| Kirj. K. Kautsky. |
Järjestymättömäin joukkojen liikkeitä koskevain tutkimusteni perusteella olin tullut kirjotussarjassani 1911 esittämääni tulokseen, että ne ovat epäluotettavia eivätkä kelpaa varmaksi perustaksi valtiollisille arvioimisillemme eikä laskelmillemme. Tämän johdosta väitti Pannekoek, että olin voinut tulla tällaiseen tulokseen vain siksi, että olin noudattanut epämarxilaista tutkimustapaa, metoodia ja jättänyt »marxilaisen asevarastoni» kotiin.
Pidin tätä väitettä hyvin koomillisena, mutta Pannekoek osottaa minulle sangen vakavasti kuun liikkeitä, jotka eivät ole epäluotettavia ollenkaan, ja arvelee, että samalla tavalla täytyy joukkojenkin liikkeiden olla ennustettavissa Marxin metoodia noudattaen: »kun tutkii ilmiötä ja tulee tulokseen, että se on milloin näin, milloin noin ja on aivan arvaamaton, osottaa tämä vain, ettei ole löytänyt todellista syytä, joka sitä vallitsee.»
Pannekoek puhuu aina vain yhdestä syystä, joka vallitsee ilmiöitä, ja se on hänen metoodilleen hyvin kuvaavaa. Hän ei ota huomioon inhimillisen yhteiskunnan moninaisuutta, joka aiheuttaa sen, että jokainen yhteiskunnallinen ilmiö on lukuisain tekijäin tuote, joista taas kukin on alinomaisessa liikkeessä.
Marxilaisuus antaa meille tilaisuuden jonkinlaisella tarkkuudella saada selville yhteiskunnan kehityssuunnat, paljastaa virtaukset, jotka siinä yhä uudelleen esiintyvät. Mutta pitemmälle ei se päästä meitä yhteiskunnallista tulevaisuutta tietämään, ja saattaisi tätäkin ja pitää aikamoisena saavutuksena. Jo »Erfurtin ohjelmassa» lausuin:
»Yhteiskunnallisen edistyssuunnan tietämisellä on rajansa. Sillä inhimillisen yhteiskunnan koneisto on erittäin mutkikas ja terävimmänkin ajattelijan on mahdoton tutkia kaikkia sen puolia niin syvällisesti, mitata kaikkia siinä vaikuttavia voimia niin tarkoin, että varmuudella voisi ennustaa, mitä yhteiskunnallisia muotoja näiden voimien yhteisistä ja keskenäisistä vaikutuksista on syntyvä... Ei mahtavinkaan hallitsija eikä syvinkään ajattelija voi mielensä mukaan määrätä tätä kehityssuuntaa eikä sen muotoja tarkkaan ennustaa.»
Jos siis »marxilainen varustus» antaisi kyvyn tarkoin ennustaa tulevan kehityksen, taistelujemme ja niiden tulosten muodot, silloin ei minulla ollut tätä varustusta enää »Erfurtin ohjelmaa» kirjottaissanikaan. Merkillistä kyllä ei tätä ole kukaan ennen huomannut. Yllä olevalla lauseella en muuten sanonut mitään ihmeellistä, tulkitsinhan vain, mikä jo kauan oli ollut marxilainen tapa. Me marxilaiset olemme aina vain ennustaneet kehityssuuntia, ei koskaan kansanjoukkojen varmaa käyttäymistä määrätyissä tiloissa. Me olemme aina olleet tietoisia siitä, että yhä vain odottamattomuudet esittävät suurinta osaa historiassa, ja määräävät ne, joskaan ei yleistä suuntaa, niin kuitenkin tapahtumain muodot erikoistiloissa.
Eniten pitää tämä paikkansa järjestymättömäin joukkojen liikkeisiin nähden, ja juuri siinä, niiden esiintymisen arvaamattomuudessa ja odottamattomuudessa on niiden väliin aikaansaamain suurten historiallisten vaikutusten syy.
Historiallinen kehitys uusimpaan aikaan asti vahvistaa tämän. Tätä vastaan asettaa Pannekoek sen, mitä hän nimittää marxilaiseksi varustukseksi, nimittäin tietoisuuden, että suurella joukolla nykyisin on valtavassa määrässä proletaariluokan edut valvottavana. Täten näyttää näiden menettely kaikissa oloissa määrätyltä ja laskettavissa olevalta.
Mutta mitäpä jos marxilaiseen varustukseen kuuluu toinenkin tietoisuus kuin se jo miltei jokapäiväiseksi puheenparreksi muuttunut juttu, että kansanjoukoilla ovat proletaariset edut?
Marxilaisuuden perusteella ei jonkun luokan tai ryhmän toimintatapa riipu vain sen aineellisista eduista, vaan myös niistä materialisista ehdoista, joiden alaisena se elää. Nämät määräävät sen edut, mutta myös sen tavan, miten se sen huomaa, tulee siitä tietoiseksi ja pyrkii sitä puolustamaan; mitä vaatimuksia se asettaa, mistä se hakee vihollisiaan, ryhtyykö se, milloin ja millä voimilla ja millä keinoin taisteluun vastustajaa vastaan. Kaikki tämä voi samassa luokassa samojen etujen vallitessa eri aikoina ja eri asteilla saada mitä moninaisimpia muotoja. Kaikkien näiden tekijäin asemasta ja yhtymästä, joiden alaisena järjestymätön joukko toimii, riippuu, yhtyykö se ja milloin yhteiseen toimintaan ja mitä muotoja ja mitä voimia se osottaa.
Jos Pannekoek voi marxilaisen varustuksensa avulla saksalaiseen tai mihin muuhun tahansa järjestymättömään joukkoon nähden ja määräajaksi tarkoin määrätä kaikki nämä tekijät ja niistä tarkoin ennustaa sen liikkeet, silloin häntä täytyy onnitella. Silloin voi hän enemmän kuin kukaan muu elävitten joukossa. Mutta pelkäänpä, että koko hänen marxilainen varustuksensa tässä kohdin on siinä, että hän vasta hämärästi aavistaa, että vähintäin kaikki edellä luetellut tekijät täytyy olla tarkoin selvillä, ennen kuin voi ennustaa järjestymättömäin joukkojen liikkeitä. Hän saa laskelmansa niin pian valmiiksi siitä syystä, että hän pitää tuntemattomia suureita ilman muuta nollan arvoisina. Varmuutta voitetaan siten tuntuvasti. — Mutta minä olen kyllin vanhanmuotinen pitääkseni tarkkuutta arvokkaampana.
Toinen suuri riitakysymyksemme on suhteemme proletaarisiin järjestöihin. Molemmat olemme kyllä vakuutetut siitä, että proletariaatin valtaan nousun edellytyksenä on sen järjestöjen laajennus ja voimistuminen. Mutta siitä olemme suuresti eri mieltä, miten tämä laajennus ja voimistuminen tapahtuu. S. o. me olemme yhtä mieltä vielä otaksuessamme että proletaaristen valtajärjestöjen täytyy olla taistelujärjestöjä, jotka taistelussa vahvistuvat, taistelun kautta kasvavat ja laajenevat. Mutta Pannekoek ymmärtää tällöin taistelua ylimalkaan, minä vain menestyvää taistelua.
Hän arvelee, että järjestöä hallitseva henki on pääasia, ja sitä jokainen taistelu terottaa, toi se sitten voiton tai tappion. Ja tuo henki kuulemma ajaa aina uudistamaan järjestön, kun vastustava väkivalta sen tuhoaa. Tätä viimemainittua en kylläkään kiellä, väitän kuitenkin, että se pitää paikkansa vain niin kauan kuin proletariaatti näkee järjestöissään keinon, jonka vulla käydä voitokasta taistelua.
Voimakas armeija ei kylläkään yhdestä tappiosta menetä miehuuttaan ja sen kunnollisuus sekä päällikön kyky ilmenee usein peräytymisessä selvemmin kuin voitossa. Mutta tämä pitää paikkansa vain sellaiseen armeijaan nähden, joka on tottunut voittamaan, ja johon yhtenäisten voittojen sarja on henkinyt täyden luottamuksen johtajiinsa. Mutta eivätpä sellaisetkaan armeijat siedä kovin monta tappiota, kun jo edellisten voittojen vaikutukset haihtuvat ja yleinen hajaannus seuraa.
Pannekoek arvelee, että minun huonoista seurauksista varotukseni johtuu vanhenneesta ajatustavasta. Se saattoi olla paikallaan järjestäymisen alkuaikoina, ei enää. Minä muka käsityksineni tepastelen vielä proletariaatin lapsenkengissä enkä voi kohottautua uusaikaisten henkien korkeampaan katsomukseen. Tämä kuulostaa aika suuremmoiselta. Mutta jos kiivetään pelkkäin aivokudelmain alueelta, Marxin sanoilla puhuaksemme, todellisuuteen, niin nähdään päinvastaista kuin mitä Pannekoek väittää. Pelkän katkeroitumisen perusteella taisteluun heittäyminen punnitsematta, lupaako se voittoa vai eikö, ja pelkän taistelun herättävä ja vapauttava vaikutus voitottakin, ne eivät ole korkeasti kehittyneen järjestäymisasteen ilmiöitä vaan alkuajan.
Pannekoekin tarvitsee vain esimerkiksi ottaa Engelsin kirja »Työväenluokan asemasta Englannissa» (1848), jossa sanotaan ammattiyhdistyksistä: »Näiden liittoumain historia on pitkä sarja tappioita, joiden keskellä joku yksinäinen voitto. — — Kysytään, miksi sitten työläiset lakkaavat työstä silloinkin, kun tuon teon hyödyttömyys on ilmeinen? Yksinkertaisesti »siksi että heidän täytyy panna vastalauseensa palkanpolkemisia, jopa sen välttämättömyyttäkin vastaan», koska tämä vastalause »pitää porvariston ahneutta jonkun verran aisoissa ja pitää työläisissä vireillä vastarintaa valtaluokan yhteiskunnallista ja poliittista kaikkivaltaa vastaan.»
Näemme tästä että se mitä Pannekoek uutukaisimpana taktiikkana asettaa minun vanhennutta katsomustani vastaan, se onkin ammattiyhdistystaistelun alkuaste, silloin paikallaan, jolloin on herätettävä työläisiä tietoisuuteen ihmisarvostaan, vastarintaan valtaluokan kaikkivaltaa vastaan ja missä sen asema on niin huono, että tappio ei voi siltä mitään riistää.
Niin ei ole laita järjestyneiden työläisten, jotka pitkissä taisteluissa ovat saavuttaneet tuloksia, ja vallanneet asemia, jotka täytyy säilyttää; joiden luokkatietoisuus on kyllin kehittynyt ja yhtämittaa valtiollisissa taisteluissa hereillä pidetty, niin ettei heidän tarvitse tätä varten antautua taloudellisiin taisteluihin, milloin, kuten Engels sanoo, niiden »hyödyttömyys on ilmeinen».
Pannekoekin käsitys on kotoisin ammattiyhdistysliikkeen heikkousajalta. Se muistuttaa »vallankumouksellisen voimistelun» teoriaa, jolla Ranskan syndikalistit lohduttivat alkuheikkoudessaan. Niin pian kuin voimistuvat, heittävät he sen pois. Pannekoek lainaa sen niiltä ja esittää meille kehittyneen marxilaisuuden hienoimpana kukkana.
Ei ole ajateltavissakaan, että se koskaan saa jalansijaa Saksassa ja että Saksan puoluejärjestöt tai ammattijärjestöt koskaan lähtisivät vapaaehtoisesti alkamaan taisteluita voiton mahdollisuuksia edeltäkäsin tutkimatta — ja vain sellaisista taisteluista voi tässä olla puhetta. Taisteluista, joihin meidät pakoitetaan ja jotka eivät meistä riipu, on keskustelu yhtä tarpeeton kuin niistäkin, jotka voittoa lupaavat. Pannekoekin jäijestöteoria on Saksan järjestöille aivan vaaraton, sillä se ei tule niiden keskuudessa saamaan vaikutusta. Olisinkin pitänyt tarpeettomana lähteä sitä vastaan väittelemään, jollei sitä olisi esitetty marxilaisuuden nimessä. Ranskan syndikalistitkin kernaasti vetoavat Marxiin ja komeilevat ainoina tosi marxilaisina. Sitä vastaan vain halusin vastalauseellani ilmaista, että Pannekoekin vallankumouksellisesta voimistelusta ei saisi tehdä marxilaisuutta vastuunalaiseksi.
Enimmän eroamme toisistamme kuitenkin valtiollisen taistelun tarkotusperiin nähden. Kuten koko puolueemme aina on tehnyt, pidän minäkin tänä päämääränä valtiovallan valtausta. Pannekoek sitä vastoin selittää, että meidän on valtiovalta samalla kertaa vallattava ja tuhottava.
En uskonut silmiäni, kun sen luin. Valtiovallan tuhoaminen on tähän asti ollut anarkistien päämäärä, jonka he asettivat meidän valtiovallan valtaustamme vastaan. Pannekoek haluaa kumpaakin. Ja tämä yhdistämättömäin seikkain yhdistys näytti hänestä niin selvältä, että hän ensi kirjoituksessaan vain siihen viittasi laajemmitta selityksittä tai perusteluitta.
Tällöin pidin ainakin mahdollisena, että Pannekoek oli vain lausunut ajatuksensa harhaanjohtavasti. Toivoin toki, että hän minun viitattuani hänen lauseensa anarkistiseen luonteeseen vastaisi antaen sille toisen tulkinnan, kuin minkä ensi katsaus antoi. Hämmästyksekseni piti hän käsityksestään kiinni, että valtiollinen taistelumme muka vie valtiovallan tuhoon. Hän selittää niin Leipzigin ja Bremenin lehdissä, joista tähän otan merkittävimmät kohdat.
Pannekoek pilkkaa sanomalehdistökirjotuksissaan minun huomautustani seuraavasti:
»Ajatellaanpas, rakas toveri Kautsky, että jotenkin kuin taikaiskulla koko valtiovalta katoaisi. Alamaisilta on preussilainen ajatuskanta kokonaan mennyt, poliiseista on tullut hyödyllisiä kansalaisia, virka- ja hallitustaloista ei enää hallita, maaneuvostoja ei enää kukaan kuule, ministeristöt ovat autiot ja valtiokansleri tutkii kenenkään häiritsemättä filosofiaansa Hohenfinowissa. Mutta siitä huolimatta, että valta, joka oli proletariaatin vallan tiellä yhteiskunnassa, nyt on poissa, on se kuitenkin voimaton rakentamaan mailmaansa sosialistisen vapauden perustalle. Se on lamautuneena — sosialismista ei tule mitään, sillä eihän ole valtiovaltaa sitä toteuttamassa! Ettekö tunne ja eikö jokainen tunne vastenmielisyyttä koko tätä ajatustapaa vastaan? Onhan toki selvää, että köyhälistölle, joka kaikesta ehkäisevästä vastarinnasta huolimatta mitä pahimpia valtoja vastaan osasi rakentaa niin mallikelpoisen järjestön, on helppo kaksi kertaa kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä luoda valmis koneisto yleisten asiain johtoa ja hallintoa varten.»
Meidän ei Pannekoekin mukaan tarvitse pyrkiäkään valtiovaltaa tuhoamaan, se seuraa itsestään taistellessamme kansanvaltaisten oikeuksien puolesta, ennen kaikkea yleisen äänioikeuden hyväksi. Tämä taistelu voi vain siten menestyä, että joukkoliikkeet lamauttavat valtiovallan.
»Valtion valtakeinojen tuhoaminen ei siis ole mikään edeltä asetettu päämäärä, vaan taistelun kiertämätön tulos. Täten raukeaa kaikki puhe, että minä haluan valtiovallan tuhota ja siis haluan jotain muuta kuin muut sosialidemokraatit. Ei ole kysymys siitä, mitä minä haluan, vaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Samalla kun valtiovallan järjestö rappeutuu ja sen valta haihtuu, kasvaa jo uusi yhteiskuntajärjestö, köyhälistön oma luoma kansanvaltainen taistelujärjestö yhä suurempana yhteiskunnallisena valtana esiin ja ottaa haltuunsa ne toiminnat, jotka ovat välttämättömät tuotannon yleiseksi järjestämiseksi.»
Tämä on juuri syndikalistinen ajatuskanta. Suurlakko on keino, jonka avulla köyhälistö pääsee eteenpäin. Mitä enemmän ammatilliset järjestöt kasvavat, sitä voimakkaammat sen suurlakot, sitä enemmän ne lamauttavat ja tuhoavat valtiovaltaa, sitä enemmän ne rakentavat yhteiskunnan järjestöä. Tämän saa lukea jokaisesta syndikalistisesta julistuksesta.
Pannekoek tosin kuvittelee, että hänen katsantokantansa ei ole anarkosyndikalistinen, vaan marxilainen. Hän vetoaa Engelsiin, joka esipuheessaan »Kansalaissota Ranskassa» kirjaan kirjotti:
»Siitä seuraa sitten taikauskoinen valtion ja kaiken siihen kuuluvan kunnioitus, joka ilmenee sitä helpommin, kun jo lapsuudesta pitäen on tottunut kuvittelemaan, ettei koko yhteiskunnan yhteisiä asioita ja etuja voida muuten hoitaa kuin siten kuin ne tähänkin asti ovat hoidetut, s. o. valtion ja sen hyvinvoipain virkamiesten kautta..... Mutta todellisuudessahan ei valtio ole muuta kuin toisen luokan sortokoneisto toista vastaan».
Minä olin aavistanut tämäntapaisten paikkain käyttämistä pannekoekkilaisen käsityksen puolustukseksi ja siitä varottanut: »Ei ole nykyisissä keskusteluissamme kysymystä siitä, kuinka »tulevaisuuden valtion» hallintokoneisto tulee järjestymään, vaan siitä, että hajottaako meidän valtiollinen taistelumme valtiovallan, ennenkuin me sen olemme vollottaneet.»
Pannekoek välittää niin vähän tästä varotuksesta, että hän laskee siitä pilaa. Hän arvelee: »Tässä nolostuu Kautsky itsekin ja lisää, että hän puhuu vain siitä, miten nykyvaitio tulee asettumaan. Niin, mutta mehän puhelemme vallan valtauksesta. Mitä meitä liikuttaa nykyvaltion asettuminen?»
Luulisi meitä kaiken liikuttavan. Mehän haluamme vallata nykyvaltion valtiovallan. Tulevaisuuden valtioon nähden olisi tämä kysymys mieletön, se merkitsisi silloin valtiovallan valtausta, kun se meillä jo on. Pannekoekin väite todistaa vain niin paljon, että minä olin enemmän odottanut kuin olikaan. Minä otaksuin, että hän tuntisi Marxin ja Engelsin kannan tässä kysymyksessä niin tarkoin, että vain viittaus riittäisi. Näen nyt, että on puhuttava siitä tarkemmin. Valtioon suhteessaan kuten monasti muulloinkin oli Marxin ja Engelsin taisteltava kahta rintamaa vastaan.
Toisella puolen olivat valtiososialistit, jotka valtiossa näkivät luokkain yläpuolella olevan laitoksen joko todellisuudessa tai ainakin aatteeltaan. Niinpä sanoi esim. Lassalle »Työväenohjelmassaan»:
»Valtion tehtävänä on juuri vapauden kehittäminen ja tämän ihmiskunnan kehittämisen saattaminen täytäntöön. Valtio on yksilöitten siveellinen yhtyminen kokonaisuudeksi, yhtyminen joka miljoonakertaisesti enentää kaikkien yksilöitten voimat, jotka ovat tähän yhtyneet... Valtion tehtävä on siis saattaa ihmisolennot positiiviseen voimainsa edistämiseen ja etenevään kehittämiseen, toisin sanoen kohottaa ihmistarkotus, s. o. kulturi, johon ihmissuku on kykenevä, todelliseen olemukseensa; se on ihmiskunnan kasvatus ja kehitys vapauteen.»
Tätä vastaan tunnustivat Marx ja Engels valtion luokkavallan elimeksi. Kun proletariaatti luokka-asemansa pakottamana poistaa luokkaerotukset, niin se niin pian kun se hallitsee yhteiskuntaa, myös sen kautta poistaa valtion perusteen, muuttaa valtiovallan toiminnat, jotka ovat olleet, ihmisten hallitsemista ihmisten kautta, »asiain hallinnoksi ja tuotantoprosessien johdoksi». (Engels, »Anti-Dühring»).
Tämänhenkisiä Engelsin lauseita, joita hän erinäisissä paikoissa esitti, ovat anarkistit usein käyttäneet hyväkseen: merkillistä kyllä matkii Pannekoek heitä tässäkin. Mutta kun ajattelijain on taisteltava kahta rintamaa vastaan yhtä aikaa, antavat todistuskappaleet, joita hän käyttää toista vastaan, yksin otettuina sangen yksipuolisen, jopa väärän kuvan hänen kannastaan. Täytyy pitää ne yhdessä toista puolta vastaan esitettyjen käsitysten kanssa.
Niinpä eivät Marx ja Engels ole koskaan salanneet sitä merkitystä, joka heidän mielestään anarkismia vastaan oli valtiovallalla kumouksellisessa mullistusprosessissa kapitalismista sosialismiin. Historia oli heille opettanut, että valtiovalta ei ole vain keino pitää yllä jonkun luokan taloudellista herruutta, vaan että se aina uudelleen tuli keinoksi murtaa ja pakkoluovuttaa jonkun luokan taloudellinen valta. Ranskan suuresta vallankumouksesta olivat he nähneet, että kumoukselliset kyllä toisinaan lamauttivat yläpuolellaan olevan valtiovallan, mutta että he eivät tätä etuaan käyttäneet valtiovallan ylipäänsä hajottamiseen, vaan järjestääkseen valtion valtakeinot niin, että ne muuttuivat vanhan luokan välineistä uuden välineiksi. Niinpä näkivät he valtiovallassa keinon, joka oli perustava proletariaatin luokkavallan porvaristoa vastaan, »pakkoluovuttajain pakkoluvutuksen» aikaansaamisen yhteiskunnallisen tuotannon järjestämisen kautta, niin pian kun proletariaatti on valtion valtakeinot vallottanut.
Mutta anarkisteja vastaan, jotka heitä syyttivät, että he täten halusivat pystyttää uuden luokkavallan, esittivät he, että proletariaatti luokista alimpana valtiossa vain siten voi käyttää valtiovallan hallintaansa taloudellisten luokkavastakohtain ja niiden mukana kaiken luokkavallan lopettamiseen; että proletariaatinkin on pyrittävä muodostamaan valtiokoneisto, niin pian kun ovat sen saaneet käsiinsä, oman mielensä mukaan, ennenkuin se sen panee omia tarkotuksiaan varten käytäntöön. Mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Marx ja Engels pitivät valtiovallan valtausta vastakohtana anarkistiselle valtiovallan tuhoamiselle toimintaohjelmansa kannatuspylväänä.
Niinpä he esim. sanoivat kommunistisessa Manifestissa:
»Ensi askel työväen vallankumouksessa on köyhälistön kohottaminen hallitsevaksi luokaksi, kansanvallan toteuttaminen.
»Köyhälistön on käytettävä valtiollista valtaansa askel askeleelta temmatakseen kaiken pääoman porvaristolta, keskittääkseen kaikki tuotannon välineet valtion, s. o. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen köyhälistön käsiin ja mahdollisimman pian enentääkseen tuotantovoimien määrää.»
Ja manifestin ehdottamain kumouksellisten toimenpiteitten joukossa ovat seuraavat:
1. Maaperän pakkoluovutus ja maakoron käyttäminen valtiomenoihin;
2. Tuntuvasti ylenevä verotus;
3. Perintöoikeuden pakkoluovutus;
4. Kaikkien emigranttien ja kapinoitsijain omaisuuden takavarikkoon ottaminen;
5. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, joka käyttää valtion pääomaa ja jolla on ehdoton monopooli;
6. Kuljetuslaitosten keskittäminen valtion käsiin j. n. e.
Kuinka ajattelee Pannekoek tämän ohjelman toteutuvan »tuhotun» tai »rappeutuneen» valtiovallan kautta?
Ei ole tarkotukseni panna toimeen uutta anarkistiväittelyä. Nyt on tärkeämpää tehtävää. En sen takia lähde tutkimaan, kumpi ajatuskanta on oikeutetumpi, marxilainen vaiko anarkistinen. Panen vain merkille että Pannekoekin kanta valtion tuhoomiseen ja vallankumoukselliseen voimisteluun nähden on aivan anarkosyndikalistinen.
Mutta silti en tahdo väittää, että Pannekoek olisi täysiverinen syndikalisti. Hän eroaa syndikalistien anarkistisesta leikittelystä tuntuvasti siinä, että hän ei taistele äänioikeuden eikä parlamentin käyttöä vastaan. Tosin en oikein ymmärrä, miksei hän tätä tee. Sillä jos kerran köyhälistön parlamentin ulkopuolinen toiminta hajottaa valtiovallan, miksi siis taistella parlamentista? Sen tehtävänä on lakien laadinta, joita hallituksen on pantava käytäntöön, ja vielä on sen valvottava hallituksen toimintaa. Mihin tätä tarvitaan, jos hallitus lakkaa mitään tekemästä? Jos taas parlamentti tulee tarpeettomaksi, mitä sitten tehdään demokraattisella äänioikeudella? Miksi taistella sen valtaukseksi eikä heti panna toimeen joukkoliikkeitä, jotta saataisiin heti todellisia etuja köyhälistölle?
Jos me vedämme Pannekoekin käsityksistä johtopäätökset, silloin ei ole vaaleihin osanotolla, äänioikeuden laajennustaistelulla eikä parlamenttaarisella toiminnilla mitään oikeata tarkotusta. Parlamenttarismi tulee rudimenttielimeksi, jonka köyhälistö on perinyt kuten ihminen umpisuolen, ja jonka kanssa on toimeentultava, vaikkakin tuo elin vain voi vaikuttaa vahingollisesti, synnyttää ministerialismia ja reformismia — köyhälistön valtiollisen ruumiin umpisuolentulehduksia.
Loogillisesti on Pannekoekin suhde parlamenttarismiin epäjohdonmakainen. Se saa selityksensä vain hänen valtiollisesta asemastaan.
Oikealle syndikalistille kuuluu syndikaatteja, ammattiyhdistyksiä, joihin hän voi nojautua parlamenttaarisen puolueen vastakohtana. Niitä ei ole Pannekoekilla. Jos hän haluaa nojautua proletaariseen järjestöön, silloin jää hänelle vain valtiollinen, mutta sen toiminnat kiertyvät kaikki sen kirotun parlamentarismin ympärille, olkoon sitten kysymys vaaleista, äänioikeustaisteluista, eduskuntaan vaikuttamisesta tai sen kokoonkutsumisvaatimuksesta. Mitä tulisi valtiollisesta järjestöstämme, jos se ei enää välittäisi parlamenttarismista eikä vaaleista! Ja niin on Pannekoekin tultava toimeen parlamenttarismin kanssa, mutta huvittavaa ei se hänelle ole!
Näissä oloissa täytyi valtiollisen suurlakon ajatuksen tuntua hänestä erittäin miellyttävältä. Se oli side, jolla yhdistää syndikalismi ja sosialismi.
Valitettavasti on saksalainen ajatus suurlakosta monissa kohdin toisenlainen kuin syndikalistinen. Niinpä tahtovat syndikalistit tehdä suurlakolla parlamenttarismin ja taistelun valtiovallasta tarpeettomaksi, me taasen pidämme suurlakkoa keinona parlamenttarismin edistämiseksi. Toiselta puolen näyttää syndikalisteista suurlakko aseelta, jota voi käyttää joka tilaisuudessa, missä proletariaatti tapaa valtiollisen tai taloudellisen vastustajan, aivan huolimatta siitä, onko suoranaista etua saavutettavissa vai eikö, kunhan vain sen kautta joukkojen katkeroituminen kasvaa. Saksalaisen tovereitten suurelle enemmistölle on valtiollinen suurlakko ultima ratio (äärimmäinen keino), sama kuin sota valtiolle; vain silloin käytettävä kun kaikki muut keinot pettävät, kun on joku elinkysymys esillä ja joukkojen kiihko mitä myrskyisimmin ja vastustamattomimmin sitä vaatii.
Tämä ajatus ei tyydytä Pannekoekia, hän kallistuu syndikalistisen ajatuksen puoleen, vaikkakin itsensä syndikalistien kesken katkerat kokemukset sitä syrjään työntävät. Sitä vähemmän on toiveita Saksassa saada syndikalistisia pyrkimyksiä voimaan. Silloin tulee sana »joukkoliike» kuin kutsuttu. Kahden vuoden aikana on Pannekoekin ja hänen ystäväinsä kesken »joukkoliike» sysännyt sivuun »suurlakko» sanan. Mistä tämä johtuu?
Puolueemme on epäämättömän selvästi ilmaissut, että se ei ole halukas joka tilaisuudessa tarttumaan suurlakkoon. Sitä vastoin joukkoliikkeistä ei päästä siitä yksinkertaisesta syystä, että sosialidemokraatit ovat tulleet niin lukuisiksi, että jokainen niiden liike välttämättömyydellä muuttuu joukkoliikkeeksi. Joka kokous, joka mielenosoitus, jokainen niistä agitatsionikeinoista, joita me olemme käyttäneet liikkeemme alkuajoilta saakka, muodostuu välttämättömyydellä joukkoliikkeeksi.
Joukkoliikkeiden vaatiminen puolueeltamme nykyisin merkitsee yksinkertaisesti sitä, että vaaditaan sitä tekemään sellaista, mikä on itsestään selvää, liikkumaan.
Mutta Pannekoek ja hänen ystävänsä puhuvat joukkoliikkeistä kuin jostakin, mitä he yksin vaativat, mutta jota puolueemme muu osa vastustaa tai jonka se hyväksyy vain heidän painostamanaan, kuin olisi se jotain, joka edustaa niin uutta taktiikkaa, että sen merkitystä eivät käsitä muut kuin kaikkein uusaikaisimmat ja hienoimmat marxilaiset päät. Sanoessaan mitä suurimmalla painolla että kaksi kertaa kaksi on neljä, herättävät he sen vaikutuksen kuin olisi heidän täytynyt ankarasti taistella tämän riidanalaisen totuuden levittämiseksi. Ja samalla saavat he tilaisuuden tasatakseen tietä vaatimukselle, että meidän on joka tilaisuudessa käytettävä suurlakkoa. Tätä vaikutusta aikaansaadakseen ei ole vain kovin ankarasti erotettava joukkoliike ja joukkolakko sanoja. Jokainen suurlakon hylkäys jossain tapauksessa leimataan kaikkinaisen joukkoliikkeen hylkäykseksi. Ja joukkoliikkeen välttämättömyyden tunnustaminen voidaan myös tulkita suurlakon välttämättömyyden tunnustamiseksi.
Siksi kai nyt vaietaan suurlakosta ja toitotetaan joukkoliikkeitä. Mutta siitä huolimatta ei tämä uusi radikalismin suunta paljoa voittane. Joukkoliike sanan epämääräisyyden takia voidaan kylläkin tässä käsiteltyjen pyrkimysten levittämistä helpottaa. Mutta sitä mukaa menettää tämä uusi parlamenttaaris-syndikalistinen suunta selvyyttään. Se on nyt onnellisesti päässyt asemaan, jossa sitä koko maailma ymmärtää väärin. Eikä se näytä siitä saakka agitatsionialallakaan edistyneen. Tämän myöntää Pannekoek tavallaan viittauksessaan Chemnitzin puoluepäiviin.
Vanha juttu. Joka junassa matkustaa, siitä tuntuu kuin sähkösanomapatsaat lentäisivät ohi hänen itsensä ollessa paikoillaan. Kun Pannekoekin ajatussuunta ajaa häntä syndikalismiin, näyttää hänestä kuin radikaalit kulkisivat kohti revisionismia.
Se joka luulee ratkaisevain joukkoliikkeiden ajan tulleen, sen olisi pyrittävä kokoamaan joukkoja; hänen täytyisi jättää sivummalle kaikki mikä koettaa niitä erottaa. Pannekoekin taktiikka päinvastoin pyrkii tuomaan aina uusia rajoja puolueeseemme. Ovatko ne teoreettisesti oikeutetut, sitä en nyt enempää lähde tutkimaan, käytännössä vaikuttavat ne siihen suuntaan, että Pannekoek ystävineen joutuu yhä enemmän eristetyksi.
Viime vuosisadan 70-luvulla oli sivistyneittemme kesken tapana tutkia eristetyn ihmisen arviota. Minä pelkään että Pannekoek kokoo aineksia kirjaan, jonka nimeksi voisi panna: Eristetyn ihmisen joukkoliike.