaan (Kautskyn oma määritelmä) »sosialistit», joilla oli ollut enemmistö perustavassa kansalliskokouksessa, siirtyivät taantumuksen puolelle, niin mitä oli vallankumouksen tehtävä?
Sen täytyi, kunnianarvoisa herra, menetellä näiden »sosialistien» kanssa samoin kuin montagnardit tekivät girondistien kanssa.
Näin myös menetteli »proletaaristen jakobiinien», bolshevikkien, puolue.
Kautsky ei ole esityksessään ainoastaan sotkenut asioita, vaan osoittanut mitä anteeksiantamattominta tietämättömyyttä. Sen, joka ei tunne aikamääriä ja alkeellisimpia tosiasioita, on tietysti hyvin vaikea keksiä »tieteellisiä argumentteja».
Nyt tahtoisimme sanoa muutaman sanan kysymyksestä, mikä koskee kehityksen ja luokkasuhteiden yleisiä suuntaviivoja meidän maassamme. Kautskyn mukaan oli meidän puolueemme ja neuvostovallan takana vuosina 1918, 19 ja 20 suuret työläis- ja talonpoikaisjoukot, mutta nyt meidän takanamme ei ole ketään, nyt puhkeilee kapinoita j.n.e.
Jokainen, joka hiukankin tuntee asioiden todellista tilaa meidän maassamme, näkee, nämä rivit luettuaan, miten mahdotonta moskaa sofisti Kautsky on koonnut »tieteellisten argumenttien» muotoon.
Jokainen, asioiden todellista tilaa tunteva, tietää, että juuri vuodet 1918 ja 1919 olivat meidän raskaimmat vuotemme, että juuri niinä vuosina talonpoikaisto enimmän horjui, että juuri niinä vuosina syntyi kapinoita, jotka muistuttavat Vendeen kapinaa Ranskan vallankumouksen aikana. Ja siitä huolimatta ovat nämä molemmat luokat — sekä työläiset että talonpojat — suurin piirtein katsoen todella innostuneesti, vaikkakin nälkäisinä ja paljain jaloin, puolustaneet nuorta neuvostovaltaa ulkomaisten interventionistien, porvariston, tilanomistajien, kenraalien, kadettien ja — perustavaa kokousta kannattavien »sosialistien» liittoa vastaan.
Lopuksi jokainen asioita tunteva tietää, että kapinoista nykyään voi puhua ainoastaan henkilö, joka ei ole pienimmässäkän kosketuksessa meidän maamme todellisen elämän kanssa. Koskaan ei proletariaatti ole niin rajattomasti luottanut meidän puolueeseemme kuin juuri nykyään. Koskaan ei neuvostovalta ole ollut sisäisesti niin luja kuin juuri tällä hetkellä. Ja koskaan ei painostustoimenpiteitä ole ollut niin vähän kuin nykyään.
Jos Kautsky olisi vaivautunut opiskelemaan, jos hän olisi hankkinut käsiinsä lähteet ja niitä vertaillut, jos hän olisi viitsinyt lukea sen ainehistojen määrän, mikä jo on saatavissa ulkomaillakin, ei hän kerralla olisi voinut saada kokoon niin paljoa perättömiä »legendoja» kuin hän nyt on saanut mahtumaan pienen kirjasen sivuille.
Me siirrymme yhä nopeammin »vallankumoukselliseen laillisuuteen». Jokainen, joka seuraa meidän lainsäädäntöämme, neuvostovaaliemme suoritusta ja niin edespäin ja niin poispäin, näkee, ettei tämä suinkaan ole mikään agitatoorinen tunnuslause, vaan meidän puolueemme ja neuvostovaltion poliittinen linja, jota käytännössä toteutetaan. Mutta tutkiiko Kautsky asiapapereita, selaileeko hän uutterasti kirjoja, opetteleeko lukemaan venättä? Mitäpä hän sellaisesta?! Vain jotkut Karl Marxin ja Engelsin tapaiset utopistit olivat sellaisia houkkoja, että opettelivat erään »kauempana Europasta ja lähempänä tatarien valtakuntaa» asuvan kansan kieltä. Sivistyneellä Kautskyllä on muita »tieteellisiä argumentteja»: tutut sosialivallankumoukselliset, menshevikit, »yleensä venäläiset», georgialaiset ruhtinaat ja aatelismiehet, jotka mitä suurimmalla valmeudella lähettävät Kautskylle jäljennökset niistä asiakirjoista, joita he lähettävät tämän maailman mahtaville.
Aikoinaan oli Kautsky suutuksissaan niille porvarillisille historioitsijoille, jotka suurella touhulla häpäisivät Ranskan vallankumouksellisia. Nyt hän kirjaimellisesti sanasta sanaan itse heittää vallankumouksellisen proletariaatin puoluetta kohtaan samaa aatteellista likaa. Hän syyttää meitä kaikista kuolemansynneistä, vieläpä naisten yhteiskunnallistuttamisestakin (myöskin »tieteellinen argumentti», jonka pohjana tietysti on joku inhottava poliisiurkkijan asiakirja). Varkaan varovaisuudella salaa hän lukijoiltaan kaikki ne kansaa vastaan tehdyt loputtomat rikokset, joita ulkomaiset sotajoukot, valkokaartilaiset ja »sosialistit» ovat olleet suorittamassa.
Vuodesta 1918 lähtien on Kautsky kirjoittanut herjauksiaan meitä vastaan. Nyt jälkeenpäin puhuu hän bolshevistisesta innostuksesta v. 1920. Mutta sensijaan hän on raivoissaan nykyiselle ajankohdalle. Mutta joka elää, se tulee näkemään, että tämäkin ajankohta (tietysti taas myöhemmin) sanotaan »aivan toisellaiseksi». Sillä Kautskylle ei ole tärkeä objektiivinen »tunnustus». Hänen tarvitsee vain saada heittää mahdollisimman paljon likaa proletaarista valtaa vastaan. Senpävuoksi ponnistelee hän kaikin voimin. Sillä näyttää siltä, että taivas taas peittyy pilviin, ja siksi on tarvis jälleen kerran puhdistaa itsensä porvariston edessä päästäkseen sen silmissä hyviin kirjoihin. Ja hyvä lukija, tämä koko homma kantaa otsikkoa: »Weg zur Macht» (Tie valtaan).[6]
[1] Kautskyn kirja, siv. 58.
[2] A. Aulard; »Väkivalta-teoria ja Ranskan vallankumous». Kirjasen julkaisi heti sen ilmestyttyä, venäjänkielellä eräs valkokaartilainen kustannusliike Parisissa, ja varusti sen esipuheella melko tunnettu »yksityisdosentti» Mirkin-Getsevitsh.
[3] Kautskyn kirja, s.s. 14–15.
[4] Kautskyn kirja, siv. 17.
[5] Sama kirja, siv. 56.
[6] Kuten tunnettua kirjoitti Kautsky aikoinaan kirjasen: Tie valtaan.