Nikolai Buharin & Jevgeni Preobrazhenski

Kommunismin aapinen

1919

XII luku

Teollisuuden järjestäminen

93 §. Porvariston omaisuuden pakkoluovuttaminen ja proletariaatin toimeenpanema suurteollisuuden
kansallistuttaminen. 94 §. Päämäärämme on tuotantovoimien kehittäminen.
95 §. Talouden suunnitelmallinen järjestäminen. 96 §. Toisten maiden kanssa olevan
taloudellisen vuorovaikutuksen laajentaminen. 97 §. Pikkuteollisuuden, käsityön ja kotiteollisuuden
järjestäminen. 98 §. Teollisuuden järjestäminen ja ammattiliitot. 99 §. Työvoiman
käyttäminen. 100 §. Toverillinen työkuri. 101 §. Porvarillisten spesialistien käyttäminen.
102 §. Tuotannon ja tieteen yhdistäminen.

93 §. PORVARISTON OMAISUUDEN PAKKOLUOVUTTAMINEN JA PROLETARIAATIN TOIMEENPANEMA SUURTEOLLISUUDEN KANSALLISTUTTAMINEN. Proletariaatin ja proletariaatin diktatuurin elimen, Neuvostovallan kaikista ensimäisenä tehtävänä oli ottaa porvaristolta pois tuotannon välineet tai, kuten sanotaan, pakkoluovuttaa porvariston omaisuus. On itsestään selvää, ettei puheeksi tullut pikkutuotannon, eikä käsityön pakkoluovutus, vaan suurporvaristolta tuotantovälineiden poisottaminen ja suurteollisuuden paneminen uusille raiteille, sen uudelleen järjestäminen. Missä muodossa voi Neuvostovalta sen tehdä? Me olemme jo puhuneet teoksemme ensiosissa, ettei proletariaatin pidä jakaa tehtaita ja työpaikkoja eikä niitä ryöstää, vaan järjestää yhteiskunnallinen toverillinen tuotanto. On ymmärrettävää, että proletariaatin diktatuurin aikana tämä on mahdollista tehdä ainoastaan yhdellä tavalla: ainoastaan proletariaatin toimeenpaneman kansallistuttamisen tietä, s. o. siirtämällä kaikki tuotannon ja liikevälineet proletaarisen valtion käsiin, joka on työväen luokan kaikista suurin ja valtavin järjestö.

Millään tavalla ei saa sekottaa keskenään tuotannon kansallistuttamista porvariston herruuden ja proletariaatin herruuden vallitessa. Kansallistuttaminen merkitsee: siirtymistä valtion käsiin. Mutta asian ytimestä ei se ymmärrä mitään, joka puhuu ainoastaan valtiosta, eikä kysy: minkä luokan valtiosta on puhe. Kun vallassaolevana luokkana on porvaristoja silloin tämä porvaristo kansallistuttaa trustinsa ja syndikaattinsa, ei kerrassaan mitään porvariston pakkoluovutusta tapahdu. Tässä porvaristo siirtää hyvyyttään yksinkertaisesti taskusta toiseen. Se jättää kaikki omalle työnantajavaltiolleen. Työväen luokan riistäjänä entiseen tapaan on se nim. porvaristo. Työväen luokka ei sen paremmin, kuin ennenkuin työskentele omaansa, vaan luokkavihoiksensa laskuun. Sellaista on porvarillinen kansallistuttaminen. Se toimeenpanee jumalan maailmassa järjestyksen, josta me olemme puhuneet kirjan ensi osassa nimit. valtio-kapitalismin. Aivan toista syntyy, kun kansallistuttaminen tapahtuu proletariaatin vallan aikana. Silloin tehtaat, konepajat, liikenne y.m. välineet siirtyvät työväen vallalle, s. o. työläisten, eikä isäntäin järjestölle. Tässä sentähden todella tapahtuu porvariston omaisuuden pakkoluovutus. Se todella menettää rikkautensa, herruutensa, voimansa ja valtansa perustan. Ja samalla hävitetään riiston perusteet. Proletaarinen valtio ei voi riistää proletariaattia sentähden, että se on saman proletariaatin järjestö. Ihminen ei voi ratsastaa itsellään. Samoin ei myöskään proletariaatti voi riistää itse itseään. Vältiokapitalismissa ei porvaristo menetä minkään vertaa siitä, että yksityiset yrittäjät lakkaavat olemasta erikseen, ja alkavat yhdessä ryöstää yleisöä. Proletariaatin toimeenpanemassa kansallistuttamisessa eri tehtaiden ja konepajain työläiset eivät myöskään minkään vertaa menetä siitä, etteivät he ole itsenäisinä isäntinä tehtaassaan, vaan että kaikki tehtaat kuuluvat koko työväenluokalle, kaikista suurimmalle työväenjärjestölle, jonka nimi on Neuvostovaltio.

Porvariston omaisuuden pakkoluovutus, joka alkoi heti lokakuun vallankumouksen jälkeen, on jo pääpiirteissään lopetettu. Neuvosto-Venäjän rajain sisällä on kansallistutettu koko liikenneteollisuus (rautatiet ja vesiliikenne) ja likipitäen noin 80–90% suurteollisuudesta. Korkeimman Kansallistalousneuvoston tehdastilasto-osaston antamien tietojen mukaan syyskuuhun mennessä 1919 oli kansallistutettu 30 kuvernementissa 3,330 liikettä, joissa yht. oli 1,012,000 työläistä ja 27,000 virkailijaa. Nämä numerot ovat vähän liian pienet, ja on tietoja, että yhteensä on kansallistutettu liikkeitä noin 4,000. Kaikista suurimmat mainituista 3,330:stä liikkeestä ovat toiminnassa. Se ilmenee samoista tiedoista. Toimivia liikkeitä syyskuulla 1919 oli 1,375; näistä l,258:aan nähden tiedettiin, että niissä työskenteli 782,000 työläistä ja 26,000 virkailijaa. Miljoonasta työläisestä melkein kahdeksansataatuhatta työläistä työskenteli varmasti teollisuuden tavattoman raskaista oloista huolimatta. Suljettuna liikkeitä oli 691, joissa oli ollut 170,000 työläistä; tilanne ei ollut tunnettu l,248:ssa liikkeessä, joissa oli ollut 57,000 työläistä (s. o. tässä on puhe verrattain vähäpätöisistä liikkeistä).

Kansallistetut liikkeet jakautuivat syksyllä v. 1919 seuraaviin aloihin, joita kutakin yhdisti oma keskushallintoelimensä:

I. Vuorikaivosteollisuus (johtona Vuorineuvosta):

1. Hiiliteollisuuden pääkomitea (Glavugol)

2. Malmien ja kivennäisten pääkomilea (Glavruda)

3. Naftateollisuuden pääkomitea (Glavneft)

4. Turveteollisuuden pääkomitea (Glavtorf)

5. Liuskakivituotannon pääkomitea (Glavslanets)

6. Suolateollisuuden ja kivennäislähteiden pääkomitea (Glavsolj)

7. Kulta-, platina- ja hopeatuotannon pääkomitea (Glavsoloto)

II. Metalliteollisuus (johtajana K. K. T. N:n metalliosasto):

1. Valtion yhtyneiden konerakennustehtaiden päähallinto (Gomsa)

2. Lentokoneteollisuuden päähallinto (Glavkoavio)

3. Vaskikoneteollisuuden keskushallinto (Tsentromidj)

4. Naula- ja pulttitehtaiden päähallinto (Glavgvosd)

5. Autotehtaat.

6. Pikkutehtaiden ryhmä.

7. Kaluga-Rjasanin tehtaiden ryhmä.

8. Podolian tehtaat.

III. Sähköteknillinen teollisuus (Yhdistyneet valtion sähköliikkeet — »Ogep»)

IV Kutomateollisuus (Glavtekstil).

V. Kemiallinen teollisuus (johtona K. K. T. N:n kemiallisen teollis, osasto):

1. Kemiallisen perusteollisuuden keskushallinto (Himosnov)

2. Yhdistettyjen valtion väritehtaiden päähallinto Glavanil)

3. Lakkaväriteollisuuden keskuskomitea (Tsentrolak)

4. Valtion kemiallisen lääketeollisuuden päähallinto (Glavfarmasov)

5. Tulitikkutehtaiden pääkomitea (Glavspitshka)

6. Lasi- ja fajanssiteollisuuden pääkomitea (Glavteklo)

7. Kivennäisrakennusaineiden pääkomitea (Glavstrom)

8. Valtion sementtitehtaiden keskushallinto (Tsentrotsement)

9. Tulenkestävien rakennusaineiden tehtaiden keskushallinto (Tsentroshifer)

10. Valtion keramiikkitehtaiden keskushallinto (Tsentroshamot)

11. Nahka-asiain pääkomitea (Glavkosh)

12. Turkisteollisuuslaitosten päähallinto (Glavmjeh)

13. Harjas- ja hiusteollisuuden keskuskomitea (Tsentroshtshetina)

14. Luuta muokkaavain valtion tehtaiden päähallinto (Glavkostj)

15. Rasvateollisuuden pääkomitea (Tsentroshir)

16. Valtion paperitehtaiden päähallinto (Glavbum)

17. Kumiteollisuuden kumitehtaiden päähallinto (Glavresina)

18. Valtion kemiallisten puumuokkaustehtaiden hallinto (Himdrevpravlenia)

19. Rasvakeskuskomitea (Glavrasmaslo)

20. Viinateollisuuden tehtaiden keskushallinto (Tsentrospirt)

21. Valtion tupakkateollisuuden päähallinto (Glavtäbak)

22. Tärkkelys- ja siirappiteollisuuden pääkomitea (Glevkrahmal)

23. Sokeriteollisuuden Moskovan piirihallinto (Glavsahar)

VI. Ravintoaineiden jalostus (etunenässä on K. K. T. N:n ravintoaineiden jalostusosasto)

1. Jauho- ja ryyniteollisuuden päähallinto (Glavmuka)

2. Konditoriteollisuuden päähallinto (Glavkonditer)

3. Teekeskuskomitea (Tsentrotshai)

4. Maitotalousteollisuuden päähallinto (Tsentromalako)

5. Säilyketeollisuuden päähallinto (Glavkonserv)

6. Jäähdytyslaitosten päähallinto (Tsentroholodilnik)

VII. Puunjalostusteollisuus ja puuaineiden valmistus (Glavleskom)

VIII. Poligrafinen tuotanto (K. K. T. N:n poligr. osasto)

IX. »Keskusauto-osasto» (Autojen kokoaminen ja korjaus)

X. Pienet räätäliliikkeet y. m. s. (Tsentroshvei)

XI. Jätteiden y. m. käytettäväksi tekeminen (Tsentroutil)

XII. Vesiliikenne (Vesiliikenteen päähällinto — Glavvod)

XIII. Rakennusteollisuus ja muu rakennustuotanto (Valtion rakennuskomitea)

XIV Sotilasvalmisteet (sotilasvalmisteiden osasto — Tsentrovojensag)

XV. K. K. T. N:n kuormien kuljetus, purkaminen ja säilytys (K. K. T. N:n kuljetus- ja aineosasta — Tramot)

Pääpiirteittäin suoritettu porvariston omaisuuden pakkoluovutus on saatettava loppuun. Se on ensimäisenä puolueemme suoritettavana olevista tehtävistä. Tämän ohella tulee muistaa, ettemme me pakkoluovuta pikkuomaisuutta. Sen »kansallistuttamista» ei ole mitenkään sallittava, ensiksi sentähden, että me itse emme voisi järjestää murskattua pikkutuotantoa ja toiseksi, että kommunistinen puolue ei tahdo eikä sen pidä katkeroittaa monien miljoonien pikkuisäntien mieltä. Heidän siirtymisensä sosialismiin tulee tapahtua vapaaehtoisesti, heidän itsensä toimesta, eikä väkivaltaisen pakkoluovutuksen tietä. Erittäinkin tämä tulee muistaa pikkutuotantopiireissä. Siis, kansallistuttamisen loppuun saattamisen tulee olla ensimäisenä vaatimuksena itseemme nähden.

94 §. PÄÄMÄÄRÄMME ON TUOTANTOVOIMIEN KEHITTÄMINEN. Koko meidän politiikkamme perustaksi tulee asettaa tuotantovoimain kaikinpuolinen kehittäminen. Sekasorto on niin suuri, sodan jälkeen puute kaikista tuotteista on siksi tuntuva, että tämän tehtävän suorittamiseen tulee alistaa kaikki. Enemmän tuotteita! Enemmän saappaita, viikatteita, astioita, kankaita, suolaa, vaatteita, leipää j. n. e. — kas siinä päätehtävä? Kuinka se on tehtävä? Ainoastaan maan tuotannollisia voimia lisäämällä, tuotantoa kohottamalla. Mitään muuta keinoa ei ole. Tässä on edessämme mitä suurin vaikeus: se on meidän kimppuumme maailman vastavallankumouksen puolelta tapahtunut hyökkäys, joka pakoittaa meitä puolustautumaan, joka ryöstää meiltä sekä elävää työvoimaa että varoja. Ensiksi on tilanherroilta ja kapitalisteilta taistellen valloitettava nafta ja hiili. Toiseksi on oikein järjestettävä tuotantokysymys. Se on meille perin tarpeen. Niin kauan kuin työväenluokka ei ollut isäntänä omassa maassaan, ei sillä ollut huolia valtion asioista. Nyt työväen luokka on vallassa. Se on kaiken isäntä. Se vastaa maan kohtalosta, ja sen hartioilla lepää nyt koko tehtävän taakka: johtaa Neuvostotasavalta nälän, kylmän ja sekasorron hyllyvältä suolta. Siihen saakka kunnes työväen luokka tuli valtaan, sen päätehtävänä oli vanhan järjestyksen särkeminen. Nyt sen päätehtävänä oli uuden rakentaminen. Ennen porvariston piti järjestää teollisuus, nyt työväen itse. Ja ymmärrettävä on, että suurimman sekasorron päivinä proletariaatin kaikki ajatukset tällä alalla tulee keskittää teollisuuden järjestämiseen ja tuotannon kohottamiseen. Tuotannon kohottaminen merkitsee työtehon lisäämistä, tuotteiden enemmän tuottamista, työn paremmin tekemistä kaikissa laitoksissa, suuremman tuloksen saamista päivässä. Nyt on mennyt kauniiden puheiden aika — alkoi vaikean työn aika. Meidän tehtävänämme ei nyt ole joidenkin oikeuksien valtaaminen Pietarissa tai Moskovassa: työväen luokka pitää ne käsissään ja puolustaa niitä rintamilla. Meidän tehtävänämme on lisätä naulojen, hevosenkenkäin, aurojen, lukkojen, koneiden ja sinellien lukua. Kas sitä täytyy nyt tehdä, ettei kuoltaisi nälkään sotasekasorron jälkeen, jotta voisimme vaatettaa itsemme, koota voimamme, mennäksemme nopeasti uuden elämän järjestämisessä eteenpäin.

Tuotannon kohottamiskysymys johtaa tällaisiin kysymyksiin: kuinka on lisättävä tuotantovälineiden määrää (koneita, hiiliä, raaka-aineita) ja työvoimaa, kuinka tuotanto on järjestettävä oikein (minkälaisen tulee olla koko talouden suunnitelman, kuinka yksi tuotanto on toiseen yhdistettävä, kuinka on luotava tuotannon hallinto, kuinka taloudellisemmin ja parhaiten jaettava raaka-ainevarastot, kuinka oikein sijoitettava työläiset työhönsä j. n. e.); kuinka päästävä parhaimpaan työhön, mikäli se riippuu työläisistä itsestään (kysymys toverillisesta työkurista, kysymys siivottomuudesta, huolimattomuudesta, kuhnailusta j. n. e.); lopuksi, kysymys tieteen yhdistämisestä tuotantoon ja kysymys spesialistien työstä.

Kaikki nämä kysymykset ovat äärettömän tärkeitä. Ja meidän on ne nyt käytännöllisesti, teossa ratkaistava. Eikä niitä ole ratkaistava vain yhdessä tehtaassa ja yhtä tehdasta varten, vaan koko suunnatonta maata varten, missä työväen ja puoliproletariaatin luokka on monimiljoonainen.

On ymmärrettävää, että meidän tulee lähteä tässä yhdestä näkökohdasta — koko maan tuotantovoimain kohottamisesta, maan, joka järjestää taloutensa kommunistisen työn uusille perusteille.

Meidän vastustajamme — sosialistivallankumoukselliset, menshevikit, porvarit j. n. e. — väittävät, ettemme me muka ole marxilaisia, että kommunismimme on kuluttajakommunismia, jakokommunismia. Bolshevikit muka ottavat porvareilta turkit, häätävät porvarit taloistaan, jakavat kulutusesineet, mutta eivät järjestä tuotantoa. Nämä vastaväitteet eivät kelpaa mihinkään. Inhimillisen yhteiskunnan tuotannolliset voimat muodostuvat tuotantovälineistä ja työläisistä, elävistä ihmisistä. Työväenluokka on perustuotantovoima. Kun menee rikki kone, työase t. m. s., on se vielä puolittainen onnettomuus, sillä oppineet työläiset voivat työllään uudistaa kaiken. Asia muuttuu toiseksi, kun tuhotaan tämä elävä tuotantovoima, kun työläiset hajaantuvat pitkin maaseutua, kun he kylmän ja nälän vuoksi jättävät kaupungin, kun työväenluokka hajoaa. Silloin se on säilytettäväI, maksoi mitä maksoi. Kulutusvälineiden järjestetty pakkoluovutus on tässä työvoimien säilyttämisen ehtona. Kulutuskommunismi on tässä meidän todellisen päämäärämme, tuotannon järjestämisen ehtona. Porvaristo kaikkialla tahtoo sysätä kaikki sodan seuraukset, kaiken kurjuuden, jonka se synnytti, nälän, kylmän j. n. e., proletariaatin niskoille. Proletariaatti on velvollinen tulevaisuutensa tähden työntämään sodan jälkeisen kurjuuden porvariston kannettavaksi. Mutta meidän pääpyrkimyksenämme luonnollisesti on tuotannon järjestäminen ja tuotantovoimien kehittäminen.

95 §. TALOUDEN SUUNNITELMALLINEN JÄRJESTÄMINEN. Kapitalismin rappeutumisen aika jätti proletariaatille perinnöksi ei ainoastaan mitättömän vähän tuotantovoimia, vaan myös täydellisen suunnitelmattomuuden. Venäjä hajosi eri piireihin, eri paikkakuntien yhteys keskenään katkesi, liikenne eri piirien välillä tuli hyvin vaikeaksi. Vallankumouksen vaikutuksesta tehtailijat päästivät käsistään hallinto-ohjat, ja ensi alussa jotkin tehtaat olivat aivan isännättä. Sitten alkoivat työläiset epäjärjestyksessä vallata liikkeitä: työläiset eivät enää voineet kauemmin odottaa, ja tämä »kansallistuttaminen» paikkakunnilla alkoi jopa vähän ennen lokakuun vallankumoustakin. Jokainen ymmärtää, ettei tämä todellisuudessa ollut mitään kansallistuttamista, vaan ainoastaan niiden työläisten järjestymätöntä liikkeiden anastusta, jotka näissä liikkeissä työskentelivät; tämä anastus sitten kuitenkin muutettiin kansallistuttamiseksi. Mutta lokakuun vallankumouksen jälkeenkin kansallistuttaminen alussa tapahtui hyvin epäjärjestyksessä. Täytyi, kuten itsestään ymmärtää, kansallistuttaa etupäässä kaikista suurimmat ja hyvin varustetut liikkeet; mutta tämä ei aina onnistunut. Usein kansallistutettiin myös liikkeitä, jotka isännät olivat heittäneet ja joita ei saanut jättää ilman huolenpitoa. Mutta usein kansallistutettiin myös sellaisia, joiden isännät erittäin jyrkästi esiintyivät työläisiä vastaan. On ymmärrettävää, että tällaisia isäntiä kansalaissodan aikana oli jokseenkin paljon; on myös ymmärrettävää, että näiden liikkeiden joukossa oli hyvinkin huonoja ja mihinkään kelpaamattomia. Erittäin paljon oli niiden joukossa sota-ajan kannustamia tehtaita, jotka olivat työskennelleet »puolustuksen» hyväksi, ja jotka olivat äkkipikaa kokoon kyhättyjä ja vallankumouksen aikana nopeasti romahtivat kokoon. Kaikki tämä synnytti ensi hötäkässä vielä suuremman sekasorron.

Neuvostovallalla ja sen elimillä ensi aikoina ei ollut myös luetteloa siitä, mitä on: ei ollut luetteloa liikkeistä, ei raaka-aine-, polttoaine- ja tavaravarastoista, ei laskelmia tuotantomahdollisuuksista, s. o. siitä, miten paljon kansallistutetut liikkeet voisivat tuottaa. Porvaristo kuoli, mutta se ei jättänyt jälkeensä seikkaperäistä henkistä testamenttia proletariaatille. Proletariaatti »peri» siltä sen rikkaudet, riistäen ne kiihkeässä kansalaissodassa. Ja ymmärrettävää on että ensi puuskassa ei ollut kysymystäkään siitä että olisi ollut yleistä taloudellista suunnitelmaa. Vanha kapitalistinen järjestö hajotettiin; uusi, sosialistinen ei vielä ollut kuntoon saatu.

Mutta sen ohella yhtenä Neuvostovallan perustehtävänä on ollutkin ja on kaiken taloustoiminnan yhdistämistehtävä yhden yleisen valtakuntaa käsittävän suunnitelman mukaan. Ainoastaan tällä ehdolla voidaan ainakin pitää tuotantoalueita jollain tasolla, jotta sitten vietäisiin niitä eteenpäin. Me jo tiedämme kirjan ensi osasta, että kommunistinen järjestys siitä onkin hyvä, että se poistaa kapitalistisen tolkuttomuuden, »anarkian». Kommunistisen järjestyksen perusta täytyy nimenomaan tässä saada aikaan. Tietenkin on naurettavaa ajatella, että lyhyessä ajassa, nälässä ja kylmässä, välttämättömien raaka- ja polttoaineiden puutteessa, voitaisiin nopeasti päästä pysyviin ja hyviin tuloksiin. Mutta eiväthän ihmiset elä talon perustuksella, niin kauan kuin taloa ei ole valmiiksi rakennettu ja metsää poisraivattu; mutta perustus täytyy sittenkin laskea. Juuri samoin on asia kommunistisenkin yhteiskunnan rakennukseen nähden. Sen perustuksen laskeminen on teollisuuden järjestämistä ja etupäässä sen yhdistämistä yleisvaltiollisen suunnitelman mukaan.

Tämän tehtävän suorittaminen käytännössä alettiin investoimisesta, s. o. ottamalla selville, mitä proletaarisen vallan käytettävissä on: varastojen määrä, liikkeiden määrä j. n. e.; vähitellen muodostettiin yhteys ennen erillisten liikkeiden kesken; syntyi keskusvarustuselimet (raaka- ja polttoaine-, välttämättömien apuaineiden varustuselimet); luotiin teollisuuden paikallis- ja keskushallinnon elinten verkko, joka jo pystyi laatimaan yleisen suunnitelmankin ja toteuttamaan tämän suunnitelman koko maassa.

Teollisuuden hallintokoneisto on yleensä, jos me katselemme alhaalta ylös, rakennettu tällä tavalla: Kunkin tehtaan etunenässä on työväen tehdashallinto; siitä tavallisesti ²/₃, muodostavat työläiset, ja vastaavain ammattiliittojen edustajat ja ¹/₃ insinöörit, jotka määrätään sinne työväen liiton keskuskomitean suostumuksella, muutamia suurehkoja aloja varten on piirihallintoja, jotka ovat yhteydessä paikallisten kansantalousneuvostojen kanssa, jotka taas vuorostaan ovat yhteydessä paikallisten työväen edustajain neuvostojen kanssa; suuremmat ovat välittömästi n. s. »pää- ja keskushallintojen» alaiset. Nämä »pää- ja keskushallinnot» edustavat koko tuotantoalojen yhdistyksiä: esim. »Kutomateollisuuden keskushallinto» johtaa koko kutomateollisuutta; »naulakeskushallinto» — naulateollisuutta; »hiilipäähallinto» — katso niiden luetteloa tämän luvun edellisestä, petitillä painetusta pykälästä). Mitkä valtiokapitalismissa olivat eri alojen valtio trusteja, ovat meillä »pää- ja keskushallintoja». Näiden pää- ja keskushallintojen kokoonpanon määrää Korkeimman Kansantalousneuvoston (K. K. T. N.) puhemiehistö (josta alempana) ja vastaavan ammattiliiton keskuskomitea; jos tässä sattuu erimielisyyttä, niin liiton sijasta esiintyy Ammattiliittojen Yleisvenäläinen Keskusneuvosto, joka myös määrää, yhdessä K. K. T. N.:n puhemiehistön kanssa sellaisen »päähallinnon» kokoonpanon. Paikalliset kansantalousneuvostot tavallisesti järjestävät pienemmät liikelaitokset.

Nämä »päät» ja »keskustat» vuorostaan ovat yhdistetyt sukulaisalojen ryhmiin. Löytyy esim. seuraavia »päiden» yhdistyksiä: Valtion konerakennustehtaat (»Gomsa»), vaskiteollisuuspäähallinto (»Tsentromed»), kultateollisuuspäähallinto (»Glavsoloto»), naulateollisuuspäähalllinto (»Glavgvosd») j. n. e.

Esimerkin vuoksi esitämme ryhmät, jotka kuuluvat metalliosastoon:

Kutomateollisuudessa, jonka johdossa on Kutomateollisuuden keskushallinto (Tsentrotekstil), on myös n. s. »sikeriöitä» (erittäinkin puuvilla-alalla), mihin on yhdistetty liikkeitä, jotka tuottavat eri valmistusasteilla olevia puolivalmisteita ja valmista tavaraa.

Yleensä voidaan sanoa, ellei kaikkea läheskään vielä ole saatu kuntoon, kaiken aikaa syntyy uusia muotoja, kuolee vanhoja. Toisin ei voi ollakaan vilkkaan järjestelytoiminnan aikana, vieläpä niin vaikeissa oloissa kuin meillä, kun tänään meillä on Urali, huomenna sitä taas ei ole, tänään ei ole Ukrainaa, huomenna on.

Yhdistetty ei ole ainoastaan yksityiset teollisuushaarat, vaan nämä haarat ovat sidotut keskenään, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Luonnollista on, että etupäässä yhdistetään sellaisia haaroja, joilla keskenään on jotain yhteistä. Niinpä naula-, kone-, vaski- ja vaskiesineiden tuotanto kuuluu metalliryhmään. Tämän ryhmän »päät» ovat yhdistetyt K. K. T. N:n metalliosastoksi. Tällaisia osastoja on muutamia mainittu, kuten metalliosasto, kemiallisen teollisuuden osasto, ravintoaineosasto, polygrafillinen osasto j. n. e. Nämä osastot olivat syksyyn 1919 kokoonpanoltaan muodostetut jokseenkin eri tavalla. Metalliosastossa työskenteli ja vaikutti etupäässä Yleisvenäläisen metallityöläisten liiton Keskuskomitea; nämä ovat eturivin työläisiä, hyvin kehittyneitä, työskentelevät oivallisesti, ja siksipä he tässä ovat pystyneetkin aikaansaamaan todella paljon; toisissa osastoissa on asianlaita huonommin. Esim. kemialliseen osastoon alkoivat syksyllä 1919 työläiset vasta tulla sillä heillä ei ollut yleisiä ammatillisia järjestöjäkään.

Kaikki osastot ovat korkeimman kansantalousneuvoston alaiset; sen muodostaa Ammattiliittojen Neuvoston edustajat, Yleisvenäläisen Neuvostojen Toimeenpanevan Keskuskomitean edustajat ja Kansankomisarien edustajat, ja on sillä puhemiehistö joka hoitaa kaikki juoksevat asiat. K. K. T. N. näin muodoin yhdistää koko maan taloudellisen toiminnan. Ja sen velvollisuuksiin kuuluu, etupäässä laatia ja toteuttaa yhtenäinen yleisvaltiollinen suunnitelma.

Että työläiset itse asianmukaisen järjestelmän vallitessa pystyvät korottamaan liikkeiden tuottavaisuutta, käy selville valtion konerakennusryhmän (»Gomsan») toiminnasta, missä metallityöläisten liitolla on ratkaiseva vaikutus. Tässä on siitä muutamia numeroita:

Tuotantoaika oli 3 kertaa pitempi (2 ja 6 kuukautta), mutta tuotannon määrä kasvoi paljon enemmän kuin 3 kertaiseksi.

Muutamilla järjestelyillä, mihin on alettu vähitellen ryhtyä, on voitu suunnitelmanmukaisemmin palvella myös varustamisasiaa, kuin mitä »päät» ovat tehneet ja tuotannon keskittämistä parhaimmassa asemassa oleviin liikkeisiin. Jälkimäinen saa alkunsa yleisestä suunnitelmasta. Onhan selvää, että edulisinta on hoitaa asioita vaan parhaimmissa liikkeissä, keskittäen niiden ylläpitoon kaikki ponnistukset, kuin huonosti varustetuissa, takapajulla olevissa. Tietysti tässäkin tulee ottaa huomioon yleinen poltto- ja raaka-aineen puutos. Juuri sentähden ei tule monasti avatakaan suurempia tehtaita (esim. kutomatehtaita); sentähden me vielä näihin saakka näemme jatkuvan tuotannon rappiotilan. Mutta se ei riipu enää niin paljon järjestelykyvyn puutteesta, kuin etupäässä tuotannolle välttämättömien tavarain puutteesta.

Tuotannon keskittäminen silti kulkee omia latujaan. Niinpä »Gomsa» sulki monta huonoa liikettä ja keskitti tuotantonsa 16 parhaaseen tehtaaseen; sähköteknillinen teollisuus, joka kapitalismin aikana oli hajallaan, on nyt yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi, sama on tapahtunut monilla muillakin aloilla (tupakka-, leipuri-, kutoma- y. m. aloilla).

Suunnaton merkitys on löytyvien varastojen ja voimain oikealla ja taloudellisella käyttämisellä. Ensi hätään, kuten olemme nähneet, ei ollut edes luetteloa siitä, mitä on. Joukko varastoja huipeni, varastoja pilaantui ja hävisi tietämättä minne; mistään niiden oikeasta käyttämisestä ei voinut olla edes puhetta. Mutta tässäkin kysymys vähitellen järjestyy, vaikkakin suurin vaikeuksin. Ainakin nyt on enemmän tai vähemmän tunnettua monien tavarain määrät.

Kas tässä on vertaileva taulukko poltto- ja raaka-aineen valmistuksesta, mikä samalla osottaa jotain eteenpäinmenoakin löytyvän varastojen inventoimisessa:

Taulukosta näkyy, ellä jonkinverran aikaan saadaan järjestystä. Näkyy myös, että päävaikeutena on — juoksevan polttoaineen (naftan) menetys.

On itsestään ymmärrettävää, että tämä talouden järjestämistyö on vielä hyvin kaukana täydellisyydestä. Monissa laitoksissa on vallalla saamattomuus ja sekaannus. Koneiston valmiiksi tulemisesta ei vielä ole tietoa. Mutta tämän koneiston runko on jo luotu. Meidän tehtävämme on viedä eteenpäin tätä työtä kaikkiin suuntiin; sekä maan kaiken taloudellisen toiminnan yhdistämisen mielessä, että yleisen taloudenhoidon suunnitelman, tuotannon enemmän keskittämisen, sen järjestämisen ja hallintokoneiston rakentamisen mielessä; ja lopuksi oikean raaka-aineiden ja yleensä maan kaikkien ainevarastojen käyttämisen mielessä.

96 §. TOISTEN MAIDEN KANSSA OLEVAN TALOUDELLISEN VUOROVAIKUTUKSEN LAAJENTAMINEN. Suurteollisuuden järjestelykysymykseen kuuluu myöskin kysymys meidän suhteistamme ulkomaihin. Neuvosto-Venäjää ympäröi saartorengas, mikä antaa sille suunnattoman iskun. Minkälainen merkitys teollisuudellemme ja yleensä taloudellemme on taloudellisten suhteiden katkeamisella toisten maiden kanssa, näkyy seuraavista numeroista.

Tuonti Venäjälle on:

Kaikista enin tuli meille tehdas tuotteita, ja lisääntyi niiden tuonti 4 vuodessa (1909–1913) 65%. Samaan aikaan lisääntyi raaka-aineiden ja puolivalmisteiden tuonti puolitoista kertaa. Tällä tavalla tuonnin merkitys nopeasti kasvoi. Maahan tuotiin koneita, aparaatteja, rauta- ja teräsvalmisteita, maatalouskoneita, kemiallisia tuotteita, sähkötarpeita ja muita tuotannon välineitä etupäässä. Mutta myös kulutusvälineitä (kankaita, nahkatavaroita y. m.) tuotettiin yhä kasvavassa määrin.

Sota katkaisi kaikki langat Saksan kanssa. Mutta Neuvosto-Venäjän saarto lakkautti myös liittolaisten kanssa kaikki suhteet. Ennen sotaa me saimme ulkomailta tavaroita melkein puolentoista miljaardin ruplan arvosta. Ymmärtää siis nyt minkälaisen vahingon saarto meille tuo.

Meidän puolueemme politiikan tulee sentähden kohdistua siihen, että, mikäli se on meidän yleisten tehtäviemme kanssa sopusoinnussa, saataisiin uudistetuksi taloudelliset suhteet toisten valtioiden kanssa. Tässä suhteessa parhaimpana takeena, parhaimpaina aseena voisi olla ratkaiseva voitto vastavallankumouksesta.

Toinen tehtävämme koskee taloudellisia keskinäisiä suhteita niiden maiden kanssa, missä proletariaatti on voittanut. Tässä on tehtävämme ei ainoastaan solmita näiden maiden kanssa taloudelliset suhteet, vaan myös mikäli mahdollista laatia yleinen taloudellinen suunnitelma. Proletariaatin voittaessa Saksassa me perustamme yleisen elimen, joka johtaisi näiden molempain Neuvostotasavaltojen yleistä talouspolitiikkaa: se selvittäisi kuinka suuri määrä Saksan proletariaatin teollisuustuotteista tarvitaan tuoda Neuvosto-Venäjälle, kuinka paljon ammattitaitoisia työmiehiä tarvitaan siirtää, sanokaamme, Venäjän veturitehtaihin, ja päinvastoin kuinka suuret määrät raaka-aineita tai ruista täytyy siirtää Saksaan. Me jo tiedämme, että Europa voisi mahdollisimman pian selviytyä särkyneisyyden tilastaan, jos maat yhdistettäisiin. Kapitalististen maiden kanssa me, ymmärrettävästi, emme voi sulautua yhteen. Mutta sen sijaan neuvostotasavaltain kanssa me voimme ja meidän tulee muodostaa läheinen taloudellinen liitto, meillä tulee olla yhteinen taloudellinen suunnitelma. Meidän päämäärämme on — taloudellisen tuotannon proletaarinen keskittäminen kansainvälisessä mittakaavassa.

97 §. PIKKUTEOLLISUUDEN, KÄSITYÖN JA KOTITEOLLISUUDEN JÄRJESTÄMINEN. Me näimme, että yhtenä kommunistisen rakennustyön perusvaikeuttajana Venäjällä on se, että Venäjä on yleensä pikkutalouden maa, kuten kaikki kehittymättömät, jälelläolevat maat. Mutta teollisuudessakin on vielä vanhojen aikojen jätteitä: koti- ja käsityöläiset, pikkuteollisuuden harjoittajat muodostavat jokseenkin melkoisen joukon. Sodan edellisten laskujen mukaan oli 34 kuvernementissä noin 1,700,000 kiinteätä kotiteollisuustyöläistaloutta.[4]

Eri teollisuuksittani tämä määrä jakaantui seuraavalla tavalla:

Sota-ajan tähden kotiteollisuustyöläisten lukumäärä aleni muutamien laskelmien mukaan 1,000,000 henkeen, siitä huolimatta että moni työmies siirtyi kotiteollisuuteen teollisuuden rappeutumisen johdosta. Tämän selittää kotiteollisuustyöläisten siirtyminen ja hajaantuminen leipäisille seuduilla. Yleensä Vologdan, Novgorodin y. m. nälkäisistä kuvernementeistä huomaamme käsityöläisiä vähenneen 20–25 pros., kun sen sijaan Kurskin, Orlovin, Sinibirskin, Tambovin kuvernementteihin niitä on lisääntynyt 15–20 pros.

Neuvostovallan edessä oli kysymys: millä tavalla on tämä pikkutuottajain joukko liitettävä muodostettavan sosialistisen talouden yleiseen järjestelmään?

On ennen kaikkea selvää, ettei tässä sovellu minkäänlainen väkivaltainen pakkoluovutus. Pikkutuottajaa ei saa kepin kanssa ajaa sosialismin valtakuntaan. Mutta on tehtävä kaikki mahdollinen tämän hänen siirtymisensä helpottamiseksi sekä että hän ymmärtäisi sellaisen siirtymisen välttämättömyyden ja edullisuuden. Tähän voidaan päästä, jos käsityöläinen asetetaan määrättyihin oloihin. Minkälaisiin? Ja millä tavalla?

Ensiksi, liittämällä kotiteollisuus yleisvaltakunnalliseen raaka- ja polttoaineilla valaistussuunnitelmaan. Todellakin, jos kotityöläinen saa välttämättömimmät tuotantotarpeet (raaka- ja polttoaineen) proletariaatin valtiojärjestöltä, niin hän tulee siitä riippuvaiseksi. Aikaisemmin kapitalismin vallitessa raaka-aineen usein antoi kotityöläiselle kauppias tai tehtailija. Kotityöläinen tuli hänestä riippuvaiseksi. Mutta on itsestään ymmärrettävää, että tämä kauppias tai tehtailija »varusti» kotityöläistä riistotarkoituksessa. Kotityöläinen ei esiintynyt minään muuna kuin kapitalistille työtätekevänä kotonaan raatajana. Aivan toinen juttu on, kun kotityöläinen tulee proletaarisesta valtiosta riippuvaiseksi. Proletaarinen, työläisvaltio ei tahdo, ei tule, eikä voikaan riistää kotityöntekijää. Se tahtoo vaan auttaa häntä järjestymään yhdessä kaikkien muiden työläisten kanssa. Se ei tule kotityöläisestä nylkemään voittoa (se ei kestään nyle voittoa), vaan tulee koettamaan liittää kotityöläisen ja hänen järjestönsä yleiseen teollisuuden työjärjestöön. Kotityöläinen, joka on riippuvainen tehtailijoista tai kauppiaista, työskentelee tehtailijalle tai kauppiaalle. Hän on heidän työjuhtansa. Proletaarisesta valtiosta riippuvainen kotityöläinen on yhteiskunnallinen työntekijä. Siis ensiksi on välttämätöntä liittää kotityöläiset yleiseen varustussuunnitelmaan.

Toiseksi on välttämätöntä kotityöläisten valtion rahallinen kannatus. Ennen, kapitalismin aikana kotityöläistä rahallisesti kannatti sama kauppiaskiskuri. Mutta hän kannatti kotityöläistä Saimoin kun nuora kannattaa hirtettävää. Hän orjuutti häntä mitä raaimmalla tavalla, imeäkseen kuten hämähäkki hänen kultaista mehuaan. Proletaarinen valtio voi auttaa häntä rahalla, antaen maksun etukäteen valtion tilauksista, kiristämättä mitään korkoa, ja sitä vähemmän harjoittamatta koronkiskontaa.

Kolmanneksi. On itsestään ymmärrettävää, että proletaarisen valtion tulee keskittämistietä antaa tilaukset kotityöläisille. Varustaen kotityöläiset raaka-aineella, polttotarpeilla, apuaineilla ja mahdollisuuden mukaan työkaluillakin, antaa proletariaatin valtiovalta kaikille tilaukset määrätyn suunnitelman mukaan ja sillä tavalla liittää vähitellen kotityöläisetikin maan yleiseen tuotantosuunnitelmaan.

Sillä tavalla kotityöläiset vähin erin vedetään yhteiseen sosialistisilla perusteilla rakennettavaan tuotantoon ei ainoastaan sentähden, että heitä varustetaan yhteiskunnallisen tuotannon tuotteilla, vaan sitäkin varten, että he työskentelevät välittömästi proletaariselle valtiolle ja samalla sen suunnitelman mukaan, minkä proletaarisen valtion elimet osottavat.

Neljänneksi, on välttämätöntä yllä osotetulla tavalla tukea kotityöläisiä sillä edellytyksellä, että he liittyvät yhteen ja antamalla etusija niille kotityöläisille, jotka yhtyvät ja järjestyvät työkunniksi, työyhtymiksi, tuotanto-osuuskunniksi, jotka — mikä vielä on tärkeämpää — yhdistyvät nämäkin järjestöt, siirtyen toverilliseen suurtuotantoon yksityisestä pienestä.

Kunkin pikkuisännän, ja niiden joukossa kotityöläisenkin, sielun sisimmässä kytee halu päästä suuremmaksi isännäksi, »voimistua», ja sitten omata jo oikea »liike» palkkatyöläisineen j. n. e. Kun kapitalismin aikana syntyi työkuntia, niin voimakkaammat niistä »paisuivat», todella, kapitalistisiksi liikkeiksi. Toinen on juttu proletariaatin diktatuurin aikana. Ei ole kapitalismiin pääsyä. Sillä tässä on työväen valtiovalta, joka järjestää kaikenlaiset yhteenliittymiset ja pitää käsissään rahavarat ja mikä tärkeätä — tuotantovälineet. Ennen oli hullua ajatella että työkunnat voivat viedä sosialismiin: kehittyessään ne ehdottomasti muuttuivat kapitalistisiksi yhtiöiksi. Nyt kun meillä on tilaisuus vetää heitä yhteiskunnalliseen työläisjärjestöön, kaikki nämä yhtymät voivat auttaa sosialismin rakentamisasiassa. Ei sentähden, että itse kotityöläiset palaisivat halusta omata kommunismin (heissä on paljon, kuten kaikissa pikkuisännissä, ennakkoluuloisia kommunismia kohtaan), vaan sentähden, että nyt uudet olot ovat sellaisia, että entiset tiet ovat tukossa: niitä ei ole.

Kannustaen kotityöläisten yhteenliittymistä, me samalla saamme heidät kivuttomasti muutetuiksi suuren yhtyneen, järjestetyn, »koneellistuneen» yhteiskunnallisen tuotannon työntekijöiksi.

Tässä suhteessa on jo jotain tehtykin. Talvikaudeksi 1919–1920 oli annettu esim. joukko valtion tilauksia: 2 milj. paria huovikkaita, 2,200,000 paria lapasia, joukko trikoo-alusvaatteita, virsuja, puoliturkkeja j. n. e. Huomataan, että asiat ovat paranemaan päin. Talvikautena 1918–1919 saatiin vain 300,000 paria huovikkaita maaliskuun 1. päivään (!), mutta talvikaudella 1919–1920 oli jo lokakuulle-marraskuulle mennessä saatu puolimiljoonaa huovikkaita.

Suunnitelmanmukaisesti oli annettu etumaksuja; jaettu raaka-ainetta, lamppuöljyä, liekittimiä (valaistukseen), polttoainetta. järjestämistyössä toimittiin 1918–1919 tällä tavalla: kutsutaan koolle osuustoimintajärjestöjen sekä kotityöläisliittojen (»Keskusliitto», »Keskusosasto», Moskova, »Kotiteollisuusmenekki» j. n. e.) edustajat yhdessä K. K. T. N.:n kotityöosaston edustajain kanssa kokoukseen, joka laatii yleisen suunnitelman »kotiteollisuusmenekki» (»Kotiteollisuus- ja työkuntatavarain valmistus- ja myyntiosuuskuntain Keskusliitto» — »Kustarsbit») on tällöin kaikkein suurin käsityöläisten järjestö, mikä on vedetty yleiseen järjestelytyöhön. Siihen kuuluu 29 liittoa, joissa on 1,306 osuuskuntaa, joihin on järjestyneinä 681,860 kotityöläistaloutta. Varustaminen tapahtuu keskushallintojen elinten tai paikallisten kansantalousneuvostojen välityksellä.

Täytyy huomauttaa, että Neuvostovallan aikana yhtymien luku on nopeasti kasvanut.

Tietysti vielä ei ole lopullisesti määrätty sitä, kuinka juuri järjestetään taloudellisen neuvostokoneiston eri osien keskinen yhteys; paljon tulee tässä suhteessa muutoksia tapahtumaan. Mutta meillä tulee aina olla yksi silmämäärä; koneiston kuntoonpano, järjestön rakentaminen, kaikkien toimien suunnittelu.

98 §. TEOLLISUUDEN JÄRJESTÄMINEN JA AMMATTILIITOT. Venäjällä osottautuivat ammatilliset työväen liitot siksi koneistoiksi joka parhaiten soveltuu tuotannon järjestely- ja hallintotehtäviin. Kapitalistisessa järjestelmässä ammattiliiitot, jotka yhdistivät työläiset ensiksi ammatittain (välistä jopa ammattikunnittainkin) ja sitten eri tuotantoalottain, olivat etupäässä taloudellisen taistelun välineitä. Myrskyisenä aikana, yhdessä työväen luokan puolueen, bolshevikkien, kanssa johtivat ne yleistä hyökkäystä pääomaa vastaan. Puolue, liitot, neuvostot toimivat yhdessä sovussa kapitalistista järjestelmää vastaan. Kun poliittinen valta oli vallattu, piti luonnollisesti muuttua myös ammattiliittojen osankin. Ennen ne, esim., johtivat lakkoja kapitalisteja vastaan. Nyt eivät ole kapitalistit vallassaolevana luokkana, isäntinä, yrittäjinä. Ennen ammattiliitoilla oli yksi päätehtävä: särkeä se järjestys, joka oli tehtaissa vallalla. Lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917 luonnollisesti tuli aika panna kuntoon uusi järjestys.

Tuotannon järjestäminen — kas siinä on ammattiliittojen perustehtävä proletariaatin diktatuurin aikana. Liitot ovat toimintansa aikana ehtineet yhdistää suuria proletariaattijoukkoja. Ne olivat kaikista suurimpia ja samalla tuotantoon välittömästi sidottuja proletaarisia järjestöjä. Venäjällä ne senlisäksi vallankumouksen hetkellä olivat kokonaan proletariaatin diktatuurin kannalla. Ei siis ole kummallista, että juuri näille järjestöille pitikin siirtyä todellisuudessa teollisuuden hallintokysymys, siinä joukossa myös tärkeimmän tuotantovoiman — työvoiman hallintokysymys.

Mikä suhde tulee olla ammattiliitoilla proletariaatin valtiovaltaan nähden?

Muistakaa, mitä porvaristo teki suurimman menestyksen saavuttamiseksi. Se järjesti valtiokapitalismin, vetäen valtiovallan turviin kaikki muut järjestönsä ja etupäässä taloudelliset (syndikaatit, trustit, »työnantajaliitot»). Proletariaatin, jonka tulee viedä sotansa pääomaa vastaan voitolliseen loppuun, pitää juuri samoin keskittää omat järjestönsä. Sillä on työväen edustajain neuvostot — valtiovallan elimet; sillä on ammattiliitot; sillä on osuuskunnat. On selvää, että niiden pitää olla yhdistettyinä ja niin toinen toiseensa sidotut, että niiden työ sopisi yhteen. Syntyy kysymys: mihin järjestöön on vedettävä muut? Vastaus ei ole vaikeata. On valittava suurin, voimakkain. Ja sellaisena järjestönä esiintyy työväen luokan valtiollinen järjestö, s. o. Neuvostovalta. Tämä merkitsee, että ammattiliitot ja Osuuskunnat tulee kehittää, muuttamalla ne valtiovallan taloudellisiksi osastoiksi ja elimiksi, s. o. »valtiostuttamalla».

Sovittelijapuolueet, jotka aina unhottavat luokkataistelun, asettuvat ammattiliittoihin nähden proletariaatin diktatuurin aikana ammatillisen liikkeen n. s. riippumattomuuden kannalle. Liitot, — niin sanovat nämä herrat, — ovat luokkajärjestöjä ja sentähden niiden tulee olla riippumattomia valtiovallasta.

Ei ole vaikeata huomata sitä petosta, joka kätkeytyy tällä kertaa muka »luokka»-näkökannan naamariin. Ei voi asettaa vastakkain »valtiota» ja »luokkajärjestöjä» sillä valtiohan on myös luokkajärjestö. Kun menshevikit ja muut protesteeraavat yhteyttä vastaan työväen valtion kanssa, niin he samalla ilmaisevat vastenmielisyytensä juuri työväen valtiota vastaan, he ovat porvarien puolella. Ja ihan oikeinhan he kannattavatkin riippuvaisuutta porvarisvaltiosta.

Usein he puhuvat »valtion» liitoista. Mutta nythän valtio on työväen valtio. Menshevikit tahtoisivat, että valtio aina olisi porvarien. Työväen vallasta riippumattomuus on tosiasiassa riippuvaisuutta porvareista.

Ammattiliittojen edessä olevat suuret tehtävät vaativat erittäin nopeasti näiden liittojen muuttamista suuriksi tuotantoliitoiksi. Onhan selvää, että jos ammattiliittojen harteilla lepää tuotannon järjestämistehtävä, niin työläisten myös tulee yhdistyä liikkeittäin ja tuotannottain, eikä ammattikunnittani; toisin sanoen, uusia tehtäviä varten on välttämätöntä ammattiliittojen sellainen järjestäminen, että liikkeen kaikki työläiset ja virkailijat ovat yhdistyneet yhdeksi liitoksi ja että kussakin liikkeessä ainoastaan tämä liitto myös toimii. Ennen liittoja muodostettiin niin, että työläiset yhtyivät pikkuammatittain. Jos huomattiin sitten pyrkimys yhdistyä tuotannottain, niin sekin oli sekasortoa; esim. metallityöläisten liitto otti jäseneksi ei ainoastaan niitä jäseniä, jotka työskentelivät metallinjalostusteollisuudessa, vaan mitä metallityöläisiä hyvänsä, vaikkapa he olisivat työskennelleet aivan kaukaisella tuotannon alalla. Tietenkään tämä ei ollenkaan sovellu tuotannon järjestämis asiaan, jolloin kunkin liikkeen ja kunkin haaran tulee olla elävä järjestö; sen järjestämiseksi täytyy menetellä sen mukaisesti ja järjestää sopivimmalla tavalla s. o. tuotantoalottain, yhdistää kaikki työläiset.[5]

Siten pikku ammatittain jakaantuneiden ja eristettyjen liittojen sijalle syntyi suuria keskitettyjä tuotannollisia liittoja. Puolueemme tehtävänä tällä alalla on jouduttaa tätä yhteenliittymistä ja edistää tuotannollisten liittojen muodostamista, jotka käsittäisivät miestä myöten kaikki vastaavien tuotannon alojen työläiset.

Yleisvenäläisen Amm. liittojen Keskus-Neuvoston Tilastollisen Osaston ennakkotietojen mukaan niiden jäsenmäärä oli seuraava:

Vuoden 1919 ensimäisellä puoliskolla kuului 31 yleisv. liittoon, ilman rautatieläisten ja vesiliikenneliittoa, 2,801,000 jäsentä (muut olivat yhdistyneet paikallisiin liittoihin). Jos niihin lisää 772,000 rautatieläistä ja n. 200,000 vesiliikennel. jäsentä, niin liittojen yhteinen jäsenluku tekee 3,700,000; heidät yhdistää 33 keskustoimikuntaa; sitä paitsi on vielä monta keskittämätöntä liittoa. Tilastollinen Osasto katsoo järjestyneitä työläisiä olevan 4 milj. (mukaanluettuna vihollisen valtaamat kuvernementit). (Täytyy huomata, että seisahtuneiden tehtaiden työläiset edelleen luetaan näiden tehtaiden työläisiksi ja pysyvät ammattiliittojen jäseninä.)

Neuvostovallan lakien ja käytännöllisten vaatimusten mukaan ammatilliset (tuotannolliset) liitot esiintyvät teollisuuden hallinnon kaikkien paikallisten ja keskuselinten osanottajina. Tämä merkitsee sitä, että komisariaateissa, kansantalousneuvostoissa ja korkeimmassa kansantalous-Neuvostossa, päähallinnoissa, keskuksissa ja työväen tehdashallinnoissa — sanalla sanoen, kaikkialla ammatilliset liitot näyttelevät melkoista, jopa ratkaisevaa osaa.

Kuitenkaan ei vielä läheskään ole päättynyt tämä tuotannon valtaaminen ammattiliittojen taholta. On monta kansantalouden alaa, missä työläiset eivät vielä ole ryhtyneet peräsimeen, kuten pitäisi. Erikoisesti tämä on sanottava »päähallinnoista», missä usein taistelevat kontrollitta toimivat porvarilliset spesialistit, jotka ovat valmiit rakentamaan taloudelliset järjestöt suunnitelmiensa mukaan, toivoen »vanhan hyvän ajan» tuloa, jolloin he voisivat nopeasti muuttaa päähallinnot kapitalistisiksi trusteiksi. Tämän ehkäisemiseksi on välttämätöntä ammattiliittojen yhä suurempi osanotto teollisuuden hallintoasiaan aina siihen saakka, kunnes koko kansantalous, kokonaisenaan, todella on tuotannollisten liittojen käsissä alhaalta ylös saakka.

Tuotannon alimmista hallintoelimistä tulee erikoisesti huomata tehdaskomiteain toiminta. Ne tosiasiallisesti ovat ammattiliittojen alkeisosastoina, jotka ovat vastaavan liiton hallinnon alaisia. Asianomaisen tehtaan työläisten valitsemina nämä tehdaskomiteat hoitavat liikkeen sisäistä järjestystä, mikäli se koskee työvoimaa. Tehdaskomiteat siis johtavat työhön ottamista ja työstä erottamista, pitävät huolta perheiden turvaamisesta, palkan maksamisesta, kurista j. n. e. Ne ovat myös oivallisena hallinnon alkeiskouluna laajoille työväen joukoille.

Sillä tavoin ammatti- (tuotanto-) liittojen tulee turvata mitä läheisin yhteys valtion keskushallintoelinten, kansantalouden ja laajojen työväen joukkojen kesken.

Ammattiliittojen ensimäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä on vetää nämä joukot yhä suuremmassa määrin taloudellisen elämän hallintotyöhön. Nojaten tehdaskomiteoihin, jotka yhdistävät melkein kaikki työläiset, tulee tuotannollisten liittojen asettaa yhä uusia ja uusia työntekijöitä tuotannon järjestämiseen. Tähän tähtää myös hallintoon oppiminen välittömässä käytännössä (tehdaskomiteoissa, tehdashallinnoissa, kansantalousneuvostoissa, päähallinnoissa j. n. e.) ja erikoinen liittojen kehittämä valistustyö (opetuskurssit y. m.).

Laajojen joukkojen vetäminen rakennustyöhön on myöskin parhaimpana taistelukeinona byrokratismia vastaan Neuvostovallan taloudellisessa koneistossa. Tämä byrokratismi välistä saavuttaa suunnattoman laajuuden varsinkin siellä, missä on vähän työläisiä, mutta paljon »neuvostovirkailijoita». Liiallista paperihidastelua, kansliamaisuutta, saamattomuutta, raakaa puhetapaa, saboteerausta — sitä on hyvin paljon taloudellisissa järjestöissä. Tämä voidaan karkottaa ainoastaan nostamalla alhaalta työläisiä. Ja ainoastaan sillä tavalla voidaan saada aikaan todella kansan kontrolli kaikkien taloudellisten laitosten työhön.

99 §. TYÖVOIMAN KÄYTTÄMINEN. Erittäin tärkeä merkitys koko meidän tulevaisuudellemme on omaamamme työvoiman oikealla käyttämisellä. Kun tuotannon välineet ovat hävitetyt ja raaka-aineita on vähän, niin työvoima on kaiken tuotannon perusta ja sen harkitusta käyttämisestä riippuu kaikki. Tässä meidän eteemme astuu esim. tällaisia

tehtäviä: on käytettävä kaikki voimat; toisinsanoen, on käytettävä kaikki työkykyiset ainekset, löydettävä niille työ, pidettävä niitä toimessa. Täytyy muistaa: nälkäisenä

aikanamme jokainen yksilö, joka ei tee mitään hyödyllistä työtä, on suorastaan yhteiskunnan painolastina. Sellaisia on suunnattoman paljon. Ja kuitenkin on joukko töitä, joita voidaan suorittaa ilman erinomaisempia monimutkaisia tuotantovälineitä: sellaisia ovat esim. kaupunkien puhtaanapito työt, siltain, viertoteiden ja rautatien korjaukset, teiden puhtaanapito, eri paikkojen vahvistustyöt, kasarmien ja kaikellaisten talojen siivoukset; on myös paljon töitä raaka- ja polttoaineiden hankinnassa: halonhakkkuuta ja -kuljetusta, turpeen ottoa j. n. e. Totta että tässä on monellaisia vaikeuksia: pitää olla ihmisiä ja kirveitä, ja milläs näitä ihmisiä syöttää — ja halonhakkuu pysähtyy j. n. e. Mutta yhtä selvää on, että ainoastaan elävää työvoimaa käyttämällä me pystymme selviytymään vaikeasta tilanteesta.

Tämän yhteydessä on myös kysymys yleisen mobilisoinnin toimeenpanemisesta näiden tärkeiden yhteiskunnallisten töiden suorittamiseksi. Kiireellisten varustustöiden aikana käytetään oivallisesti joukkojen työvoimaa, jotka tavallisesti joutuu hukkaan. Tämä asia on järjestettävä systemaattisesti. Yleinen työvelvollisuus on edellytetty Venäjän Sosialistisen Neuvostovallan perustuslaissa, mutta silti on sen toteuttaminen elämässä hyvin kaukana. Ensimäinen kysymys on siis: työn tasavallan työvoimien koko määrän käyttämisestä.

Toinen kysymys on työvoiman jakamisesta ja uudestaan jakamisesta. On aivan selvää, että työn tuottavaisuus tulee riippumaan siitä, missä määrin on tarkoituksen mukaista tämän voiman jakaminen eri alueiden ja eri työalojen kesken.

Tämä työvoimain jako ja niiden siirto vaatii suunnatonta työvoimien laskemista, jos todella oikein ja suunnitelmallisesti sen järjestää: ellet ota selville, kuinka paljon sinulla on varoja, ei voi näitä varoja oikein jakaa. Tämän tehtävän Neuvostovalta voi ratkaista ainoastaan ammattiliittojen myötävaikutuksella ja niiden avulla.

100 §. TOVERILLINEN TYÖKURI. Maan tuotantovoimani tilaa ei määrää ainoastaan se, miten paljon siinä on koneita, työaseita, raaka-aineita j. n. e., vaan myös maan työvoimat. Nyt kun tuotannon välineitä on erittäin vähän, on työvoiman ja elävän työn laadulla aivan ensiluokkainen merkitys.

Kapitalistinen tuotantotapa pitää työväen luokkaa aisoissa, pakottaen työskentelemään työnantajan hyväksi keppikurin alaisena.

Vallankumous särki ja hävitti tämän kurin, samoin kuin se armeijassa hävitti imperialistisen kurin ja sotamiesten kuuliaisuuden tsaarin kenraaleita kohtaan. Mutta ymmärrettävää on, ettei ilman uutta kuria voi uneksiakaan kommunistista rakennustyötä. Ja tämä täysin koskee armeijaakin. Vanhan armeijan me hävitimme. Jonkun aikaa, oli »anarkiaa», epäjärjestystä, mitään armeijaa ei ollut. Mutta me loimme uuden armeijan, uusille perusteille, uusia tarkoituksia varten — armeijan, joka on proletariaatin käsissä ja taistelee niitä tilanherroja ja kapitalisteja vastaan, jotka hallitsivat vanhaa armeijaa.

Samaa tapahtuu myös »työn suuressa armeijassa», työväen luokassa. Vanhan kurin höltymisen aika on mennyt.

Alkaa muodostua uusi, toverillinen työkuri, jota eivät pane toimeen ja ylläpidä isännät, eikä kapitalistinen moska, vaan itse työväen järjestöt: tehdaskomiteat ja työväen ammattiliitot.

Tuotannon järjestämisessä tulee ottaa huomioon myös työn järjestäminen tehtaassa.

Sentähden toverillinen työkuri on yksi kaikista tärkeimmistä yleisen tuotannon järjestämisen ja tuotannollisten voimain kohottamisen keinoista.

Toverillista kuria tulee johtaa työväenluokan mitä suuremmoisimman itsetoiminnan. Mutta tämä ei merkitse, että työläisten tulee odottaa käskyjä ylhäältä, ja että mitään omaa alotetta ei saa ilmetä; päinvastoin kaikellaisten parannusten tuotannossa, työn järjestelyn uusien tapojen kaikellaisen keksimisen j. n. e. tulee raivata itselleen tie. Usein työväen takapajulla olevat joukot eivät näe tietä, mitä myöten tämä työ on suunnattava. Mutta kumminkin sellaisia teitä löytyy. Työläiset ovat yhtyneet liittoon ja nämä liitot hallitsevat tuotantoa, työläisillä on joka päivä silmissä sekä tehtaskomitea että tehdashallinto. Kaikkea, mitä hyvänsä, voidaan viedä alhaalta ylös työväen järjestöjen välityksellä, jos vaan on vähän liikkuvaisempi, eikä ole ujo, vaan tuntee, että työväen luokka on nyt isäntänä talossa.

Työkurin tulee nojautua kunkin työläisen tuntoon ja vastuunalaisuuden tietoisuuteen luokkansa edessä, tietoisuuteen siitä, että leväperäisyys ja vetelehtiminen on rikos kaikkien työläisten yhteistä asiaa kohtaan. Työläiset eivät nyt tee työtä kapitalisteille, eivätkä koronkiskureille ja pankkiireille, vaan omaa itseään varten. He tekevät omaa työtään: he pystyttävät rakennusta, joka kuuluu työläisille.

Ennen, kapitalistien herruuden aikana, ei meille kuulunut miettiminen, kuinka parhaiten heidän kukkaronsa täyttyisivät. Nyt ovat asiat toisin. Ja juuri sen tietoisuuden vastuunalaisuudesta koko työväen luokan edessä tulee elää jokaisen työläisen sielussa.

Työkurin tulee, lopuksi, nojautua mitä ankarimpaan keskinäiseen kontrolliin. Tietäen, että työn tuottavuuden aleneminen on koko työväestön asian hukka, että ilman liikettä eteenpäin me kuolemme, tulee kaikkien toverien taloudellisella silmällä pitää huolta siitä, miten luonnon elävää voimaa käytetään. Työhän on myös taistelua, taistelua luonnon kanssa. Meidän täytyy voittaa tuo luonto, valmistaa siitä pala vaatteiksi, polttoaineeksi, leiväksi. Ja kuten rintamalla taistellessa luokkavihollista vastaan — kapitalisteja, tilanherroja ja kenraaleita vastaan — me arvostellemme menestyksemme, pidämme silmällä sitä, kuka pakenee, pettää, vilpistelee, aivan samalla lailla meidän tulee myös keskenämme pitää silmällä toinen toistaimme. Se pettää työväen asiaa, ken nyt ei auta meidän työrattaittemme viemistä pois suolta, se on työväen asian rikkuri.

On ymmärrettävää, että uuden työkurin aikaansaaminen vaatii kovaa joukkojen uudelleen kasvatustyötä. Orjan sieluelämä, orjamaiset tottumuksethan ovat vielä hyvin monessa. Kuten armeijassakin: tsaari ajoi — mentiin; mutta oman asian puolustaminen — mutistiin vaan selän takana. Kuitenkin me loimme armeijan, sillä työväen eturivin miehet hyvin ymmärsivät, mistä on kysymys ja saivat tahtonsa läpi. Nyt samaan on päästy myös tuotannossa. Uudelleenkasvatustyötä helpottaa se, että työväenjoukot itse näkevät ja jokapäiväisestä kokemuksesta tulevat vakuutetuiksi, että heidän kohtalonsa on heidän omissa käsissään. Erikoisesti oppivat he siellä, missä Neuvostovallan jälkeen väliaikaisesti ilmaantui vastakumouksen valta: niin oli Uralilla, Siperiassa j. n. e.

Eturivin työläiskommunistit antoivat uuden, toverillisen kurin mallin järjestämällä n. k. kommunistisia lauvantaitalkoita kun he vapaaehtoisesti ja palkatta työskentelivät kohottaen työn tuottavaisuuden muutamia kertoja tavallisesta.

Tov. Lenin on kutsunut lauantai-talkoita »suureksi alotteeksi». Ensimäisinä niitä järjestämässä olivat Moskovan kommunistiset rautatieläiset, jolloin alusta pitäen huomattiin kuinka jyrkästi tuottavaisuus kohosi. Aleksanterin rautatiellä viisi sorvaria 4 tunnissa tekivät 80 valssia (213 pros. tavallisesta tuotannosta); 20 sekatyömiestä samassa ajassa keräsi 600 puutaa vanhaa ainesta ja 70 vaunuresooria, joista kukin painaa 3 ½ puutaa (300 pros. tuotannosta). Tästä alettiin. Sitten lauantaitalkoot siirtyivät Pietariin, missä ne heti järjestettiin suuriksi. Tässä numeroita:

Sitten talkoot siirtyivät maaseudullekin ja alkoi niihin yhtyä puolueetontakin väkeä. Moskovan rautatieläisten alote osottautui todella suureksi, sillä he keksivät oikean polun uuden kurin tielle.

Uuden työkurin luominen tietenkään ei ole ajateltavissa ilman ammattiliittojen osanottoa. Vielä enemmänkin. Ammattiliittojen juuri tuleekin viedä tätä asiaa eteenpäin, keksien uusia muotoja, etsien uusia teitä: sillä koko tämä asia on uusi ja epätavallinen ja tässä ei vanhalla mene pitkälle.

Niistä toimenpiteistä, joihin jo on ryhdytty ja joita pitää kaikin tavoin kehittää ja täydentää, puolueemme osottaa seuraavat:

1) Tilivelvollisuuden säätäminen; meillä on vielä erittäin heikosti tämä asia järjestetty; mutta ilman tätä tilivelvollisuutta ei kumminkaan mitään voi järjestää, ei voi toimeenpanna mitään tutkimuksia, ei kontrollia, eikä nähdä pahain juurta.

2) Työmäärän säätäminen; tämäkin asia toistaiseksi on vasta aivan kehityksensä alussa. Kapitalistit liikkeessään säätivät työmäärän nylkeäkseen työläisestä lisäarvoa; nämät määrät asettivat isäntäin järjestöt; meillä työmäärät säätävät ja tulevat kehittämään ammattiliitot, s. o. työväen järjestöt. Työväen järjestöt itse laskevat valmistusmahdollisuuden, ottaen huomioon kylmän, nälän, ainesten puutteen ja koneiden huonon kunnon. Mutta kun kerran määrä on säädetty, on huono se joka ei sitä valmista. Meidän on luotava ammatillinen työkunnia, jolloin jokainen työläinen tulee pitämään sitä, joka ilman vakavaa syytä ei kanna korttansa yhteiseen kekoon, kunniattomana kelminä.

3) Edesvastuun säätäminen toverioikeuden edessä. Tämä merkitsee, että jokaiseen nähden ei tule ainoastaan toverikontrolli, vaan jokainen tulee huonosta työstään vedettäväksi vastuuseen. Ja taaskaan tässä ei ole isäntä vetämässä vastuuseen palkkaorjaansa, vaan työväen luokka ja sen järjestöt vaativat vastuuseen yksityisiä jäseniään.

Voisi keksiä vielä monia muita keinoja. Mutta kaikki ne tarkoittavat yhtä ja samaa: luoda työn armeija taistelukuntoiseksi mikä valmistaa tien uuteen yhteiskuntaan.

101 §. PORVARILLISTEN SPESIALISTIEN KÄYTTÄMINEN. Nykyinen suurteollisuus ei ole ajateltavissa ilman insinöörejä, mekanikkoja, oppineita spesialisteja, tutkijoita ja kokeilijoita. Työväen joukossa sellaisia tuskin on ollenkaan: ei tsaaritilanherrain, eikä porvarishallitus antanut työläisille tilaisuutta opiskella. Mutta asia ei ollenkaan odota ja meillä on ainoastaan yksi ulospääsy: käyttää sitä voimaa, joka ei pelosta, vaan mielihalusta palveli porvaristoa. Puolue oivallisesti tietää, että tämä teknillisen sivistyksen saanut joukko, samoin kuin entiset tirehtöörit ja kapitalistiset järjestäjät ovat porvarillisen hengen elähyttämiä. Ja vielä enemmänkin. Melkoinen joukko tästä kansankerroksesta on jokseenkin vihamielinen meille ja valmis kavaltamaan meidät luokkavihollisillemme. Ja kuitenkin meidän pitää ottaa heitä palvelukseemme. Sillä muita ei ole, eikä siis valinnan varaakaan.

Tämä joukko kävi proletariaattia vastaan raivokasta taistelua, ennen kaikkea saboteeraamalla. Tuon saboteerauksen Neuvostovalta särki. Vähitellen, pala palalta, jotkin ryhmät alkoivat siirtyä puolellemme nähtyään, että työväenluokka ei ainoastaan säre, vaan myös rakentaa, että sen puolue ei ollenkaan aio kavaltaa Venäjää Saksan imperialismille: jotkin alkoivat havaita, että todellakin kapitalismi on aikansa maailmassa elänyt. On alkanut hajaannus näissä joukoissa. Proletariaatin tehtävänä on suurentaa ja lisätä tätä hajaannusta.

Luonnollisesti kaikilta »spesialisteilta» turhaan odottaa uskollisuutta ja antaumusta kommunismiin. Olisi tyhmää toivoakaan, että nämä ihmiset, jotka tuhansin säikein ovat sidotut porvariston kanssa, lyhyessä ajassa uudelleen syntyisivät. Mutta tässä proletariaatin tulee menetellä kuten harkitsevan isännän: he ovat hänelle tarpeelliset ja hänen tulee panna heidät työskentelemään hyväkseen.

Tässä tulee menetellä näin: kaikella tavalla on palkittava niitä, jotka rehellisesti työskentelevät, kitsastelematta maksettava niille — sen sanoo taloudellinen järki. Mutta vastavallankumouksellisuudesta, taistelusta proletariaattia vastaan, petollisesta politiikasta, saboteerauksesta on säälimättä rangaistava. Proletariaatin tulee arvostaa ja se ymmärtää panna arvoa todellisiin, rehellisiin työntekijöihin. Mutta se ei voi sallia, että sitä petetään erittäinkin nyt, kun pitää kestää sekä nälän kärsimykset, että tuhannet muut puutteet.

On ymmärrettävää, että on tarpeen ankara kontrolli erittäinkin entisten tirehtöörien ja suurten kapitalististen toimitsijain, »huippujen» suhteen. He ovat monasti yrittäneet ajaa omaa politiikkaansa. Mutta tässä ovat tarpeen samat toimenpiteet kuin taistelussa entisten upseerien ja kenraalien petosta vastaan rintamalla.

Toiselta puolen, puolueen on taisteltava myös niitä vääriä, kerrassaan yksinkertaisia luuloja vastaan, että me yleensä ilman mitään spesialisteja suoriudumme. Se on lorua. Niin puhuvat ainoastaan itseluottavaiset, mutta tyhmät ihmiset, jotka vakavasti eivät koskaan mieti niitä tehtäviä, mitkä nyt lepäävät proletariaatin hartioilla. Proletariaatin tulee asettaa nykyinen tuotanto tieteen viimeisen saavutuksen mukaan. Siihen sen on pyrittävä. Se, tietysti, tulee luomaan, valmistamaan (ja valmistaa) omia punasia insinöörejä ja mekanikkoja juuri samoin kuin se valmistaa punaisia upseereja. Mutta aika ei odota, ja sen tulee tässä käyttää hyväkseen niitä, mitä on, ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, jotka voivat aiheuttaa vahinkoa, estää ennakolta tämän vahingon, järjestämällä kontrollin niiden työhön nähden, jotka ovat meille vieraita.

Tässä ilmaantuu vielä yksi kysymys, nimittäin maksukysymys. Kommunistit pyrkivät palkan tasa-arvoon. Mutta me emme valitettavasti voi suoraan hypätä kommunismiin. Me otamme sitä kohti vasta ensimäisiä askeleita. Ja tässä meidän tulee seurata taaskin yksinkertaista tarkoitusta.

Jos me siirtäisimme »spesialistit» sekatyöläisten palkoille, niin heille olisi yhdentekevää ollako sekatyöläisinä, insinööreinä, kuriireina tai lähetteinä. Järjetöntä olisi luulla sellaisilla ehdoilla saavansa hyvin työskentelemään ihmiset, jotka ovat tottuneet toisellaiseen elämään. Paras on antaa heille enemmän, kun vaan päästään tuloksiin. Tässä tulee proletariaatiin menetellä samoin kuin hoksaavaisen isännän: maksaa paremmin, mutta saada parempaa työtä niiltä ihmisiltä, joita ilman nyt, määrätyllä hetkellä ei tulla toimeen.

On ymmärrettävää kuitenkin, että meidän peruspolitiikkamme pyrkii tasapalkkoihin. Ja tässä mielessä Neuvostovalta on tehnyt jokseenkin paljon. Ennen maksettiin korkeimmille toimitsijoille (tirehtööreille, pääkirjanpitäjille, suurille insinöörijärjestäjille, oppineille neuvonantajille), palkkaa, joka erilaisten palkkioiden kanssa oli muutamia kymmeniä kertoja suurempi, kuin sekatyöläisten palkka; nyt se on vaan nelisen kertaa suurempi. Tämä merkitsee, kaiken sen ohella mitä olemme sanoneet ylempänä, että me olemme näiden kerrosten aseman eron supistaneet tavattomassa määrin.

Tasoitusta tapahtuu myös eri työväen ryhmien kesken. Tov. Schmidtin tiedonantojen mukaan v. 1914 sai 4,43 pros. työläisistä päiväpalkkaa korkeintaan 50 kop., mutta oli myös työläisiä, jotka saivat yli 10 ruplaakin päivässä. Tässä palkkioero oli siis sellainen, että alin ryhmä sai 20 kertaa vähemmän palkkaa kuin korkein. Tietenkään onnellisia, jotka saivat 10 ruplaa v. 1914 ei ollut paljoa, mutta oli kuitenkin. V. 1916 työmiehiä, jotka saivat palkkaa korkeintaan 50 kop., oli ½ pros., mutta yli 10 ruplan ansaitsevia oli 1,15 pros.

Nykyjään, syksyllä v. 1919 annetun dekreetin mukaan, alin palkkamäärä on ollut 1,200 ruplaa ja korkein 4,800 ruplaa kuukaudessa, jonka ohella jälkimäinen määrä koskee myös spesialisteja.

Muutamien teknillistä sivistystä saaneiden ryhmien erkaantuminen porvaristosta ja siirtyminen proletariaatin puolelle tulee tapahtumaan sitä pikemmin, mitä nopeammin Neuvostovalta lujittuu. Mutta kun Neuvostovallan lujittuminen välttämättömästi tulee tapahtumaan, niin myös sivistyneistön mukaantulo on kiertämätön. On ymmärrettävää, että olisi järjetöntä heidän poissysimisensä. Päinvastoin. Meidän tulee ottaa heitä työhömme toverillisen yhteistoiminnan pohjalla, jotta he keskuudessamme kotiutuisivat, jotta he yleisessä yhteistyössä muuttuisivat meidän ihmisiksimme. Heillä on joukko ennakkoluuloja, epäluuloja. Mutta he voivat ja tulevat, määrätyissä oloissa, muuttumaan meikäläisiksi. Jo nyt alkavat he vähitellen tuotannollisten liittojen avulla ottaa osaa meidän työhömme, tottua uuteen asemaan ja omaksua sen, ja tässä tehtävänämme on avustaa heitä ja mennä niitä aineksia vastaan, jotka itse vähitellen meitä lähestyvät. Tuotannollisissa liitoissa, niiden välityksellä yhteisessä järjestetyssä työssä voivat uudelleen lähestyä toisiaan kapitalismin eroittamat järjen ja ruumiillisen työn tekijät.

102 §. TUOTANNON JA TIETEEN YHDISTÄMINEN. Tuotantovoimain kehitys vaatii tuotannon yhdistämistä tieteen kanssa. Suurkapitalistinen tuotanto sekin käytti tiedettä tuotannon palveluksessa mitä suurimmassa määrin. Amerikkalaisten ja saksalaisten tehtaiden yhteydessä on erikoisesti laboratoriot: siellä pitkin päivää istuttiin, keksittiin uusia tapoja, uusia koneistoja j. n. e. Kaikki tämä tehtiin yksityisten kapitalistien voiton tähden. Nyt meidän tulee tämä kysymys saattaa järjestetylle pohjalle ja koko työyhteiskuntaa varten. Entiset keksijät työskentelivät salassa; keksinnöt menivät liikkeenharjoittajani laskuihin ja täyttivät heidän kukkaronsa, nyt meillä yksi liikelaitos ei salaa toisilta keksintöjä, vaan saattaa ne kaikkien liikkeiden käytettäväksi.

Neuvostovalta on ryhtynyt moniin toimiin tässä suhteessa; on muodostettu monia tieteellisiä laitoksia, teknillisiä ja taloudellisia, järjestetty monenlaisia laboratorioita, koeasemia; pannaan toimeen monia tieteellisiä retkiä ja tutkimuksia (m. m. on keksitty liuskakivi- ja naftakerroksia; saatu selville keino valmistaa sokeria sahajauhoista j. n. e.)

Meiltä puuttuu paljon siitä, mikä on aivan välttämätöntä tälle asialle, alkaen polttoaineesta ja päättyen hienoihin tieteellisiin koneihin. Mutta meidän tulee selvästi ymmärtää sellaisen työn koko välttämättömyys ja kaikin keinoin avustaa tieteen edelleen yhdistämistä tuotannon tekniikan ja järjestämisen kanssa. Kommunismi on oikein, järkevästi ja siis tieteellisesti järjestetty tuotanto. Sentähden me tulemme kaikin keinoin ponnistelemaan ratkaistaksemme tehtävän: tuotannon asettamisesta tieteen pohjalle.

Viitteet:

[1] Ainehisto otettu K. K. T. N:n puhemiehistölle jätetystä metalliosaston kollegion esityksestä ja saatu tov. Miljutinilta.

[2] Tiedot saatu tov. Larinilta.

[3] Tiedot on saatu tov. Miljutinin kokoamista aineksista.

[4] K. K. T. N.:n käyttökomitean tietoja.

[5] Esimerkkinä entisten ahtaiden ammattiliittojen sulamisesta suuriksi tuotannollisiksi liitoiksi voidaan mainita pietarilaiset metallityöläiset.

XIII luku | Takaisin sisällysluetteloon

Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto