August Bebel

Pois seisova sotaväki, sijaan kansanpuolustus!

1898


II

Saksan armeijajärjestö ja sen kehitys.

Missä määrässä Saksa on vuosien kuluessa toimeenpannut muutoksia ja vahvennuksia maa-armeijaan nähden, näkyy seuraavasta:

Ensimäinen suuri maa-armeijan muutosuudistus niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen tapahtui Saksan suurimmassa valtiossa, Preussissa kuusikymmenvuosiluvun alussa, jolloin toimitettiin tuo tunnettu armeijauudistus joka antoi aiheen vuoden kestäneeseen erimielisyyteen (konfliktiin) hallituksen ja eduskunnan välillä. Tämä erimielisyys tuli lopullisesti sovitetuksi vuonna 1866 voitolla päättyneen sodan jälkeen Itävaltaa ja sen puolella seisoneita Keski-Saksan valtioita vastaan, sen kautta, että Preussin toinen kamari antoi suostumuksensa.

Tuohon suureen muutosuudistukseen saakka oli Preussin puolustusvoiman pohjana ollut sen luojien Scharnhorstin ja Geisenaun mukaan nostoväki. Asetuksen mukaan syyskuun 3 päivältä 1814 sisälsi Preussin asevelvollisuuslaki 1:ksi vakinaisen väen, johon kuuluivat siihen kutsutut kelpoiset miehet 20 vuoden ijästä 25 vuoden ikään asti, josta ajasta näiden tuli olla kolme vuotta harjoituksissa; 2:ksi ensimäisen kutsunnan nostoväen, joka käsitti kaikki ne 20–25 vuoden ikäiset nuoret miehet, jotka eivät palvelleet vakinaisessa väessä sekä tässä palvelleet 26 vuoden ijästä 32 vuoden vanhaan asti; 3:ksi toisen kutsunnan nostoväen, johon kuuluivat kaikki ensimäisen kutsunnan nostoväessä olleet 32 vuoden ijästä 39 vuoden vanhaan asti; sekä 4:ksi lopuksi hätäpuolustusväen, joka käsitti kaikki ne miehet 50 vuoden ikään asti, jotka eivät kuuluneet vakinaiseen väkeen tai nostoväkeen, entiset nostoväkeen kuuluneet sekä kaikki rotevat nuorukaiset 17:nnen ikävuodesta alkaen. Ensimäisen ja toisen kutsunnan nostoväellä oli toisinaan harjotuksia. Yleinen nostoväki olisi tullut kokoontumaan vasta kun vihollinen olisi hyökännyt maakuntaan, ja ainoastaan kotimaata puolustamaan.

Uusi armeijanuudistus vuodelta 1861 pyrki vähentämään nostoväen merkitystä. Oli nimittäin saatu vuosina 1848–1850 kokea, että nostoväki eräissä tapauksissa on vaivalloinen joukko, koska sen yksityiset jäsenet tuntevat itsensä enempi kansalaisiksi kuin sotilaiksi ja osottavat liikaa itsenäisyyttä. Tällaisella sotajoukolla oli vaikea suorittaa hyökkäyssotia eli sellaisia sotia, joiden tarkoituksesta ei kansa täysin pitänyt. Tämä vanha järjestö oli ammattisotilaallisuuden harrastajien silmätikkuna, sitä koetettiin senvuoksi aina mahdollisuuksien sattuessa poistaa.

Pohjois-Saksan Liiton perustaminen 1866 vuoden sodan jälkeen ja tästä johtunut välttämättömyys saada kaikkiin Pohjois-Saksan Liittoon kuuluviin valtioihin yhteinen asevelvollisuuslaki, tarjosi odotetun tilaisuuden siihen. Asetuksessa määrättiin, että vakinaisen armeijan vahvuuden tuli tehdä yksi sadasosa väestöstä. Asetuksen mukaan käsitti sotapalvelusaika 7 vuotta josta tuli olla 3 vuotta vakinaisessa väessä ja 4 vuotta reservissä. Sitäpaitsi oli jälellä nostoväki, joka käsitti vakinaisessa väessä palvelleet miehet 27 vuoden vanhasta 32 vuoden ikään asti. Toisen kutsunnan nostoväki ja vanhan preussilaisen sotilasasetuksen mukainen yleinen nostoväki olivat poistetut.

Kun Saksan valtakunta perustettiin vuonna 1871, ulotettiin Pohjois-Saksan Liiton asevelvollisuusasetus kaikkiin uuteen valtakuntaan kuuluviin valtioihin.

Vuoden 1874 asetuksen kautta määrättiin armeijan suuruus miehistöön ja aliupseereihin nähden, entisen tasaisen 350,000 miehen sijasta, 401,659 mieheksi. Yksivuotiset vapaaehtoiset, noin 9,000 miestä, eivät olleet siihen luetut. Tämän armeijan suuruuden määräsivät valtiopäivät seitsemäksi vuodeksi, vuoteen 1881 asti. Kysymyksessä oleva päätös tehtiin 224 äänellä 116 ääntä vastaan.

Kuudessa vuodessa toimeenpantu Preussin armeijan uudesti järjestäminen antoi merkin Europan armeijain hallituksille kulkemaan samaan suuntaan. Vuosien 1866 ja 1870–71 tapahtumat lisäsivät vielä tätä tarvetta. Ja 1864 vuoden sota Schlesvig-Holsteinia vastaan sekä 1866 vuoden sota, jotka olivat osottaneet takaaladattavan kivärin etevämmyyden edestäladattavan kivärin rinnalla, olivat pakottaneet joukon valtioita, ja etupäässä Ranskan, hankkimaan takaaladattavan kivärin, joka oli saksalaisten kiväriä vielä melkoisesti etevämpi. Nyt seurasi myöskin yleisen asevelvollisuuden käytäntöön otto Europan eri valtioissa, ja oikein aimo kiireellä.

Ennen Saksalais-Ranskalaista sotaa sekä sen aikana oli eri puolilta annettu Saksan kansalle toiveita, että kun »Saksan perintövihollinen», Ranska, olisi kukistettu, niin olisi edessä pitkä rauhanaika ja voitaisiin rajottaa sotavarustuksia. Liebknecht ja minä vakuutimme jo syksyllä 1870 Pohjois-Saksan valtiopäivillä, ja minä vielä myöhemmin keväällä 1871 ollessani ainoana sosialistiedustajana Saksan valtiopäivillä, että tämä toivo tulisi olemaan turha. Sota kauemmaksi lykkäytyneenä sen sijaan että se tuottaisi sotakustannusten vähennyksen, tulisi vaikuttamaan päinvastaisesti, koska tämän sodan tulokset, varsinkin Elsass-Lothringin anastus, saattavat Ranskan liittoon Venäjän kanssa, tekevät viimeksi mainitun riidanratkaisijaksi Europassa ja pakottavat Saksan varustautumaan sotaan kahta vihollista vastaan. Myöskin syksyllä 1871 kulunkiarvioita käsiteltäessä lausuin minä vasemmiston puolelta esitettyjen toivomusten johdosta sotarasitusten helpottamiseen nähden, että ei sellainen helpotus ollut ajateltavissa ja että me emme ainoastaan saisi pitää nykyistä tilaa, vaan tulisi vuosien kuluessa yhä uusia kohotuksia sotarasituksissa, toiselta puolen hankitun politisen aseman johdosta Europassa, toiselta puolen seurauksena sosialistisen liikkeen kehittymisestä sisäänpäin.

Mitä me silloin ennustimme — mihin ei erityistä tarkkanäköisyyttä tarvittu, — on sitten tapahtunut täsmälleen. Se odottamaton nopeus, millä Ranska toipui kauheasta tappiostaan ja ei ainoastaan saattanut armeijaansa entiselleen vaan myöskin melkoisesti suurensi ja paransi sitä, antoi Saksan sotahallitukselle aiheen uudelleen esiintymään valtiopäivillä vaatimassa laajennusta armeijan järjestelmä-perusteissa. Säädös hätäpuolustusväestä hyväksyttiin 1874–75 valtiopäivillä. Siihen merkittiin kaikki asekykyiset miehet, 17–42 ikävuosien välillä, mikäli he eivät palvelleet vakinaisessa väessä tai kuuluneet nostoväkeen. Poiketen vanhasta preussilaisesta hätäpuolustusjärjestelmästä tulivat aseisiin kutsuttavaan hätäpuolustusväkeen kuuluvat alistettaviksi sotilasrikoslain ja -kurinpitojärjestyksen alaisiksi. Sen lisäksi säädettiin, että erikoisessa tarpeessa ja sen jälkeen kun kaikki nostoväen ja reservin käyttökelpoisen miehistön vuosiluokat olisivat kutsutut aseisiin, nostoväki voitaisiin korvata hätäpuolustusväellä. Hätäpuolustusväki kutsuttaisiin aseisiin, jos vihollisen hyökkäys uhkaisi jotakuta valtakunnan osaa. Aseisiin kutsuminen tapahtuisi ikäluokittain ja alettaisiin nuorimmalla ikäluokalla, mikäli sotilaalliset näköhaarat sen sallisivat. — Täten ei ollut ainoastaan hätäpuolustusväki tullut uudestaan muodostetuksi, vaan oli itse asiassa myöskin toisen kutsunnan nostoväki, joka kahdeksan vuotta aikaisemmin oli hyljätty, palautettu taas toisessa muodossa. Sillä hätäpuolustusväkeä koskevan asetuksen määräysten suuri venyväisyys salli sodan aikana siirtää kaikki ne hätäpuolustusväkeen kuuluvat, 42 vuoden vanhaan asti, jotka olivat saaneet sotilaallista harjotusta, nostoväkeen.

Tämän kautta eivät uudistusmuutokset Saksan armeijajärjestössä olleet vielä saavuttaneet loppuaan, vaan oikeastaan vasta alkaneet. Ennenkuin vuoden 1874 valtiopäiväin säätämä seitsenvuotiskausi ehti kulua loppuun, tapahtui uusi armeijanvahvistus ja ryhdyttiin laajentamaan armeijan rakenteellisia perusteita. Seisovan armeijan lukumäärä, joka oli tähän asti ollut 401,659 miestä, korotettiin vuonna 1880 tasaseen 427,000 mieheen. Tästä luvusta olivat vielä poisluettuina yksivuotiset vapaaehtoset, upserit, sotilaslääkärit, rahastonhoitajat. asesepät j. n. e. Sitäpaitsi tuli armeija uudelleen vahvennetuksi sen kautta, että osa ensimäisen ikäluokan reservistä velvotettiin ottamaan osaa harjotuksiin, jotka kaikkiaan kestivät kaksikymmentä viikkoa, ja tämän kymmenen, kuuden ja neljän viikon pituisissa osissa kolmen vuoden aikana. Piti vuosittain saattaa harjotetuksi niin paljon reserviin miehiä, että seitsemällä ikäluokalla olisi voitu tyydyttää armeijan liikkeelle panoon välttämätön ensimäinen tarve. Toivottiin siis voitavan lyhyessä ajassa harjottaa nämä käyttökelposiksi kenttäsotilaiksi. Tällä tavalla vuosittain harjotettujen luku nousi 17,000–18,000:nteen mieheen.

Kun sitten vuonna 1886 Ranskan hallitus esitti kamareilleen uuden sotilaslain, täytyi tämän seikan taas oikeuttaa Saksan hallitukset tekemään uuden ehdotuksen, joka taas vaati armeijan seisovan miehistön luvun kohottamista 427,000 miehestä 468,409 mieheen. Edelleen vaativat hallitukset, että tämä korotettu seisovan miehistön luku tulisi, samaten kun oli päätetty vuonna 1880, vahvistaa seitsemäksi vuodeksi. Valtiopäiväin enemmistö suostui vaatimukseen ainoastaan kolmeksi vuodeksi, mikä seikka antoi aiheen valtiopäiväin hajoittamiseen, ja sen jälkeen kokoontuivat sodanuhkausten alaisina kuuluisat »seitsenkautisvaltiopäivät», jotka kiltisti suostuivat hallituksen vaatimuksiin.

Mutta ruhtinas Bismarck älysi aina mainiosti takoa raudan sen kuumana ollessa. Kun hänellä oli koossa myöntyväiset valtiopäivät, käytti hän tätä nyt myöskin taas uuden sotilasjärjestöasetuksen ratkaisuun saattamiseksi. Tämän mukaan jaettiin nostoväki ensimäisen ja toisen kutsunnan nostoväkeen ja samoin, myöskin hätäpuolustusväki kahteen kutsuntaan ja palvelusaika siinä pidennettiin kolmeksi vuodeksi. Tämä uusi järjestelmä, joka vielä tänäpäivänä on voimassa, on seuraavan kaltainen: Vakinaisen väen palvelusaika kestää kolme vuotta ja reserviin kuulutaan neljä vuotta; ensimäisen kutsunnan nostoväen palvelusaika päättyy 32 vuoden ijässä ja toisen kutsunnan nostoväen palvelusaika 39 vuoden ijässä. Ensimäisen luokan korvausreservin harjotus jää entiselleen, se poistettiin pääasiallisesti vuonna 1893. Ensimäisen kutsunnan hätäpuolustusväki käsittää kaikki asevelvolliset 17 vuoden ijästä sen vuoden maaliskuun 31 päivään asti, jona vuonna he täyttävät 39:nnen ikävuotensa. Toisen kutsunnan hätäpuolustusväkeen kuuluvat asevelvolliset mainitusta ajasta alkaen 45 vuoden ikään asti. Toisen kutsunnan hätäpuolustusväestä muodostetaan säännöllisesti eri osastoja, ja sitäpaitsi voidaan hätäpuolustusväki kutsua erityisen tarpeen sattuessa maa-armeijan ja meriväen täydennykseksi.

Tällä tavoin tuli vuonna 1887 ei ainoastaan otettua pääkohdissaan takaisin sama asevelvollisuusasetus, joka Preussilla oli Pohjois-Saksan Liiton perustamiseen asti, mutta silloin saatettiin pois käytännöstä, vaan tuli tämä vielä laajennetuksi sen kautta, että asekelposia hätäpuolustusväkeen kuuluvia miehiä voitiin erityisen tarpeen sattuessa käyttää maa-armeijan ja meriväen täydennykseksi, siis itse taisteluun, ja vielä myöskin vihollisen maassa. Vanhaa preussilaista hätäpuolustusväkeä olisi voitu käyttää ainoastaan niiden omassa kotimaakunnassa erityisissä hätäpuolustusväkijärjestöissä. Myöskin lyhytaikainen korvausreservin harjoitus oli vanhalle preussilaiselle armeijajärjestölle tuntematon laitos.

Vuonna 1890 suostui taas valtiopäiväin enemmistö, ilman että siitä nostettiin suurtakaan melua, uudelleen kohottamaan armeijan vakinaisen väen lukua 468,409 miehestä 486,983 mieheen. Sitä vastoin vei vuonna 1893 uudistettu seisovan väen luvun melkoisen korotuksen vaatiminen taas erimielisyyteen hallituksen ja valtiopäiväin välillä, josta taas oli seurauksena valtiopäiväin hajottaminen ja uusien vaalien toimeenpaneminen. Uusilla vaaleilla valitut valtiopäivät suostuivat pienellä enemmistöllä, jonka muodostivat antisemitiset edustajat, uusiin vaatimuksiin, joita kuitenkin oli vähennetty 14,000 miehellä alkuperäisestä. Vakinaisen väen luku määrättiin nyt 557,093 mieheksi, siihen astista lukua 70,110 miestä suurempi, ja sitäpaitsi ei tuota lukua otettu korkeimmaksi määräksi, vaan keskiarvoksi rauhan aikana, mikä merkitsi uutta vähintäin 17,000 miehen korotusta. Sitävastoin poistettiin, kuten jo mainittiin ensimäisen luokan reservin kahdenkymmenen viikon harjoitus, lukuunottamatta pientä jätettä, noin 1,000 miestä.

Nähdään, että jokaisilla uusilla valtiopäivillä, jotka olivat tulleet valituiksi edellisten jouduttua erimielisyyteen hallitusten kanssa, aina enemmistö mukaantui hallitusten vaatimuksiin, vaikka esimerkiksi vuonna 1887 niitten puolueitten saamat äänet, jotka olivat äänestäneet vaatimuksia vastaan, tekivät yli 100,000 enempi kuin kannattajien saamat äänet. Myöntyvä edusmiesenemmistö saatiin vasta omituisesti sattuneiden täytevaalien kautta. Varsinaiset vaalit vuonna 1893 antoivat hallitusten vaatimuksiin nähden vielä epäedullisemman tuloksen sillä sotalaitosta koskevain ehdotusten vastustajat saivat silloin ehdokkailleen 1,169,000 äänen enemmistön — he saivat 4,394,000 ääntä 3,225,000 ääntä vastaan, — ja jos eivät antisemitiset edustajat olisi äänestyksessä langenneet toiselle puolelle olisi nyt myöskin uusilla vaaleilla valituilla valtiopäivillä enemmistö hyljännyt uudet ehdotukset. Ainoa etu, minkä kansa tässä uudessa järjestelmässä sai, oli että jalkaväen kolmivuotinen palvelusaika huojennettiin kaksivuotiseksi; — ratsastavaa tykkiväkeä ja ratsuväkeä ei tämä kuitenkaan koske. Mutta vaikka armeija onkin näin jättiläismäisesti kasvanut, lienee kuitenkin aikomus ensi tilassa esittää uusia vaatimuksia.

Saksan armeijan vahvuuden kehitys rauhanaikana vuodesta 1872 vuoteen 1893 antaa seuraavan kuvan:

v. 1872:  350,000 miestä,   v. 1887:  468,400 miestä,
v. 1875:  401,659    »   v. 1890:  486,983    »
v. 1881:  427,274    »   v. 1893:  557,093    »

Viimeinen luku on, kuten edellä on mainittu, keskiarvo. Tähän lukuun eivät sisälly yksivuotiset vapaaehtoset, upserit, lääkärit, rahastonhoitajat, asesepät, satulamaakarit, sotilasvirkamiehet j. n. e.

Vertaus asukasluvun ja armeijan rauhanaikaisen vakinaisen väen luvun välillä vuodesta 1872 vuoteen 1893 osottaa, että asukasluku ei ole tänä aikana noussut täyttä 25 prosenttia, mutta armeijan rauhanaikaisen vakinaisen väen lukumäärä on noussut 50 prosentilla.

Sitä kehitystä, mikä meriväkeen nähden Saksan valtakunnan perustamisen jälkeen on tapahtunut, ei saata esittää yhtä selvästi ja varmasti kuin maa-armeijan kehityksen, alituisten, aina joka toinen vuosi tapahtuneiden muutosten tähden laivojen suuruudessa, rakenteessa ja varustamistavassa sekä vaihtelevien näkökantojen johdosta merihallituksessa ei ole nähtävissä mitään yhtenäistä perustetta. Ei yhtäkään niistä erilaisista laivasto-ohjelmista, joita sitten vuoden 1867 on toimitettu, ole tarkasti noudatettu. On tapahtunut alituiseen muutoksia ja on myöskin menty niiden yli. Niin olisi, esittääksemme ainoastaan yhden esimerkin, vuoden 1873 esityksen mukaan pitänyt käyttää kokonaista 130 miljoonaa Saksan markkaa uusiin laivarakennuksiin, ennenkuin olisi voitu tyydyttää esityksen laajalle ulottuvat vaatimukset. Mutta valtiopäiväin istunnossa maaliskuun 18 päivänä 1897 tuli meriväen kulunkiarvion esittäjän, edusmies tohtori Lieberin kautta todistetuksi, että yksistään vuoden 1896–97 kulunkiarvioissa oli jo annettu 401,600,000 markkaa laivaston rakennukseen ja aseistamiseen ja vielä tuli kysymykseen 245 miljoonan (Saksan) markan antaminen, siis yleissummassa 646,500,000 (Saksan) markkaa,[1] mikä tekee jotenkin viisi kertaa niin paljon kuin vuonna 1873 luultiin täydyttävän ottaa päämääräksi. Tosin ovat laivojen rakennus- ja varustuskustannukset paljon korkeampien vaatimusten johdosta siitä ajasta hyvin runsaasti nousseet, jonka kautta myöskin niiden sotilaallinen arvo on noussut. Myöskään ei tavallinen maallikko voi määrätä, kuinka monet olevista sotalaivoista ovat käyttökelposia sodassa ja mihin sotatarkotukseen. Tästä käyvät mielipiteet varsinaisissa asianymmärtävissäkin piireissä erilleen. Merihallitus on sitäpaitsi taipuvainen esittämään laivaston vahvuuden eduskunnalle ja ulkomaille heikommaksi kuin se on. Ja se saavuttaa tämän tarkotuksen sitä helpommin, koska tarkka kaikkiin asianhaaroihin tutustuminen on vaikeampaa meriväkeen kuin maa-armeijaan nähden.

Meriväen kehitystä voidaan mitata pääasiallisesti niiden rahamäärien mukaan, mitä ne ovat vuosien kuluessa vaatineet. Ja näistä käy esiin, että tähän nähden tarkalleen samoin kuin maa-armeijaankin nähden, on tapahtunut erittäin nopea vuotuisten käyttöjen nouseminen vuodesta 1888, nykyisen keisarin valtaistuimelle noususta alkaen.

Siitä ajasta alkaen esiintyy yhä kasvavalla voimalla vaatimus, että Saksan, samoinkuin se maa-armeijan puolesta kuuluu ensimäisiin, jos emme sanoisi, on ensimäinen sotavalta mailmassa, tulisi saavuttaa lähimain samallainen asiantila sen meriasemassa. Ajatus, että yhden kansan täytyy uhrata ulkonaisen valta-asemansa vuoksi kaikki, ja myöskin kaikki, valittamatta siitä, kuinka on sen sisäisten olosuhteiden laita, täyttää kokonaan vaikutusvaltaisten piirien ajatukset ja pyrinnöt. Kun vastustajien taholta väitetään, ett'ei käy ajan pitkään päinsä, että Saksa samalla kuin se suunnattomasti varustautuu maalla, voidakseen ennen mainitussa tapauksessa käydä samaan aikaan sotaa kahdella taholla (Ranskaa ja Venäjää vastaan), vielä myöskin ylläpitäisi vähintäin toisen arvoluokan laivastoa, asetutaan tuolla taholla jyrkästi tätä väitettä vastaan! Vaaditaan, että Saksan pitäisi voida ryhtyä hyökkäykseen merellä yhtä hyvin kuin maallakin, sillä puolustukseen riittävät jo olevat merivoimat ja rannikkosuojelusvarustukset täydellisesti. Saksan rannikot ovat paljon helpommin suojeltavissa kuin muiden Europan merivaltojen rannat. Pohjanmeren rannikko on lukuunottamatta muutamia vähäisiä osia, jotka voidaan helposti puolustaa, suojeltuja vihollisen maihinpääsyä vastaan niiden oman luonnonlaadun kautta, sillä hiekkariutat ja matalikot tekevät laajalla alalla vihollisen maihinpääsyn mahdottomaksi tai ainakin perin vaikeaksi. Mutta myöskin Itämeren rannikko tarjoaa niin vähän sopivia paikkoja vihollislaivaston hyökkäykseen, että ne voidaan suhteellisesti vähillä kustannuksilla täysin varustaa. Moltke vainaja osolti, että venäläisten tai ranskalaisten maihinnousua, vaikkapa se tapahtuisi suuressakin muodossa, ei tarvitsisi pelätä, kun ottaa huomioon, että on valmiit runsaat rannikkopuolustusvoimat. Samallaisen mielipiteen lausui Bismark jo 1873 eräässä mietelmässä, jossa mainittiin, että Saksan täytyy jättää hyökkäystoiminta suuressa sodassa maa-armeijan haltuun. Ja sitten jatkaa hän seuraavasti:

»Yhtä kohtaa ei saa unhottaa verratessa maa- ja merisotaa keskenään: jokainen viholliskylä, joka on vallotettu, on todellinen saavutus, mutta valloitettu laiva tulee vasta lukuun, kun sodan tulokset ratkaistaan. Vallotettu linnoitus takaa erään maakunnan vallotuksen, kokonaisen vihollislaivaston poisotto hankkii korkeintaan välikappaleen, millä vallotus aletaan».

Myöskin sota-ylimarski von Blume viittaa strategisessa teoksessaan niihin tavattomiin vaikeuksiin, jotka jokaista vihollisen maihinnousua Saksan rannikolla kohtaisivat. Hän arvelee, että yhden ainoan armeijakunnan, johon kuuluisi tasan 350 miestä, sekä näille kuuluvat hevoset, ampumavarat, kuormasto j. n. e., kuljetukseen tarvittaisiin 50 suurinta kauppasotalaivaston kuljetuslaivaa. Sotalaivat kulkevat melkoisen syvässä eivätkä ole tästä johtuvan vaikeuden vuoksi miehistön laivaan viemisessä ja laivasta pois johtamisessa sopivat kuljetukseen, ja varsinaiset kauppalaivatkin voivat useimmissa paikoissa Saksan rannikolla toimittaa maihinlaskun ainoastaan matalien veneiden sekä lauttojen ja proomujen avulla. Ja edelleen vaatisi sellainen maihinlasku, edellyttäen mitä suosiollisimmat säänsuhteet ja että se saisi tapahtua häiriöttä Saksan puolelta, kahden vuorokauden ajan. Mutta jos onnistuttaisiinkin maihinlasku toteuttaa, niin kuka uskoo sellaisen erääsen Saksan rannikon kohtaan asettuneen ja kaikista turvapaikoistaan ja apukeinoistaan eristetyn pienen sotajoukko-osaston kykenevän jotakin toimeensaamaan. »Muutamat sopiviin rautatienkohtiin valmiiksi varatut divisionat turvaavat nykyhetkellä Saksan jokaista hyökkäysyritystä vastaan meren puolelta», sanoo kenraali von Blume. Mutta myöskin valtakunnan merisotalaitoksen valtiosihteeri selitti vuoden 1896–97 valtiopäiväin kulunkiarviovaliokunnassa ja samoin valtiopäiväistunnossa maaliskuun 18 päivänä 1897 nimenomaan, että rannikon puolustukseen ei nykyinen laivasto ainoastaan riitä, vaan että tähän tapaukseen sitä ei lainkaan tarvita. »Jos ei vaadittaisi mitään muuta kuin rannikon suojelemista vihollisen maallenousua vastaan, niin saavutettaisiin tosiaan tämä suoja myöskin muilla keinoilla kuin laivoilla». Sitävastaan lausui hän toisessa kohdassa silloista puhettaan: »Jos te haluatte meren hallussa pitämistä, niin hyvät herrat, silloin täytyy teillä olla laivasto, mikä ryhtyy taisteluun vihollista vastaan, joka aikoo ottaa meren haltuunsa, jos hän asettuu meidän laivastoamme vastaan».

Samallaisia näkökohtia kuin edellä esitetyt tapaa valtiokanslerin ja ulkomaanosaston valtiosihteerin puheissa, ja niitä säestää vahvennetuissa sävellajeissa kansallis-vapaamielisiin ja vanhoillisiin kuuluvien eduskunnan jäsenten puolustuspuheet hallituksen vaatimusten hyväksi. Muistettakoon myöskin eräitä lausuntoja, jotka koskevat sitä mailmanpolitikaa, jota Saksa valta-asemansa voimalla tulisi ajaa, kuten hyvin vaikutusvaltaiselta taholta talvella 1895–96 lausuttiin, mitkä lausunnot herättivät innokasta vastakaikua osassa sanomalehtiä. Saksassa on pieniä, mutta vaikutusvaltaisia piirejä, jotka eivät ole vielä selvinneet vuoden 1870 jälkeisestä kiihkokansallisesta huumauksestaan, jotka kansallisessa turhamaisuudessaan arvelevat, että Saksan täytyisi pienemmänkin erimielisyyden sattuessa jonkun valtion kanssa astua reserviluutnantin uljuudella esiin ja kaikin mokomin pakottaa vastustaja kanuunia ja sapelia kalistelemalla tai laivastomielenosotuksella sokeaan alistumiseen. Jos tapahtuisi näiden ihmisten mielen mukaan, niin olisi Saksa jo aikoja sitten tullut syöstyksi mitä vaikeinpiin selkkauksiin ja se olisi jo saanut taistella olemassa olostaan. Myöskin luullaan tällä taholla kuuluvan järjestykseen, että Saksa puuttuisi kaikkiin riitoihin ja lausuisi ratkaisevan sanan. Tämä mainitunlainen sekaantumisen halu kasvaa samassa määrässä kuin siihen tarvittavat voimat lisääntyvät, ja tämä yksistään jo kehottaa varovaisuuteen.

Omituista on, että innostus laivastosuunnitelmiin on heikointa siellä, missä sitä ennen muita edellyttäisi, nimittäin Saksan merikauppakaupungeissa. Siellä näytään pelättävän, että laivaston voimakkuuden kasvaessa myöskin halu edellä mainittuun sekaantumiseen kasvaisi mistä sitten täytyisi olla seurauksena suuret kauppaa ja liikettä kohtaavat häiriöt. Mutta joskin katsottaisiinkin suuri laivasto välttämättömäksi, että sodan sattuessa voitaisiin alottaa riitaisuudet vastustajan kanssa, niin on tarkoin otettava huomioon, että ne vastustajat, joiden kanssa Saksan ensi sijassa voi katsoa joutuvan sotaa käymään ovat Ranska ja Venäjä. Sota ainoastaan toisen valtion kanssa näistä on nykyisen asiaintilan mukaan Europassa mahdollisuuksien ulkopuolella; mutta näiden molempain vastustajain laivaston vertaisen laivaston perustaminen ja ylläpitäminen maa-armeijan ohella on sula mahdottomuus. Samassa määrässä kuin Saksa lisää laivastoaan, yltyvät myöskin nämä molemmat vastustajat, joiden laivastot jo ovat Saksan laivastoa paljon voimakkaammat, uusiin ponnistuksiin. Sama hourupäisyyteen vivahtava kilpaottelu, joka jo esiintyy maa-armeijan lisäämisessä ja aseistamisessa siirretään myöskin merivarustuksien alalle. Mutta katsomatta siihen, että Saksa on rauhan aikana kykenemätön ajan pitkään kestämään sellaista kilpailua, kuinka aikoo se kyetä kahdelle taholle käytävään maasotaan tarvittavien jättiläismäisten, tuskin kokoonsaatavien rahauhrausten ohella vielä nostamaan ja loppuun suorittamaan kahdelle taholle suunnatun merisodan sekä hankkimaan siihen tarvittavat suunnattomat varat.

Jos Saksa, voidakseen suorittaa menestyksellä mahdollisen maasodan molempia mainituita valtioita vastaan, katsoo olevansa pakotettu etsimään Itävaltaa ja Italiaa liittolaisikseen, koska niillä on samallaiset edut ajettavana, niin ei sillä ole mahdollisen sodan varalle Ranskaa ja Venäjää vastaan muuta mahdollisuutta kuin hankkia itselleen myöskin liittolainen merellä. Tämä liittolainen olisi Englanti, jonka edut kaikesta kauppapolitisesta kilpailusta huolimatta vähimmin laskevat ristiin Saksan etujen kanssa, jota vastoin Englannilla ja Saksalla on yhteisiä harrastuksia erittäinkin valtasuhteiden kehittymiseen nähden Europassa, jotka suhteet kuitenkin meille ovat ratkaisevia. Mutta sellaisella lyhytnäköisyydellä, jolla ei ole vertaista, ovat sekä Saksan vaikutusvaltaiset piirit että Saksan diplomatia laiminlyöneet antaa riittävää merkitystä tälle asiantilalle, ja samoin Englannissa. Päinvastoin on meillä jo siellä ihmisiä, jotka kaikin voimin yrittävät suurennella jokaista pientä erimielisyyttä tai kauppakilpailua ja katsovat tulevan yllyttää molemmat kansat sekä niille kummallekin itselle että myöskin maailman kulturikehitykselle vahingoksi toinen toisiaan vastaan. Yksi osa näistä kiihkokansallisista menee vielä niin pitkälle, että uneksivat sotaa Saksan ja Englannin välille, sellainen mielettömyyden purkaus, jota pahempaa ei voi ajatella. Jos otaksuisi tämän mahdottoman tapauksen kerran tapahtuneen, voisi tämä sota olla ainoastaan merisotaa, missä Englannin laivasto tuhoaisi lyhyessä ajassa Saksan laivaston, oli tämä niin vahva kuin olikin. Toinen seuraus olisi, että Saksa menettäisi heti sodan julistuksen jälkeen kaikki siirtomaansa, tappio, joka meidän mielestämme kyllä olisi helposti siedettävissä, mutta koskisi sitä kipeämin meidän meri- ja siirtomaa-intoilijoihimme. Kolmas ja pahin seuraus olisi, että Englanti ottaisi pois suuren osan meidän kauppalaivastoamme ja anastaisi Saksan kauppa-alueen mailmanmarkkinoilla, tappio, jota ei voitaisi korvata edes mitä ankarimmalla työllä ja mitä suurimmalla uhrauksilla vuosikymmeniin. Lopuksi olisi yhtä varmaa, kuin että B seuraa aakkos-luettelossa A:n jälkeen, että sellaista onnetonta sotaa Englannin kanssa seuraisi samallainen Ranskan kanssa ja myöskin Venäjän kanssa, jotka, vaikkeivät puhkeisisikaan jo Englannin sodan aikana, saattaisivat Saksan varmaan perikatoon. Venäjä ja Ranska eivät voisi toivoa mitään parempaa kuin että Saksa joutuisi vakavaan riitaan Englannin kanssa. Molemmat voisivat sitten helposti tyydyttää toiveensa. Ranska saisi takaisin Elsas-Lothringin ja ehkä Reinin vasemman rannan lisäksi, ja Venäjä voisi tyydyttää salaiset toivomuksensa itämeren-maakuntiin (Itä- ja Länsi-Preussiin) nähden puolalaisen alueensa täydentämiseksi, sekä saada haltuunsa Niemenin ja Veikselin suut muutamia satamia lisäksi. Venäjän mailmanherruus, jota jo Napoleon ensimäinen kauhulla ajatteli, olisi perustettu, sillä sitten olisi Venäjälle Konstantinopolin sekä europalaisen ja vähäaasialaisen Turkin valloittaminen ainoastaan lyhyen ajan kysymys.

Mutta jos merisota ei voi tulla kysymykseen, Englannin kanssa, niin kenen kanssa? Belgian, Hollannin, Tanskan, vaiko Ruotsin ja Norjan kanssa? Naurettavaa! Vaiko Yhdys-Valtojen hanssa? Yhdys-Valloilla ei ole mitään armeijaa europalaisessa merkityksessä; noin 25,000 miehiset pestatut joukot ovat mitättömän pieni määrä suunnattoman suurta maata varten, niiden ainoana tarkotuksena on pitää Lännen intianeja kurissa. Pohjois-Amerikan laivasto on heikompi kuin Saksan, ja kuitenkaan ei edes mahtava Englanti tulisi ryhtymään sotaan Yhdys-Valtojen kanssa. Miksi? Koska se tietää, että tällä valtiolla on noin 70 miljonassa asukkaassaan tyhjentytymättömät apulähteet käytettävänään, mikä tekee sen kykeneväksi panemaan pystyyn mitä vahvimmat armeijat ja jättiläismäisen laivaston, niin sanoaksemme, yhdessä yössä; sillä mitä se tässä suhteessa voi saada toimeen, sen on kuusikymmenluvun orjainvapautussota mailman hämmästykseksi osottanut. Ja silloinko uskaltaisi Saksa ryhtyä tekemisiin sen kanssa?

Vai ryhdyttäisiinkö sotaan jonkun suuren englantilaisen siirtomaan kanssa? Näiden takana seisoo emämaa. Vaiko jonkun amerikalaisen valtion kanssa? Kyllä, jos ei olisi Monroen oppia, mikä merkitsee sitä Pohjois-Amerikan valtiomiesten peruslausetta, ettei sallita vieraiden valtojen sekaantua jonkin Amerikan valtion asioihin määrättyjen rajojen yli. Kun vuonna 1895 oli puhjennut tunnettu riita Englannin ja Venetzuelan välillä, riitti Yhdys-Valtojen varma esiintyminen pidättämään Englannin sotatoimiin ryhtymästä. Se valitsi rauhallisen sopimuksen tien.

Yhdys-Valtojen esimerkki todistaa, että voi olla suuri valtio ilman varsinaista maa-armeijaa ja ilman suurta laivastoa sekä nauttii kuitenkin arvonantoa koko maailmassa.

Kenen kanssa tulisi siis Saksa käymään merisotaa? Japaninko? Sekään ei tule kysymykseen Japanin nykyisella voimakehitysasteella ja Japanin kaukaisen etäisyyden vuoksi. Vaiko Kiinan tai jonkin pienen puolivillin saarivaltion? Näitä varten tarvitaan ainoastaan muutamia laivoja, kuten kokemus on osottanut. Mutta vakavat riitaisuudet sellaisen maan kuin Kiinan kanssa sisältävät itseensä kansainvälisiin selkkauksiin joutumisen vaaran, ja jos ne ratkaistaisiinkin Saksan eduksi, niin tapahtuisi se ainoastaan turvautumalla yhteen tai useampaan niistä valloista, joilla on kaukaisessa idässä ratkaiseva valta käsissään.

Niin on esim. Saksalle mahdollista saada kiinteää jalansijaa Itä-Asian (Kiinan) rannikolla ainoastaan siten, että joko Englanti ja Japani tai Venäjä ja Ranska ovat Saksan puolella. Ja toisen tai toisen näistä puolueista suosiosta tai epäsuosiosta jää myöskin Saksan vastainen asema Itä-Asiassa riippuvaksi. Jos Saksa eräänä päivänä joutuu vakaviin riitaisuuksiin Englannin tai Japanin tai molempien kanssa, niin on se heti vaarassa menettää itä-asialaisen alueensa, vaikka se ryhtyisi mitä äärimmäisimpiin uhrauksiin. Ja että Saksa jouduttuaan vakaviin riitaisuuksiin Venäjän ja Ranskan kanssa, menettäisi itä-asialaisen alueensa, on aivan varmaa, ja niin tulee, sitä mukaa kuin Saksa saavuttaa jalansijaa Itä-Asiassa, sen riippuvaisuus Venäjästä, mikä jo nykyään seurauksena vuosien 1870–71 tapahtumista on hyvin suuri, vielä melkoista suuremmaksi. Saksa tulee yhä enempi Venäjän alavaltioksi, tätä tosiasiaa ei voi enään mikään isänmaallinen pöyhkeilykään auttaa. Mitä enempi Saksa hankkii itselleen jalansijaa Itä-Asiassa Venäjän avulla, sitä riippuvaisemmaksi tulee se tästä Europassa.

Täten jää siis suuren laivaston päätehtäväksi Saksan kaupan suojeleminen. Mutta kuinka vähän kauppa on riippuvainen laivastosta, siitä ovat todistuksena Ranska ja — Englanti. Ranskalla on paljon vahvempi laivasto kuin Saksalla, mutta sen kauppa on paljon jälessä Saksan kaupasta. Englannilla on vahvin laivasto mailmassa, mutta tämä ei ole estänyt Englannin ulosviennin laskemasta 20 prosentilla vuodesta 1872 vuoteen 1896, sitävastoin kuin Saksan kauppa on samassa ajassa, ja enimmäkseen Englannin kaupan kustannuksella, noussut 62 prosenttia.

Rauhanaikoina ei kauppa tarvitse suojaa ja sota-aikona ei laivasto kykene sitä riittävässä määrässä suojaamaan. Venäjän ja Ranskan laivastoilla, ja varsinkin viimeksimainitulla, on niin edullinen maantieteellinen asema, että ne voisivat vahingoittaa saksalaisia kauppalaivoja suuressa määrässä, ilman että niiden tarvitsee sitä varten ryhtyä meritaisteluun. Se suuri vaara, joka sodan puhjettua molempien mainittujen valtojen kanssa uhkaa Saksan kauppalaivoja, pakottaa nämä pienempiä poikkeuksia lukuunottamatta pysyttelemään merellä. Pääasiallisimman kaupan tulevat välittämään puolueettomien valtojen laivat tai tulee se tapahtumaan maitse puolueettomien valtioitten, Belgian, Hollannin ja Schweitzin kautta. Hollannin ja Belgian välityksellä täytyy Saksan myöskin sellaisen sodan sattuessa saada välttämättömät elintarpeensa. Mutta että mannermaavaltion laivasto myöskin merkitsee vaan vähän, niin pian kuin maa-armeija on tullut lyödyksi tai pakotetuksi äärimmäisiin voimanponnistuksiin väkevämpiä vihollisvoimia vastaan, sen osotti Ranska vuosien 1870–71 sodassa. Ranskan laivaston pelko oli silloin Saksassa suuri. Mutta Ranskan armeijan tappiot maalla pakottivat armeijan hallituksen liittämään kaikkien käytettävissä olevan merijalkaväen ja meritykkiväen miehistön maa-armeijan ja linnoitusten miehistöön, ja täällä täyttivät nämä joukot oivallisesti tehtävänsä.

Näiden Ranskan laivastosta vuoden 1870 sodassa saamiensa kokemuksien perusteella lienee Bismarck vuonna 1873 antanut edellä esitetyn arvostelunsa. Mutta Saksaan nähden tulee vielä myöskin eräs toinen jo ennen mainittu asianhaara huomioon otettavaksi, nimittäin, voiko Saksa, jouduttuaan taistelemaan olemassaolostaan Venäjää ja Ranskaa vastaan, maasotaan tarvittavien suunnattomien rahavarain lisäksi saada vielä kokoon myöskin suureen meritaisteluun tarvittavat rahavarat. Ei yksikään valtiomies tule vastaamaan tähän myöntävästi, ja näin on myöskin todistettu, että on hyvin vaarallista politiikkaa, näännyttää kansaa rauhan aikana ja käyttää sen viimeiset voimat useimmille eri tahoille, niin että sen voimat ja varat ovat heikennetyt ratkaisevan ottelun tapahtuessa, siellä missä se yksin on taisteltava, se on maalla eikä merellä.

Myöskin pakottavat kysymyksessä olevat suurenmoiset taloudelliset harrastukset eri sivistysvaltiot mahdollisimman suureen keskinäiseen ymmärrykseen ristiriitojen sattuessa. Itse kreivi Caprivi lausui valtiokanslerina ollessaan Saksan valtiopäivillä joulukuun 10 päivänä 1891, kun nämä käsittelivät kauppa- ja tullisopimusta Itävalta-Unkarin kanssa, seuraavasti:

»Ei ole mahdotonta, että tulee aika, jolloin Europan valtiot huomaavat, että heillä on viisaampaa tehtävää kuin imeä toinen toisensa verta, koska he tulevat pakotetuksi käyttämään kaikki voimansa taloudelliseen olemassaolon taisteluun.»

Siinä määrässä kuin Europan suurvaltiot päättäisivät vähentää maa- ja merivarustuksiaan, jouduttaisivat he molemminpuolista lähentymistä, jotavastoin uudet varustautumiset yhä ehtimiseen virittävät epäluuloa kaikkien kesken ja saattavat keskinäiseen kamppailuun. Mutta joka tätä järkiin tulemista toivoo, toivoo turhaan. Valtion ja yhteiskunnan luokkaluonne, näille kun armeija on paras ase luokkavallan pystyssä pitämiseksi, ei salli tehtävän, mitä järki vaatisi. Liian paljon on niitä, jotka työskentelevät tämän tilan säilyttämiseksi. Riennetään avoimin silmin kohtaloa vastaan, siinä toivossa, että se vielä kestää jonkun aikaa, »ja meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus». Ja ne aineelliset uhraukset, joita tämä maa- ja merivarustautumistila joka vuosi yhä enempi suorasti ja epäsuorasti tuottaa Europan kansoille, ovat niin valtavat, että niiden täytyy herättää kauhua ja hämmästystä.

 

Suomen sotalaitoksen kehitys[2]

Jo kuningas Kristofferin maanlaissa (v. 1442) säädettiin, että kaikki olivat velvollisia olemaan kuninkaalle palvelukseksi varsinkin sotaretkissä maan rajoille saakka Valtakuntaa ja maata hänen kanssansa puolustamaan», »vaan ei sen pitemmälle matkustamaan sotaretkille, ellei heidän suostumustansa oltu siihen hankittu.» Sen lisäksi oli kansalla oikeus eduskuntansa kautta määrätä otettavan miesmäärän suuruuden. Ruotsin vallan alkuaikoina tapahtui tämä n. k. sotamiehen otto siten, että kuninkaan voudit ottivat ilman muuta ne, jotka he sopiviksi katsoivat; irtolaisväkeä otettiin ensi sijassa ja vasta suuressa miestarpeessa isäntämiehiä. Tästä epäsäännöllisestä järjestelmästä siirryttiin vähitellen ja pääasiallisesti Kaarle XI:nnen hallituksen aikana (1660–1692) n. k. ruotujakolaitoksen kannalle. Tämä merkitsi sitä, että eri maakunnat sitoutuivat kustantamaan sotaan jonkun määrätyn luvun sotamiehiä ja maakunnan talot jaettiin niin moneen ruotuun, kuinka monta sotamiestä maakunta kustansi. Samaan ruotuun kuuluvat talot antoivat sotamiehelleen asunnoksi torpan, mikä oli ylöspidon tärkein osa. Sotamiehet olivat jonkun ajan joka vuosi harjotuksissa. — Suomen maakunnista myöntyi ruotujakoon viimeksi Pohjanmaa vuonna 1731.

Meriväen kustansivat kaupungit ja rannikkoseutujen talot. Ratsuväki taas saatiin siten, että eräät tilat, n. k. rustitilat olivat ottaneet kustantaakseen miehen ja hevosen sotaan, saaden sitä vastaan tilansa veroista vapaiksi sekä eräissä tapauksissa vielä lisäksi n. k. agumentti-talojen verot.

Ruotuväen lisäksi hankittiin väkeä pestaamalla. Vuoden 1808 sotaväestä Suomessa, jota oli kaikkiaan 22,197 miestä, oli 7,630 pestattua ja 14,567 ruotusotamiestä.

Porvoon valtiopäivillä 1809 antoi Aleksanteri I esityksen, että Suomen »kansallinen sotalaitos» kyllä oli säilytettävä, mutta että silloinen ruotuväki kuitenkin oli hajotettava. Valtiopäivät ottivat tyytyväisyydellä tämän esityksen vastaan ja laativat ehdotuksen niiksi vakanssimaksuiksi, jotka maatilojen tuli suorittaa valtiorahastoon korvaukseksi siitä, että pääsivät vapaiksi sotamiesten asettamisesta.

Silloin alkoi pitkä aikakausi, jolloin ei mitään määrättyä järjestelmää ollut voimassa Suomen sotalaitoksessa. Vuonna 1812 perustettiin, kun muutamat yksityiset olivat ensin toimeenpanneet yleisen rahankeräyksen tähän tarkotukseen (!), kolme värvättyä jääkärirykmenttiä, joiden miesluku teki 3,600. Vuonna 1818 asetettiin Helsingin opetuspataljona, josta vuonna 1829 muodostettiin Suomen kaarti. Jääkärirykmenteistä muodostettiin vuonna 1827 kuusi tarkkaampujapataljonaa, jotka kuitenkin hävitettiin jo vuonna 1830. Viimeksimainittuna vuonna perustettiin »ensimäinen Suomen meriväki», joka myöskin oli värvättyä väkeä. Tämä laivaston osasto ja kaarti olivat sitten maamme ainoana sotavoimana, kunnes niiden lisäksi v. 1816 perustettiin »Suomen krenatöri-tarkkaampujapataljona», joka sijotettiin Turkuun. Suomen sotaväki teki tällöin yhteensä noin 3,000 miestä, kaikki pestattua väkeä.

Itämaisen sodan syttyessä v. 1853 vahvistettiin Suomen puolustusvoimia. Aluksi muodostettiin toinen meriväki, ja v. 1854 alettiin uudestaan asettaa ruotuväkeä. Krimin sodan lopussa oli tätä väkeä 9 pataljonaa; Turun ja Porin lääni oli asettanut kaksi pataljonaa, muut läänit kukin yhden. Ruotuväen jo ennen mainittujen värvättyjen joukkojen miesvoima teki silloin 10,700 miestä, josta noin 5,400 miestä ruotuväkeä. — Suomen kaarti oli ollut alussa vuotta 1854 komennettuna venäläisten kaartijoukkojen mukana Preussin ja Itävallan rajoille; suomalaiset sotilaat olivat myöskin venäläisten kanssa puolustamassa Bomarsundin linnotusta.

Sodan loputtua 1856 säilytettiin kaikki 9 pataljonaa, mutta miesluku vähennettiin niissä puoleen. Vuonna 1858 perustettiin väliaikaisesti suomalainen tarkkaampujakoulu ja opetuskomppania, josta saatiin opettajia pataljoniin. Ruotuväki hajotettiin v. 1868, koska johtavissa sotilaspiireissä oltiin sitä mieltä, ett'ei ruotuväki, joka oli harjotuksissa ainoastaan lyhyen ajan vuodessa, vastannut uudenaikaisen sotalaitoksen vaatimuksia. Kaartinpataljona ja jäännös jo 1862 kantaväeksi vähennetystä merivoimasta oli kaikki, mitä Suomella oli sotaväkeä v. 1868, nimittäin 600 kaartilaista ja 100 merisotamiestä. — Suomen kaarti otti venäläisten kaartiosastojen mukana osaa Turkin sotaan 1877, ja Suomen säätykokous määräsi sitäpaitsi miljonan markkaa sodassa sairastuneiden ja haavottuneiden hoitamiseksi, jättäen nämä varat keisarinnan käytettäväksi.

Venäjän sotalaitos järjestettiin vuonna 1874 yleisen asevelvollisuuden kannalle. Yhteydessä tämän kanssa antoi hallitsija laatia ehdotuksen yleisen asevelvollisuuden käytäntöön ottamisesta myöskin Suomessa. Asiasta annettiin esitys säädyille syksyllä 1877. Uusi yleiseen asevelvollisuuteen perustuva sotilaslaki hyväksyttiin pitkien keskustelujen ja väittelyjen jälkeen kaikissa säädyissä noin 2/3 osalla annetuista äänistä ja se julkastiin joulukuun 27 päivänä 1878.

Tässä vuoden 1878 asevelvollisuuslaissa, joka vielä nykyäänkin on periaatteessa voimassa, määritellään Suomen sotaväen tarkotus seuraavasti: »Suomen sotavoiman tarkotuksena on varjella valtaistuinta ja isänmaata sekä sen kautta myöskin vaikuttaa keisarikunnan puolustukseen.» Sotaväki käsittää:

1:ksi vakinaisen väen, jonka tulee olla lomat siihen luettuina harjotuksissa 3 vuotta, josta kansakoulusivistyksen saaneilla on lyhennystä 1 vuosi ja yliopistoon johtavan oppikoulun oppimäärän suorittaneilla 2 vuotta;

2:ksi reservin, johon kirjotetaan kaikki ne sotapalvelukseen kelpaaviksi katsotut nuorukaiset, joita ei arpa ole määrännyt joutumaan vakinaiseen väkeen; heidän tulee olla harjotuksissa kolmena vuotena peräkkäin yhteensä 90 päivää. — Täten ei asevelvollisuuden suorittaminen tule kohtaamaan sitä pientä vähemmistöä, joka on määrätty joutumaan vakinaiseen väkeen. — Vakinaisessa väessä palveluksensa lopettaneet kirjotetaan myöskin reserviin ja ovat siinä siksi, että tulee kuluneeksi 5 vuotta siitä, jolloin astuivat palvelemaan vakinaisessa väessä; harjotuksiin lie eivät enempi ota osaa;

3:ksi nostoväen, johon siirretään reservissä palveluksensa lopettaneet ja ovat he siinä 40 vuoden ikään.

Vakinaisen väen suuruuden rauhan aikana määräävät säädyt. Vuoden 1899 valtiopäiväin asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön mukaan teki silloin voimassa olleiden vuosirahasääntöjen mukaan rauhan ja sodan aikainen miesluku: edellinen yhteensä 5,821 miestä, siihen luettuna päällikkökunta ja vapaaehtoset, sekä jälkimäinen 11,602 miestä, joiden lisäksi varajoukkojen muodostamista varten tarvitaan 3,486 miestä, eli siis kaikkiaan 15,088 miestä. Rauhanaikaisen sotavoiman saattamiseksi sotalukuiseksi vaaditaan siis 5,781 miestä sekä varajoukkoja varten 3,486 miestä, eli yhteensä 9,267 miestä.

Koko Suomen sotavoima teki 1878 vuoden ase-velvollisuusasetuksen käytännössä ollessa:

vakinaista väkeä.........................5,821 miestä
reserviläisiä noin.........................27,000   »
nostoväkeä    ».........................60,000   »
Yhteensä92,821 miestä

Näistä 27,000 reserviläisistä lasketaan n. 3,000 miehen palvelleen vakinaisessa väessä ja 60,000 nostoväen miehestä palvelleen vakinaisessa väessä n. 16,000 miestä.

Upserit kasvatettiin Suomen kadettikoulussa Haminassa. Jo vuonna 1780 perusti Sprengtporten sotakoulun Haapaniemeen. Tämä herätettiin uudestaan henkiin v. 1812 ja muutettiin kadettikoulu-nimisenä Haminaan v. 1819. Koulun oppilaat, kadetit, joita oli yhteensä 120, saivat opetusta 4 yleisellä ja 3 erityisluokalla.

Marraskuun 1 päivänä 1881 astui ensimäinen kutsunta asevelvollisia palvelukseen vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan. Ne jaettiin 9 pataljonaan, nimitttäin 8 tarkkaampujapataljoonaan, jotka sijotettnn yksi kunkin läänin pääkaupunkiin, sekä kaartinpataljona. Reservin ensimäiset harjotukset olivat kesällä 1883; reservi jaettiin 32 komppaniaan, 4 kutakin vakinaisen väen pataljonaa kohti. — Myöhemmin perustettiin myöskin rakuunarykmentti, jolla samoin kuin ei kaartillakaan ollut reservikomppanioita.

Näin käytäntöön tullut asevelvollisuusasetus oli ehtinyt olla voimassa 20 vuotta, kun Venäjän hallituksen puolelta annettiin esitys uudeksi asevelvollisuuslaiksi Suomelle. Tätä varten kutsuttiin kokoon ylimääräiset valtiopäivät vuonna 1899. Tämän esityksen henki näkyy uuden lakiehdotuksen ensimäisestä pykälästä, joka kuului: »Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on jokaisen Venäjän alamaisen pyhä velvollisuus; ja on siis Suomen läänien, niinkuin Venäjän muitten kuvernementtien, miespuolinen väestö asevelvollinen sekä suorittaa asevelvollisuutensa tämän lain mukaan.» Tämän ehdotuksen mukaan olisivat suomalaiset sotamiehet ei ainoastaan tulleet velvoitetuksi olemaan mukana kaikissa Venäjän sodissa, vaan olisivat he myöskin tulleet velvotetuiksi suorittamaan harjotuksensa venäläisissä joukoissa ja eri osissa Venäjän valtakuntaa; entisen lain mukaan tuli kumpikin kysymykseen ainoastaan Suomessa ja suomalaisissa joukoissa. Sitäpaitsi olisi palvelusaika reservissä pidennetty 18 vuodeksi, josta olisi oltu 5 vuotta hajotuksissa. Sotaväen miesluvun olisi määrännyt yksistään Venäjän sotaministeri. Reservin harjotukset vanhassa muodossa olisivat jääneet kokonaan pois. Tämä reservi olikin pahimpana silmätikkuna, sillä Venäjän hallituspiirit pelkäsivät, että Suomen asukkaat muuttuisivat sen kautta aseissa olevaksi kansaksi.

Säädyt eivät hyväksyneet tätä esitystä, vaan laativat kokonaan oman ehdotuksensa. Sen mukaan: »Valtaistuimen, isänmaan ja Venäjän valtakunnan puolustukseksi on jokainen Suomen kansalainen asevelvollinen.» Ehdotuksen mukaan olisi tullut olemaan:

1:ksi seisovaa sotaväkeä, johon asevelvolliset olisivat kuuluneet 10 vuotta ja olleet tästä ajasta vakinaisessa väessä harjotuksissa saman ajan kuin vanhankin asetuksen mukaan sekä loppuajan reservissä. Entisen kaltainen reservi olisi tämänkin mukaan jäänyt pois.

2:ksi nostoväkeä, johon olisi kirjotettu kaikki ne asevelvollisiksi hyväksytyt nuorukaiset, joita ei arpa ollut määrännyt seisovaan väkeen, sekä myöskin ne, jotka olivat aikansa palvelleet seisovassa väessä. Nostoväkeen olisivat he kuuluneet 43 vuoden vanhaksi.

Seisovan sotaväen miesluku olisi noussut ehdotuksen mukaan 12,000 mieheen rauhan aikana ja Suomen kansalainen olisi saanut suorittaa asevelvollisuutensa suomalaisessa sotaväessä. Seisovaa sotaväkeä olisi tullut käyttää etupäässä puolustustoimiin Suomessa, mutta olisi voitu käyttää sitä myöskin muussa osissa valtakuntaa. Nostoväkeä olisi saanut käyttää ainoastaan kotimaan sekä keisarikunnan pääkaupungin puolustukseen.

Vaikka säädyt olivatkin suostuneet näin suuriin myönnytyksiin, ei niiden laatima ehdotus kuitenkaan saavuttanut hallitsijan suostumusta, vaan antoi hän enempi säätyjä kuulematta Suomelle uuden asevelvollisuusasetuksen julistuksella heinäkuun 12 päivältä 1901. Tämä asetus oli pääasiassa sama kuin 1899 vuoden valtiopäiville annettu esitys; sen mukaan olisivat siis suomalaiset asevelvolliset tulleet suorittamaan palveluksensa venäläisissä joukoissa ja eri osissa valtakuntaa sekä seisovaan väkeen kutsuttavien luvun olisi tullut määräämään yksistään Venäjän sotaministeri.

Julistuksella helmikuun 26 päivältä 1901 oli jo pidätetty 1901 vuoden kesän reserviharjotukset. Heinäkuun 12 päivän julistuksessa annettiin uuden asevelvollisuusasetuksen ohella myöskin määräys, että entiset tarkkaampujapataljonat tultaisiin hajottamaan vähitellen, niinkuin sitten tapahtuikin seuraavan syksyn kuluessa. Julistuksella heinäkuun 12 päivältä 1901 määrättiin, että vuoden kutsunnasta oli otettava ainoastaan 500 miestä kaartia ja rakuunarykmenttiä varten. Seuraavan vuoden alkupäivinä hajotettiin vielä myöskin rakuunarykmentti ja niin määrättiin julistuksella maaliskuun 4 päivältä 1902 otettavaksi kuluvan vuoden kutsunnasta ainoastaan 200 miestä kaartinpataljonaa varten. Näin oli jälellä enään ainoastaan kaartinpataljona, joka myöskin määrättiin hajotettavaksi elokuussa 1905. Suomeen tuodut uudet pataljonat ovat ottaneet haltuunsa hajotetun Suomen sotaväen Suomen valtion omaisuuteen kuuluvat kasarmit. Suomen kadettikoulu oli lakkautettu saman ajan kuluessa kuin muutkin sotalaitoksemme.

Uusi perustuslakia rikkoen säädetty asevelvollisuuslaki herätti pahaa verta kaikkialla maassa. Kansa osotti tyytymättömyyttään kieltäytymällä valitsemasta kunnista kutsuntatoimiston lisäjäseniä, tai missä suurien sakkojen jälkeen taipuivat valitsemaan, panivat vastalauseita kutsuntatoimistojen pöytäkirjoihin, ja asevelvolliset nuorukaiset jäivät suurin joukoin pois kutsunnasta. Vuoden 1904 Suomen tilastollisen vuosikirjan mukaan oli vuonna 1902 25,080 kutsutusta poissa 10,438 eli 41,6 % ja vuonna 1903 23,356 kutsutusta poissa 7,681 eli 32,9 %.

Valtiopäivillä 1904–05 tekivät säädyt Venäjän hallituksen kanssa sellaisen väliaikaisen sovinnon, että uusi asevelvollisuuslaki lakkautettiin käytännöstä toistaiseksi ja säädyt myönsivät suoritettavaksi Suomen valtiovaroista Venäjän sotilasrahastoon 10 miljonaa markkaa vuonna 1905. Näin ei Suomessa ole minkäänlaista sotaväenottoa ainakaan vuosina 1905 ja 1906 eikä nykyhetkellä mitään sotaväkeä. Koossa oleville 1906 vuoden valtiopäiville tultanee antamaan esitys uuden 10 miljonan markan myöntämisestä Venäjän sotilasrahastoon.

— — Oikullinen on siis ollut Suomen sotalaitoksen historia. Valmistautukaamme vastaanottamaan sitä kuin tuleva on!

 


Viitteet:

[1] 801,660,000 Suomen markkaa. Suoment. muist.

[2] Suomentajan laatima lyhyt esitys.