Anton Pannekoek

Työläisten taistelu

1907


Luokkataistelun päämäärä.

II

Heti kun työväenluokka itseltään kysyy, minkä tuotantotavan se tahtoo asettaa sietämättömän kapitalismin sijaan, erottaa se heti palaamisen takaisin pientuotantoon mahdollisuuksien joukosta.

Ensiksi, koska se on mahdoton. Vaikkapa voitaisiinkin särkeä kaikki koneet, polttaa kaikki tehtaat, niin olisi kuitenkin mennyttä pienliikkeen vanha levollinen rauha. Sillä meidän päissämme istuu tiede, monien vuosisatojen kokoonpuristettu kokemus ja keksinnöt, jotka antavat meille kyvyn tehdä uusia koneita ja huolimatta mitä ankarimmasta kiellosta olisi ennen pitkää syntynyt uusi suurteollisuus. Nykyisen tuotantotavan perustana olevia suuria ja väkeviä tuottovoimia me emme mitenkään voisi hävittää, ne eivät ole meidän vallassamme.

Mutta se ei olisi toivottavaakaan. Tämä suurteollisuus, tämä tuottoisuuden kohoaminen on tehnyt mahdolliseksi pienellä työllä saada useita kulutusesineitä; se on rikastuttanut meidän tarpeitamme ja suonut kaikkein köyhimmillekin elämän mukavuuksia, joita eivät ennen rikkaimmatkaan voineet saada. Se on valtavasti kohottanut sivistystä. Palaaminen pienliikkeeseen olisi palaamista raakalaistilaan.

Ainoa mahdollinen tapa lopettaa pienen loiseläjäluokan harjottama suurten joukkojen riistäminen on siis tuotantovälineiden siirtäminen yhteiskunnan omaisuudeksi. Suuria koneita ei enää, kuten entisiä pieniä työkaluja, jokainen yksityinen voi omistaa eikä käyttää. Jokaisella voi olla omat rattaansa, oma vasaransa, mutta jokaisella ei voi olla omaa rautatienveturiansa ja rataansa, ei omaa höyryvasaraansa, mutta vetureita ja höyryvasaroita me kuitenkin tarvitsemme, sen vuoksi omistamme me niitä ja käytämme yhteisesti.

Emme me ole keksineet yhteiskunnallista suurliikettä meidän tavottelemamme tuotantotavan perikuvana; sosialismi ei ole kavala ollakseen meidän viisauksissamme kokoonpanemamme paraaksi pelastumiskeinoksi pulasta, johon olemme joutuneet kapitalistit pakkoluovutettuamme. Sosialismi on kapitalismin välttämätön seuraaja. Nyt jo on olemassa kaikellaisia oireita, ylimenokohtia. Eivät ole aivoissamme, joka etsi pelastus tietä pulasta — ei kapitalismia, ei pienliikettä, mitä sitte? — syntyneet päämäärämme vaatimukset, vaan jo nähtävistä kapitalismin kehityspyrkimyksistä.

Nykyhetken kapitalismi ei ole enää entisten hyväin aikojen kapitalismia. Siihen aikaan hosuivat kapitalistit ympärilleen ja pieksivät toisiansa hillittömän kilpailun vapaassa ilmassa; joka kaatui se jäi maahan ja niin tuli halullisten taistelijain luku yhä pienemmäksi. Mutta kun heidän lukunsa oli tullut niin pieneksi, että he voivat nähdä yli koko taistelukentän, älysivät he vähitellen, ettei ole oikeastaan mitään sen tyhmempää kuin hinnanalennuksilla koettaa vähentää voittoa toinen toiseltaan kuluttajain iloksi. Silloin ei jokainen enää koeta korottaa voittoaan, sillä että hän ottamalla käytäntöön parempia työtapoja ja halventamalla tuotteiden hintoja käy sotaa tovereitansa vastaan, vaan sillä että hän liittoutuu näiden kanssa pitääksen hintoja ylhäällä. Tämä uusi rikastumistapa voi tulla käytäntöön luonnollisesti vasta silloin, kun siihen tarvitaan ainoastaan parin tusinan ihmisen sopimus; niin kauan kuin kilpakentällä on useita satoja kilpailijoita, joista jokaisella on oma päänsä ja kun aina voi esiintyä uusia, on vaikeata saada aikaan tuollaista liittoa. Keskittymisen täytyy tuollaisessa teollisuudessa jo olla pitkälle kehittynyttä.

Kilpailun sijaan liittoutuminen! se on uuden kapitalismin tunnussana. Aluksi ovat liittoumat hölliä ja ajottaisia, ne alkavat sopimalla ainoastaan hinnoista. Mutta kun sopimuksesta huolimatta jokainen yksityinen ei voi vastustaa kiusausta ylimääräisen voiton hankkimiseen, vaikkapa sitä varten olisi välttämätöntä kiertää tai suorastaan rikkoa liiton sopimuksia ja kun kuitenkin liiton pystyssä pitäminen on kokonaisuudessaan edullista kaikille, täytyy liiton saada yhä lujemman ja lujemman muodon. Syntisen ihmisen synnintekotilaisuuksia täytyy yhä enemmän supistaa. Höllistä kartelleista ja renkaista syntyy syndikateja, jotka ottavat pois yksityiskapitalistilta välittömän yhteyden ostajain kanssa. Pisimmälle menee liittoutuminen lopuksi trusteissa, jossa yksityiseltä liikkeen harjottajalta otetaan pois herruus hänen omissa tehtaissaan. Kaikki liittoutuneet liikkeet ovat yhden ainoan johtokunnan johdettavina; entiset tehtailijat ja osakkaiden omistajat ovat nyt osakkaita koko trustissa, joka esiintyy yhtenä ainoana jättiläisliikkeenä, joka on suureksi osaksi itselleen monopoliksi anastanut koko maan tuotannon.

Jos vertaa tätä kapitalismin uutta muotoa sen klassilliseen perikuvaan, niin näemme vapaan kilpailun lakkautumisen seurauksena yhdeltä puolen teknillisiin parannuksiin ajavan kiihottimen kadonneen, jota kapitalismin vapaamieliset ylistäjät aina ovat kiittäneet sen suurena etuna. Mutta tämän teknillisen kehityksen pysähtymisen korvaa, saattaapa mennä edellekin, toiselta puolen tuottoisuuden toinen suuri edistys, joka riippuu tuotannon sisäisestä järjestyksestä. Pienliikkeen hajanaisuutta supisti suurliike jo tuutuvasti; mutta sisäinen tarkotuksenmukainen järjestäminen rajottui ainoastaan liikkeen omaan keskuuteen kun taas sen ulkopuolella vallitsi täydellinen sekasorto. Syndikateissa ja erittäinkin trusteissa lakkaa tämä hajanaisuus kokonaan ja tuotannon järjestäminen lopettaa monellaisia kuluja ja voimantuhlausta ja sopeuttaa samalla jossain määrin tuotannon tarvintaan.

Mutta nämä uudet tarkotuksenmukaiset laitokset ovat vain kuluttajain, suurten kansanjoukkojen rosvoamista muutamien satamiljonärien hyödyksi. Koko kapitalismin mielettömyys, että kaikki tuotannon edistykset joutuvat ainoastaan pienen vähemmistön hyödyksi on siis entistä korkeammassa asteessaan tässä sen uudessa kehitysmuodossa.

Trustien ohella on olemassa vielä eräs toinenkin kapitalismin kehitysmuoto, joka tosin ei ole syntynyt aivan kaikkein viimeisinä aikoina, mutta joka kuitenkin osottaa tuotantotavan kehityspyrkimyksiä. Jo aikoja sitte oli erikoisia liikkeenhaaroja tai ammattialoja, jotka teknillisen luontonsa vuoksi olivat ainoastaan vähässä määrin sopivia yksityiskapitalistisen kilpailun esineiksi, esim. rautatiet ja katuradat, kirjeiden ja pakettien kuletus, kaupunkien vesi-, kaasu- ja sähkötarpeiden tyydyttäminen. Missä nämä ovat yksityiskapitalistisia liikkeitä on niillä monopolin, ja vielä laillisesti annetun monopolin luonne. Tällaisten liikeyritysten lupakirjoissa antaa kunta tai valtio määrättyjä velvollisuuksia, maksuja tai voitto-osuuksia vastaan monopoliaseman. Jos tuollaiset yhtiöt ovat hyviä liikkeitä, rupeavat kuluttajat säännöllisesti vaatimaan niiden ottamista valtion haltuun, jotta voitto voitaisiin käyttää joko hintojen ja tarifien laskemiseksi tai verokuorman huojentamiseksi. Sellaisissa kansanvaltaisissa maissa, joissa ei ole vahvaa sosialistista liikettä, nousee tämä vaatimus enimmäkseen porvariston keskuudesta, joka tässä esiintyy kuluttajaetujen edustajana, sen vuoksi että monopolistit pahimmin nylkevät juuri sitä ja siellä onnistuu hyvin usein perustaa valtion- tai kunnanliikkeitä yksityismonopolien sijaan. Toisissa tapauksissa ovat erikoiset hallituksen edut — kuten Saksan rautateiden laita on — johtaneet valtionliikkeeseen.

Tätä tuotantomuotoa kutsutaan usein valtiososialismiksi ja kunnallissosialismiksi. Ettei tämänlaisella »sosialismilla» vielä pitkälle mennä, osottaa jo sekin tosiseikka, että sitä kutsutaan samaa merkitsevällä sanalla myöskin valtiokapitalismiksi. Ne ovat välimuotona. Oikeasta kapitalismista erottaa ne se tosiseikka, että yhtyskunta, joka politisesti edustaa yhteiskuntaa, valtio tai kunta on yksinomaisena liikkeenharjottajana. Tässä voi siis tuotanto tai liike kokonaan sopeutua tarvintaan; se on tässä tietoisesti järjestetty. Tämän ominaisuutensa kautta käytämme me niiden olemassa oloa levittäessämme aatteitamme esimerkkinä sen väitteemme tueksi, että tuotannon järjestäminen on hyvinkin mahdollinen erityisten toimenpiteiden, kulutuksen säännöllisyyden avulla, niin pian kun se on joukkokulutusta. Kapitalismin kanssa on näillä liikkeillä yhteistä se, että ne nojautuvat riistämiseen; näiden liikkeiden työmiehiä riistetään, heistä kiskotaan voittoa, ja kun näiden liikkeiden erikoinen luonne kansanvaltaisissa maissa, joissa parlamentissa esiintyvällä yleisellä mielipiteelläkin on vaikutusta, on heille eduksi, on se suuremman riippuvaisuuden ja orjuuttamisen takia itsevaltaisesti hallituissa maissa heille vahingoksi.

Senpä vuoksi isku osuukin aivan syrjään, jos vastustajamme tahtovat esittää tämän valtioliikkeen sosialismin malliesimerkkinä. Sitä se ei ollenkaan ole; me esitämme sen ainoastaan esimerkiksi järjestyksestä, joka on tuotannossa mahdollinen. Mutta jolleivät tällaiset liikeyritykset ole mitään sosialismia, niin eivät ne ole oikeata kapitalismiakaan enää. Niiden kehitys viittaa jo uuteen, korkeampaan ja parempaan tuotantotapaan.

Meitä vastaan voidaan väittää ja täydellä syylläkin, että ainoastaan näiden liikkeiden erikoinen teknillinen luonne tekee ne sopiviksi valtion tai kunnan käyttöön ja että muiden teollisuuden haarojen erikoisluonne saattaa ne paremmin sopimaan yksityisliikkeiksi. Tämä väite on oikea, tai ainakin oli oikea, sillä vasta uusin kehitys on sen tehnyt paikkansa pitämättömäksi. Eivät ole sosialistit, vaan lukuisat porvarilliset Amerikassa nyt juuri ruvenneet vaatimaan trustien ottamista valtion omaisuudeksi. Tosin ei tämä ole vielä toteutunut; mutta tämä vaatimus osottaa kuitenkin, että nyt jo Amerikassa pidetään näitä teollisuuden haaroja, jotka tähän asti ovat olleet yksityiskapitalististen alkuunpanojen ja yritysten kiistämättömänä kiistakenttänä, kypsiä valtioliikkeiksi ottamista varten. Sama on hiilisyndikatin laita Saksassa. Tämän uuden kapitalistisen liikemuodon kehityksen kautta yksityismonopoleiksi ovat täyttyneet tarpeelliset edellytykset niiden muodostamiseksi yleisiksi valtion monopoleiksi.

Trusteissa ja yleisissä liikkeissä esiintyvät siis uudenaikaisen kapitalismin kehityspyrkimykset. Ne osottavat, etteivät sosialismin ihanteet ole ilmalinnoja, aivokummituksia vaan todellisuutta. Tämä kehitys osottaa, että tärkeimmät, koko yhteiskunnan tuotannon perustana olevat teollisuuden haarat yhä enemmän joutuvat pienen miljonärijoukon monopoliksi, jotka käyttävät valta-asemaansa mitä hävyttömimmällä tavalla nylkeäkseen mitä laajimpia kansankerroksia. Näiden monopolien siirtäminen yhteisön käsiin, jotta ne siten voisivat riistämisen välikappaleista muuttua järjellisen talouden perustaksi, täytyy olla taloudelliseen kehitykseen käsiksi käyvän vallankumouksellisen luokan lähimpänä päämääränä.

Mutta tämä ei merkitse näiden monopolien yksinkertaista siirtämistä valtionliikkeiksi. Nykyinen valtio ei ole suuren kansayhteisön vaan omistavien luokkien edustaja. Amerikassa ovat trustiherrat jo etukäteen tehneet trustien valtion huostaan ottamisen tehottomaksi muodostamalla valtion itsensä trustiksi. Taloudellisten olojen mullistamisen ensiehtona on senvuoksi, että työläisluokka ottaa valtiovallan omiin käsiinsä. Vasta voitokkaasti loppuun suoritettu taistelu valtiollisesta vallasta tekee työväenluokalle mahdolliseksi lopettaa kapitalismi ja asettaa sen sijaan sosialismi.