89 §. MIKSI USKONTO JA KOMMUNISMI OVAT YHTEENSOVITTAMATTOMIA. »Uskonto on kansan opiumia» sanoi K. Marx. Kommunistisen puolueen tehtävänä on tehdä tämä totuus ymmärrettäväksi työläisjoukkojen mitä laajimmille piireille. Puolueen tehtävä on saada kaikki työläisjoukot, enin takapajulla olevatkin, lujasti omaksumaan se totuus, että uskonto on ollut ja on yhä näihin saakka yhtenä kaikista voimakkaimmista sortajain käsissä olevista aseista, jolla työläistä pidetään eriarvoisuudessa, riistettävänä ja orjamaisessa nöyryydessä.
Jotkut kehnot kommunistit arvelevat näin: »uskonto ei estä minua olemasta kommunisti, — minä yhtäläisesti uskon sekä Jumalaan että kommunismiin. Uskoni Jumalaan ei minua estä taistelemasta proletaarisen vallankumouksen asian puolesta».
Sellainen ajatus on perin väärä. Uskonto ja kommunismi ovat yhteensovittamattomia sekä teoreettisesti että käytännöllisesti.
Kunkin kommunistin tulee katsoa yhteiskunnallisia ilmiöitä (ihmisten keskisiä suhteita, vallankumousta, sotaa y. m.), kuten jotain sellaista, mikä tapahtuu määrättyjen lakien mukaan. Yhteiskunnallisen kehityksen lait ihan suurimmalla täydellisyydellä määräävät tieteellisen kommunismin, historiallisen materialismin teorian mukaan, jonka meidän suuret opettajamme K. Marx ja Fr. Engels ovat luoneet. Tämän teorian mukaan eivät minkäänlaiset yliluonnolliset voimat vaikuta yhteiskunnalliseen kehitykseen. Mutta enemmänkin. Sama teoria määrää, että itse käsite, jumalasta ja tuonpuolisista voimista ilmaantui ihmiskunnan historian määrätyllä asteella ja määrätyllä asteella alkaa hävitä lapsellisena esityksenä, jota ei varmenna elämän käytäntö eikä ihmisen taistelu luontoa vastaan. Ja ainoastaan sentähden, että ryöstäjäluokille on edullista ylläpitää kansan tietämättömyyttä ja sen lapsellista uskoa ihmeeseen (mutta pitää tämän ihmeen avainta omassa taskussaan), uskonnolliset ennakkoluulot osottautuvat hyvin sitkeiksi ja hämmentävät jopa hyvin järkeviäkin ihmisiä.
Yliluonnolliset voimat eivät myöskään vaikuta muutoksiin koko luonnossakaan. Ihminen on saavuttanut suuremmoisia menestyksiä taistelussa luontoa vastaan, vaikuttaa siihen omaksi edukseen ja hallitsee sen voimia ei suinkaan jumala-uskon ja hänen avullaan, vaan tästä uskosta huolimatta ja siksi, että ihminen käytännössä kaikissa vakavissa asioissa esiintyy aina ateistina. Tieteellinen kommunismi nojautuu luonnon kaikkien ilmiöiden ymmärtämisessä luonnontieteen todistuksiin, jotka ovat sovittamattomassa ristiriidassa kaikkien uskonnollisten mietiskelyjen kanssa.
Mutta kommunismi on uskonnon kanssa yhteen sovittamaton myös käytännössä. Kommunistisen puolueen taktiikka määrää jäsenilleen määrätyn toimintatavan. Kunkin uskonnon moraali samoin määrää uskovaiselle menettelytavan (esim. kristillinen moraali: »Jos joku lyö sinua korvalle, käännä hänelle toinen»). Kommunistisen taktiikan ohjeiden ja uskonnon käskyjen välillä hyvin usein on sovittamaton ristiriita. Kommunisti, joka heittää uskonnon käskyt ja toimii puolueen määräysten mukaan, lakkaa olemasta uskovainen.
Uskovainen ja kommunistiksi itseään kutsuva, joka rikkoo puolueen määräyksiä uskonnon käskyjen nimessä, lakkaa olemasta kommunisti.
Taistelulla uskontoa vastaan on kaksi puolta, jotka joka kommunistin tulee tarkasti eroittaa. Ensiksi, taistelu kirkkoa vastaan, joka on uskonnollisen propagandan erikoisena järjestönä ja joka aineellisista syistä harrastaa kansan pimeydessä pitämistä ja uskonnollista orjuutusta. Toiseksi, taistelu työväen joukkojen enemmistön laajalle levinneitä ja syvälle juurtuneita uskonnollisia harhaluuloja vastaan.
90 §. KIRKON EROTTAMINEN VALTIOSTA. Kristillisen katekismuksen mukaan kirkko on yhden uskon, sakramentin y. m. yhdistämien uskovaisten yhdyskunta. Kommunistista kirkko on ihmisten yhdyskunta, jota yhdistää uskovaisten, heidän tietämättömyytensä ja pimeytensä aiheuttama vissi tulolähde. Yhdyskunta on sidottu toisten riistäjiin, kuten tilanherrain, kapitalistien yhteiskuntaan, sidottu heidän valtioonsa, auttaen sitä työläisten riistossa ja vuorostaan saaden siltä apua ja kannatusta. Kirkon ja valtion välinen side on hyvin vanhaa perua. Erittäin kiinteästi oli kirkko sidottu feodalitilanherrain valtioon. Tämä onkin ymmärrettävää, jos muistaa, että aatelis-itsevaltainen valtio nojautui suurmaanomistukseen, joka oli vallannut maata miljoonia desjatiinoja. Molemmat nämä voimat tuli ehdottomasti yhdistää yhteistä taistelua varten työtätekeviä joukkoja vastaan ja lujittaa liitollaan herruuttaan niihin nähden. Kaupunkiporvariston taistelun aikana aatelistoa vastaan, porvaristo samaan aikaan raivokkaasti hyökkäsi kirkkoa, sen maanomistusta vastaan, jonka maat porvaristo tahtoi siepata omiin käsiinsä, omistaakseen ja saadakseen nauttia niitä tuloja, joita koottiin työläisiltä ja joihin nähden sama porvaristokin esitti vaatimuksiaan. Tämä taistelu oli muutamissa maissa hyvin katkeraa (Ranska), toisissa lievempää (Englanti, Saksa, Venäjä). Sentähden kirkon ja valtion erottamisvaatimuksen (mikä asiallisesti merkitsi niiden varojen siirtymistä porvaristolle, jotka valtio oli tuhlannut kirkolle) oli esittänyt jo liberaalinen porvaristo ja porvarillinen demokratia. Mutta tätä vaatimusta ei porvaristo missään toteuttanut. Syy oli siinä, että kaikkialla alkoi voimistua työväenluokan porvaristoa vastaan käymä taistelu ja porvaristolle tuli epäedulliseksi taistella ilman liittolaista. Se katsoi paljon edullisemmaksi sopia kirkon kanssa, ostaa siltä rukoukset taistelua varten sosialismia vastaan, käyttää sen vaikutusta pimeihin joukkoihin ylläpitääkseen niissä orjamaisen nöyryyden tunteen riistävää valtiota kohtaan (»ei ole muuta valtaa kuin jumalalta»).
Mitä porvaristo taistelussa kirkon kanssa ei vienyt loppuun, sen toteutti proletaarinen valtio. Yksi Venäjän Neuvostovallan ensimäisistä dekreeteistä oli asetus kirkon eroittamisesta valtiosta. Kirkolta otettiin kaikki maa ja annettiin työläisille ja kaikki sen pääomat tehtiin työtätekevän kansan omaisuudeksi. Kirkolta otettiin pois kaikki tulot, jotka se oli saanut tsaarivallalta ja edelleen onnellisesti sai »sosialisti» Kerenskin hallituksen aikana. Uskonto julistettiin kunkin kansalaisen yksityisasiaksi. Samaan aikaan Neuvostovalta kumosi kaiken ajatuksen käyttää kirkkoa missään muodossa hyväksi proletaarisen herruuden lujittamiseksi.
91 §. KOULUN EROTTAMINEN KIRKOSTA. Uskonnollisen propagandan yhdistäminen kouluopetukseen on papiston käsissä toisena voimakkaana aseena kirkon herruuden ja sen joukkoihin vaikutuksen lujittamiseksi. Pappien käsiin luovutetaan tässä ihmiskunnan tulevaisuus, sen nuoriso. Tsaarivallan aikana katsottiin valtiollisesti tärkeäksi asiaksi uskonnollisen fanatismin typeryyden ja tietämättömyyden ylläpitäminen. Uskonto oli kouluissa opetuksen tärkeimpänä aineena. Ja koulussa itsevaltius ylläpiti kirkkoa ja kirkko itsevaltiutta. Paitsi uskonnonopetuksen pakollisuuteen koulussa ja jumalanpalveluksissa käymisen ehdottomuuteen pyrki kirkko vielä enempään. Se alkoi koota käsiinsä koko kansanvalistuksen, ja siinä tarkoituksessa koko Venäjä oli peitetty kirkkokouluverkolla.
Koulun ja kirkon yhteistoiminnan tuloksena oli, että nuoriso varhaisimmasta lapsuudestaan saakka oli joko uskonnollisen taikauskon vallassa tai täysin kykenemätön minkäänlaisen kokonaisen maailmankatsomuksen omaamiseen. Samaan kysymykseen (esim. maan syntyyn) uskonto ja tiede antavat erilaiset vastaukset; ja koululaisen vastaanottavainen järki muuttuu todellisen tiedon ja valonarkojen typerien keksintöjen väliseksi taistelukentäksi.
Monissa maissa nuoriso kasvatettiin ei ainoastaan voimassaolevan hallinnon tottelevaisuuden hengessä, vaan usein kuuliaisuuden hengessä jo kukistettua itsevaltais-aatelis-kirkollista järjestelmää kohtaan, kuten esim. Ranskassa. Sellainen propaganda on vastavallankumouksellista jopa porvarillisvaltionkin näkökannalta.
Porvarillinen liberalismikin esitti ohjelmassaan vaatimuksen koulun eroittamiseksi valtiosta. Se taisteli sen puolesta, että uskonnonopetus kouluissa vaihdettaisiin porvarillisen moraalin opetukseen ja että uskonnollisten yhdyskuntain ja luostarien järjestämät koulut sulettaisiin. Mutta missään ei tätä taistelua ole suoritettu loppuun. Esimerkkinä on Ranska, missä kaikki porvarilliset ministeristöt parin vuosikymmenen ajan ovat juhlallisesti vakuuttaneet hajoittavansa kaikki kongregatsiot (uskonnolliset katoliset yhdyskunnat), ottavansa takavarikkoon niiden omaisuuden, sulkevansa niiden koululaitokset, mutta ovat lopettaneet tekemällä sovinnon ja kompromissin katolisen papiston kanssa. Selvän esimerkin sellaisesta uskonnon sovittamisesta kirkon kanssa antoi äskettäin Clemenceau, joka aikanaan oli julkinen kirkon vihamies, mutta joka lopuksi kehotti unohtamaan vihollisuudet ja mieskohtaisesti itse oli jakamassa katolisen papiston edustajille kunniamerkkejä isänmaallisuudesta. Taistelussa toisten maiden riistämiseksi (sota Saksan kanssa), omassa maassa käytävässä taistelussa työväenluokkaa vastaan porvarillinen valtio ja kirkko jo ovat tehneet keskenään sopimuksen ja auttavat toinen toistaan.
Tämä porvariston sovinto kirkon kanssa ei ilmene ainoastaan siinä, että porvaristo pistää veran alle vanhat taistelutunnussanansa uskontoa vastaan, ja keskeyttää taistelun sen kanssa. Se ei riitä. Sama porvaristo yhä enemmän tekeytyy »uskovaiseksi luokaksi». Nykyisten Euroopan porvarien esi-isät olivat ateisteja, vapaahenkisiä, julkisia pappien vihollisia. Lapset ja isät ottavat askeleen takasin. Pysyen itse edelleen ateisteina, itse uskomatta uskonnollisiin keksinnöihin ja ivaillen niitä salaa, ovat he kuitenkin katsoneet välttämättömäksi säilyttää niitä keksintöjä, säilyttää kansaa varten uskonnolliset suitset. Loppujen lopuksi heidän nykyiset poikansa eivät ainoastaan katso uskonnollisia suitsia välttämättömiksi kansalle, mutta panevatpa ne jo omaankin päähänsä. Meidän nähtemme Lokakuun vallankumouksen jälkeen entinen liberaalinen porvaristo ja porvarillinen sivistyneistö suurena aaltona on rynnännyt kirkkoon ja katuvaisena kumartanut sille, mille parempina aikoina ilkeästi hymyilivät. Sellainen on kaikkien kuolevien luokkien kohtalo, joille ei jää muuta jäljelle kuin etsiä »lohdutusta» uskonnosta.
Sellainen muutos uskonnon hyväksi huomataan Euroopan porvariston keskuudessa ennenkuin se vielä on menettänytkään valtaansa. Mutta jos porvarisluokka alkaa uskoa jumalaan ja kuolemattomuuteen taivaassa, niin merkitsee se vain sitä, että se tuntee, että sen kuoleman hetki on tullut täällä, maan päällä.
Koulun eroittaminen kirkosta aiheutti ja aiheuttaa edelleen enin takapajulla olevien työläis- ja talonpoikais-ainesten puolelta vastalauseita. Monet vanhemmat jatkavat hokemista, että »uskonnon» opetusta olisi pitänyt sallia koulussa halukkaille vapaaehtoisena aineena. Tuollaisin takaisinkääntymisyrityksiin vastaan käy komministinen puolue mitä jyrkintä taistelua. Kirkollisen mielettömän opetuksen salliminen koulussa, vaikkapa vaan vapaaehtoisena oppiaineenakin, merkitsee valtion tuen antamista uskonnollisten ennakkoluulojen vahvistamiseen. Kirkko saa silloin käytettäväkseen valmiin kuulijakunnan lapsista (jotka ovat kootut kouluun juuri tarkoituksessa, mikä on päinvastainen tehtävä kuin uskonnolla), se saa käytettäväkseen valtiolle kuuluvan huoneuston ja tämän ansiosta se pystyy levittämään uskonnollista myrkytystä nuorison keskuuteen melkein samassa määrin kuin ennen koulun eroittamista kirkosta.
Asetuksen koulun eroittamisesta kirkosta tulee jäädä täyteen voimaan, eikä proletaarisen valtion pidä mennä minkäänlaisiin myönnytyksiin keskiaikaisuudella. Mutta se mitä tällä alalla on tehty, on vielä liian vähän, ja tyhmille vanhemmille on jäänyt vielä täysi vapaus kahlehtia lastensa järki uskonnollisilla taruilla. Neuvostovalta sallii aikuisille omantunnon vapauden. Mutta tämä vanhempien omantunnon vapaus muuttuu heidän vapaudekseen myrkyttää lastensa järki samalla opiumilla, jolla heidät aikaisemmin kirkko myrkytti. Vanhemmat istuttavat lapsiinsa oman typeryytensä ja tietämättömyytensä, antavat totuuden sijasta kaikenlaista sekamelskaa ja hirveästi vaikeuttavat yhtenäisen työkoulun työtä. Lasten vapauttaminen heidän vanhempainsa taantumuksellisesta vaikutuksesta muodostaa proletaarisen valtion tärkeän tehtävän. Radikaalisin keino on yhteiskunnallinen lasten kasvatus, saatettuna täyteen voimaansa. Mutta lähimpänä aikana on välttämätöntä, ettemme rajoittuisi uskonnollisen propagandan karkoittamiseen kouluista, mutta että koulu siirtyisi hyökkäämään uskonnollista propagandaa vastaan perheessä ja ajoissa tekisi tunteettomaksi lasten tajunnan kaikkia niitä uskonnollisia satuja koihtaan, joita edelleen uskovat ja edelleen tarjoavat tosikertomuksina hyvinkin aikuiset ihmiset.
92 §. TAISTELU JOUKKOJEN USKONNOLLISIA ENNAKKOLUULOJA VASTAAN. Jos kirkon eroittamisen valtiosta ja koulun kirkosta proletaarivalta toteutti verrattain helposti ja melkein kivuttomasti, niin verrattomasti vaikeammaksi asiaksi osottautuu taistelu uskonnollisia ennakkoluuloja vastaan, jotka jo ovat päässeet syvälle juurtumaan joukkojen tietoisuuteen ja jotka osottavat erinomaista elinvoimaisuutta. Tämä taistelu tulee pitkäksi, se vaatii paljon kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Ohjelmassamme sanotaan tämän johdosta: »Venäjän Kommunistista Puoluetta johtaa se vakaumus, että vain suunnitelmallisuuden ja tietoisuuden toteuttaminen kaikessa joukkojen yhteiskunnallis-taloudellisessa toiminnassa saattaa uskonnolliset ennakkoluulot täydelleen kuolemaan». Mitä nämä sanat merkitsevät?
Uskonnollinen propaganda, usko jumalaan ja kaikellaisiin yliluonnollisiin voimiin löytävät itselleen kiitollisen maaperän siellä, missä joukkojen tietoisuus yhteiskunnallisen elämän oloista työnnetään yliluonnollisten selitysten tielle luonnon ja yhteiskunnan ympäröivistä ilmiöistä. Kapitalistisen tuotantotavan tila juuri hyvin yhdistääkin kaikkea tätä. Porvarillisessa yhteiskunnassa tuotanto ja tavaran vaihto eivät järjesty tietoisesti määrätyn suunnitelman mukaan, vaan alkuperäisesti. Markkinat hallitsevat tuotantoa. Kukaan ei tiedä, onko tavaroita tuotettu liikaa tai liian vähän. Tuottajat eivät ole selvillä siitä, miten työskentelee kapitalistisen tuotannon koko suunnaton ja monimutkainen koneisto, miksi yhtäkkiä alkaa liikepulat ja työttömyys: miksi tavarainhinnat milloin nousevat milloin laskevat j. n. e. Pystymätttä selvittämään itselleen tapahtuvain yhteiskunnallisten muutosten todellisia syitä, yksinkertainen työmies päätyy »jumalan tahtoon», joka kaikki voi selvittää.
Päinvastoin, järjestetyssä kommunistisessa yhteiskunnassa tuotannon ja jakelun alalla ei työläisellä ole mitään salaista. Kukin työntekijä ei tule ainoastaan suorittamaan hänelle annettua yhteiskunnallisen työn osaa, vaan hän itsekin tulee ottamaan osaa tuotannon yleisen suunnitelman laatimiseen ja ainakin tulee hänellä olemaan siitä täysin selvä käsitys. Mitään salaperäistä, käsittämätöntä, odottamatonta ei tule olemaan yhteiskunnallisen tuotannon koko koneistossa, ja mystillisille selityksille ja taikauskolle ei tule olemaan minkäänlaista maaperää. Kuten puusepälle, joka itse on tehnyt pöydän, on selvää, mistä tämä pöytä on tehty, eikä hänen tarvitse etsiä taivaasta sen luojaa, niin myös kommunistisen yhteiskunnan kaikki työntekijät tulevat olemaan selvillä siitä, mitä ja kuinka he luovat yhteisponnistuksin.
Sentähden sosialistisen järjestyksen aikaansaamisen ja vahvistumisen itse tosiasiakin antaa musertavan iskun uskonnolle. Sosialismista kommunismiin siirtyminen, s. o. yhteiskunnasta, joka kukistaa kapitalismin, yhteiskuntaan, joka on täydellisesti vapautunut kaikista luokkajaon ja luokkataistelun jätteistä, johtaa kaikellaisen uskonnon ja kaikellaisen taikauskon luonnolliseen kuolemaan.
Mutta tämä kaikki ei silti merkitse, että me voimme olla rauhassa, ennustaen uskonnon perikatoa tulevaisuudessa.
Vakavinta taistelua uskonnollisia ennakkoluuloja vastaan tulee käydä erittäin voimakkaasti juuri nyt, kun kirkko hyökkää vastavallankumouksellisena järjestönä, koettaen käyttää uskonnollista vaikutustaan joukkoihin näiden joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun proletariaatin diktatuuria vastaan. Oikeaoppinen usko, jota papit puolustavat, vetää liittoon monarkismin kanssa. Sentähden jo nyt Neuvostovallan täytyy kehittää mitä laajin uskonnonvastainen propaganda. Se toteutetaan sosialististen luentojen pitämisellä, järjestämällä keskusteluja ja julkaisemalla vastaavaa kirjallisuutta, samoin kuin tieteellisen tiedon yleisellä levittämisellä, mikä hiljalleen, vähitellen, mutta varmasti kaivavat uskonnon alta kaiken auktoriteetin. Hyväksi aseeksi taistelussa kirkkoa vastaan on osottautunut äskettäin monin paikoin Tasavaltaa suoritettu »mätänemättömäin» pyhimysten hautojen avaaminen, mikä paljasti mitä laajimpien ja uskovaisten joukkojen edessä kaiken sen alhaisen petoksen, jolle perustuu kaikellainen uskonto yleensä, mutta venäläinen oikeaoppinen erittäin.
Mutta taistelua uskonnollisesti takapajulla olevia joukkoja vastaan ei tule käydä ainoastaan kaikella tarmolla ja pontevuudella, vaan myös tarpeellisella kärsivällisyydellä ja varovaisuudella. Uskova joukko on hyvin herkkää kaikellaiselle sen tunteiden loukkaamiselle ja väkivaltainen ateismin tunkeminen joukkoihin, yhtyneenä väkivaltaan ja pilkkaan uskonnollisia tapoja ja kirkon esineitä kohtaan, ei jouduta vaan ehkäisee taistelua uskontoa vastaan. Kirkko, muka vainottuna, alkaa käyttää hyväkseen vielä suurempaa joukkojen myötätuntoa ja herättää niissä jo kauan unhottuneet siteet uskonnon ja kansallisen vapauden suojelemisen välillä, voimistaa antisemitismiä ja yleensä mobilisoi kaikki jo puolikuolleet ideologian jätteet.
Ottakaamme muutamia numeroita, jotka osoittavat kuinka tsaarihallitus kansan varoilla ylläpiti kirkkoa, kuinka tätä kirkkoa ylläpiti itse kansakin, tyhjentäen laihan kukkaronsa ja minkälaisia rikkauksia kerääntyi kristuksen palvelijoille.
Vuosittain tsaarin hallitus keskimäärin antoi kirkolle Synoodin kautta ja muita teitä 50 miljoonaan ruplaan (s. o. 100 kertaa enemmän nykyisissä ruplissa). Synoodilla oli säilytettävänä pankeissa 70 miljoonaa, kirkko ja luostarit omistivat suuria maa-alueita. V. 1905 kirkolla oli 1,872,000 desjatiinaa, luostareilla 740,000 desjatiinaa. Kuusi rikkainta luostaria omisti 182,000 desjatiinaa. Solovetskin luostarilla oli 66,000 desjatiinaa, Sarovskin 26,000, Aleksanteri-Nevskin 25,000 desjatiinaa j. n. e. Pietarissa v. 1903 kirkoille ja luostareille kuului 266 tuloja tuottavaa taloa, myymälää, tonttimaata j. n. e. Moskovassa oli 1,054 tuloa tuottavaa taloa, lukuunottamatta 32 hotellia. Kievissä kirkolle kuului 114 taloa. Ja lisäksi sitten metropoliittani ja arkkipiispani evankeliset tulot. Pietarin metropoliitta sai 300,000 ruplaa vuodessa, Moskovan ja Kievin 100,000 ruplaa, Novgorodin arkkipiispa 310,000 ruplaa.
Kirkkokouluja oli 30,000, oppilaita niissä 1,000,000. Valistusministeriön alikouluissa »työskenteli» yli 20,000 uskonnonopettajaa.
Kuten tunnettua ylläpiti tsaarin itsevaltius oikeauskoista kirkkoa sekä hallitsevana että ainoana oikeana. Kymmeniä miljoonia ruplia koottiin verojen muodossa muhamettilaisilta (tatareilta, bashkireilta), katolilaisilta (puolalaisilta), juutalaisilla ja näillä rahoilla oikeauskoinen papisto osoitti kaikkien muiden uskontojen valheellisuuden, paitsi oikeauskoisuuden. Uskonnollinen sorto saavutti tsaarivällan aikana mitä suurimman laajuuden. Mutta kumminkin uskonnon mukaan Venäjän väestö jakaantui näin: jokaista 100 ihmistä kohti katoolilaisia oli 9, muhamettilaisia 11, protestantteja 5, juutalaisia 4, muita 1. Mitä itse oikeauskoisen papiston armeijaan tulee, niin se 1909 saavutti seuraavat määrät:
| 52,869 Venäjän kirkossa oli: | ||
| esipappeja | 2,912 | |
| pappeja | 46,730 | |
| diakooneja | 14,670 | |
| virrenlukijoita | 43,518 | |
| 455 miesluostarissa oli: | ||
| munkkeja | 9,987 | |
| luostariveljiä | 9,582 | |
| 418 naisluostarissa oli: | ||
| nunnia | 14,008 | |
| luostarisisaria | 46,811 | |
| Venäjän valkoista ja mustaa papistoa yht. | 188,218 | |
Tämä luku on yksin oikeauskoisesta papistosta. Mutta muita uskontoja tunnustavilla kansoilla oli samallainen loiskerros. Koko tuo joukko, sen sijaan että se sai suunnattomia rahoja väestöltä kansan tietämättömyydessä pitämiseksi, olisi päinvastoin voinut ruumiillisella työllä voinut luoda suunnattoman määrän arvoja. Sosialistinen valtio kehittämällä taloudellista koneistoaan saattaa voimaan työvelvollisuuden papistoon ja muihin tuottamattomiin luokkiin nähden muuttaen ne työläisiksi ja talonpojiksi.
Niistä valtion varoista, joita tsaarin aikana myönnettiin kirkolle, meni yli 12 miljoonaa kaupunki- ja maalaispapistolle (on ymmärrettävää, miksi hengelliset isät olivat kirkon valtiosta eroittamista vastaan sillä se oli samaa kuin heidän taskustaan kymmenien miljoonien ruplien vieminen). Mutta tämä oli vain osa papiston tuloista: suurimman osan heidän tuloistaan tekivät maksut kirkollisista toimituksista, maan vuokrasta, kirkollisten pääomien prosenteista. Kenkään ei pysty esittämään tarkkoja numeroita papiston tuloista Venäjällä. Lähimain papiston vuositulot nousivat 150 miljoonaan ruplaan, s. o. meidän nykyisessä rahassamme 100 kertaa enemmän.
Suuren osan näistä tuloista on papisto edelleen saanut aina näihin aikoihin saakka.